maanantai 17. joulukuuta 2012

Joulun odotusta tämäkin, osa 2

Tämä aamu alkoi rauhallisesti. Ei ollut kiirettä mihinkään. Kauneimmat suomalaiset joululaulut soivat taustalla, Miko ja Matilda leikkivät kylään tulleen leikkikaverin kanssa lastenhoitajan valvovan silmän alla, minä puuhailin keittiössä, kotiapulainen omissa hommissaan. 

Sitten huomasin kesken joulurauhan, että koiramaailmassa oli taas sattunut tapaturma. Skippyllä on toisessa etujalassaan hampaanjälki. Arvaan, että Pongon hammas vahingossa kävi Skippyn jalkaan kun koirat aamulla raivokkaasti puolustivat reviiriään naapurintontilla kulkevilta koirilta. Siinä haukkumisen ja yleisen poukkoilun tuoksinassa Skippy taisi joutua Pongon hampaisiin. Tarkoitus ei varmasti ollut kenelläkään purra toistaan, mutta kun kolme suurta leukaluuta louskuttaa vieri vieressä, vahinkoja tapahtuu. 

Puhdistin haavan ja laitoin siihen hoitavaa voidetta. Aika pieneltä pintahaavalta tuo onneksi näyttää, eikä siihen tuntuisi kovin sattuvan, mutta toisaalta Skippy kyllä varoo jalkaa ja kävelee vähän huonosti. Eläinlääkärille lähdetään viimeistään huomenna, jos Skippy vielä silloin linkuttaa. 

Aamun joulurauhasta ei enää ollut tietoakaan, kun olin huomannut haverin. Tapaturma hermostutti minua monestakin syystä. On mielestäni aina vähän hermostuttavaa, jos koirat eivät ole sataprosenttisen hyvässä kunnossa. Vähän samalla tapaa kuin jommankumman lapsen pienikin kuume nostaa minulla huolen pintaan, koirien sairastaminen saa minut myös vähän levottomaksi ja huolestuneeksi.

Tämä on vähän tavallista kiireisempi viikko: kaksi lasta kotona ja aika monena päivänä hoidossa myös muita lapsia. Hissukseen pitäisi yrittää valmistautua Suomen-matkaankin. Ei olisi oikein aikaa huolehtia mistään tai hoidella sairaita. Minusta on aina vaikeaa jättää koiria ja lähteä lomalle, silloinkin kun ne ovat ihan terveitä, saati sitten jos joku koirista on vähän puolikuntoinen. Ja miten käykin niin usein niin, että juuri ennen kuin olemme lähdössä pois Belmopanista, joku saa hampaat kylkeensä tai jalkaansa, tai on muuten vähän heikossa kunnossa! Toipilasta ei ole ollenkaan mukavaa jättää toisten hoitoon. 

Skippy ja Pongo ovat viime viikkoina selvitelleet välejään, niillä on ollut erimielisyyttä ja pientä rähinää puolin ja toisin. Etenkin Skippy on haastanut Pongoa ja yrittänyt kai nousta koirienvälisessä hierarkiassa ylemmäksi. Olen pohtinut koirien huonoja välejä kovasti viime viikkojen aikana ja yrittänyt löytää tapaa saada tilanne taas rauhoittumaan. Viimeisen parin päivän aikana olinkin vihdoin saanut hengähtää helpotuksesta koska koirat olivat huomattavasti rauhoittuneet; Skippy ja Pongo olivat kai kisailleet riittävästi ja minä olin toisaalta saanut Skippylle opetettua, että en arvosta sen riidanhaastamista. Koirathan täytyy pitkälti jättää itse selvittämään miten niiden välinen hierarkia rakentuu, mutta ihan kaikkea rähinää ei mielestäni tarvitse tai pidä kuitenkaan hyväksyä. Kuuron koiran kanssa täytyy vain vähän improvisoida, että saa siihen kontaktin kun tilanne on päällä! Keksin vihdoin muutama päivä sitten kastella käteni ja roiskauttaa sormenpäistäni tippoja vettä Skippyn päälle kun se yrittää aloittaa Pongon kanssa riitaa. Se osoittautui tehokkaaksi kielloksi kuurolle Skippylle. Muutaman roiskauskerran jälkeen Skippy jo lakkasi haastamasta riitaa.

Tämänaamuisen jälkeen Skippy oli kuitenkin ihan ymmärrettävästi vähän epäluuloinen Pongoa kohtaan, ja osoitti aikaisemmin iltapäivällä taas vähän mieltään. Tilanteen rauhoittamiseksi otin vähän myöhemmin molemmat koirat viereeni rapsutettavaksi. Palkitsin niitä molempia rapsutuksin siitä, että ne olivat niin somasti yhdessä vierelläni. Nyt on toivottavasti taas sekä Skippyllä että Pongolla hyvät assosiaatiot toisistaan ja rauha taas maassa. Hyvältä näyttää ainakin toistaiseksi.

Kunhan Matilda herää päiväunilta taidan laittaa joululaulut soimaan ja yritän taas vähän virittää joulutunnelmaa. Vaikken niin jouluihminen olekaan, suomalainen perinteinen joulumusiikki vetoaa kyllä minuun. Ja helppoa ja mukavaa on lähestyä joulua näin rennosti, omaan tahtiini ja omista lähtökohdistani, yhden joulukoristeen ja yhden joululaulu-CD:n voimin.

5 kommenttia:

  1. Kyllä se varmaan onkin juuri niin, että laumassa kolmen hyväkuntoisen koiran on ratkaistava oma hierarkiansa. Lauman johtajan, eli sinun, on viisainta puuttua asiaan silloin, kun rähinä alkaa mennä liiallisuuksiin. Ja niin olet tehnytkin :)

    Meillä kotona on tämä koirien hierarkia-asia ollut viime aikoina paljon puheena sen takia, että Miro käsittelee koulussa biologian tunnilla juuri eläinten käyttäytymistä. Meillä ei siis ole koiraa, mutta vanhempieni koira on meillä aika usein hoidossa. Miro sanoi, että Oton elekielestä ja viestinnästä huomaa todella selvästi, että se pitää minua lauman johtajana, ja pyrkii miellyttämään. Ja kyllä huomaan minäkin: se ei esimerkiksi lähde kenekään muun kanssa lenkille, ennen kuin minä olen antanut luvan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa loistavaa, että koulussa käsitellään biologian tunnilla eläinten käyttäytymistä! En muista noin mahtavaa aihetta omilta biologiantunneiltani... Koirien käyttäytyminen on kyllä tosiaan mielenkiintoista seurattavaa ja olen sitä tainnut vähän seurailla huomaamattani koko elämäni. Käytöksen analysoiminen voi olla helpompaakin silloin kun koira ei ole ihan oma. Minusta ainakin joskus tuntuu, että osaan melkein paremmin käsitellä vieraita koiria kuin näitä omiani! Nämä ovat niin lähellä enkä jotenkin saa niihin tarpeeksi etäisyyttä, että osaisin parhaiten lähestyä niitten yksilöllisiä erikoisuuksia ja ongelmia. Taas on täällä mietintähattu päässä, Skippylle jäi nimittäin vähän rähinävaihe päälle ja nyt yritän miettiä miten parhaiten taas päästä sen yli. Taitaapa kuitenkin olla niin, ettei meillä ihmisillä ole tässä nyt niinkään tekemistä, vaan koirien täytyy taas uudestaan löytää keskinäinen pysyvämpi rauha. Somasti nuo leikkivät ja oleskelevat yhdessä suurimman osan ajasta mutta päivän mittaan on niitäkin hetkiä jotka eivät suju ilman pientä rähinää.

      Äidit taitavat olla monessa kodissa ne ylimmät johtajat, kyllä koira sen nopeasti huomaa ja oivaltaa :)

      Poista
    2. Äidit ovat tosiaan pomuja ja koiratkin sen huomaavat :D

      Mun ja Oton "suhde" syveni syväksi luottamukseksi ehkä silloin, kun Otto oli noin 1-vuotias ja hetken mielijohteestä päätin viedä sen agility-reeneihin :) Koira silminnähtävästi nautti siitä kolmituntisesta, jonka se sai agilityradalla juosta. Ja samalla sen täytyi luottaa minuun: sen täytyi ylittää sille mitoitettuja esteitä ja tunneleita minun käskystäni ja minuun luottaen. Sen päivän jälkeen on tuntunut, että Otto ikäänkuin lukee ajatukseni ja tietää mitä milloinkin haluan sen tekevän. Sitä ei oikein osaa edes selittää.

      Vanhempani hieman "lellivät" Ottoa ja luulen, että meillä ollessaan Otto nauttii siitä, että siltä vaaditaan jotakin ja sille selkeästi näytetään, mikä sen paikka on.

      Poista
    3. Koirat varmasti tosiaan kaipaavat itselleen johtajaa. Niille on helpottavaa voida luottaa johonkin korkeampaan voimaan, eli omistajaan, joka antaa niitten olemiselle ja tekemiselle turvalliset rajat.

      Se onkin ihan mahtavaa kun koiraan saa sellaisen yhteyden, että tuntuu mitä se ajattelee! Poppyyn ja Pongoon minulla on sellainen suhde, mutta Skippyn kanssa sitä vielä rakennetaan. Skippy on aivan ihastuttava koira, mutta en tunne vielä täysin ymmärtäväni sitä eikä sekään joka tilanteessa minua selvästikään. Sen dominoivan rodun rotuominaisuudet ovat yksi haaste ja toinen on kuurous. Jos se olisi meidän ainoa koiramme, en varmasti edes tietäisi mistään haasteista, mutta tässä on vielä kolmantena haasteena koiralauman käyttäytyminen, josta minulla ei ole tähän asti ollut minkäänlaista kokemusta. Mutta mukavaahan tämä oikeastaan vain on, opetella ymmärtämään toinen toistamme!

      Poista

Kiitos kommentistasi!