perjantai 7. joulukuuta 2012

Sielunmaisemia

Kun ajattelen Suomea yksi ensimmäisistä asioista mikä minulle tulee mieleen on bussimatka Helsingistä Siuntioon, lapsuuteni kesäpaikkaan. Bussin ikkunan ohi vilisevät pellot ja niityt, metsät ja peruskalliot; suomalainen maisema. Backan tallien kohdalla olevalla pysäkillä jäätiin bussista pois. Siitä oli vielä matkaa kesähuvilallemme muutaman kilometrin verran, jalan pitkin maalaistietä. Peltoja, peltojen takana metsikköä, tienreunassa loputtomiin metsämansikoita. Se matka on kai minun sielunmaisemani, tai ainakin yksi niistä, ja niissä maisemissa olen tänään Suomen itsenäisyyspäivänä viettänyt mielessäni muutaman tovin.

Aamulla kävin ihan konkreettisesti myös toisenlaisessa sielunmaisemassa: mahtavalla maastoratsastuksella. Tunsin taas itseni hyvin etuoikeutetuksi; saan laukata viidakkoon raivatuilla ratsupoluilla kun aurinko porottaa täydellisen siniseltä taivaalta. Joulukuussa!

Marraskuinen väsymykseni taitaa olla nyt kerta kaikkiaan selätetty. Huomaan sen ennen kaikkea siitä, että tunnen itseni taas niin monta kertaa päivässä onnentytöksi. 

2 kommenttia:

  1. Mukava kuulla, että aurinko paistaa taas! :-) Pitäisi osata itsenikin pysähtyä useammin tarkastelemaan omaa elämääni, ja toteamaan, kuinka hyvin asiat ovatkaan.

    Ratsastaminen on kiehtonut minua ajatuksena aina (ahmin lapsena kaikki mahdolliset hevoskirjat), mutta samalla se on tuntunut myös vähän pelottavalta, kun hevoset ovat niin isoja eläimiä. On kyllä ihan huikeaa, että olet löytänyt aikuisena noin hienon uuden harrastuksen. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, aurinko paistaa taas, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti! :)

      Minäkin ahmin lapsena hevoskirjoja ja leikin leikkihevosilla tallia, mutta jotenkin oikeat hevoset aina kuitenkin pelottivat. Meillä poika haaveili viime vuonna cowboyn ammatista ja pitkälti tuota innostusta tukemaan lähdimme alunperin ratsastustunneille, kun saimme siihen tilaisuuden. Minä päätin ruveta myös ottamaan tunteja Mikon kanssa siksi, että halusin tutustua hevosiin ja päästä omalta osaltani pelkojeni yli. Hyvin on suunnitelma toiminut. Kun aloitin tunnit en olisi voinut kuvitella antavani hevoselle pusua, saati sitten laukkaavani pitkin metsiä iloisena ja ilman sen kummempaa huolta, mutta kaikkeen sitä ihminen tosiaan tottuu ja vieläpä ihastuu!

      Todella tärkeätä on ollut se, että olemme saaneet edetä niin omaan tahtiimme. Tietysti opettaja on ollut mukana auttamassa ja neuvomassa, mutta hän ei ole pitänyt kiinni mistään tietystä oppimistahdista. Suosittelen siis kaikille hevoskammoisille ja muillekin ratsastusta, mutta hyvän opettajan johdolla ja mieluiten mahdollisimman pienessä ryhmässä tai sitten ihan yksityistunneilla.

      Poista

Kiitos kommentistasi!