maanantai 10. joulukuuta 2012

Haasteita ja epävarmuustekijöitä

Huomasin surffatessani netissä, että fraasi "älä ota eläintä säälistä" taitaa olla Suomessa yleisemminkin eläinsuojeluporukoiden käytössä. Muun muassa Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton Kodittomat.fi-sivustolla todetaan, ettei eläintä tulisi koskaan ottaa säälistä. Suomen eläinsuojeluyhdistykset kehottavat sivustolla ihmisiä miettimään hyvin tarkkaan kotimaisen tai ulkomaisen kodittoman lemmikin ottamista, koska kodittomasta lemmikistä saattaa seurata "paljon haasteita ja epävarmuustekijöitä." Käytännössä he tuntuvat suosittelevan pennun hankkimista kotimaiselta kasvattajalta parhaana vaihtoehtona. Se oli minulle aikamoinen yllätys; että eläinsuojelijatkin tukevat eläinten suunnitelmallista kasvatusta ja pentueiden teettämistä.

On aivan totta, että kodittoman koiran kohdalla voi tulla vastaan yllätyksiä, mutta onko se niin kamalaa? Onko todella niin, että ihmisistä on tullut niin mukavuudenhaluisia, että lemmikin tulee olla kuin huonekalu tai tietokonepeli - juuri sitä mitä pakkausselosteessa lukee, ilman yllätyksiä? Eivätkö haasteet ja epävarmuustekijät ole niitä asioita joista hyvä elämä osaltaan rakentuu? Ajattelevatko nämä erilaiset eläinsuojelutahot, että eläin pitäisi tosiaan mieluummin jättää oman onnensa nojaan vain siksi, että sitä käy sääliksi - vaikka olisi tilaisuus auttaa? Takana voi olla joku hyväkin ajatus, mutta en kyllä saa siitä kiinni. Enkä ole joka tapauksessakaan samaa mieltä.  

Olemme kuten sanottu ottaneet Poppyn lähes suoraan joesta, jonne joku oli kaiketi yrittänyt sen hukuttaa. Emme tiedä mitään Poppyn vanhemmista, emme ole varmoja siitä kuinka vanha se tarkalleen ottaen on, voimme vain arvailla mitä kaikkia rotuja sen perimään kuuluu. Otimme Poppyn omaksemme, koska sillä ei ollut mitään muuta turvallista paikkaa minne mennä. Sääli, sympatia, myötätunto, eläinrakkaus - ainakin ne tunteet meitä ohjasivat ottamaan Poppyn aikoinaan omaksemme. 

Pongo tuli puolestaan meille portinraosta. Emme tiedä senkään perimää tai tarkkaa ikää. Pongo oli hyvin sairas kun se muutti meille, laihaakin laihempi ja melkein kauttaaltaan kapinen. Mikä muu syy olisi meillä voinut alkuun olla Pongon pitämiseen kuin sääli? Sääli - ja raivo Pongon entistä omistajaa kohtaan, joka oli päästänyt koiransa niin käsittämättömän huonoon kuntoon. Halusimme Poppylle koirakaverin. Totta tosiaan olisi ollut helpompaa ottaa Poppylle kaveriksi terve pentu kasvattajalta, joka olisi voinut meille selvittää pennun taustan juurta jaksain. Mutta Pongo ansaitsi uuden tilaisuuden, vaikka se tarkoittikin meille ylimääräistä huolta ja haastetta. Pongosta on tullut meille mahtavan hieno lemmikki niin kuin Poppystakin ja olen todella onnellinen siitä, että me rohkenimme ottaa ne koiriksemme.

Skippyn taustasta meillä on sentään jonkinlaista tietoa. Pidimme Skippyn koska sille ei ollut oikein mitään muutakaan paikkaa. Säälistä kai ennen kaikkea taas, tai niin kuin minä mieluummin sanon: myötätunnosta. Meillä on tilaisuus auttaa tätä suloista kuuroa koiraa. Miksi emme auttaisi? Emme olisi tarkoituksella hankkineet juuri tätä koiraa tai kolmatta koiraa yleensäkään, mutta Skippy on jo muutamassa kuukaudessa tullut meille kovin rakkaaksi ja tuonut elämäämme Poppyn ja Pongon tavoin oman koiramaisen lisänsä. Onko tosiaan niin, että meidän olisi jonkun erikoisen periaatteen vuoksi tullut jättää Skippy ja sen salassa kantama pentue pulaan vain siksi, että toimimme alkuun ennen kaikkea sääli ja myötätunto mielessämme?

Ei ole ollut lopulta minkään valtakunnan merkitystä sillä, ettemme tiedä koiriemme taustaa eikä meillä ole niiden sukupuita tai rekisteripapereita. Koirillamme on kaikilla omat luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa ja me opimme niistä joka päivä vähän enemmän. Tämä tuntuu minusta ihan hyvältä tavalta tutustua omaan lemmikkiin, ilman ennakko-odotuksia. Sitä paitsi, ei kasvattajalta ostetusta lemmikistäkään voi koskaan lopulta tietää varmasti millainen siitä kasvaa. Rotukoirilla on enenevässä määrin terveysongelmia vastuuttoman ylijalostuksen vuoksi. Ja oli miten oli, elämä yllättää. Yllätyksien kanssa on hyvä oppia elämään. 

Olen ihan samaa mieltä suomalaisten eläinyhdistysten kanssa siitä, ettei kodittomien eläinten ongelmaa ratkaista tuomalla eläimiä Suomeen. Se on ihan selvä; kodittomien eläinten ongelmaa ei ratkaista yhdessä tai miljoonassakaan kodissa. Koirien ja muiden eläinten sterilointi on a ja o. Kotimaisen tai ulkomaisen kodittoman lemmikin ottaminen on kuitenkin viesti ja kannanotto itsessään. Entiset kodittomat koirat ja me niitten omistajat edustamme itsessämme toisenlaista tapaa elää. Kun kuljen koirieni kanssa Belmopanin katuja ja teitä minulta kysytään usein minkärotuisia komeat koirani ovat. Kerron ylpeänä heidän olevan monirotuisia entisiä katukoiria. Uskallan toivoa, että joku kysyjistä ehkä vielä päätyy ottamaan omakseen entisen katukoiran, koska on meidän koiriemme myötä huomannut kuinka suuria ja kauniita voi kasvaa kulkukoiranreppanoista, kun niitä syöttää ja hoitaa hyvin. 

Suomalaisten eläinsuojeluyhdistysten liiton Kodittomat.fi-sivustolla todetaan kovin optimistisesti, että "[sterilisaatio]leikkauksin eläinkannan lisääntymistä rajoitetaan ja lopulta ongelma korjaantuu luonnostaan". Voi kunpa korjautuisikin. Eläinsuojeluyhdistykset ja muut eläintensuojelijat läpi maailman steriloivat eläimiä minkä ehtivät, mutta joka suunnasta tuntuu aina ilmestyvän uusia pentueita - niin vahinkotapauksia kuin kasvattajien kasvattamia pentueitakin. Epäilen, että esimerkiksi täällä Belizessä kestää vähintäänkin vielä monta kymmentä vuotta, että päästäisiin tilanteeseen jossa ihmiset säännönmukaisesti leikkauttaisivat lemmikkinsä tai alkaisivat pitää niistä yleensä parempaa huolta. Jos siihen tilanteeseen koskaan edes päästään. Ei ole mielestäni oikein kääntää katsetta pois ja odottaa, että joku muu hoitaa tämänkin asian järjestykseen. Niin kauan kunnes kodittomien eläinten tilanne huomattavasti maailmanlaajuisesti paranee - eli todennäköisesti lopun ikääni - minä aion vouhkata tästä asiasta ja toimia omalta osaltani myötätunto ja vastuullisuus ohjenuoranani. 


Ps. Mielenkiintoista on muuten se, että maailman eläinsuojeluyhdistykset puhuvat hyvin usein juuri säälin tai myötätunnon (compassion) merkityksestä kun on puhe kodittomista eläimistä ja niistä huolehtimisesta. Vain Suomessa tunnutaan hakevan tämän "älä ota lemmikkiä säälistä" -ajatuksen kautta ikäänkuin lupa olla huolehtimatta maailman kodittomista ja onnettomista eläimistä.

19 kommenttia:

  1. Mä ymmärrän tuon säälin logiikan sitä kautta, että suomalaiset eläinsuojeluyhdistykset eivät halua, että ihmiset päätyisivät ottamaan eläimen hetken mielijohteesta. Kun vaikeissa oloissa elänyt koira ei olekaan vaivaton hoidettava, se päätyy sitten helposti kiertolaiseksi tai lopetetaan "pitovaikeuksien vuoksi".

    Sanotaanhan jopa, ettei lastakaan pitäisi adoptoida säälistä, vaan siksi, että haluaa lapsen. Samoin sen kai olisi hyvä mennä lemmikeiden kanssa. Ensin on kaiken peittävä tunne siitä, että nyt on saatava lemmikki. Samalla asiaa harkitaan ja sitoudutaan henkisesti siihen lemmikkiin ja sen mukanaan tuomiin haasteisiin ja rahan kuluun jopa pariksi vuosikymmeneksi. Sitten harkitaan, millainen lemmikki sopisi omaan perheeseen - tai paremminkin, millaiselle lemmikille se oma koti sopii kodiksi. Sitten vasta lähdetään valitsemaan sitä lemmikkiä.

    Teillä oli tilaisuus ja valmius (ja järki) tarjota koti vaikeassa tilanteessa olleille koirille, ja aivan mahtavaa, että tartuitte tilaisuuteen. Sen sijaan kaikki eivät vaan ole yhtä järkeviä eläintä hankkiessaan, eivätkä ilman harkinta-aikaa osaa kuvitella kaikkia niitä haasteita, mitä se eläin tuo tullessaan. Eläimelle on kuitenkin parempi päästä valmistautuneeseen ja valveutuneeseen kotiin kuin päätyä pitovaikeuskiertolaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen sitä mieltä, että eläimen hankintaa tulisi aina harkita hyvin tarkkaan, koska lemmikkiin tulee sitoutua sen elämän ajaksi. Myös ne suloiset pennut joita kasvattajat tarjoavat ihmisille rahaa vastaan vaativat lopulta todella paljon; se voi tulla monelle uudelle koiran- tai kissanomistajalle yllätyksenä. Itse en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että löytökoirat ovat ryhmänä sen ongelmallisempia kuin muutkaan koirat. Omistajat ovat eläinasioissa tavallisesti lopulta se ongelma.

      En muuten mitenkään ole niillä linjoilla, että kaikista katukoirista olisi lemmikiksi. Todella villiintynyt tai muuten häiriintynyt koira ei sovi kotioloihin, eikä kaikkia koiria pidä pyrkiä kotiuttamaan. Joillekin kulkukoirille paras vaihtoehto on eutanasia - on parempi kuolla kuin elää huonoa elämää. Eläintaloissa ja sijaiskodeissa pystytään tavallisesti aika hyvin selvittämään onko koirasta tai vaikkapa kissasta lemmikiksi.

      Uskon, että maailmassa olisi paljon enemmänkin hyviä löytökoiran omistajia, kunhan useammat ihmiset rohkenisivat tehdä valintoja, jotka ehkä poikkeavat vähän siitä tutusta ja turvallisesta.

      Poista
    2. Minun on todella vaikea ymmärtää sitä, että eläinsuojeluyhdistykset tukevat koirien tai muiden eläinten kasvatusta ja pentueiden teettämistä. Ehkäpä Suomessa ei vain tule vastaan sellaisia tapauksia kuin täällä maailmalla, eikä saa samalla tavalla kuvaa siitä miten maailmanlaajuinen ongelma onkaan se, että koiria ja kissoja on yksinkertaisesti liikaa. Jotenkin tuo sääli-argumenttikin vielä ehkä menisi minulta läpi tuolla mainitsemallasi logiikalla, mutta että eläinsuojeluyhdistysten liitto lähtee samaan hengenvetoon tukemaan kasvattajia... En ymmärrä.

      Poista
    3. Minulla tuli kanssa mieleen tuo sama juttu kuin Riinalle, että lastakaan ei tulisi adoptoida säälistä, ja että lemmikin ottaminen pitäisi olla harkittu päätös. Ei varmaankaan ole huono juttu, jos katukoirien huono tilanne säälittää, mutta valmiudet huolehtia lemmikistä eivät välttämättä ole hyvät, jos sääli on ainoa syy ottaa lemmikki. Tehän olitte Pongon tullessa jo pohtineet Poppylle koirakaverin ottamista, joten vaikka sanotkin syyksi säälin, olitte varmasti huomattavasti valmiimpia ottamaan uuden lemmikin kuin ne ihmiset, joihin eläinsuojeluyhditykset tuntuvat viittaavan. :)

      En usko, että kaikki kasvatustoiminta pahentaa eläinten tilannetta. Äitini kasvattaa kissoja (pienimuotoisesti, max 1 pentue vuodessa), tavoitteena ei muotovalio vaan hyväluonteinen rakastettava lemmikki, joka sopii niihin perheisiin, jossa ei ole riittävästi valmiuksia kohdata mahdollisia kulkukissan käytöshäiriöitä - mitä ei toki läheskään kaikilla kulkukissoilla ole, mutta ainakin kissojen kohdalla eläinsuojeluyhdistykset sanovat, että kulkukissoilla käytöshäiriöitä on kasvatettuja kissoja enemmän, ja näihin tulisi varautua. Vaikka hienointa olisi, jos kaikki pystyisivät marssimaan eläinsuojeluyhdistykselle ja ottamaan sieltä lemmikin, ei kai sekään ole väärin, että jos ei koe pystyvänsä vastaamaan tähän haasteeseen, ottaa lemmikin kasvattajalta sen sijaan että on ilman lemmikkiä? Onneksi Suomessa ei ihan hirveästi edes ole kodittomia kissoja... Ystäväni halusi ottaa kodittoman kissan vuosi sitten ja joutui etsimään monta kuukautta ennen kuin löysi sellaisen, joka sopi ainoaksi kissaksi ja josta ei haluttu montaa sataa euroa "myyntimaksua" (siis maksuja, jotka ylittivät eläinlääkärikulut), sillä eläinsuojeluyhdistyksen sen hetkiset kissat olivat kaikki varattuja ja yksityiset yleensä halusivat "meidän täytyy luopua kissastamme"-tapauksissakin sievoisen summan.

      Jos eläinlääkärikäynnit on hoidettu asianmukaisella tavalla, kissankasvattajalle jää vähän jos lainkaan "tuottoa" pentueesta, eikä toiminta eettisten kasvattajien kohdalla perustu rahanahneudelle. Valitettavasti kaikki kasvattajat eivät toimi eettisesti kestävältä pohjalta, ja hyvä huomata, että näistä eläinsuojeluyhdistyksetkin varoittavat sivuillaan sen sijaan, että tukisivat kasvatustoimintaa varauksetta. Etenkin tiettyjen koirarotujen kasvatuksessa eläimille haitallisten ominaisuuksien ihannoiminen on todella puistattavaa, mutta myös kissapiireistä on kuulunut väliin jätetyistä rokotuksista tai siitä, että jos synnytyksessä tulee komplikaatioita, ei ollakaan valmiita viemään kissaa eläinlääkärille pitkän linjan kautta, vaan mieluummin annetaan kissan kuolla.

      Poista
    4. Apua, tulipa tästä tekstistä pitkä. Anteeksi tällaisesta vuodatuksesta blogiisi. :)

      Poista
    5. Vuodattaminen on oikein tervetullutta! Mielenkiintoista kuulla erilaisia ajatuksia tästä aiheesta joka on niin lähellä minun sydäntäni.

      Tästä minun näkökulmastani on väärin lähteä hakemaan kasvattajalta lemmikki. Olen eläinten kasvattamista vastaan, oli kyse sitten miten hyvästä kasvattajasta hyvänsä. Olen sitä mieltä, että kaikki kasvattaminen on turhaa ja liikaa, ja mielestäni olisi parempi olla ilman lemmikkiä kuin lisätä omalta osaltaan tilausta taas uudelle pentueelle. Oma kokemukseni on se, että Suomessa on kyllä aika lailla kodittomia kissoja. Olin aikoinani lukion jälkeen vapaaehtoistöissä Helsingin eläinyhdistyksen kissatalossa ja kyllä siellä olivat aina kopit täynnä kodittomia kissoja. Kun yksi lähti, uusi tuli pian tilalle.

      En ymmärrä sitä ajatusta, että löytöeläimiä otettaisiin jotenkin pienemmän harkinnan jälkeen ja hetken mielijohteesta, kun taas kasvattajalta hankittaisiin lemmikki jotenkin enemmän ajatuksella. Sääli ei automaattisesti tarkoita, että toimitaan ilman järkeä. Ja edelleenkin haluan korostaa, että ajattelen omalta osaltani ennemminkin myötätuntoa kuin sääliä - kykyä asettua muiden paikalle ja ajatella itseään osana maailmaa. Myötätunto ja sen kaverina vastuu muusta maailmasta ovat mielestäni hyvä lähtökohta melkein kaikkeen toimintaan.

      Poista
    6. Ymmärrän näkökulmasi kyllä, ja tämä on kimurantti aihe. Olet oikeassa siinä, että jos kukaan ei kissoja (tai koiria) kasvattajilta ostaisi, kukaan ei varmaan kissoja (tai koiria) kasvattaisi, mutta olen eri mieltä, onko tällainen syntyvyyden säännöstely lopultakaan oikeasti tarpeellista Suomessa, jossa ei ole merkittävää määrää löytöeläimiä (ja kyllä, aiemmin mainitsemani kaveri kävi kyllä katsastamassa Hesynkin tarjonnan, oli varmaan tavallista hiljaisempi aika). Samalla tavallahan voisi syyllistää kaikkia, jotka hankkivat lapsia: miksi hankit oman lapsen kun maailma on täynnä orpoja? Mikset adoptoi? Jos et halua adoptoida, kannattaisiko olla ilman, ettei maailma liikakansoitu? Kaikilla ei vain ole valmiuksia (tai tahtoakaan) adoptointiin, ja minusta tuntuu, ettei ainakaan länsimaissa omien lastenkaan hankkiminen ole maailman orvoilta pois (ainakaan suoraan; länsimaisten ihmisten elintapojen vaikutuksista kehitysmaan lapsiin voikin sitten olla montaa mieltä). Auttaa voi niin monella eri tavalla, ja hyvä jos auttaa edes jollakin tavalla. Uuden perheenjäsenen hankkiminen, oli kyseessä sitten lapsi tai koira tai kissa, on kuitenkin aina hyvin henkilökohtainen valinta.

      Ja en tosiaan tarkoittanut vihjata, että kasvattajalta lemmikin ottaminen olisi lähtökohtaisesti harkitumpi päätös kuin löytöeläimen ottaminen. Enemmän ajoin takaa (ja uskon eläinsuojeluyhdistystenkin ajaneen takaa) sitä, että eläimen ottamisessa pitäisi tosiaan olla järki mukana, kuten sanoitkin, eikä ensisijaisesti vain ajatella että "voi kuinka säälittävä raukka, annanpa sille kodin" - ja sitten huomata pari kuukautta myöhemmin, ettei pystykään takaamaan lemmikille sellaista kotia, kuin se ansaitsisi. Jos säälin lisäksi on mainitsemaasi vastuuntuntoa ja toivottavasti myös aitoa halua ottaa lemmikki, asia on varmasti eri.

      Mutta kuten sanottua, ymmärrän näkökulmasi ja tiedän etten voi enkä edes halua sitä muuttaa. Minusta on hienoa, että olet oikeasti toiminut mielipiteesi mukaisesti ja auttanut konkreettisesti kodittomia koiria.

      Poista
    7. Itse muuten olisin ottanut kissan Hesystä taannoin, ellen juuri silloin olisi alkanut seurustella nykyisen kissa&koira-allergikkomieheni kanssa. Täytyy minun löytää joitain muita keinoja parantaa maailmaa kuin löytöeläimet; tosin myönnän, että minulla ykkösmotiivina oli itsekkäästi se, että ensisijaisesti halusin lemmikin. :)

      Poista
    8. Kylläpä tästä aiheesta on lähtenyt hienoa ja tärkeää keskustelua käyntiin!

      Suomessa ei tosiaan välttämättä samalla tavalla tarvita syntyvyyden säännöstelyä sen enempää eläinten kuin ihmistenkään suhteen. Mutta Suomesta käsin voidaan vaikuttaa muidenkin maiden tilanteeseen. Kaikki on kuitenkin lopulta yhteydessä kaikkeen. Jos Suomessa ei kasvatettaisi eläimiä myyntiin, voi olla, että suomalaiset enemmän harkitsisivat ulkomaalaisen löytökoiran ottamista? Jos missään maailmassa ei kasvatettaisi koiria tai muita lemmikkejä myyntiin, eläinrakkaitten kodit kaikkialla alkaisivat kai vähitellen täyttyä maailman kodittomista eläimistä? Se on minun utopiani, jossa mielestäni Suomella ja suomalaisilla on myös oma roolinsa pelattavana.

      Mutta en kyllä tarkoita sinänsä syyllistää ketään; olen vain eri mieltä. Me kaikki teemme omat valintamme ja itsehän meidän on valintojemme kanssa elettävä. Ja tunnen kyllä suoraan sanottuna itse pienoista syyllisyyttä siitä, että meillä on useampi biologinen lapsi maailmassa jossa on liikaa ihmisiä ja paljon kodittomia kotia tarvitsevia lapsia - toisaalta ajattelen asiaa niin, että ehkäpä lapsistani kasvaa ihmisiä jotka ratkaisevat maailman köyhyysongelmat ;) Ja toisaalta olen kyllä ihan häpeilemättä ottanut tämän eläinten asian omakseni enkä väitäkään muilta osin olevani millään tavalla tai alalla esimerkillinen - jos tälläkään! Onneksi on ihmisiä, jotka aktiivisesti tekevät töitä muun muassa lasten oikeuksien puolesta, niin minä voin vouhkata tästä omasta sydämenasiastani.

      Poista
  2. Kyllä se taitaa niin olla, että täällä Suomessa ollaan sen verran "pussissa", eikä oikeastaan ymmärretä, mikä ongelma maailmalla on kodittomien eläinten määrä. Eikä oikeastaan tiedetä, miten huonosti tai hyvin eläimiä muualla kohdellaan... Toisin sanoen me suomalaiset "emme poistu satama-alueelta" ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se saattaa Pia hyvinkin olla. Ja tuohan on ihan loistava tapa kuvata asiaa, täytyy panna korvan taakse talteen vastaisen varalle!


      Poista
  3. Olen huomannut nyt Suomeen tultuani, että täällä on itse asiassa ihmiset melko tietämättömiä maailman tilanteesta noiden eläinten suhteen. Onneksi olen saanut ihmisiä valistettua, ja sen sijaan että olisivat maksaneet satoja euroja rotukoirasta, usea tuttavani on ottanut itselleen entisen katukoiran - lentolipun hinnalla. Ja onnellisia ovat koirineen - näissä tapauksissa sitä onnen tunnetta mielestäni lisää tieto, että on voinut yhden eläimen elämän muuttaa aivan uudenlaiseksi. Välillä meinaa sydän pakahtua kun mietin, mitä meidän Cicimille olisi käynyt mikäli hänet silloin aikoinaan olisin Turkissa kadulle vain jättänyt :(

    Nyt kun toista koiraa mietin, olen myös selvitellyt esimerkiksi löytyisikö Suomesta rescue-tapauksia, esimerkiksi eläinsuojelun haltuunottamia. Mutta näitä ei juuri tunnu olevan. Niinpä seuraava mahdollinen hauvamme tulee olemaan myös maan rajojen ulkopuolelta, haluan ottaa koiran mutta haluan, että samalla pelastan yhden elämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Matkailu siis tosiaankin avartaa... Jo heti Yhdysvalloissa lopetetaan päivittäin käsittämättömiä määriä kodittomia koiria ainoastaan siksi, ettei kaikille maan koirille mitenkään löydy koteja. Täällä Belizessä kulkee pitkin kylänraittia erilaisia koirakohtaloita. Ja niin edelleen... Suomessa eletään sillä välin niin kuin millään muulla ei olisi väliä kuin sillä ihan omalla pihapiirillä. Ja tämä on totta monen muunkin asian kuin eläinkohtaloiden suhteen.

      Hienoa Karoliina, että olet onnistunut kertomaan kavereille vaihtoehdoista rotukoirille ja nyt Suomessa asuu sinun hyvien toimiesi vuoksi entisiä katukoiria hyvissä kodeissa. Minä jo odottelenkin tietoa siitä mistä ja milloin teille tulee Cicimille kaveri! Olen ihan samaa mieltä, että koirien tuomaa onnea lisää tieto siitä, että on myös tehnyt niitten elämän paremmaksi.

      Poista
  4. Olen ihmetellyt jo aiemmin Suomen elainsuojeluyhdistyksen tiukkaa kantaa naihin hadanalaisiin koiriin ja samoin vaikka milta kantilta asiaa mietin en taysin ymmarra vai enkö halua? Luulen etta kyse on myös siita ettei ongelmia haluta omiin nurkkiin ja ainahan niiden olemassaolo on helpompi unohtaa kun niita ei ole naköpiirissa. Meilla on ollut lapsena kasvattajalta haettu koira ja ihana olikin, nykyisin en ikipaivana ottaisi kasvattajalta koiraa juuri siita syysta etta hadanalaisia elaimia on maailma pullollaan. Olen ehka ikava ihminen mutta vahan sita mielta etta jos se rotukoiran ottamisen arvo on rotu, ollaan vaarilla jaljilla koko koiran hankinnan suhteen. Omalla kummitadillani on tainnut olla Suomessa parikin koiraa jotka on otettu poliisin hoivista ennen piikille joutumista, kai tallaisia tapauksia on jatkuvasti kotia vailla.

    Minakin sain blogin auki, tyttö on kai tullut siihen ikaan etta on aikaa ja allergiaongelmat on nyt ainakin hetkellisesti voitettu. Kay kurkkaamassa kun ehdit! Mukavaa viikonalkua Belizeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kävinkin ihan vahingossa tänään jo sun blogissa Karoliinan blogin kautta ja ajattelin, että vaikuttaapa loistavalta uudelta löydöltä! Ja se olitkin sinä :) Mahtavaa. Olin aikeissa muutenkin jäädä blogiasi seurailemaan ja nyt innostun siitä ihan uudesta kulmasta kun tiedän, että sinä siellä kirjoittelet. Hyvä, että tytön allergia on saatu jotenkin hallintaan. Se on suuri voitto.

      Niin kai se on, että Suomessa ei haluta yleensäkään huolehtia muista kuin omista asioista. Pakolaiset ja muut ulkomaalaiset ovat lähtökohtaisesti epäilyttävää sakkia, samoin nähtävästi myös ulkomailta tulleet löytökoirat. On mielestäni ihmeellistä, että maassa, jossa monilla ovat asiat lopulta niin hyvin, on hyväosaisilla niin vähän halua jakaa omasta hyvästä onnesta eteenpäin. Mutta ongelma onkin ehkä juuri siinä, että Suomessa ei niin usein jouduta arkipäiväisen kärsimyksen kanssa kasvokkain. Kadunvarret eivät ole täynnä kodittomia ihmisiä tai koiria. Valtio hoitaa Suomessa hommansa niin hyvin, että yksilöiltä on viety pois vastuu toinen toisistaan ja muista luontokappaleista? Olen sinänsä hyvin vahvasti holhoavan valtion kannalla, mutta tämä saattaakin olla yksi sen huonoista puolista.

      Poista
  5. Ei ole oikein mitään lisättävää tähän hienoon kirjoitukseen ja kommentteihin. Minäkään en tietyllä tavalla ymmärrä tuota säälikantaa. Tarkoitan sitä, että jos on päättänyt, että haluaa lemmikin, niin sen jälkeen kyseessä on valinta, mistä sen hankkii. Itse haluaisin ehdottomasti antaa kodin kotia vailla olevalle reppanalle.

    Kai jokainen vastuullinen ihminen tajuaa, että lemmikki (olkoon se rotu- tai löytökoira) tuo omat vaivansa. Täällä eläinsuojelujärjestöillä on listauksia kotia etsivistä eläimistä ja aika hyvin niissä on kuvailtu ja myös kerrottu mahdollisista haasteista kunkin koiran kohdalla. Esim. jos on sokea tmv.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, olen ihan samaa mieltä. Jos on päättänyt ottaa lemmikin, on päättänyt ottaa lemmikin. Siinä vaiheessa olisi mielestäni hyvä ja tärkeä miettiä vakavasti tarjolla olevia vaihtoehtoja. Ja siitähän tämä koko juttu itse asiassa alunperin lähti liikkeelle, kun kommentoin toisessa blogissa, että toivoisin kaikkien koirasta haaveilevien edes harkitsevan kodittoman koiran ottamista.

      En edelleenkään ymmärrä sitä oletusarvoa, että kodittomille koirille annettaisiin koteja jotenkin vähemmän harkiten kuin kasvattajilta hankituille pennuille. Jos ei kulkukoira ihan suorastaan kävele sisään portin raosta niin kuin meillä kävi Pongon kohdalla, niin kyllä kodittoman koiran ottaminen omakseen vaatii hieman orientoitumista asiaan sekin.

      Poista
  6. Niin hienoja mielipiteitä on tullut, että eipä minullakaan ole oikeastaan mitään lisättävää. Sitä piti alun perin sanomani, että Suomi on tässä(kin) suhteessa sellainen lintukoto moniin muihin maihin verrattuna, että maailman ongelmaa ei Suomessa edes tunnisteta. Minua niin ärsyttää sellainen jeesustelu, että neuvotaan ja opastetaan, miten muualla pitäisi asioita hoitaa, vaikka ei edes oikeastaan tiedetä, mistä puhutaan.

    Kävin lukemassa kaikkien koirienne tarinat, ja ei voi muuta sanoa kuin että teillä on kyllä sydän paikallaan. <3

    P.S. Minusta sääli on surkuttelua ja jää usein puheen tasolle, kun taas myötätunto voi saada aikaan hyviä tekoja. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten varmaan totta, että sääli on ehkä jotenkin passiivisempaa kuin myötätunto. Suomen kieli onkin siis kai itse asiassa rikas kieli, kun meillä on vähän samaa asiaa tarkoittamaan niinkin monta sanaa eri vivahteilla. Pidän silti kovasti tässä yhteydessä englannin sanasta compassion, se on jotenkin sellainen aktiivinen sana tekojen takana.

      Suomessa on tosiaan kaikki ehkä niin hyvin, ettei muuta osata edes kuvitella eikä siihen ainakaan osata suhtautua. On mielestäni surullista, ettei omaa hyvää onnea osata yhtäältä ehkä oikein arvostaakaan kun se on monille niin itsestäänselvyys, ja toisaalta, ettei siitä tasaisesta ja rauhallisesta todellisuudesta voida antaa vähän pois apua tarvitseville mahdollisten "haasteiden ja epämukavuustekijöiden" vuoksi.

      Kiitos kauniista sanoistasi Hippu. Luulen ja toivon, että monet ihmiset meidän tilanteessamme olisivat toimineet samoin ja auttaneet apua tarvitsevia koiria.

      Poista

Kiitos kommentistasi!