lauantai 22. joulukuuta 2012

22. joulukuuta: Kiire!

Ulospäin taitaisi näyttää siltä, että joulukiire on löytänyt minutkin, mutta itse asiassa onkin kyse matkanvalmistelukiireestä. Sulatan arkkupakastinta, keräilen tavaroita kasaan matkalaukun tuntumaan, kokoan lapsille huomisen pitkän matkan varalle mukaan erilaisia huvituksia ja eväitä, pesen astioita, yritän käyttää jääkaapin sisältöä mahdollisimman tehokkaasti tyhjäksi. En kyllä tiedä miten meihin mahtuu kaikki vielä jäljellä oleva ruoka: pieni paisti ja neljä porsaankyljystä, muun muassa. Toivon, että meillä on iltapäivän ratsastustunnin jälkeen niin nälkä, että ruoka maistuu oikein harvinaisen hyvin. 

Tekisi mieli kutsua ystäviä jakamaan ruoka kanssamme illallisen merkeissä, mutta tuntuu siltä, että kaikki alkavat jo vetäytyä joulupuuhiin enkä halua häiritä ketään. Tämä on yksi niistä asioista jotka minua joulussa hermostuttavat. Se miten kaikki sulkeutuvat useammaksi päiväksi maailman ulottumattomiin, enkä minä tiedä milloin on sopivaa soittaa tai ehdottaa tapaamista. Jotenkin tuntuu, että aina juuri joulunaikaan tulee asiaa jollekin ystävälle tai tutulle, mutta en rohkene ottaa yhteyttä kun en tiedä onko se jouluna sopivaa. Vaikka itse miten tunnelmoisin kauneimpia joululauluja joulu on kuitenkin minulle vain päivä muitten joukossa. En pyhitä joulua hiljaiseen yhteiseloon perheeni kanssa. Minähän pyhitän perheelleni joka tapauksessa melkein kaiken aikani! 

Kaiken muun hulinan välissä täytyisi tänään vielä leipoa myös muutama gluteeniton muffinssi matkaeväiksi. Matildalle on pisimmälle lennolle Miamista Lontooseen varattu gluteeniton ruokavalio, mutta matkan kahdelle lyhyemmälle lennolle sitä ei ollut mahdollista järjestää. Belizestä Miamiin American Airlines ei kansanluokassa lainkaan tarjoakaan ruokaa, ja jostain syystä Lontoo-Helsinki-välille en myöskään voinut tilata tytölle omaa ateriaa, vaikka sillä välillä kyllä muistaakseni tarjoillaan jotain pientä purtavaa. Tavallisesti tarjolla on kai kolmioleipä tai vastaava… Gluteenia joka tapauksessa. Täytyy toivoa, että omat eväät riittävät perille asti, tai että pahimmassa tapauksessa ehdin kiireessä ostaa Heathrow'lta lentojen välissä jotain Matildalle sopivaa syötävää. 

Ihan hyvillä mielin olen kaikesta huolimatta lähdössä pitkälle matkalle. En ole käynyt missään kauempana sitten kesälomamatkan Euroopaan. Alan jo olla enemmän kuin valmis tuttuun seikkailuun läpi Miamin kaoottisen kentän ja Heathrow'n joulukiireen. Vaikka lentomatkustaminen varsinkin pienten lasten kanssa onkin raskasta ja väsyttävää pidän kyllä lentokentistä ja pitkien lentomatkojen rutiinista: elokuvien valitsemisesta, ruokatarjoilun odottelusta, lasten rauhoittamisesta nukkumaan. Ja perillä odottaa palkinto: rakasta seuraa, lunta ja ainakin muutama rauhallinen päivä.

Vuorokauden päästä olemme jo matkalla. Kyllä kiirettä sen tiedon voimin jaksaa.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Eilisestä huomiseen

Huomenna alkaa mayojen vanhan ajanlaskun mukaan uusi aikakausi. Jotkut arvioivat maya-kalenterien ennustavan päiväksi maailmanloppua, mutta itse asiassa kyse taitaakin olla vain jonkinlaisesta uudesta alusta. Mikäpä siinä: uudet aluthan ovat jännittäviä. 

Jos eilinen antaa jonkinlaisen lupauksen huomisesta, uusi aika alkaa minun osaltani ihan hyvissä merkeissä. Eilen, keskiviikkona, aloitin päiväni entisen kilpahevosen selässä, ensimmäistä kertaa ilman satulaa. Oli aika huimaa ratsastaa ihan ilman minkäänlaista istuinta ja etenkin sitä tukea ja turvaa mitä jalustimet tarjoavat. Jos olisin ollut jonkun vähän tutumman hevosen selässä olisin rohjennut varmaankin ravatakin, mutta entinen kilparatsu irtoaa vähän turhan nopeasti kovaan vauhtiin enkä halunnut ottaa sitä riskiä, että olisin tippunut selästä, joten pitäydyin käynnissä. Olin ollut utelias koettamaan miltä satulatta ratsastaminen tuntuu. Ihan mieluusti palaan kyllä taas kirjaimellisesti satulaan lauantain ratsastustunnilla lasten kanssa, mutta hauska oli saada vaihteeksi kokeilla jotain ihan uuttakin. 

Iltapäivällä vein lapset leikkimään Yhdysvaltain suurlähetystön leikkikentälle lähetystön lasten kanssa. Lapset pääsivät kuluttamaan energiaa kaikessa rauhassa ja minä ehdin rupatella muitten vanhempien ja lasten kanssa. Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueella käyminen on vähän kuin kävisi hetken verran viettämässä aikaa toisessa todellisuudessa. Talot on rakennettu ja sisustettu amerikkalaisin aineksin, ajotiet asvaltoitu vaaleammalla asvaltilla kuin muu Belize, talojen edustalla lojuu pyöriä ja urheiluvälineitä jonkalaisia ei mistään täältä meiltäpäin saa ostettua. Kaikki on suurlähetystön asuinalueen sisällä jotenkin kirkkaampaa - itse asiassa kai siksi, että vaaleampi asvaltti heijastaa valoa paremmin kuin tumma - mutta se tuntuu jotenkin sopivalta oli syy mikä hyvänsä. Amerikkalaisten alueella kuljen vähän silmät sirrissä kaikin puolin. On mukavaa käydä välillä vierailulla toisessa todellisuudessa, mutta mielelläni palaan aina tänne meidän vähän rönttöisempään kotiympäristöömme. 

Illaksi lähdimme Cosimo ja minä takaisin suurlähetystön asuinalueelle, Yhdysvaltain suurlähettilään luo jouluillallisille. Kesti taas hetken löytää asukokonaisuus joka tuntui kaikin puolin hyvältä päällä, mutta pääsimme kuitenkin ihan hyvissä ajoin lähtöön. Lähdimme liikkeelle minun pikkuautollani, minä ajoin. Kaikessa järjestyksessä parkkeerasin tienvarteen suurlähetystön asuinalueen aidan viereen. Asetuimme jonoon ilmoittautumaan vartijoille. Kaikki sujui hyvin siihen asti kunnes vartijat halusivat nähdä henkilöllisyyspaperini; Cosimon paperit eivät riittäneet todistukseksi siitä, että olimme ihan todella molemmat kutsulistalla. 

Minulta ei Yhdysvaltain suurlähettilään portilla ole vielä koskaan ennen kysytty papereita. Belmopan on niin pieni kylä, että varsinkin Cosimo alkaa työnsä kautta olla tuttu niin vartijoille kuin muullekin suurlähetystön henkilökunnalle. Nyt oli portilla kuitenkin uusi vartija, joka ei suostunut uskomaan toisten vartijoiden vakuutuksia siitä, että Cosimo ei ollut tuonut mukanaan jotain vierasta terroristia vaan ihan todella vain vaimonsa. Äskettäin julkaistu raportti Yhdysvaltain Libyan suurlähetystön puutteellisista turvallisuusjärjestelyistä on tainnut johtaa turvallisuusmääräyksien tiukentumiseen Yhdysvaltain suurlähetystöissä läpi maailman.

Ja olisihan minulla totta kai pitänyt joka tapauksessa olla henkilöllisyyspaperit matkassa. Ilman ajokorttia ei tule ajaa autoa, sehän on selvä. Minua ei ole koskaan poliisi pysäyttänyt täällä Belizessä kun olen ollut autolla liikkeellä, eikä meitä ikinä pysäytetty myöskään Jamaikalla. Poliisit eivät tiedä ihan tarkkaan miten toimia diplomaattien suhteen, ja siksi diplomaattikilvillä varustettuja autoja ei juuri pysäytetä täälläpäin maailmaa. Ei silti ole hyvä jos diplomaatit alkavat pitää itseään lain yläpuolella, enkä ollenkaan ajattele, että minulla olisi oikeus käyttäytyä miten vain diplomaattistatukseni vuoksi - päinvastoin. Olen itse asiassa hyvin lainkuuliainen ja kunnollinen ihminen; tunnen syyllisyyttä ihan pienimmistäkin rikkeistä ja varsinkin täällä Belizessä haluan toimia mahdollisimman esimerkillisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Ajankin tietysti tavallisesti aina ajokortti lompakossa mukana. Iltatilaisuuteen en kuitenkaan tullut ottaneeksi lompakkoani mukaan, eikä mukana siis ollut ajokorttiakaan. Itse asiassa päätimme illalla vasta ovesta ulos kävellessämme kumpi meistä on ajovuorossa, eikä minulle siinä vaiheessa tullut ajokortti ollenkaan mieleen. 

Ei onneksi ollut suuri asia ajella takaisin kotiin ja hakea ajokortti. Suurlähettiläs ja varasuurlähettiläs pahoittelivat kovasti tilannetta, kun pääsimme sisälle asti. He tietysti tuntevat ja tietävät minut eivätkä pitäneet tarpeellisena, että paperini tarkistettaisiin. Suurlähettiläs kertoi hauskan tarinan tämänvuotiselta vierailultaan Valkoiseen Taloon. Hän oli seissyt turvatarkastuksessa vieraan naisen takana. Vartija oli kysynyt naiselta tiukasti tämän nimeä ja nainen oli vastannut "Biden, Jill Biden". Vartija oli katsonut tuimana henkilöllisyyspapereita, ja taas naista, ja päästänyt vihdoin tämän turvatarkastuksen läpi, ilman minkäänlaista anteeksipyyntöä tai merkkiäkään siitä, että hän olisi tunnistanut kuka oli kyseessä. Nainen Belizen suurlähettilään edellä jonossa oli ollut Yhdysvaltain varapresidentti Bidenin vaimo, joka ei hänkään siis pääse ihan noin vain sisälle Valkoiseen Taloon. Ihan sopivaa siis, että minut käännytettiin Belizen suurlähettilän portilta hakemaan papereitani.

Amerikkalaisen jouluaterian jälkeen siirryimme suurlähettilään olohuoneeseen laulamaan yhteislauluna joululauluja. Suurlähettilään rouva ja hänen poikansa osaavat soittaa kauniisti pianoa ja säestivät lauleluamme. Tänä vuonna minulta jäävät Suomessa kauneimmat joululaulut laulamatta koska tulemme perille vasta aattoiltana ja oli mukava päästä laulamaan muutama joululaulu, vaikka valikoima olikin osin minulle vieras. Vaikken jouluihminen olekaan pidän kyllä monista joululauluista ja ennen kaikkea nautin yhteislaulusta. Oli jotenkin herkkää ja henkevää seistä kaikkien kauniisti pukeutuneiden ihmisten joukossa ja laulaa sydämen kyllyydestä joululauluja, kaikki omalla tyylillämme.

Antaa siis tulla mayojen ennustaman uuden ajan, jos se seuraa tämän vanhan kantapäillä ja lupaa yhtä paljon hyvää ja kaunista! 

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Belizeläisiä adoptiotarinoita

Olen jo jonkin aikaa seurannut sivusta pienen tytön adoptiota Belizestä Yhdysvaltoihin. Tyttö on asunut sijaisperheessä syntymästään asti; hänen adoptioprosessiansa johti itse Jumala ja se oli pantu alulle jo ennen kuin tyttöä oli vielä olemassakaan. Kuulin nyt, että prosessi on vihdoin lopuillaan ja pieni tyttö on muuttanut kauas Yhdysvaltoihin uuteen kotiinsa.

Olin tähän asti mielessäni paheksunut lähetystyöntekijää, joka lähti adoptioruljanssiin mukaan ja otti tytön vastasyntyneenä vauvana sijaislapsekseen, mutta nyt olenkin yhtäkkiä täynnä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Miten mahdottomalta täytyykään tuntua antaa pois lapsi jota on hoitanut tämän syntymästä asti melkein puolentoista vuoden ajan. Mahdottomalta täytyy tuntua myös pienestä tytöstä jättää jälkeensä kaikki tuttu ja turvallinen, ja lähteä ihan uuteen ympäristöön täysin vieraiden ihmisten kanssa. Tyttö on koko elämänsä kasvanut samassa tutussa ja turvallisessa perheympäristössä sijaisäitinsä ja -isänsä kanssa. En tiedä miten paljon häntä on valmistettu tulevaan. Miten paljon puolitoistavuotiasta voi edes valmistaa? Mitä hän voi ymmärtää adoptiosta? Toivon pienelle tytölle ja hänen uudelle perheelleen hyvää elämää ja hänen sijaisvanhemmilleen paljon voimia. 

Nelivuotias poika, jonka adoptioprosessista myös kerroin kuutisen kuukautta sitten, on edelleen Belizessä. Tilanne ei hänen osaltaan tunnu toistaiseksi edistyneen juuri lainkaan. Vaikka mielestäni pienen tytön tapauksessa toimittiin vähän kyseenalaisesti, se taitaa silti erota nelivuotiaan pojan tapauksesta aika tavalla, ja ainakin siinä suhteessa, ettei raha vaihtanut käsiä. Pienen tytön biologiselle äidille ei siis kai suoranaisesti maksettu tytöstä mitään. Jos olen oikein ymmärtänyt, nelivuotiaan pojan amerikkalaiset vanhemmat sen sijaan maksoivat poikansa biologiselle äidille ainakin sairaanhoitokuluja, ehkä jotain enemmänkin. Adoptiosta maksaminen on kansainvälisten adoptiosäädösten vastaista, ja joko tuo rahakysymys tai jokin muu yksityiskohta on nelivuotiaan pojan tapauksessa noussut niin ylitsepääsemättömäksi asiaksi, ettei poikaa erilaisista vetoomuksista huolimatta ole toistaiseksi suostuttu päästämään perheensä luo Yhdysvaltoihin.

Nelivuotias poika ja hänen amerikkalainen adoptioäitinsä asuvat siis edelleen Belizessä, muu perhe Yhdysvalloissa. Jo neljä ja puoli vuotta kestäneen eron ja välimatkan täytyy olla koko perheelle raskasta ja surullista. Voin vain kuvitella miten vaikeaa on pitää yllä kahta taloutta kun ylimääräisiä tuloja ei juuri ole. Tunnen sympatiaa myös heitä kohtaan, vaikka edelleen ihmettelen kuinka he ovat tähän tilanteeseen yleensä joutuneet. Kuinka kukaan voi luottaa elämänsä niin täysin Jumalan käsiin, ettei tule lainkaan ajatelleeksi kansallisia ja kansainvälisiä säädöksiä? Luulen, että osasyy on siinä, että nelivuotiaan pojan adoptioperhe uskoo niin täysin omaan hyvyyteensä, etteivät he voi ymmärtää, että heidän on toimittava samojen rajoitusten ja sääntöjen puitteissa kuin meidän kaikkien muiden. Se että käy joka sunnuntai kirkossa ja uskoo Jumalaan ei riitäkään maailmalle takuuksi ja luvaksi toimia oman halun mukaan. Yllättäen myös hyvien ihmisten täytyy noudattaa lakeja.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Sylikoira Poppy

Poppy painaa lähemmäs 27 kiloa eikä mitenkään mahdu syliini, mutta pyrkii siihen kuitenkin kovasti.

Joulun odotusta tämäkin, osa 2

Tämä aamu alkoi rauhallisesti. Ei ollut kiirettä mihinkään. Kauneimmat suomalaiset joululaulut soivat taustalla, Miko ja Matilda leikkivät kylään tulleen leikkikaverin kanssa lastenhoitajan valvovan silmän alla, minä puuhailin keittiössä, kotiapulainen omissa hommissaan. 

Sitten huomasin kesken joulurauhan, että koiramaailmassa oli taas sattunut tapaturma. Skippyllä on toisessa etujalassaan hampaanjälki. Arvaan, että Pongon hammas vahingossa kävi Skippyn jalkaan kun koirat aamulla raivokkaasti puolustivat reviiriään naapurintontilla kulkevilta koirilta. Siinä haukkumisen ja yleisen poukkoilun tuoksinassa Skippy taisi joutua Pongon hampaisiin. Tarkoitus ei varmasti ollut kenelläkään purra toistaan, mutta kun kolme suurta leukaluuta louskuttaa vieri vieressä, vahinkoja tapahtuu. 

Puhdistin haavan ja laitoin siihen hoitavaa voidetta. Aika pieneltä pintahaavalta tuo onneksi näyttää, eikä siihen tuntuisi kovin sattuvan, mutta toisaalta Skippy kyllä varoo jalkaa ja kävelee vähän huonosti. Eläinlääkärille lähdetään viimeistään huomenna, jos Skippy vielä silloin linkuttaa. 

Aamun joulurauhasta ei enää ollut tietoakaan, kun olin huomannut haverin. Tapaturma hermostutti minua monestakin syystä. On mielestäni aina vähän hermostuttavaa, jos koirat eivät ole sataprosenttisen hyvässä kunnossa. Vähän samalla tapaa kuin jommankumman lapsen pienikin kuume nostaa minulla huolen pintaan, koirien sairastaminen saa minut myös vähän levottomaksi ja huolestuneeksi.

Tämä on vähän tavallista kiireisempi viikko: kaksi lasta kotona ja aika monena päivänä hoidossa myös muita lapsia. Hissukseen pitäisi yrittää valmistautua Suomen-matkaankin. Ei olisi oikein aikaa huolehtia mistään tai hoidella sairaita. Minusta on aina vaikeaa jättää koiria ja lähteä lomalle, silloinkin kun ne ovat ihan terveitä, saati sitten jos joku koirista on vähän puolikuntoinen. Ja miten käykin niin usein niin, että juuri ennen kuin olemme lähdössä pois Belmopanista, joku saa hampaat kylkeensä tai jalkaansa, tai on muuten vähän heikossa kunnossa! Toipilasta ei ole ollenkaan mukavaa jättää toisten hoitoon. 

Skippy ja Pongo ovat viime viikkoina selvitelleet välejään, niillä on ollut erimielisyyttä ja pientä rähinää puolin ja toisin. Etenkin Skippy on haastanut Pongoa ja yrittänyt kai nousta koirienvälisessä hierarkiassa ylemmäksi. Olen pohtinut koirien huonoja välejä kovasti viime viikkojen aikana ja yrittänyt löytää tapaa saada tilanne taas rauhoittumaan. Viimeisen parin päivän aikana olinkin vihdoin saanut hengähtää helpotuksesta koska koirat olivat huomattavasti rauhoittuneet; Skippy ja Pongo olivat kai kisailleet riittävästi ja minä olin toisaalta saanut Skippylle opetettua, että en arvosta sen riidanhaastamista. Koirathan täytyy pitkälti jättää itse selvittämään miten niiden välinen hierarkia rakentuu, mutta ihan kaikkea rähinää ei mielestäni tarvitse tai pidä kuitenkaan hyväksyä. Kuuron koiran kanssa täytyy vain vähän improvisoida, että saa siihen kontaktin kun tilanne on päällä! Keksin vihdoin muutama päivä sitten kastella käteni ja roiskauttaa sormenpäistäni tippoja vettä Skippyn päälle kun se yrittää aloittaa Pongon kanssa riitaa. Se osoittautui tehokkaaksi kielloksi kuurolle Skippylle. Muutaman roiskauskerran jälkeen Skippy jo lakkasi haastamasta riitaa.

Tämänaamuisen jälkeen Skippy oli kuitenkin ihan ymmärrettävästi vähän epäluuloinen Pongoa kohtaan, ja osoitti aikaisemmin iltapäivällä taas vähän mieltään. Tilanteen rauhoittamiseksi otin vähän myöhemmin molemmat koirat viereeni rapsutettavaksi. Palkitsin niitä molempia rapsutuksin siitä, että ne olivat niin somasti yhdessä vierelläni. Nyt on toivottavasti taas sekä Skippyllä että Pongolla hyvät assosiaatiot toisistaan ja rauha taas maassa. Hyvältä näyttää ainakin toistaiseksi.

Kunhan Matilda herää päiväunilta taidan laittaa joululaulut soimaan ja yritän taas vähän virittää joulutunnelmaa. Vaikken niin jouluihminen olekaan, suomalainen perinteinen joulumusiikki vetoaa kyllä minuun. Ja helppoa ja mukavaa on lähestyä joulua näin rennosti, omaan tahtiini ja omista lähtökohdistani, yhden joulukoristeen ja yhden joululaulu-CD:n voimin.

Ei aakkosia

Koko syksyn on Miko esikoulussa opetellut kirjaimia. Me emme ole koskaan itse pyrkineet opettamaan Mikolle aakkosia, joten poika tunsi oikeastaan kai vain M-kirjaimen, kun syksyllä aloitti koulun. Olen sitä mieltä, että neli-viisivuotiaiden ei vielä tarvitse ollenkaan osata lukea eikä välttämättä osata edes kirjaimia. Nelivuotiaan ja vähän isommankin lapsen aivoille tulisi mielestäni jättää ennen kaikkea tilaa omaksua niitä asioita, joita lapsi itse pitää tärkeinä, sen sijaan, että heille varta vasten opetettaisiin erilaisia tietoja ja taitoja. Lapsen tehtävä on leikkiä; opiskelemaan ehtii kyllä myöhemminkin. Suomen koululaitos on osoittanut kansainvälisissä vertailuissakin, että vaikka koulun aloittaa "vasta" seitsemänvuotiaana hyvin ehtii oppia kaiken tarvittavan ja enemmänkin ennen aikuisikää. Siksi emme ole yrittäneet opettaa Mikolle tai Matildalle kotona aakkosia. Samasta syystä toivoisin, ettei esikoululaisia Mikon koulussa vielä niin kannustettaisi oppia lukemaan. Yritän kuitenkin luottaa siihen, että hyvä koulu ja sen mahtavat opettajat tietävät mitä tekevät. Onneksi esikoululaiset Mikon koulussa oppivat sentään kaiken leikin kautta, eli tiedon omaksuminen tapahtuu ainakin sinänsä luonnollisella tavalla. 

Miko taitaa joka tapauksessa tätä nykyä osata melkein kaikki kirjaimet ja tavailee niitä mielellään kirjankansista ja muropakettien kyljestä. Emme ole edelleenkään harjoitelleet aakkosia kotona pojan kanssa, vaikka muutaman kerran hänen opettajansa onkin pyytänyt niitä kertaamaan. Kaikki oppi on siis tullut suoraan koulusta muutaman viime kuukauden aikana. Monet vanhemmat täällä tuntuvat olevan innoissaan siitä kun heidän pienetkin lapsensa oppivat koulussa uutta, ja he pyrkivät kotona tukemaan koulun tavoitteita. Minä en ole niin yksiselitteisen tyytyväinen. Tietysti on mukavaa, jos Miko itse on iloinen siitä, että osaa uusia asioita. Mutta minusta tuntuu, että tämä kirjainten opiskelu ja muu aktiivinen oppiminen on ollut kuitenkin pienelle pojalle vähän liikaa. Koulun aloittaminen oli itsessään Mikolle jo iso muutos: pitemmät päivät, uusi ympäristö ja osin uudet kaveritkin olisivat olleet syksylle jo yksinään ihan riittävä haaste. Minulle olisikin hyvin sopinut se, että esikoululaisten opetus olisi keskittynyt ihan vain yleisten käytössääntöjen kertaamiseen. Kirjaimia ja numeroita olisi ehtinyt opetella tulevien kouluvuosien aikana sitten sitäkin tehokkaammin.

Kuten olen jo useampaan kertaan sanonut Mikon koulu on ihana paikka, jossa on myönteinen ja kannustava ilmapiiri. Opettajat ovat motivoituneita ja fiksuja, ja Mikon koulukaverit oikein kivoja ja hyväkäytöksisiä lapsia. Tähän viimeiseen kouluviikkoon asti Miko jaksoikin joka aamu lähteä kouluun täynnä intoa ja iloa. Mutta viime viikonlopusta asti hän on ollut ihan poikki. Koko ajan vähän väsyttää ja aika usein kiukuttaakin. Toisaalta samaan aikaan hänen aivonsa yrittävät selvästi hahmottaa kirjaimia koko ajan enemmän ja aakkoset ovat hänellä kovasti mielessä. Tuntuu siltä, että oppiminen on vienyt voimat siinä määrin, ettei Mikosta ole oikein enää mihinkään muuhun. Koko viime viikon poika sanoi, ettei jaksa enää totella opettajaa eikä meitä vanhempia. Eikä todella tunnu jaksavan… Onneksi Mikolla on nyt koulusta nelisen viikkoa lomaa - koulu on kolme viikkoa joulutauolla ja me lomailemme siihen vielä viikon päälle. Toivon, että Mikon aivot saavat tänä aikana riittävästi lepoa ja että kirjainten miettimisen sijaan hän jaksaa pian taas ruveta kuuntelemaan vanhempiensa ja opettajansa ohjeita. 

Vaikka olen tosiaan hyvin tyytyväinen Mikon kouluun ja onnellinen siitä, että hän on saanut aloittaa koulu-uransa niin mahtavassa ympäristössä, olen kuitenkin edelleen vahvasti niillä linjoilla, että alle kuusivuotiaitten ei tulisi vielä viettää aikaa kovin koulumaisessa ympäristössä. Heidän pienet päänsä tarvitsevat aikaa ja rauhaa, että he oppisivat hahmottamaan maailmaa ja omaa paikkaansa täällä. Pienetkin lapset kaipaavat toki silloin tällöin haasteita, mutta olen sitä mieltä, että tämänikäisille jo niinkin yksinkertainen asia kuin kärsivällisyys on jo aikamoinen haaste. Ja juuri esimerkiksi kärsivällisyyden hallitsemista minä pidän paljon tärkeämpänä asiana tässä vaiheessa kuin aakkosten tai numeroiden.

Matilda ei välttämättä pääse keliakiansa vuoksi aloittamaan koulua yhtä nuorena kuin Miko. Ennen neljää vuotta en aio häntä todennäköisesti lähettää minkäänlaiseen päiväkotiin taikka kouluun, ellei kohdalle osu jotain oikein erinomaisen hyvää paikkaa ja opettajia, joiden voin todella luottaa pitävän tarkkaa huolta Matildan ruokavaliosta. Muilta pienten keliaakikoiden vanhemmilta olen kuullut, että kuusivuotiaana lapset alkavat olla aika hyviä pitämään itsekin huolta omasta ruokavaliostaan ja alkavat osata varoa gluteenia. Voikin olla, että Matilda pääsee aloittamaan koulun vasta sitten, kun hän on niin vanha, että ymmärtää itse sairautensa asettamat rajoitukset. Se oli minulle syksyllä vielä vähän ahdistava ajatus, mutta nyt alan olla sitä mieltä, että kunhan Matilda vain saa viettää paljon aikaa ikäistensä kanssa, ei koululla ja koulun ajoituksen ajankohdalla ole niin kovasti väliä. Kuten sanottu sosiaaliset taidot ovat ne minulle tässä vaiheessa tärkeät taidot. Sosiaalisia taitoja voi opetella myös muualla kuin koulussa. Ja kaiken muun ehtii oppia tuonnempanakin. 

Viikon päästä lähdemme kohti koti-Suomea. Miko on jo tulevan viikon joululomalla, eli koko viikon minulla on täällä seuranani pitkästä aikaa kaksi lasta. Osaksi viikkoa minulle tulee hoidettavaksi myös ystävän seitsemänvuotias ja silloin tällöin viikon aikana lisäksi satunnaisia muita vierailevia leikkikavereita. Ihmettelen vähän miten saamme ajan kulumaan, mutta toisaalta olen iloinen, että Miko saa aamulla nukkua pitkään ja muutenkin ottaa nyt kuukauden verran ihan rennosti. Ei kiirettä mihinkään. Ei aakkosia.  

lauantai 15. joulukuuta 2012

En ymmärrä...

Vietin aamupäivän Mikon koululla. Autoin koululaisia tekemään erilaisia askartelutehtäviä: joulukuusenkoristeita, joulukortteja, pieniä puisia koristeporoja. Neuvoin miten kirjoitetaan korttiin "mom" ja "dad" ja "Christmas", ja kuuntelin lasten mielenkiintoisia ajatuksia ja hauskoja kertomuksia. Minulla on yhdeksäntoista pienen koululaisen joukossa suosikkini, mutta he ovat todella kaikki aivan mahtavia lapsia. Tunsin itseni etuoikeutetuksi ja onnelliseksi kun sain olla aamun heidän kanssaan.

Samaan aikaan kun minun pieni poikani ja hänen koulutoverinsa viettivät viatonta perjantai-päivää leikkien ja askarrellen koulussaan, Connecticutissa Yhdysvalloissa monen pienen koululaisen elämä päättyi käsittämättömällä tavalla. 

Elämä on arvaamatonta. On mielestäni selvää, että sellainen ihminen, joka ottaa tehtäväkseen tappaa montakymmentä lasta ja useamman aikuisen, on mieleltään sairas. Vaikka miten haluaisimme, emme voi aina pitää lapsiamme turvassa kaikilta maailman häiriintyneiltä ja sairailta. Mielisairauksia ja niistä johtuvia käsittämättömiä tekoja ei aina ole mahdollista ennaltaehkäistä. Mutta tavallisten ihmisten ei pitäisi niin helposti saada käsiinsä aseita, joilla aiheuttaa tällaista määrätöntä tuhoa.

En voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka edelleen tänä iltana uhoavat, että kunhan vain jollain muullakin olisi ollut koululla ase, koko tilanne olisi ollut kerralla ohi. Ihan oikeastiko he uskovat, että jos vain jollakulla olisi ollut ase, koulun rehtorilla tai vaikkapa vahtimestarilla, he olisivat yksinkertaisesti ampuneet kouluammuskelijan ja kaikki olisi päättynyt hyvin? Ikäänkuin me eläisimme Hollywood-jännärissä, jossa hyvä aina lopulta voittaa pahan!

On vaikea ymmärtää minkälaisen ihmisen mielestä kaksi asetta on parempi kuin yksi, tai kaksi ampujaa toisiaan vastaan miellyttävämpi skenaario kuin yksi ampuja. Jos aloitamme jossittelemaan, niin minulle tulee ennen kaikkea mieleen, että jos tälläkin kouluampujalla olisi ollut useamman aseen sijaan käytössään vaikkapa vain useampi veitsi, hän ei olisi todennäköisesti ehtinyt saada yhtä paljon vahinkoa aikaan yhtä lyhyessä ajassa. 

En ymmärrä yksityisihmisten tarvetta - tai oikeutta - pitää käytössään aseita. Jokaiselle löytyy varmasti mukavampikin harrastus kuin se missä väijytään metsässä eläimiä ja ammutaan ne kuoliaaksi. Enkä usko, että tekee kodin yhtään sen turvallisemmaksi, että asekaapissa on kokoelma aseita kaiken varalta; päinvastoin. 

En todellakaan ymmärrä kuinka kukaan voi puolustaa omaa haluaan omistaa aseita, kun niitä on juuri käytetty tappamaan kokonainen luokallinen lapsia. Eikö olisi jo aika tiukentaa aseiden hallussapitoon liittyviä lakeja ympäri maailman? Vai tarvitaanko todella vielä lisää näitä ampumistapauksia ennen kuin on vihdoin aika toimia?

perjantai 14. joulukuuta 2012

Ihanat lapset - ja joulupukki nimeltään Claus

Mikon koulun kaikki yhdeksäntoista oppilasta laulamassa yhdessä joululaulua eilisen esityksen lopuksi.
Miko edessä oikealla kahden esikoulukaverinsa vieressä.

Koko päivän olen hyräillyt Mikon koulun eilisen joulujuhlan lauluja. Esityksestä jäi hyvä mieli.

Huomenaamulla vietetään koululla viimeistä koulupäivää ennen joululomaa. Lapset ovat menossa viimeiseksi koulupäiväksi kouluun pyjamissaan. He saavat koulun ovella jokainen lipun junaan, joka on lähdössä Pohjoisnavalle joulupukin luo. (Amerikkalaiset eivät tietysti ole koskaan kuulleetkaan Korvatunturista enkä ole ottanut asiakseni heille asiasta kertoakaan vaikka Mikolle olenkin maininnut, että suomalaisten pukki tulee Suomen Korvatunturilta.) Osa vanhemmista, minä mukaanlukien, on menossa koululle auttamaan kuvitteellista junaa kulkemaan koulurakennuksen sisällä seikkailusta toiseen. Olen iloinen, että saan mennä viettämään aamupäivän ihanien koululaisten ja heidän mahtavien opettajiensa kanssa.

En ole niitä ihmisiä, jotka pitävät kaikista maailman lapsista ilman varauksia. Olen kohdannut elämäni aikana lukemattomia lapsia joista en ole pitänyt lainkaan. Mutta Mikon koulukaverit ovat oikeasti kaikki aika ihania. He ovat tainneet olla ihania jo ihan alkujaankin, mutta koulu on lisäksi tuonut kaikista esiin heidän hyviä puoliaan vielä entistäkin enemmän. Mikon koulussa keskitytään opettamaan lapsille kouluaineiden lisäksi sosiaalisia taitoja ja korostetaan kovasti esimerkiksi toisten huomioonottamista ja ystävällisyyttä ja se kyllä näkyy ja tuntuu. 

Iltapäiväksi olen puolestaan menossa avuksi isännöimään eläinsuojeluyhdistyksen joulujuhlaa. Jokavuotisessa tapahtumassa on paikalla joulupukki, jonka kanssa saa ottaa lapsistaan tai koiristaan kuvan. Hassua kyllä vanhempi herrasmies, joka esiintyy vuodesta toiseen tapahtuman joulupukkina, näyttää itse asiassa erehdyttävästi satujen ja tarinoiden joulupukilta ja on vielä nimeltäänkin Claus (vrt. Santa Claus). Jos olisin taipuvainen uskomaan joulupukkiin saattaisin epäillä, että joulupukki asuukin Korvatunturin sijaan itse asiassa täällä Belmopanin kylällä!

Huomenna olen siis kuin mikäkin aito ja oikea expat-rouva ja liehun melkein koko päivän erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyyshommissa. Taitaakin olla aika lähteä nukkumaan, että jaksan olla jaloillani koko pitkän päivän.

torstai 13. joulukuuta 2012

Hyvä koulu

Miko koulun joulukonsertti oli ihana. Nauroin kyynelet silmissä pienille esikoululaisille, Mikolle ja hänen kahdelle luokkatoverilleen, jotka reippaina esittivät ihan esityksen aluksi kaksi joululaulua kolmisin. Ja myöhemmin esityksen aikana vähän kyynelehdin muun muassa silloin, kun vähän ujoksi tietämäni kuusivuotias lauloi pienen soolo-osuuden minimusikaalin loppupuolella. 

Mikon koulu tuntuu tuovan kaikista oppilaistaan parhaat puolet esiin. Kaikki koulun oppilaat, neljävuotiasta esikoululaisista isoihin kaksitoistavuotiaisiin asti, ovat itsevarmoja ja reippaita mutta toisaalta ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä. Mikon koulussa on mukava ja rento tunnelma, mutta toisaalta lapsilta odotetaan kuitenkin paljon. Minä olen muutamaankin kertaan ollut vähän huolissani siitä kuinka Miko kykenee vastaamaan suuriin odotuksiin. Pieniin esikoululaisiin ei ymmärtääkseni kohdistu niinkään akateemisia odotuksia, mutta heiltä odotetaan hyvää käytöstä, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys kun on puhe nelivuotiaista. Koulussa on muun muassa kielletty kaikenlaiset aseleikit. Minä ensi alkuun ajattelin, että siitä nyt ei ainakaan tule mitään; miten ihmeessä opettaja voi saada kolme nelivuotiasta esikoululaispoikaa jättämään sotaleikit sikseen, kun he ovat vasta ne keksineet? Mutta niin vain on, etteivät pojat koulussa leiki ampuvansa toinen toisiaan ja itse asiassa kaikenlaiset sotaleikit ovat aika lailla jääneet myös poikien leikkiessä yhdessä toistensa kotona. 

Joku kuukausi sitten sain Mikon opettajalta palautetta, että Miko lähtee hyvin herkästi mukaan kaikenlaiseen pelleilyyn. Olin tämän huomannut jo itsekin ja pidin sitä jollain tavalla itsestäänselvänäkin. Eivätkö kaikki nelivuotiaat mieluummin hölmöile kuin istu paikallaan kuuntelemassa vanhempien tai opettajan ohjeita? Juttelemme Mikon kanssa kyllä usein siitä, että muiden hölmöihin juttuihin ei kuulu lähteä mukaan, mutta en ollut ajatellut tämänkään opin menevän perille kuin vasta kun poika on vähän vanhempi. Koulu osasi odottaa enemmän. Mikon opettaja oli ottanut asiakseen käsitellä tätä kysymystä Mikon kanssa ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin sain taas palautetta opettajalta, tällä kertaa hyvää sellaista. Sen sijaan, että olisi kesken opetuksen ilman lupaa lähtenyt leikkiin mukaan, Miko olikin eräänä päivänä kehottanut kahta pelleilevää luokkakaveriaan istumaan alas ja kuuntelemaan opettajaa. 

Hyvät opettajat tietävät mitä lapsilta ja nuorilta on realistista odottaa ja osaavat asettaa tason sellaiseksi, että oppilaat saavat tilaisuuksia ylittää itsensä ja yllättää vanhempansakin. Ihailen ja arvostan Mikon koulun opettajakuntaa ja olen todella iloinen siitä, että Miko saa käydä tätä mahtavaa koulua. Mutta toisaalta olen samaan aikaan vähän surullinen, koska epäilen, ettei hänen kohdalleen ikinä osuu yhtä hyvää opinahjoa. On helppoa tehdä yhteistyötä hyvän opettajan ja hyvän koulun kanssa. Hirvittää ajatella, että jonain päivänä Mikolla voi olla opettajanaan sellainen ihminen, joka ei ymmärrä odottaa ja edellyttää pojalta hyvää käytöstä, vaan päättää tämän vain olevan levoton.

Olin peruskouluaikoina hyvä koulussa. Peruskoulun päättötodistuksestani puuttui muistaakseni vain muutama kymppi, ja yksikään numero ei ollut alle kahdeksan. Jostain syystä lukion biologia lähti minulta kuitenkin huonosti käyntiin. Ensimmäiseen huonosti menneen kokeen perusteella lukion biologian opettaja tuntui päättävän, ettei minusta ollut mihinkään. Minä nuori typerä ihminen luotin opettajan arvostelukykyyn ja uskoin hänen olevan oikeassa, enkä sittemmin enää edes oikein yrittänyt tehdä mitään biologian suhteen. Letitin tunneilla tukkaani ja annoin opettajan sanojen mennä toisesta korvasta ulos. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt ettei ollut kuitenkaan mitään syytä siihen, ettenkö olisi voinut olla biologiassa vaikka miten hyvä - jos opettaja olisi suhtautunut minuun toisella tavalla, tai jos minä itse olisin osannut olla niin viisas ja vahva, etten olisi välittänyt siitä millä tavalla opettaja minuun suhtautui.  

Se onkin ehkä Mikon koulun ihan paras puoli: siellä uskotaan jokaisen oppilaan kykyihin ja taitoihin. Joskus voi joltakulta kestää kauemmin saada jostain asiayhteydestä kiinni ja joku oppilas saattaa tarvita vähän erilaista apua kuin toiset, mutta kun opettaja uskoo oppilaisiinsa, oppi menee kyllä lopulta perille. Tällaisen oppimisympäristön toivoisin ihan kaikille maailman lapsille.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Joulukuun kahdestoista

Ratsastustunti kului taas kerran maastossa, tällä kertaa syvemmällä viidakossa. Jouduimme kääntymään kerran jos toisenkin takaisin, koska viidakkopolun poikki oli kaatunut useampia puita emmekä päässeet hevosten kanssa enää pitemmälle. Oli hienoa saada ratsastaa käsittämättömän upeissa maisemissa, mutta huimia onnentunteita en tänään kuitenkaan tuntenut. Väsymys uhkaa taas viedä minut mennessään. Kunpa saisin sen kerralla selätettyä! 

Siitä kuitenkin iloitsin tänään, että olen vihdoin oppinut hoitamaan hevosen alusta loppuun asti itse. Osaan satuloida ja suitsia, harjata ja pestä. Tiedän mistä kaikki varusteet löytyvät ja alan muistaa mitkä niistä kuuluvat millekin hevoselle. Se on muuten yksi näitten yksityistuntien etuja: tilaisuus puuhata hevosten kanssa enemmänkin kuin vain ratsastuksen merkeissä. Ymmärrän nyt hyvin niitä pieniä ja isompia hevostyttöjä, jotka maailman hevostalleilla viettävät tuntikausia vain harjaten ja hoitaen hevosia. Hevosen hoitaminen on parhaimmillaan hyvin rentouttavaa hommaa ja siinä saa tutustua hevoseen ihan toisella tapaa kuin ratsailla. 

Tänään minulle kävi ensimmäinen hevosalan haaveri. Olin laittamassa luottoratsuani Mr Brownia takaisin sen karsinaan kun se vahingossa astui varpailleni. Oma syyni, en katsonut mihin kävelin. Ei käynyt kuinkaan, pehmeät kuivikkeet karsinan pohjalla antoivat periksi ja sain nopeasti jalkani vedettyä pois kavion alta. Teki hyvää huomata, että pieniä haavereita voi sattua eikä niistä tarvitse seurata mitään sen kummempaa. 

Tänään illalla juhlitaan Mikon koulun joulujuhlia. Lapset ovat valmistaneet pienen musikaaliesityksen ja laulavat ja esittävät sen lisäksi muutaman lyhyemmän pätkän. Kuulostaa samaan aikaan hellyyttävältä ja kamalalta: paljon pieniä laulamassa hartaasti nuotin vierestä… Mutta itse asiassa olen nähnyt musikaalin harjoituksista pätkän ja olen edelleen aivan äimistynyt siitä kuinka hyvin pienet koululaiset osaavatkaan laulaa ja esiintyä. Mikon elämän ensimmäiset koulun joulujuhlat. Minulle tulee varmasti itku. 

tiistai 11. joulukuuta 2012

Illallista ansaitsemassa

Kävimme eilen illalla edustamassa Yhdysvaltain suurlähettilään residenssissä. Illalliskutsuilla juhlistettiin mahtavaa lukutaitoprojektia, jota Yhdysvaltain suurlähettilään rouva on osaltaan ollut työstämässä. Suurlähettilään rouva on Belizen-vuosinaan tehnyt paljon töitä kouluihin ja koulutukseen liittyvien kysymysten parissa. Cosimo on myös kiinnostunut koulutuksesta ja sen suhteesta kehitykseen, ja on tehnyt niiltä tiimoilta jonkin verran yhteistyötä suurlähettilään rouvan kanssa. Me olimme siksi tilaisuuden kutsulistalla, vaikkei Cosimo tässä kyseisessä lukutaitoprojektissa olekaan ollut mukana.

Valmistautuminen edustusjuhliin sujui minulta niin kuin tavallista. Koitin päälle useampaa eri asukokonaisuutta. Parhaimmillaan ne eivät näyttäneet oikein hyvältä, pahimmillaan en saanut vetoketjua vedettyä kiinni. Ihmettelin taas kerran palaanko ikinä takaisin niihin mittoihin joissa olin ennen Matildaa vai olisiko vähitellen aika antaa hyviin koteihin kokoelma mekkojani, joihin en ole nyt mahtunut useampaan vuoteen? Onneksi lopulta löysin sopivan asun, siihen sopivat kengät ja vielä korunkin. Tukkanikin suostui asettumaan suurinpiirtein niin kuin toivoin ja ehdin kevyesti meikatakin. 

Edustusrouva lähdössä edustamaan.
Valmistautuessani illan juhliin mietiskelin edustustilaisuuksien syvintä olemusta. Samoissa mietteissä olen usein ennen edustustilaisuuksia. Cosimolla on näissä tilaisuuksissa rooli. Hän on paikalla edustamassa työpaikkaansa ja hoitaa tilaisuuksissa työasioita: tutustuu ihmisiin, sopii tapaamisia, käy työhön liittyviä keskusteluita vähän rennommissa olosuhteissa. Minä en toisaalta aina ole ihan varma siitä mikä minun tehtäväni oikein onkaan. Tuntuu siltä niin kuin minunkin tulisi ansaita juhlakutsuni, tehdä työtä illalliseni eteen. En voi hyvällä omallatunnolla vain yksinkertaisesti nauttia pöydän antimista ja hyvästä seurasta. Mutta mikä on edustusrouvan rooli ja vastuu edustustilaisuuksissa? Mikä minun olisi katsottava tehtäväkseni?

Cosimo saa silloin tällöin kutsuja edustustilaisuuksiin tai työillallisille jonne puolisoita ei ole kutsuttu mukaan. Silloin puhutaan vain asiaa, hoidetaan työasioita koko illan ajan. Kun puolisotkin ovat mukana, meidän on kai teoriassa tarkoitus tuoda edustustilaisuuksiin epävirallisuuden elementti. Olemme paikalla keventämässä tunnelmaa, varmistamassa ettei koko ilta kulu vain työasioista puhumiseen. Kuulostaa aika simppeliltä, mutta ei ole ihan niin yksinkertaista käytännössä. Minä en ole luonteeltani kovin kevytmielinen vaan ennemminkin päinvastoin. Ei ole ollut minulle ihan helppoa opetella puhumaan niitä näitä. Yliopistoaikoina saatoin ottaa baarissa puheeksi naisten aseman ja olin vähän tyrmistynyt, kun muut halusivatkin vain pitää hauskaa ja jättää vakavammat asiat luentosaliin. Ei ole myöskään ihan helppoa viedä Cosimon ajatuksia ja puheita pois työasioista. Hänellä ja hänen työtovereillaan on paha tapa ajautua puhumaan työstä myös vapaa-ajalla. 

Ilta sujui kuitenkin lopulta oikein hyvin. Juttelin tilaisuuden aluksi niin erään vanhan tuttuni kuin muun muassa Belizen yliopiston edustajan kanssa. Keskustelu eteni kevyesti ja helposti aiheesta toiseen, jokainen sai suunvuoron ja kaikilla tuntui olevan mukavaa. Myöhemmin illalla Cosimo ja minä istuuduimme samaan illallispöytään Belizen yliopiston johtajan ja hänen vaimonsa kanssa. Toisella puolellani istui Yhdysvaltain suurlähetystön PR-mies, lomittain vastapäätä minua suurlähetystön varalähettiläs ja vastapäätä minua eläkkeelle jäänyt Belizen valtion virkanainen. Puhuin ensin jonkun aikaa Cosimon ja yliopiston johtajan ja tämän vaimon kanssa V.S. Naipaulista ja Iso-Britanniasta, ja Italian ja Suomen eroista. Sitten suurlähetystön PR-miehen kanssa muun muassa Pohjois-Amerikan vuodenajoista ja lasten kasvamisesta monikielisyyteen. Eläkkeellä olevan valtion virkanaisen kanssa vaihdoin muutaman sanan Nobelin rauhanpalkinnosta, joka äskettäin jaettiin Euroopan Unionille. 

Ja kas kummaa, huomasin illan kuluessa, että olen kuin huomaamatta oppinut kuinka hoitaa tämän oman roolini. Olen löytänyt tasapainon yksityisen ja yleisen välille, osaan tarpeen mukaan käsitellä melkein asiaa kuin asiaa kevyesti, mutta toisaalta uskallan tätä nykyä myös ottaa ajatuksella kantaa vakavampiin kysymyksiin. Olen edustustilaisuuksissa oma itseni, vain vähän pehmeämpi ja säännöstelty versio itsestäni. 

Minusta tuntuu, että ansaitsin illalliseni. 

maanantai 10. joulukuuta 2012

Koirat sohvalla

Viime päivinä on auringon laskemisen jälkeen ollut usein sen verran vilpoista, että olen alkanut suosiolla kutsua koiria sohvalle viereeni lämmittelemään iltaisin. Poppylla varsinkin on aika lyhyt turkki, ja se onkin viime aikoina näyttänyt iltaisin ajoittain ihan palelevan. No, nyt kun olen ottanut tavaksi ottaa koiria sohvalle, ne tietysti ovat ruvenneet enemmän kiipeämään siihen myös omia aikojaan, silloinkin kun ei ole ollut niin kovin kylmä. Kuten sanottu se sopii minulle ihan hyvin, eivätkä Cosimo tai lapsetkaan lainkaan valita koirasta vieruskaverina. 

Miko kävi viime viikolla yhtenä iltapäivänä leikkimässä koulun jälkeen koulukaverinsa luona. Matildaa vähän harmitti, kun veli ei tullut suoraan koulusta kotiin, joten annoin tytön lohdutukseksi katsoa DVD:ltä lempielokuvansa Toy Storyn. Tavallisesti meillä ei televisiota tai DVD:itä katsota ennen iltaa ja Matilda olikin siis erityisen innoissaan. Onnellinen tyttö katsoi elokuvaa niin keskittyneesti, että tuskin huomasi mitä koirat puuhailivat hänen vieressään. Yksi kävi pienillä torkuilla, välillä katseltiin kaksin ikkunasta naapuritalossa vierailevaa autoa, sitten toinen jäi sohvalle torkkumaan.

Skippy puolestaan nukkui suosiolla koko elokuvan ajan. Kuuroutensa vuoksi se ei nuku koiranunta vaan vaipuu melkein aina nukkuessaan syvään uneen. Siltä jäävät siis usein huomaamatta ohi kulkevat autot ja monet muutkin kahden muun koiran kiinnostuksenkohteet. 





Haasteita ja epävarmuustekijöitä

Huomasin surffatessani netissä, että fraasi "älä ota eläintä säälistä" taitaa olla Suomessa yleisemminkin eläinsuojeluporukoiden käytössä. Muun muassa Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton Kodittomat.fi-sivustolla todetaan, ettei eläintä tulisi koskaan ottaa säälistä. Suomen eläinsuojeluyhdistykset kehottavat sivustolla ihmisiä miettimään hyvin tarkkaan kotimaisen tai ulkomaisen kodittoman lemmikin ottamista, koska kodittomasta lemmikistä saattaa seurata "paljon haasteita ja epävarmuustekijöitä." Käytännössä he tuntuvat suosittelevan pennun hankkimista kotimaiselta kasvattajalta parhaana vaihtoehtona. Se oli minulle aikamoinen yllätys; että eläinsuojelijatkin tukevat eläinten suunnitelmallista kasvatusta ja pentueiden teettämistä.

On aivan totta, että kodittoman koiran kohdalla voi tulla vastaan yllätyksiä, mutta onko se niin kamalaa? Onko todella niin, että ihmisistä on tullut niin mukavuudenhaluisia, että lemmikin tulee olla kuin huonekalu tai tietokonepeli - juuri sitä mitä pakkausselosteessa lukee, ilman yllätyksiä? Eivätkö haasteet ja epävarmuustekijät ole niitä asioita joista hyvä elämä osaltaan rakentuu? Ajattelevatko nämä erilaiset eläinsuojelutahot, että eläin pitäisi tosiaan mieluummin jättää oman onnensa nojaan vain siksi, että sitä käy sääliksi - vaikka olisi tilaisuus auttaa? Takana voi olla joku hyväkin ajatus, mutta en kyllä saa siitä kiinni. Enkä ole joka tapauksessakaan samaa mieltä.  

Olemme kuten sanottu ottaneet Poppyn lähes suoraan joesta, jonne joku oli kaiketi yrittänyt sen hukuttaa. Emme tiedä mitään Poppyn vanhemmista, emme ole varmoja siitä kuinka vanha se tarkalleen ottaen on, voimme vain arvailla mitä kaikkia rotuja sen perimään kuuluu. Otimme Poppyn omaksemme, koska sillä ei ollut mitään muuta turvallista paikkaa minne mennä. Sääli, sympatia, myötätunto, eläinrakkaus - ainakin ne tunteet meitä ohjasivat ottamaan Poppyn aikoinaan omaksemme. 

Pongo tuli puolestaan meille portinraosta. Emme tiedä senkään perimää tai tarkkaa ikää. Pongo oli hyvin sairas kun se muutti meille, laihaakin laihempi ja melkein kauttaaltaan kapinen. Mikä muu syy olisi meillä voinut alkuun olla Pongon pitämiseen kuin sääli? Sääli - ja raivo Pongon entistä omistajaa kohtaan, joka oli päästänyt koiransa niin käsittämättömän huonoon kuntoon. Halusimme Poppylle koirakaverin. Totta tosiaan olisi ollut helpompaa ottaa Poppylle kaveriksi terve pentu kasvattajalta, joka olisi voinut meille selvittää pennun taustan juurta jaksain. Mutta Pongo ansaitsi uuden tilaisuuden, vaikka se tarkoittikin meille ylimääräistä huolta ja haastetta. Pongosta on tullut meille mahtavan hieno lemmikki niin kuin Poppystakin ja olen todella onnellinen siitä, että me rohkenimme ottaa ne koiriksemme.

Skippyn taustasta meillä on sentään jonkinlaista tietoa. Pidimme Skippyn koska sille ei ollut oikein mitään muutakaan paikkaa. Säälistä kai ennen kaikkea taas, tai niin kuin minä mieluummin sanon: myötätunnosta. Meillä on tilaisuus auttaa tätä suloista kuuroa koiraa. Miksi emme auttaisi? Emme olisi tarkoituksella hankkineet juuri tätä koiraa tai kolmatta koiraa yleensäkään, mutta Skippy on jo muutamassa kuukaudessa tullut meille kovin rakkaaksi ja tuonut elämäämme Poppyn ja Pongon tavoin oman koiramaisen lisänsä. Onko tosiaan niin, että meidän olisi jonkun erikoisen periaatteen vuoksi tullut jättää Skippy ja sen salassa kantama pentue pulaan vain siksi, että toimimme alkuun ennen kaikkea sääli ja myötätunto mielessämme?

Ei ole ollut lopulta minkään valtakunnan merkitystä sillä, ettemme tiedä koiriemme taustaa eikä meillä ole niiden sukupuita tai rekisteripapereita. Koirillamme on kaikilla omat luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa ja me opimme niistä joka päivä vähän enemmän. Tämä tuntuu minusta ihan hyvältä tavalta tutustua omaan lemmikkiin, ilman ennakko-odotuksia. Sitä paitsi, ei kasvattajalta ostetusta lemmikistäkään voi koskaan lopulta tietää varmasti millainen siitä kasvaa. Rotukoirilla on enenevässä määrin terveysongelmia vastuuttoman ylijalostuksen vuoksi. Ja oli miten oli, elämä yllättää. Yllätyksien kanssa on hyvä oppia elämään. 

Olen ihan samaa mieltä suomalaisten eläinyhdistysten kanssa siitä, ettei kodittomien eläinten ongelmaa ratkaista tuomalla eläimiä Suomeen. Se on ihan selvä; kodittomien eläinten ongelmaa ei ratkaista yhdessä tai miljoonassakaan kodissa. Koirien ja muiden eläinten sterilointi on a ja o. Kotimaisen tai ulkomaisen kodittoman lemmikin ottaminen on kuitenkin viesti ja kannanotto itsessään. Entiset kodittomat koirat ja me niitten omistajat edustamme itsessämme toisenlaista tapaa elää. Kun kuljen koirieni kanssa Belmopanin katuja ja teitä minulta kysytään usein minkärotuisia komeat koirani ovat. Kerron ylpeänä heidän olevan monirotuisia entisiä katukoiria. Uskallan toivoa, että joku kysyjistä ehkä vielä päätyy ottamaan omakseen entisen katukoiran, koska on meidän koiriemme myötä huomannut kuinka suuria ja kauniita voi kasvaa kulkukoiranreppanoista, kun niitä syöttää ja hoitaa hyvin. 

Suomalaisten eläinsuojeluyhdistysten liiton Kodittomat.fi-sivustolla todetaan kovin optimistisesti, että "[sterilisaatio]leikkauksin eläinkannan lisääntymistä rajoitetaan ja lopulta ongelma korjaantuu luonnostaan". Voi kunpa korjautuisikin. Eläinsuojeluyhdistykset ja muut eläintensuojelijat läpi maailman steriloivat eläimiä minkä ehtivät, mutta joka suunnasta tuntuu aina ilmestyvän uusia pentueita - niin vahinkotapauksia kuin kasvattajien kasvattamia pentueitakin. Epäilen, että esimerkiksi täällä Belizessä kestää vähintäänkin vielä monta kymmentä vuotta, että päästäisiin tilanteeseen jossa ihmiset säännönmukaisesti leikkauttaisivat lemmikkinsä tai alkaisivat pitää niistä yleensä parempaa huolta. Jos siihen tilanteeseen koskaan edes päästään. Ei ole mielestäni oikein kääntää katsetta pois ja odottaa, että joku muu hoitaa tämänkin asian järjestykseen. Niin kauan kunnes kodittomien eläinten tilanne huomattavasti maailmanlaajuisesti paranee - eli todennäköisesti lopun ikääni - minä aion vouhkata tästä asiasta ja toimia omalta osaltani myötätunto ja vastuullisuus ohjenuoranani. 


Ps. Mielenkiintoista on muuten se, että maailman eläinsuojeluyhdistykset puhuvat hyvin usein juuri säälin tai myötätunnon (compassion) merkityksestä kun on puhe kodittomista eläimistä ja niistä huolehtimisesta. Vain Suomessa tunnutaan hakevan tämän "älä ota lemmikkiä säälistä" -ajatuksen kautta ikäänkuin lupa olla huolehtimatta maailman kodittomista ja onnettomista eläimistä.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Sääli

Kommentoin jokin aika sitten toisessa blogissa blogikirjoitusta, jossa blogin kirjoittaja kertoi ostaneensa rotukoiran pennun. Sanoin, että oli mielestäni vähän harmillista, että hän - nuori nainen joka on nähnyt paljon maailmaa ja myös maailman eläinten kärsimyksiä - oli päätynyt ostamaan koiran kasvattajalta sen sijaan, että olisi antanut kodin kodittomalle koiralle. Suomessahan ei toki ole samalla tavalla kodittomia eläimiä kuin vaikkapa täällä Belizessä, mutta Virosta ja esimerkiksi Espanjasta on suomalaistenkin mahdollista ottaa omakseen paikallisia kodittomia koiria. 

Blogin kirjoittaja itse vastasi kommenttiini kohteliaasti ja ystävällisesti. Mutta jokin kommentissani ärsytti myös jonkun kyseisen blogin lukijoista vastaamaan minulle. Lukijalla oli kommentistani kaikenlaista sanottavaa, mutta se mikä minulle jäi ennen kaikkea mieleen oli se miten hän sanoi, ettei kenenkään pitäisi ottaa koiraa säälistä. Olen jäänyt sitä miettimään.

Mielestäni on paljon huonoja syitä ottaa koira. Koiraa ei pidä hankkia hetken mielijohteesta tai vaikkapa joululahjaksi. Koiranpennut ovat suloisia, mutta pentujen vastustamaton suloisuus ei ole hyvä syy ottaa koiraa, koska suloisimmatkin pennut kasvavat ennen pitkää aikuisiksi koiriksi. Koiraa ei tulisi ottaa jos haluaa siitä seuraa vain siihen asti kunnes elämä taas vie mukanaan niin, ettei koiranhoitoon jääkään aikaa. Koiraa ei mielestäni tule ottaa siksi, että haluaa tehdä sillä voittoa koirakilpailujen, -tappelujen, tai pentueiden kautta. 

Mutta säälistä… Säälin yksi käännös englanniksi on compassion. Compassion on kuitenkin paljon enemmän kuin sääli; se tarkoittaa myös myötätuntoa ja laupeutta, ja viittaa myös empatiaan ja myötäelämisen kykyyn. Myötätunto on mielestäni erinomainen syy ottaa itselleen mikä tahansa lemmikki, jos perusedellytykset lemmikin pitämiseen ovat kunnossa. Niin koiran kuin kissan tai minkä tahansa eläimen pitäminen vaatii mielestäni ennen kaikkea kykyä asettua toisen paikalle ja halua tehdä tälle hyvää. Onkin mielestäni suomen kielen ja oman mielen köyhyyttä jos ajattelee, että sääli tai paremminkin myötätunto ei ole hyvä syy eläimen hankkimiseen. Mitä sen parempaa syytä voisi olla? 

"Älä kasvata pentueita tai osta kasvattajalta niin kauan kuin kodittomat eläimet kuolevat.
Steriloi lemmikkisi, ota omaksesi koditon eläin. Yksi kerrallaan kunnes kaikilla lemmikeillä on oma koti."
En valitettavasti tiedä tämän Facebookissakin kiertäneen kuvan lähdettä, mutta uskon, että sitä ja sen viestiä sopii jakaa eteenpäin.


lauantai 8. joulukuuta 2012

Ratissa

Lapset olivat aikeissa ajaa itse kotiin Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueelta muutama ilta sitten, mutta kyllä minä sitten lopulta kuitenkin ajoin. 



perjantai 7. joulukuuta 2012

Perjantai-iltapäivällä

Tein tänä aamuna perinteisen kauppakierroksen: pankki, ruokakauppa, vihanneskauppa, toinen ruokakauppa, lihakauppa, kolmas ruokakauppa. Vaipat jäivät vielä ostamatta, mutta muuten taisin lopulta löytää kaiken mitä olinkin hakemassa. Ilman lunta ei ole joulua, raikasivat kaupoissa joululaulut, ja minä ihmettelin eikö näihin tropiikin oloihin löytyisi jotain vähän osuvampaakin musiikkia joulukuulle. 

Myöhemmin aamulla tunsin taas vaihteeksi itseni hetken verran ihan ehdaksi edustusrouvaksi. Minulla oli jonkun aikaa talon edessä vartija, talossa sisällä lastenhoitaja ja kotiapulainen, ja takapihalla sekä puutarhuri että toimiston autonkuljettaja. Viisi ihmistä hoitamassa minun talouttani. Vartija teki vartijanhommiaan, lastenhoitaja ja kotiapulainen omia töitään. Puutarhuri ja autonkuljettaja keräsivät oman pihamme palmujen kookoksista meille kookosvettä ja kookosta. Olemme joskus yrittäneet lähestyä kookoksia itse, mutta se on itse asiassa aika vaikeaa, ja vaarallistakin on ruveta heilumaan viidakkoveitsen kanssa jos ei tiedä mitä tekee.

Tavallisesti meillä ei sentään ole apunamme puutarhuria. Vuokraisäntä lähettää silloin tällöin jonkun ajamaan nurmikkomme ja siinä kaikki. Mutta juuri nyt pihallamme hyörii nuori puutarhaopiskelija, joka hoitaa lopputyökseen meidän pihamme järjestykseen. Maksamme nuorelle miehelle hänen työstään täyden hinnan, hän saa harjoitella uutta ammattiaan käytännössä ja oppia muun muassa sitä miten asiakkaiden kanssa toimitaan, ja lopputulos on se, että meidän pihamme kukoistaa. Me kaikki voitamme. Tänään saimme koko porukka päälle vielä ihanaa tuoretta kookosvettä juodaksemme!

Jos joku olisi minulle muutama vuosi sitten sanonut, että asun ennen pitkää elämässäni Väli-Amerikassa ja minulla on apunani erilaisia työntekijöitä, olisin ollut todennäköisesti lähinnä huvittunut. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Elämä yllättää ja kaikkeen todellakin tottuu.

Huomenna on pitkästä aikaa ohjelmassa Mikon uimatunti, ja illalla kuusijuhlat amerikkalaisen tutun luona. En ole koskaan ennen ollut Christmas tree trimming -juhlissa. Juhlien nimen perusteella kuulostaa minusta siltä, että olemme menossa leikkaamaan puuta siistimmäksi, mutta itse asiassa onkin kyse kuusenkoristelusta. Ei siis minun ominta alaani missään mielessä, mutta uskon, että lapsille mukavaa tekemistä. Lasten vuoksi lähdenkin mielelläni katsomaan miltä näyttää amerikkalainen kuusenkoristelu. Varsinkin kun kotona lapset eivät pääse joulupuuta lainkaan koristelemaan. Meillä ei ole kuusta, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Koristeita meille on tosin silti alkanut kertyä. Kaksi vai jo kolmeko vuotta peräkkäin olemme saaneet Valkoisen Talon virallisen joulukoristeen, joka tulee Yhdysvaltain suurlähettilään joulutervehdyksen mukana, ja jostain Jamaikan kaupasta nappasi Cosimo aikoinaan mukaansa hirviaiheisen joulukuusenkoristeen. Se roikkui kesät-talvet meillä Kingstonin keittiön ikkunassa, mutta on nyt joutunut piiloon jonnekin.

Juhlakutsu tarkoittaa tätä nykyä melkein aina minulle leipomista. Kuusijuhlaa varten minun täytyy tehdä Matildalle omat herkut mukaan. Ajattelin leipoa kerralla oikein kunnolla: kahdenlaisia keksejä, muffinsseja ja suklaaneliöitä. Ostin aamulla levyllisen kananmunia ja paljon voita. Muut ainekset tulevatkin sitten aika pitkälti suoraan erilaisista paketeista. Minusta ei oikein ole leipomaan gluteenittomia herkkuja ihan alusta lähtien, sen olen tässä kuluneiden kuukausien aikana nyt todennut. Erilaisten gluteenittomien jauhojen sekoittaminen toisiinsa hyvässä suhteessa on aika vaikeaa. Noita valmiita jauhosekoituksia osaan sen sijaan käyttää ihan menestyksekkäästi. Mausta ei mitenkään huomaa kuinka paljon tai vähän hikeä ja kyyneleitä on kulunut lopputuloksen saavuttamiseen. Ihan mielelläni teen siis vähemmällä vaivalla hyvää kuin pyrin olemaan gluteenittoman keittiön hengetär. 

Sielunmaisemia

Kun ajattelen Suomea yksi ensimmäisistä asioista mikä minulle tulee mieleen on bussimatka Helsingistä Siuntioon, lapsuuteni kesäpaikkaan. Bussin ikkunan ohi vilisevät pellot ja niityt, metsät ja peruskalliot; suomalainen maisema. Backan tallien kohdalla olevalla pysäkillä jäätiin bussista pois. Siitä oli vielä matkaa kesähuvilallemme muutaman kilometrin verran, jalan pitkin maalaistietä. Peltoja, peltojen takana metsikköä, tienreunassa loputtomiin metsämansikoita. Se matka on kai minun sielunmaisemani, tai ainakin yksi niistä, ja niissä maisemissa olen tänään Suomen itsenäisyyspäivänä viettänyt mielessäni muutaman tovin.

Aamulla kävin ihan konkreettisesti myös toisenlaisessa sielunmaisemassa: mahtavalla maastoratsastuksella. Tunsin taas itseni hyvin etuoikeutetuksi; saan laukata viidakkoon raivatuilla ratsupoluilla kun aurinko porottaa täydellisen siniseltä taivaalta. Joulukuussa!

Marraskuinen väsymykseni taitaa olla nyt kerta kaikkiaan selätetty. Huomaan sen ennen kaikkea siitä, että tunnen itseni taas niin monta kertaa päivässä onnentytöksi. 

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Prinsessa-Matilda ja maailman kaunein merirosvo

Matildan tukka alkoi olla niin pitkä, että sitä riitti puoleen selkään. Tukka oli käytännössä pakko pitää leteillä, koska se valui muuten tytön silmille ihan yhtenään ja on niin liukas ettei oikein pysy poninhännällä. Ensin leikkasin Matildalle viime viikolla otsatukan, ja sitten intouduin leikkaamaan koko tukan lyhyeksi. Niin paljon helpompaa meille molemmille, Matildalle ja minulle, kun ei tarvitse joka päivää aloittaa tukan laittamisella. Nyt riittää vain harjaus - ja menoksi. 


Täällä Belizessä tytöillä on pitkät tukat ja mielellään hameet tai mekot. Ihan pienille tyttövauvoille laitetaan korvakorut, jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät kyseessä olevan tytön eikä pojan. Ikäänkuin sillä olisi jotain väliä.

Matildan polkkatukka ei ole siis herättänyt kovinkaan paljon ihailua - luulen, että monet paikalliset ovat itse asiassa aika kauhistuneita siitä miten olen tehnyt pienestä kauniista tytöstäni nyt melkein pojan näköisen. Minun mielestäni hänen kauneutensa itse asiassa vain korostuu lyhyen tukan myötä, mutta kaikki eivät kai vain osaa tai halua katsoa traditionaalisten roolien ja polkkatukan ohi.

Minulla on itsellani lyhyt tukka, tosin kasvatan sitä juuri taas vaihteen vuoksi vähän pitemmäksi. Kuljen melkein aina housuissa, hyvin harvoin puen päälleni hameen tai mekon. Ihan mukavaa on joskus laittautua, meikata ja miettiä asuun sopivia koruja, mutta tavallisessa elämässä minulla on monesti paljon muuta mielessä kuin mitä pukea päälleni. Minun arjessani käytännöllisyys on tärkeintä, vaatteiden on oltava koiran- ja tätä nykyä myös hevosenkuolankestäviä! Tunnen silti itseni ihan naiselliseksi naiseksi. Naiseus ja naisellisuus ei minun mielessäni liity tukanpituuteen sen enempää kuin vaatteisiinkaan. 

Matilda on innostunut prinsessoista niin kuin varmaan melkein jokainen ikäisensä pieni tyttö. Me tuemme hänen prinsessainnostustaan: meillä on prinsessavärityskirjoja, prinsessamekkoja ja prinsessanukkeja. Mutta en halua kuitenkaan kasvattaa tytöstä ihan vain prinsessaa. En leikannut Matildan tukkaa minkään feministisen periaatteen vuoksi, mutta totta on, etten halua, että hän kasvaa siihen ajatukseen, että vain pitkä tukka ja hameenhelmat ovat kauniita ja naisellisia. Minusta on hyvä, että prinsessaleikkien lomassa Matilda haluaa silloin tällöin myös vetää päälle kumisaappaat ja merirosvovaatteet ja sohia  merirosvomiekalla. Tänään merirosvo-Matilda sanoi minulle "Girls can be pirates too." Ja siinä hän, maailman kaunein merirosvo, on kyllä ihan oikeassa. 

tiistai 4. joulukuuta 2012

Guatemalan aarteita

Guatemalalaisista ihanuuksista puheenollen, tässä vähän kuvaa siitä kuinka erilaiset Guatemalan tuliaiset ovat asettuneet meidän kotiimme.

Pyhä Franciscus on saanut rinnalleen niin Pyhää Johannesta kuvaavan pienen puupatsaan kuin puuseeprankin. Puuveistoksia tasoittamassa on neliönmallinen puinen kynttilänjalka jonka päälle lapset ovat aikoinaan kasanneet pihalta kokoelman kiviä. 

Cosimon toimiston autonkuljettaja rakensi meille kolmionmuotoisia hyllyjä joille voimme laittaa esille kauniita tavaroita lasten ja koirien ulottumattomiin.

Mikon huoneen seinällä roikkuvat viime Guatemalan reissulta ostamamme mahtavat naamiot: värikäs tukaani ja vähän hölmön näköinen aasi. Ne sopivat minusta loistavasti lastenhuoneeseen. 

Susi ja kaksi erilaista jaguaaria. Näille emme ole vielä löytäneet sopivaa paikkaa. Susi ja ruskea jaguaari roikkuivat ennen Mikon huoneen seinällä mutta olivat kuulemma vähän pelottavia. 
Kuolleiden päivän luurankoja. Puiset luurangot ovat Guatemalasta, luurankorouva ja pieni posliinipääkallo itse asiassa Meksikosta. Niille pitävät seuraa Laosista saamamme kangaslisko ja minun joskus aikoinaan tekemäni mosaiikkipeilinkehys. 
Luurangot vahtivat Cosimon ja minun huoneen seinältä meidän untamme. Sängynpeitto on muuten Guatamalan aarteita sekin: maailman kaunein tilkkutäkki.

Keittiön seinällä pitää puolestaan vahtia kokoelma guatemalalaisia puisia eläimiä: punainen lehmä, sininen koira, jonkinlainen lisko vai olikohan tuo itse asiassa dinosaurus, ja sininen kirahvi. 

Kokoelma punaisia vaatteita

Eräs terveysruuista innostunut tuttuni kehui minulle viime viikolla kuinka hienoa oikeastaan onkaan, että me koko perhe syömme Matildan keliakian vuoksi tätä nykyä pitkälti vain gluteenitonta ruokaa. Tuttavaparkani ei voinut tietää, että tuosta lausahduksesta ja ajatuksesta sen takana on tullut kuluneiden kuukausien aikana minulle punainen vaate. On tietysti hyvä löytää kaikista asioista niiden hyvät puolet, mutta en vain kuolemaksenikaan ymmärrä miksi gluteenittoman ruuan syöminen olisi erityisesti hyväksi sellaisille ihmisille, jotka eivät ole yliherkkiä gluteenille. Gluteenihan on vain vehnän, rukiin ja ohran sisältämä proteiini, täysi luonnontuote. En usko, että gluteenin välttäminen itsessään tekee kenenkään ruokavalion terveellisemmäksi tai paremmaksi.

Ne ihmiset jotka korostavat gluteenittoman ruokavalion erinomaisuutta eivät tavallisesti tiedä miltä tuntuu kun on pakko miettiä gluteenia joka aterian yhteydessä, eivätkä ymmärrä millaista on kun gluteenittomuudesta ei koskaan voi lainkaan joustaa. Se että on kiinnostunut gluteenittomuudesta yhtenä ruokavaliovaihtoehtona on hyvin erilainen syy syödä gluteenitonta ruokaa kuin se, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Gluteeniton ruokavalio ei joka tapauksessa ole ainakaan minulle ole osoittautunut kovin terveelliseksi. Sen mukana kun on ikävä kyllä tullut lapseni elinikäinen sairaus ja minulle, lapsen äidille, hyvin paljon huolta ja stressiä. 

Ja punaisista vaatteista ja asioiden hyvistä puolista puheenollen, minua ottaa päästä se lausahdus jonka olen kuullut nyt kuluneiden kuukausien aikana jo hyvin moneen otteeseen. Että asiat voisivat olla niin paljon pahemminkin, Matildalla voisi olla joku vakavampi sairaus kuin keliakia. Ajoittain saatan ihan omia aikojani saada lohtuakin tuosta ajatuksesta, mutta muitten lausumana se kuitenkin edelleen ärsyttää. Meillä oli ennen viime kesää oman tietomme mukaan kaksi täysin tervettä lasta. Nyt toinen näistä lapsistamme onkin sairas, olkoonkin vain keliaakikko. Meidän elämämme on muuttunut absoluuttisesti ja kokonaisvaltaisesti, ja vaikka olemme totta kai erinomaisen kiitollisia siitä, ettei lapsella ole mitään vakavampaa sairautta, olemme silti surullisia siitä, että lapsi on ollenkaan sairas. 

Eivät kai täysin terveidenkään lasten vanhemmat jatkuvasti jaksa ja muista olla kiitollisia siitä, ettei heidän lapsillaan ole mitään vakavaa sairautta? Terveen lapsen äitiä ei kai toistuvasti kehoteta miettimään sitä vaihtoehtoa, että hänen lapsellaan olisikin vaikkapa joku parantumaton ja hengenvaarallinen sairaus, ja olemaan kiitollinen siitä, että näin ei ole. Vaikka on toki hyvä olla tietoinen omasta hyvästä onnestaan, tämäntyyppiset ajatusleikit eivät minun mielestäni ole kovin terveellisiä. En usko, että kukaan haluaa kuvitella omaa lastaan vakavasti sairaana. Ei se ole kenellekään piristävä ajatus. 

Minua on viime aikoina myös ärsyttänyt se, että muutamat tuttavani täällä Belmopanissa tuntuvat ajattelevan, että olen itse keksinyt päästäni Matildan koko sairauden ja tahallani teen kaikkien elämän vaikeaksi kyselemällä mitä aineita minkäkin ruuan valmistamiseen on käytetty. Tuttavapiirini on syksyn ja talven aikana järjestänyt lapsille erilaisia syöminkejä, joitten yhteydessä Matildan ruokavaliorajoitukset ovat osoittautuneet joillekin tutuille ylitsepääsemättömän vaikeiksi ymmärtää. Näitten ihmisten mielestä minä selvästikin pilaan tunnelman kyselyilläni ja viimeistään sitten kun paljastuu, ettei lapseni voikaan syödä tarjolla olevista ruuista juuri mitään. Miettisivät miltä tuntuu Matildasta! Hän, kaksivuotias, haluaa olla niin kuin kaikki muutkin, haluaa tehdä kaiken itse, valita itse omat ruokansa. Niin kovin mielelläni antaisin hänen syödä mitä milloinkin. Ei ole kuitenkaan kyse jostain pienestä mahanpurusta, jonka tyttösemme voisi yleisen mukavuuden vuoksi kärsiä, vaan sairaudesta joka pahimmillaan sai tytön ravintoarvot vastaamaan anorektikon ravintoarvoja. 

Ja kun nyt olen lähtenyt purkamaan ärsyyntyneisyyttäni niin antaa mennä tämä viimeinenkin tähän teemaan kuuluva ärsytyksen aihe: Monien tuttujen lääkäreiden ensimmäinen reaktio Matildan sairauteen on ollut, että sehän on helppo hoitaa ja hallita ruokavaliolla. Keliakia on todellakin onneksi sairaus jonka hoitoon ei tarvita lääkkeitä, vain ruokavalion muuttaminen riittää. Mutta helppoa se ei kyllä ole. Lueskelen ruokakaupassa ruokien ainesosalistoja, tarkistan ruokafirmojen internetsivuilta tietoja erilaisten tuotteiden gluteenipitoisuudesta, kirjoitan sähköpostia niille ruuanvalmistajille joitten sivuilta tietoa gluteenista ei löydy, valmistan melkein kaiken ruuan alusta loppuun itse. Ei ole niin kauan aikaa siitä, kun ruokailu ei meidän perheeltämme vaatinut tällaisia ponnisteluja - ne entiset ajat ovat tähän nykyiseen tilanteeseemme verrattuna aika lailla kuin yö ja päivä. Kaikki joista gluteenittomuus tuntuu helpolta saisivat mielellään itse elää vaikkapa kuukauden tarkasti ilman gluteenia. Keskustellaan sitten siitä onko gluteenittoman ruokavalion toteuttaminen helppoa vaiko vaikeaa. Innokkaat voivat lisähaasteena yrittää gluteenittomuutta vaikkapa täällä Belizessä, missä gluteeni on melko lailla vieras käsite eikä juuri kukaan ole kuullutkaan keliakiasta. 

maanantai 3. joulukuuta 2012

Joulun odotusta tämäkin

Ihmettelen etäältä muitten joulukiireitä. Meillä ei joulun suhteen oteta minkäänlaisia paineita: verhot ja pöytäliinat eivät vaihdu vuodenaikojen mukaan eikä meillä ole juurikaan myöskään sesongin mukaan vaihtuvia koristeita. Samat guatemalalaiset ihanuudet ovat esillä päivästä toiseen, vanhojen eri puolelta maailmaa hankittujen aarteiden rinnalla. 

Kun tutustuin Cosimoon minulle paljastui pian, ettei hän pidä edes leikkokukista, saati puista, jotka on kaadettu vain muutaman viikon vuoksi. Häntä ahdistaa ajatus siitä, että eläviä kasveja uhrataan vain koteja kaunistamaan. Toisaalta emme kumpikaan pidä myöskään tekokuusista. Täällä Belizessä ei kai itse asiassa muuta olisikaan tarjolla kuin eri värisiä toinen toistaan keinotekoisemman näköisiä muovikuusia. Niitä seisoo nyt yltäkylläisesti koristeltuina jokaisen toimiston nurkassa ja varmasti vähitellen myös monissa kodeissa. Meille ei taida tulla koskaan joulukuusta; en ole itsekään niistä niin innostunut. Olen kyllä suunnitellut, että ennen pitkää ehkä hankin joulupuutarran, jonka voi uudestaan ja uudestaan joulun tullen kiinnittää somasti seinään. Ajatus joulukuusitarrasta jotenkin riemastuttaa minua. 

Hiljaa itsekseni paheksun niitä talouksia, joitten sähkönkäyttö tähän aikaan vuodesta huomattavasti lisääntyy. Vuoden ympäri pauhataan siitä kuinka sähköä tulisi säästää ja luontoa suojella, kuinka pitäisi oppia elämään säästeliäämmin ja kiireen vilkkaa kehittää uusiutuvia luonnonvaroja. Sitten kuitenkin kuukauden verran tai enemmänkin palavat yötä päivää sähkövalot joulukuusessa, joka ikkunassa, ja pahimmillaan vielä pihallakin. Kerran vuodessa samat ihmiset, jotka joulukuussa polttavat jouluvaloja useamman viikon ajan vuorokauden ympäri, tuntevat sitten itsensä hyviksi ihmisiksi ja melkeinpä luonnonsuojelijoiksi kun kääntävät sähkön pois tunniksi Earth Dayn kunniaksi. En ymmärrä.

Lapsille olemme aikeissa hankkia yhden lahjan kummallekin. Isovanhemmiltaan he saavat varmaan vielä toiset päälle, ja ehkä jonkun satunnaisen lahjan sen lisäksi ystäviltä, mutta sen kummemmin emme jouluun panosta myöskään lahjojen osalta. Meidän lapsillamme on kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti jo niin paljon, että he eivät tarvitse joulun nimissä sen enempää. Emme silti ole mitään minimalisteja lastemme suhteen. Tulemme kyllä ostaneeksi heille kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetontakin kun olemme pitkästä aikaa kunnon kauppojen ulottuvilla. En kuitenkaan osaa enkä haluakaan yhdistää kaikkia ostoksia jouluun. Se tuntuu jotenkin vieraalta ajatukselta. 

Mutta odotan silti joulua minäkin: Pitkää lentomatkaa, jonka aikana hiljakseen orientoidumme toisenlaiseen todellisuuteen. Pipoja ja lapasia, villasukkia. Lämmintä glögimukillista. Hiljaista ja rauhallista aikaa vanhempieni kanssa heidän kotonaan. Kissoja jaloissa ja toivottavasti vähän sylissäkin. Saunaa. Pieniä vapaahetkiä Cosimon kanssa Helsingin humussa sillä välin kun isovanhemmat viettävät aikaa lasten kanssa. Ystävien näkemistä pitkästä aikaa. Lunta ja pakkasta, jos hyvin käy. Pimeyttä jonka suojassa voi hyvällä omallatunnolla hidastaa tahtia.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Päivälevolla

Mikä on tässä yläkerrasta alakertaanpäin otetussa kuvassa pielessä? Minulla pistää heti silmään, että yksi sohvatyyny on kaatunut kyljelleen ja että lattialla Skippyn vieressä retkottava koiranlelu näyttää ikään kuin sen hännänjatkeelta. 

Mutta itse asiassa otin kuvan siksi, että Pongo oli niin somasti vetäytynyt sohvalle päiväunille. Meillä ei koirilla ole oikeastaan lupaa nousta sohvalle, eivätkä ne sitä juuri yritäkään jos olemme me ihmiset huoneessa. Mutta kun silmä välttää etenkin Pongo ja Poppy tekevät kyllä mielellään olonsa sohvalla ja nojatuolissa mukavaksi. Minua se ei itse asiassa haittaa. Kaikki eivät pidä koirista sohvilla, mutta minusta on oikeastaan jotenkin ihanaa kun koirat käyvät sohvalle tai nojatuoliin nukkumaan. Tiedän, että olen kyllä vähän outo. Pidän myös märän koiran tuoksusta. 



lauantai 1. joulukuuta 2012

Joulukuun ensimmäinen päivä

Hurrikaanisesonki päättyi eilen. Tänään alkoi joulukuu. Vaikea ymmärtää, että vuosi on taas lopullaan. Ehkä se sitten tulee todellisemmaksi kun laskeudumme muutaman viikon päästä Helsinki-Vantaalle ja näemme omin silmin, että talvi on tosiaankin tullut. Täällä oli eilen lähinnä keväistä. Oli vähän vilpoista ja märkää, lätäköt pitkin ja poikin kuin sulaneiden kinosten viimeiset rippeet. 

Tähän aikaan vuodesta sää suosii meitä, jotka emme ole helteestä niin innostuneita. Olemme kaivaneet esiin lämpimät pyjamat, pitkät housut ja sukat. Kaikenlaiset pataruuat maistuvat nyt hyvältä ja teetä kuuluu viileinä iltoina kuppikaupalla. Mutta ei tämä nyt talvelta sentään tunnu. Pieneltä hengähdystauolta kuumasta vain.

Tälle päivälle meillä ei ole kummempia suunnitelmia. Tuntuukin oikein sopivalta viettää päivä kodin suojissa. Vaikka jokaisen rakkaan lemmikin kuolema tuo tullessaan surun, sairaan vanhuksen kuolema on tietysti helpompi hyväksyä ja käsitellä kuin se, että poissa on yhtäkkiä ystävä, joka ei ollut vielä kissaksi kovin vanha ja vaikutti vielä muutama päivä sitten ihan terveeltä. Kestää hetken käsitellä ja ymmärtää asia. Mikään ei ole ikuista, ja se on vain hyväksyttävä. Kaikesta täytyy oppia päästämään irti. Se on tavallaan helpottavakin ajatus: ettei auta vaikka rystyset valkoisina pitäisi kiinni rakkaistaan tai elämästä itsestään, loppu on kuitenkin edessä ennen pitkää, elämän kiertokulkua ei voi pysäyttää. Ainoa mitä voimme lopulta tehdä on elää ja käyttää aikamme täällä niin hyvin kuin osaamme.

Näillä puhein aionkin tänään vihdoin tehdä hummusta. Kaikki on valmiina: Kikherneet on liuotettu ja keitetty. Tahinipurkki, jonka isäni toi syksyllä Suomesta, odottaa korkkaamistaan. Limetit on ostettu. Olen huolellisesti pessyt ja kuivannut kauniin astian, jonka hankimme Meksikosta Cancunin reissulla. Astia sopii mainiosti hummuksen ja siihen dipattavien vihannesten tarjoiluun, ja siihen tarkoitukseen sen itse asiassa ostinkin. Cosimo leikkii lasten kanssa yläkerrassa ja koirat touhottavat keskenään takapihalla, joten minulla on rauhallista aikaa ja tilaa puuhailla keittiössä. Nyt ei siis muuta kuin toimeen.