keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Belizeläisiä adoptiotarinoita

Olen jo jonkin aikaa seurannut sivusta pienen tytön adoptiota Belizestä Yhdysvaltoihin. Tyttö on asunut sijaisperheessä syntymästään asti; hänen adoptioprosessiansa johti itse Jumala ja se oli pantu alulle jo ennen kuin tyttöä oli vielä olemassakaan. Kuulin nyt, että prosessi on vihdoin lopuillaan ja pieni tyttö on muuttanut kauas Yhdysvaltoihin uuteen kotiinsa.

Olin tähän asti mielessäni paheksunut lähetystyöntekijää, joka lähti adoptioruljanssiin mukaan ja otti tytön vastasyntyneenä vauvana sijaislapsekseen, mutta nyt olenkin yhtäkkiä täynnä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Miten mahdottomalta täytyykään tuntua antaa pois lapsi jota on hoitanut tämän syntymästä asti melkein puolentoista vuoden ajan. Mahdottomalta täytyy tuntua myös pienestä tytöstä jättää jälkeensä kaikki tuttu ja turvallinen, ja lähteä ihan uuteen ympäristöön täysin vieraiden ihmisten kanssa. Tyttö on koko elämänsä kasvanut samassa tutussa ja turvallisessa perheympäristössä sijaisäitinsä ja -isänsä kanssa. En tiedä miten paljon häntä on valmistettu tulevaan. Miten paljon puolitoistavuotiasta voi edes valmistaa? Mitä hän voi ymmärtää adoptiosta? Toivon pienelle tytölle ja hänen uudelle perheelleen hyvää elämää ja hänen sijaisvanhemmilleen paljon voimia. 

Nelivuotias poika, jonka adoptioprosessista myös kerroin kuutisen kuukautta sitten, on edelleen Belizessä. Tilanne ei hänen osaltaan tunnu toistaiseksi edistyneen juuri lainkaan. Vaikka mielestäni pienen tytön tapauksessa toimittiin vähän kyseenalaisesti, se taitaa silti erota nelivuotiaan pojan tapauksesta aika tavalla, ja ainakin siinä suhteessa, ettei raha vaihtanut käsiä. Pienen tytön biologiselle äidille ei siis kai suoranaisesti maksettu tytöstä mitään. Jos olen oikein ymmärtänyt, nelivuotiaan pojan amerikkalaiset vanhemmat sen sijaan maksoivat poikansa biologiselle äidille ainakin sairaanhoitokuluja, ehkä jotain enemmänkin. Adoptiosta maksaminen on kansainvälisten adoptiosäädösten vastaista, ja joko tuo rahakysymys tai jokin muu yksityiskohta on nelivuotiaan pojan tapauksessa noussut niin ylitsepääsemättömäksi asiaksi, ettei poikaa erilaisista vetoomuksista huolimatta ole toistaiseksi suostuttu päästämään perheensä luo Yhdysvaltoihin.

Nelivuotias poika ja hänen amerikkalainen adoptioäitinsä asuvat siis edelleen Belizessä, muu perhe Yhdysvalloissa. Jo neljä ja puoli vuotta kestäneen eron ja välimatkan täytyy olla koko perheelle raskasta ja surullista. Voin vain kuvitella miten vaikeaa on pitää yllä kahta taloutta kun ylimääräisiä tuloja ei juuri ole. Tunnen sympatiaa myös heitä kohtaan, vaikka edelleen ihmettelen kuinka he ovat tähän tilanteeseen yleensä joutuneet. Kuinka kukaan voi luottaa elämänsä niin täysin Jumalan käsiin, ettei tule lainkaan ajatelleeksi kansallisia ja kansainvälisiä säädöksiä? Luulen, että osasyy on siinä, että nelivuotiaan pojan adoptioperhe uskoo niin täysin omaan hyvyyteensä, etteivät he voi ymmärtää, että heidän on toimittava samojen rajoitusten ja sääntöjen puitteissa kuin meidän kaikkien muiden. Se että käy joka sunnuntai kirkossa ja uskoo Jumalaan ei riitäkään maailmalle takuuksi ja luvaksi toimia oman halun mukaan. Yllättäen myös hyvien ihmisten täytyy noudattaa lakeja.

2 kommenttia:

  1. Säädöksillä estetään lapsikauppaa, lasten hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, mutta useitten adoptioperheitten murheita kuultuani tuntuu että byrokratia, jolla inhimillisyyteen on pyritty, on ylensyönyttä ja painaa ja satuttaa inhimillisiä periaatteita toiselta laidalta. Ylittävätköhän tiukkojen, vuosikausien paperisotaan johtaneen byrokratian haitat jo hyödyt? :-( Tai ehkä se vaan menee niin ettei melkein missään maassa ole tarpeeksi henkilökuntaa jotta hyvien ja oikeudenmukaisten lakien mukaiset adoptioprosessit toteutuisivat sutjakkaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että paperisota vie usein pitkän ajan pitkälti siksi, että adoptioperheitä on paljon kuten myös adoptoitavia lapsia, ja kaikkien tapausten käsitteleminen huolella vie oman aikansa. On varmasti todella turhauttavaa ja surullista odottaa, että byrokratian rattaat hitaasti pyörivät eteenpäin, mutta olen kyllä itse sitä mieltä, että on ensiarvoisen tärkeää, että adoptiot hoidetaan kaikessa järjestyksessä ja hyvin tarkkaan syynäten. En itse haluaisi missään nimessä joutua tilanteeseen, jossa olisin adoptoinut lapsen ja minulle paljastuisi myöhemmin, että lapsi olikin esimerkiksi ostettu vanhemmiltaan tai että prosessissa oli jotain muuta hämärää.

      Vaikka tuota jälkimmäistä perhettä käykin sinänsä inhimillisesti katsoen sääliksi, minulle on ollut toisaalta jotenkin huojentavaa huomata, että nelivuotiaan pojan tapaus ei ole selvinnyt noin vain hetkessä. Nämä yksityisesti järjestetyt adoptiot ovat mielestäni aikamoinen ongelma, koska kuka vain ihmiskauppaaja voi myös esiintyä esimerkiksi hartaana kristittynä ja lähteä etsimään itselleen maailman ääristä muka rakasta lasta itselleen, vaikka tosiasiassa onkin ihan muulla asialla. Olisi mielestäni myös tärkeää aina varmistaa, ettei lapselle tosiaan löydy hyvää adoptioperhettä alkuperäisestä kotimaasta, mutta se ei ole mahdollista silloin kun ulkomaalainen on jo "varannut" itselleen lapsen ennen kuin se on vielä syntynytkään.

      Belize ei valitettavasti omalta osaltaan jostain syystä kykene pitämään riittävän hyvää huolta siitä, että kansainvälisiä adoptiosäädöksiä noudatettaisiin huolella. Onkin mielestäni sinänsä erittäin hyvä, että edes kohdemaassa pysähdytään oikein kunnolla tutkimaan miten adoptio on hoidettu. On tietysti surullista, että ns hyvät ihmiset tästä joutuvat henkilökohtaisesti kärsimään. Tässä nelivuotiaan pojan tapauksessa perhettä ei ole kuitenkaan mitenkään sattumanvaraisesti alettu kiusaamaan, vaan he todella lähtivät adoptioprosessiin mukaan ilman, että ottivat juuri lainkaan selvää siitä miten kansainvälisiä adoptioita hoidetaan ja toimivat hyvin ajattelemattomasti.

      Poista

Kiitos kommentistasi!