perjantai 2. marraskuuta 2012

Vartioitu

Kesti muutaman vuoden tottua siihen, että meillä oli kotiapulainen. Ensi alkuun Jamaikalla minun oli todella vaikea olla niinä päivinä kun kotiapulainen oli meillä siivoamassa. Piilottelin häneltä talon eri kerroksissa tai yritin itsekin puuhailla jotain hänen työskennellessään. Tuntui nololta vain istua ja levätä tai vaikkapa katsoa televisiota kun toinen samaan aikaan puunasi taloa puhtaaksi. Tuttavani joille kotiapulaiset olivat arkipäivää sanoivat minulle, ettei kotiapulaiselle ole lopulta lainkaan väliksi mitä minä teen; he tekevät omat hommansa joka tapauksessa. Minun oli kuitenkin jotenkin vaikea sisäistää sitä ajatusta, enkä yksinkertaisesti osannut muutamaan ensimmäiseen vuoteen oikein rauhoittua kotiapulaisen seurassa.

Nyt osaan jo rentoutua kun kotiapulainen ja lastenhoitaja ovat arkiaamuisin talossa. Teen mitä milloinkin. En sinänsä koskaan unohda heidän olevan paikalla; me juttelemme aamun kuluessa niitä näitä ja huomioimme toinen toisiamme läpi aamun. Mutta en yritä näyttää siltä niin kuin olisin kiireinen tai tekisin jotain tärkeää. Saatan jopa käydä päiväunille, niin kuin muutama päivä sitten kun väsymys yhtäkkiä yllätti minut kesken aamun. Nyt ymmärrän mitä tarkoittivat Jamaikan aikaiset tuttavani, jotka sanoivat, että kotiapulaiselle on jokseenkin samantekevää mitä talon rouva tekee sillä aikaa kun hän siivoaa: katsoi televisiota tai teki tietokoneella töitä, sillä ei ole kotiapulaiselle juuri merkitystä. 

Olen miettinyt viime päivinä paljon ensimmäisiä vuosia Jamaikalla ja totuttelua ihan uudenlaiseen todellisuuteen: kaltereihin ikkunoissa, hälytysjärjestelmään, kotiapulaiseen; siihen ettei ulkona käveleminen ollut käytännössä juuri mahdollista muuta kuin Kingstonin harvoissa puistoissa. Vanhat muistot ovat palanneet mieleeni siksi, että opettelemme taas kerran uuteen elementtiin arjessamme. Meillä on tätä nykyä talomme edessä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa turvallisuusfirman vartija. Ajatus vartijasta oven edessä toisaalta rauhoittaa mieltäni ja toisaalta saa minut levottomaksi ja suorastaan vähän ahdistuneeksi. Tämä tuli niin äkkiä. Asiasta oli ollut epämääräistä puhetta, mutta tieto pysyvästä vartijasta saapui meille silti aika yllättäen muutama päivä sitten illalla. Jo heti seuraavana aamuna kello seitsemän oli ensimmäinen vartija paikallaan.

Meidän pihapiirimme ei ole suuren suuri. Toistaiseksi vartijan vartiopaikka on ihan olohuoneemme ikkunan alla. Käytännössä vartijat ovat siis välillisesti mukana kaikessa arjessamme; he kuulevat kaikki keskustelumme ja riitamme, lasten kiukuttelun ja leikkihetket. Ennen pitkää vartijat saavat kai oman koppinsa talomme läheisyyteen. Kaukana he eivät ole silloinkaan, mutta sentään vähän kauempana. Mutta kopin rakentaminen tulee kestämään hyvinkin useamman viikon verran. Sinä aikana minun on jotenkin opittava elämään vartija ikkunamme alla päivästä ja yöstä toiseen.

Belmopan on todella pieni paikka. Täällä ei ole mahdollista pitää vartijoihin etäisen kohteliasta suhdetta. Heidän kanssaan tulee juteltua niitä näitä ja on tietysti mukavakin tietää vähän heidän elämästään ottaen huomioon, että he tietävät meistä pian jotakuinkin kaiken. Tuntuu erikoiselta, että vieraat ihmiset ovat yhtäkkiä meitä näin lähellä.

Lapsille puhun onneksi suomea ja voin siis edelleen sentään rauhassa heidän kanssaan jutella mistä tahansa ilman, että talon edessä seisovat vartijat ymmärtävät mitä sanon. Mutta Cosimo ja minä puhumme keskenämme englantia, Belizen virallista kieltä ja kieltä jota kaikki vartiofirman vartijat myös puhuvat. Pahaa pelkään, että jätän tästä lähin paljon sanomatta Cosimolle, koska en halua kenenkään ulkopuolisen kuulevan ajatuksiani. Minun tulee kai odotella yhteisiä automatkoja tai hyvin satunnaisia iltoja ulkona ilman lapsia, että pääsen puhumaan mieheni kanssa niin ettei kukaan ylimääräinen ole kuulemassa? Vai onko minun vihdoin opittava puhumaan italiaa? 

Ja mitä kertoo Belmopanin turvallisuustilanteesta se, että talomme edessä on tästä lähin jatkuvasti vartija? Olin juuri ehtinyt vähän tottua tähän uuteen turvattomuuden tunteeseen. Nyt en ole ihan varma mitä ajatella. Onko turvallisuustilanne kylällä todella huonontunut parin viimeisen kuukauden aikana näin ratkaisevasti? Cosimon toimistoa on vartioitu ympärivuorokautisesti melkein heti siitä asti kun toimisto avattiin kohta kolme vuotta sitten. Amerikkalaisten suurlähetystössä ja asuinalueella on tiukka vartiointi, samoin niin Brittien edustustossa kuin Brittien korkeimman edustajan asuinalueellakin. Mutta muut kylän suurlähetystöt ja suurlähetystöjen työntekijöiden residenssit Belmopanissa ovat toistaiseksi kokonaan ilman vartijaa, vaikka osalla on kyllä sentään käytössään hälytysjärjestelmä. 

On sinänsä aika tavallista, että EU:n delegaatioissa maailman eri äärissä työtä tekevät ihmiset asuvat taloissa tai asuinalueilla, joita vartioidaan ympäri vuorokauden. Jamaikallakin meillä oli sekä vartija asuinalueen portilla että lisäksi talossa turvajärjestelmä. Ero tähän nykyiseen tilanteeseemme on se, että Jamaikalla asuimme noin kymmenisen taloa käsittävällä asuinalueella ja nyt olemme omakotitalossa. Vartijankoppi oli lopulta aika kaukana meidän Kingstonin talostamme eikä vartija siis samalla tavalla ihan vieressä koko ajan. Toinen ero on se, että Belmopanin kylällä vartija portilla on harvinaisuus, kun taas Kingstonissa se oli paremmissa kaupunginosissa arkipäivää.  

Elämässäni on juuri nyt useampia elementtejä jotka tuntuvat vähän vierailta ja omituisilta. Minulla on epätodellinen olo enkä oikein tiedä miten saada taas tavallisesta, vähän uudenlaisesta arjesta kiinni. Kun saisin nukutuksi niin kaikki tuntuisi varmaan paljon valoisemmalta, mutta unettomuus vaivaa minua edelleen ja kaksi viimeistä yötä olen myös heräillyt muutaman kerran yössä vartijan radiopuhelimen rätinään. Koirat ovat hekin olleet levottomia ja heräilleet ärähtelemään vartijalle, joka on heidän mielestään kiertänyt vartiohommissaan liian läheltä taloa. Mahdotonta selittää koirille, että vartija on itse asiassa heidän kanssaan samoissa hommissa, pitämässä meistä huolta! 

Kaikkeen tottuu, kaikkeen tottuu, toistelen itselleni ja toivon, että se on totta. 

8 kommenttia:

  1. Ymmärrän että kotiapulaisen työskennellessä kotona on jotenkin outo olo, minä varmaan lähtisin pitkälle lenkille. Meidän kulttuurissa kun ei ole tätä "palvelija" mentaliteettia kun joillekin se on ihan luonnollinen ja normaali juttu. Aika jännää että teillä on vartija talon edustalla, ajattele vaan että se on teidän omaksi hyväksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - ei kuulu suomalaiseen menoon, että joku muu tekee kotityöt! Minä olen siihen kyllä tosiaan nyt jo aika tottunut ja tätä nykyä osaan jo nauttia ja kiittää siitä, että saan niin paljon apua kodinhoitoon.

      Ja kyllä, siihen yritän nyt päästä, että ymmärrän ja hyväksyn, että vartija on tärkeä ja tarpeen. Silloin eivät varmaan radiopuhelimen rätinät enää niin häiritse!

      Poista
  2. Tuntuu vaan niin hurjalta toi turvallisuustilanne siellä varsinkin, jos se kerran on nopeasti muuttunut. Siksi itsestäni tuntui hyvältä kuulla, että teillä on nyt vartija. Toivottavasti se vain saa pian oman koppinsa, että voitte keskustella taas ;).

    Meillä oli Suomessa välillä siivooja ja sovin sen aina sellaiseen aikaan, että olin poissa kotoa. Vaikka työtään hän vain teki, niin silti mulla oli juuri sellainen olo, ettei voi katsoa vierestä, kun toinen siivoaa. Johtui varmaan juuri tuosta, mitä Sofia sanoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että nämä siivoojat ja kotiapulaiset ja vartijat ovat suomalaiselle erityisen vaikea asia koska meillä ei olla tosiaan totuttu tällaiseen, ja toisekseen olemme kansana lopulta aika yksityisiä ihmisiä, tai minä ainakin! :) Pääkaupunkiseudulla Suomessa kun sulkee kotinsa oven voi olla melkein varma, ettei sinne tule kukaan koputtelemaan tai soittamaan ovikelloa ellei ole varta vasten kutsuttu. Tuollaisissa oloissa kasvaneena koti onkin minulle sellainen pyhä paikka jossa voin olla miten haluan, ihan hiljaa itsekseni oman perheen kesken. On todella outoa, että oma kotipiha onkin nyt yhtäkkiä toisten ihmisten työpaikka! Mutta tähän on vain nyt totuttava.

      Kyllä tämä omaakin mieltä rauhoittaa enkä sinänsä haluaisi vartijoita poiskaan. Päivisin alkaa olla jo ihan ok, että talon edessä seisoo joku. Öihin täytyy vielä tottua.

      Poista
  3. Minustakin oli vaikeaa tottua meilla kayvaan siivoojaan, en oikein tiennyt mihin olisin itseni asetellut. Luulen etta olin aika mukava työnantaja silla en paikalliseen tyyliin huomautellut pienista ja kayttaytynyt kuin olisi jollakin tavalla siivoojan ylapuolella. No mieheni mielesta tasta syysta jai joskus muutama kolu tomuttamatta, olikos silla nyt lopulta niin valia. Meille otettiin halytysjarjestelma sen jalkeen kun meille murtauduttiin, samaiset varkaat yrittivat viela uudelleen (!) pari paivaa myöhemmin mutta talonmies oli onneksi valppaana. Halytysjarjestelman jalkeen olen nukkunut yöni rauhallisesti. Tiedan etta ulkomaalaisena ( ja sen naköisena) olen huutomerkki vaikka asummekin maan paakaupungissa, monelle ulkomaalainen tarkoittaa rahaa ja vetaa varkaita sun muita huijareita puoleensa. Vartija onkin sitten jo askel eteenpain toisaalta jospa yrittaisit ajatella etta huonontuneen turvallisuustilanteen takia todellinen onni teille, kylla siihekin tottuu kuten kaikkeen muuhunkin jo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meille laitettiin uusi hälytysjärjestelmä pari viikkoa sitten ja vaikka se oli edellistä parempi huomasin, ettei se enää yksin rauhoittanut öisin mun mieltäni tarpeeksi. Siitä oikeastaan tämä mun unettomuudenkin kierre alkoi, etten uskaltanut öisin oikein kunnolla rauhoittua kun ajattelin, että täytyy olla vähän valppaana siltä varalta, että jotain tapahtuu. Nyt voisin jättää sen huolen vartijalle, mutta olen niin tottunut heräämään joka ääneen, että radiopuhelin herättää joka kerta...

      Mutta onni todellakin ja kunhan tästä vähän tasoitun vartijoiden läsnäolo varmasti rauhoittaa minua enemmänkin.

      Poista
  4. Toivottavasti totut vartijaan pian ja saat taas nukuttua! Unettomuus on pidemmän päälle todella rankkaa! Saatko päivällä otettu päiväunia?

    Mä itse tavallaan totuin hoitajiin sen yli vuoden aikana mitä niitä meillä oli. Siihen tottui että he olivat täällä yötä-päivää, mutta siihen en koskaan tottunut että en voi puhua mitä haluan, milloin haluan, missä haluan. Se oli todella ärsyttävä ja osittain ahdistavaakin! Yleensä henkilökohtaiset/ muuten tärkeät ja ei muille kuuluvat asiat juteltiin jonkinlaista "koodikieltä" käyttäen tai illalla yläkerrassa hiljaa supisten kun hoitajat olivat Empun huoneessa ja Emppu nukkui.
    Toisaalta sekin kesti kauan että oppi taas puhumaan kaikesta vapaasti kun hoitajia ei meillä enää tarvittu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alan onneksi olla nyt niin väsynyt, että nukkuisin varmaan pian yöni vaikka vilkkaalla juna-asemalla! Viime yö meni jo aika hyvin siinä mielessä, että nukuin syvästi ne pätkät mitkä sain nukuttua kissan maukunalta, Pongo-koiran ärinältä ja Matildan mahanpuruilta...

      Hyvin ymmärrän, että kesti hetken tottua oman perheen rauhaan kun oli yli vuoden elänyt hoitajat talossa! Sitä mä ehkä vähän tavallaan pelkään, että nämä vartijat alkaa laajemmin vaikuttaa meihin ja yhteiseloomme jotenkin. Onneksi lapset eivät ole olleet moksiskaan vartijoista ainakaan toistaiseksi ja mäkin huomasin eilen ärähtäväni Cosimolle jostain ihan turhasta asiasta vaikka vartija seisoikin ikkunan takana ;)

      Hoitajat kotona on varmaan tavallaan siinä mielessä samanlainen ilmiö kuin nämä vartijat, että sitä on tietysti tosi kiitollinen avusta ja palvelusta mutta toisaalta toivoisi niin kovin, ettei sille olisi lainkaan tarvetta! Mun pitää oikein muistuttaa itseäni, etten mielessäni syytä vartijoita siitä, että häiritsevät untani tms. Hehän tekevät meille palveluksen olemalla täällä meidän tukenamme ja turvanamme.

      Poista

Kiitos kommentistasi!