lauantai 1. joulukuuta 2012

Surua

Vain muutamaa viikkoa ennen kuin lähdimme viime kesänä viettämään lomaa Eurooppaan kuoli perheeni vanha rakas kissa suurinpiirtein kahdeksantoista vuoden kypsässä iässä. 

Tänään kuoli aivan yllättäen toinen kissamme. Ihana kilpikonnanvärinen kissamme oli löytökissa, jonka Cosimo oli aikoinaan ottanut belgialaisesta kissatalosta omakseen. Kun muutimme Belgiasta Jamaikalle kissamme muuttivat asumaan minun vanhempieni luo - Jamaikalle emme valitettavasti voineet rakkaita kissoja viedä mukanamme maan eläintentuontirajoitusten vuoksi. Koska kissa oli löytökissa emme ole varmoja sen tarkasta iästä, mutta kissa oli ehkäpä noin kahdentoista ikäinen kuollessaan. Jokin mystinen sairaus kaatoi sen vain muutamassa päivässä. 

Yhtä surullista on rakkaan lemmikin kuolema jokainen kerta, ja harvinaisen surkeaa täältä etäältä. Oudolta tuntuu ajatella, että kun saavumme kolmen viikon päästä joululomalle vanhempieni kotiin siellä onkin neljästä kissasta jäljellä enää kaksi: ihanat kissasisarukset samasta pentueesta, hekin jo kai kymmenisen vuotta vanhoja. 

Kilpikonnanvärinen kissamme oli kokenut kaikenlaisia kauhuja aikaisemmassa elämässään. Niin arvelimme ja asia varmistui nyt kun kissaa tutkittiin perusteellisesti kun se ihan yhtäkkiä sairastui. Röntgenkuvat kertoivat oman tarinansa kissan menneisyydestä ja ovat todistusaineistoa siitä, että ihmiset osaavat olla julmia. Muistutin tänään lapsiamme, että heidän täytyy olla erityisen kilttejä eläimille, koska niin monet ihmiset kohtelevat eläimiä niin huonosti. Muuta palvelusta emme voi enää rakkaalle ystävälle tehdä kuin sen muistoksi yrittää tehdä parhaamme muitten eläimien hyväksi. 

Onneksi kissamme eli kuitenkin suurimman osan elämästään onnellisena ja rakastettuna. Täytyy toivoa, että kuolema vain lyhyen sairauden jälkeen oli sille itselleen helppo tapa poistua tästä maailmasta, vaikka se meille kissan omaisille onkin yllättävää ja järkyttävää. 

Nuku hyvin rakas ystävä. 

12 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. höh, mitahan kavi?? no uudestaan...
    Eli suuret osanottoni :(
    Mutta lohduttaudu ajatuksella, etta kissanne sai kaiken mita halusi viimeisina elinvuosinaan: oman rakastavan perheen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä onneksi lohduttaakin, että tiedän kissalla olleen lopulta oikein hyvän elämän. Tämä tuli vain niin äkkiä, en ollut ehtinyt ollenkaan valmistautua kissan kuolemaan, koska se oli vielä niin hyvässä voinnissa eikä kovin vanha. Vanhan kissarouvamme olin ehtinyt varalta hyvästelemään jo monet kerrat Suomen-lomilta lähtiessäni ja sinänsä surun sen kuolemasta olin osin jo käsitellyt ikäänkuin etukäteen.

      Mutta elämäähän kuolemakin on. Sen kanssa täytyy vain elellä hiljakseen eteenpäin niin kuin kaiken muunkin.

      Kiitos osanotoista Karoliina!

      Poista
  3. Voimia sinne - tuntuu, että on hiukan melankoliaa ilmassa. Virtuaalirutistuksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos virtuaalihaleista ja voimista! Surullinen ja vähän raskas on tosiaan nyt mieli. Mutta näyttää olevan taas uusi päivä ja lapset ja koirat tarvitsevat aamiaisensa, minä ja mies kahvimme. Viikonloppu täytyy pistää käyntiin oli miten oli. Hyvä niin. Tutut rutiinit ovat jotenkin lohdullisia huonoina päivinä.

      Poista
  4. Voi kuinka surullista. :( Mutta ihanaa, kun järjestitte kisuleille kissanpäivät niiden loppuelämäksi. ♥

    Olin aina vannoutunut koiraihminen, kunnes meille muutti pari kissapersoonaa. Sekä koirat ja kissat ovat aivan mahtavia eläimiä, kumpikin tavallaan. :) Ylipäänsä elämä ilman eläinystäviä olisi surkeaa, onneksi ei tarvitse yrittää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riina sympatiasta!

      Minäkin olin pitkään koiraihminen, kunnes lähdin vuosia sitten kun vielä asuin Suomessa kaverin ehdotuksesta vapaaehtoistyöhön Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kissataloon. Tutustuin kissatalolla vähän kerrallaan erilaisiin kissoihin ja olin aika nopeasti myyty. Nyt olen ehkä ennen kaikkea kissaihminen, jolla on kuitenkin kolme rakasta koiraa kotosalla. Onneksi on tosiaan kaikenlaisia eläinystäviä.

      Poista
  5. Rakkaan lemmikin poismeno on kyllä aina kovin surullista.

    Lapsuusperheeni mäyräkoira kuoli 18-vuoden iässä silloin, kun odotin meidän ensimmäistä lastamme. Ajatella, että se sama koira tuli meille pienenä pentuna, kun olin 6-vuotias (sisareni 5 ja veljeni 2), ja saatteli minut ja sisarukseni aikuisiksi ja päätti sitten vasta "luovuttaa", kun sai miltei nähdä minun lapseni :)

    Ja kuka vielä väittää, että korat eivät olisi uskollisia ystäviä? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä eli tosiaan koira kanssanne lapsuudesta aikuisuuteen. Siinä on nähty yhdessä elämänvaihe jos toinenkin!

      Meidän lapsemme eivät muista sellaista aikaa kun meillä ei ollut Poppya - se tuli meille kun Miko oli vielä alle vuoden eikä Matilda syntynytkään. Pongokin taitaa olla heidän mielessään ollut meillä aina. Skippyn tulon taitavat sentään kumpikin joten kuten jo muistaa. Nämä koiramme ovat joka tapauksessa niin vahvasti lasten ja koko perheen mielestä perheenjäseniä, että kun Miko piirtää perheemme kuvan siinä on itsestäänselvästi aina mukana myös kolme koiraa. On onni saada kasvaa rakkaiden lemmikkien kanssa!

      Poista
    2. Totta. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että meidän koira taisi olla silloin meidän perheen ainoa järkevä ja rauhallinen, kun kolme teini-ikäistä kipuili murrosikänsä kanssa :D

      Poista
    3. Meidän vanhin koira (tammikuussa täyttää neljä vuotta eli miten vanha se nyt sitten onkaan ihmisvuosissa) tuntuu aina ajoittain minusta meidän talouden fiksuimmalta ja rauhallisimmalta edustajalta, siis ihan meidät aikuisihmiset mukaanlukien... Mutta onneksi silläkin on sitten hulluuden hetkensä niin kuin eilen kun se pomppasi sohvalle haukkumaan hulluna roska-autoa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!