tiistai 24. joulukuuta 2013

Jouluterveiset Belizestä

Joulupukki kävi Yhdysvaltain varasuurlähettilään residenssissä viime viikolla, kuunteli lasten joululahjatoiveita ja jakoi kaikille pienet lelupussukat.

Joulupukki saapui panssaroidulla autolla sireenit soiden ja henkivartijoiden saattamana ja lähti samalla seurueella juhlallisesti myös pois. Minä en itse ole joulupukista niin kovin innostunut, mutta oli hauska nähdä miten suurlähetystö oli nähnyt vaivaa järjestääkseen suurlähetystön lapsille ja heidän ystävilleen jouluyllätyksen. 

Joulupukki henkivartijoidensa kanssa.


Helteiset joulutoivotukset Belizestä!

Jääkaappi

Kuukausia sitten lupasin Leluteekin Emilialle kuvata ja kuvailla Belizen jääkaappimme sisältöä kunhan olisimme taas täällä kotosalla oman jääkaapin ulottuvilla. On ehkä vähän harhaanjohtavaa ruveta tähän hommaan jouluaatonaattona kun jääkaapissa on vähän tavallista enemmän ruokaa, mutta toisaalta ei tilanne nyt niin ratkaisevasti kuitenkaan normaalista poikkea, että antaa mennä.


Ihan ensiksi täytyy sanoa, että inhoan tätä jääkaappia. Se on pieni ja niin huonosti tehty, että ovi ei meinaa jaksaa pysyä saranoillaan. Heikkojen saranoiden vuoksi jääkaapinoveen ei voi laittaa mitään painavampia tölkkejä tai purnukoita. Tämä tekee pienestä jääkaapista sitäkin epäkäytännöllisemmän.

Jääkaapin ovessa säilytetään meillä siis mahdollisimman kevyitä ruoka-aineita, lähinnä kahvi- ja leipomistarpeita: cappuccinojauhetta ja pikakahvia kuin myös ihan tavallisia jauhettuja kahvinpuruja; pölysokeria ja valmista kuorrutusta, siirappia ja leivontasuklaata erilaisissa muodoissa. Mikään näistä ei tässä ilmankosteudessa ja lämmössä säily jääkaapin ulkopuolella.

Jääkaapin ovesta löytyy kahvin ja leipomistarpeiden lisäksi myös näemmä muun muassa tahinia.
Belmopanissa on tavallisesti aina yksi tai useampi kiinalainen ruokakauppa auki, oli sitten arki tai viikonloppu, ja koska täällä kylällä ei mikään ole juuri viittä minuuttia pidemmän ajomatkan päässä käymme aika huolettomasti ostoksilla; se mikä unohtuu yhtenä päivänä käydään hakemassa seuraavana. Joulupäivä ja tapaninpäivä ovat Belizessä kuitenkin virallisia pyhäpäiviä ja parin viime vuoden aikana poliisi on kiertänyt kylällä varmistamassa, että myös kiinalaiset ruokakaupat pyhittävät joulupäivät. Siksi meidänkin täytyi nyt yrittää ajatuksella varautua useamman pyhän varalta. 

Jääkaapista löytyy siis tällä hetkellä tavallista enemmän ruokaa. Kaapissa on muun muassa kokonainen kana, kananrintaa, jauhettua kananlihaa, porsaanlihasuikaleita, ja paistijauhelihaa. Onpa siellä muuten myös paketti ravunhäntiäkin. Syömme päivittäin lihaa tai kalaa jossain muodossa joten tuo määrä lihaa kuluu kyllä tässä seuraavien päivien aikana. Meille on myös tänään tulossa ystäviä illallisvieraiksi, eli lihaa menee tänään vähän enemmänkin.

Lihat ostetaan täällä tavallisesti pakastettuina ja ne on usein pakattu niin, että ne sulaessaan vuotavat nestettä pitkin jääkaappia. Meillä ei ole jääkaapissa erillistä laatikkoa lihalle ja siksi säilytän lihat jääkaapissa erinäisissä muoviastioissa. 

Jääkaapissa on tällä hetkellä aika tiivis tunnelma.
Maitoa meillä on jääkaapissa niin tavallista paikallista täysmaitoa kuin soija- tai mantelimaitoakin. Miko ei pidä tavallisesta maidosta vaan juo mieluummin noita vaihtoehtomaitoja joita täältä on onneksi aika hyvin saatavilla. 

Kananmunia ostamme tavallisesti aina kokonaisen levyllisen, eli kolmekymmentä kerralla. Meillä on kotona kokoelma munakennoja joihin siirrämme kananmunat etteivät ne veisi jääkaapissa ihan niin paljon tilaa. Kananmunia kuluu meillä päivittäin sellaisenaan munakkaisiin ja toisaalta myös leivontaan. Olen tällä viikolla leiponut taas kerran banaanimuffinsseja ja niitten lisäksi suklaaneliöitä (chocolate brownies) ja amerikkalaisia maapähkinävoisuklaakeksejä, niin sanottuja peanut butter blossoms. Nyt kun olen alkanut hallita gluteenittoman leipomisen paremmin, siitä on tullut suorastaan hauskaa.

Suomessa pääsin leikkeleiden makuun ja niitä on tullut nyt viime aikoina ostettua siitä huolimatta, että ne ovat täällä aika järkyttävän hintaisia. Lauantaina löysin Belize Citystä maksapasteijaakin. Se maistuu juuston kanssa hyvältä ruisnäkkileivän päällä. Näkkileipää sain tilattua Yhdysvalloista gluteenittomien ruokien mukana.

Gluteenia sisältävät ruuat säilytämme aika pitkälti jääkaapin pakastelokerossa Matildan ulottumattomissa. Jääkaapin pakastelokerosta löytyvät siis niin tavallinen paahtoleipä Mikon koululounaita varten kuin tavallinen pasta, murot ja ruisnäkkäritkin. 

Muropaketin takana ovat piilossa täysjyväpaahtoleivät.


Suuressa arkkupakastimessa säilytämme lihan lisäksi puolestaan niitä ruokia ja leivonnaisia joita teen varta vasten pakastettavaksi vastaisen varalle, samoin kuin gluteenitonta pastaa ja muita gluteenittomia valmisruokia. Arkkupakastimessa emme säilytä selvyyden vuoksi mitään gluteenia sisältävää. 

Arkkupakastin taitaa taas kaivata sulattamista.


Nyt alkaisi olla aika nousta sohvalta, avata jääkaappi tositarkoituksella ja ruveta valmistamaan illallista...

Olen iloinen, että jouluaatonaattonakin tuntuu edelleen näin leppoisalta ja rennolta. Lahjat ovat vielä tosin pitkälti vielä paketoimatta eli jonkinlaista stressiä voisi olla hyvä alkaa vähitellen kehittää, että tulisi sekin homma tehtyä ennen kuin on liian myöhäistä. 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Hallinnassa

Suhtautumiseni keliakiaan on muuttunut aika lailla sitten viime kesän. Gluteenittomuudesta on tullut arkipäiväinen asia, joka kyllä toki määrittää arkeamme jonkin verran, mutta ei enää oikeastaan ahdista tai sureta minua. 

Teki hyvää saada viettää useampi kuukausi Suomessa missä gluteenittomuus on varsin helppoa. Gluteenitonta ruokaa on suomalaisissa ruokakaupoissa tarjolla yllin kyllin. Ravintoloissa ja kahviloissa oli myös meidän kokemuksemme mukaan poikkeuksetta ainakin yksittäisiä gluteenittomia vaihtoehtoja. Voisi kuvitella, että olisi ollut vaikeaa palata suomalaisesta yltäkylläisyydestä Belizen todellisuuteen. Pelkäsinkin etukäteen, että olisi vaikeaa tottua taas näihin rajallisempiin valikoimiin, mutta itse asiassa paluu on siltäkin osin sujunut hyvin. Tieto siitä, että Suomessa voimme jatkossakin viettää rentoa gluteenitonta aikaa auttaa pitkälle. Ja toisaalta tiedän täällä kylällä nyt jo vanhastaan mistä löytyy mitäkin, mikä Matildalle maistuu ja mikä ei. Iloinen yllätys on myös ollut se, että Belmopanissakin on nykyään tarjolla jonkin verran gluteenittomia vaihtoehtoja jauhoista kekseihin. 

Matildan paino nousi Suomessa muutamassa viikossa vihdoin normaalin kolmevuotiaan tasolle kun gluteenittomia ruokia ja herkkuja oli helposti saatavilla. Ruokavalion toimiminen ja se, että lapsen vointi näkyvästi vihdoin parani vaikutti paljon minun suhtautumiseeni keliakiaan ja gluteenittomuuteen. Gluteenittomuudesta tuli haasteen sijaan toimiva apuväline.

Matilda itse alkoi syksyn aikana ymmärtää oman ruokavalionsa rajoitukset ja osa huolesta haihtui mielestäni koska tiedän hänen nyt myös itse jonkin verran pitävän huolta siitä, ettei vahingossa syö gluteenia. Ensimmäiset pari kouluviikkoa myös sujuivat kaikin puolin hyvin ja sekin rauhoitti kovasti mieltäni.

Viimeisillä raskausviikoilla todettu raskausdiabetes antoi myös osaltaan perspektiiviä. Diabetekseni pysyi onneksi ruokavaliolla hallinnassa, mutta minun oli oltava ruokavalion ja aterioitten välien suhteen hyvin tarkka tai sokerit heittivät heti. Ehdin viimeisten raskausviikkojen aikana ajatella moneen kertaan, että keliakia on kyllä diabetekseen verrattuna aika helppo sairaus: keliakia ei vaadi lääkehoitoa eikä edellytä samanlaista tasapainottelua ruoka-aikojen ja eri ruoka-aineiden suhteen kuin diabetes. Teki kuitenkin hyvää huomata, ettei raskausdiabeteskaan lopulta ollut mitenkään ylivoimainen asia. Vaikka oli helpotus saada synnytyksen jälkeen syödä taas vähän huolettomammin, raskausdiabeteksen ruokavalio ja ruoka-ajat ovat itse asiassa aika pitkälti jääneet osaksi elämääni raskauden jälkeenkin. 

Aika on kai myös vähitellen tehnyt tehtävänsä. Matildan diagnoosista on nyt kohta kulunut jo puolitoista vuotta. Keliakia on nykyään minulle jo niin tuttu asia, etten enää meinaa oikein muistaakaan alkuaikojen epätoivoa ja surua ja hämmennystä. Vielä kesällä ajattelin, etten ehkä koskaan täysin opi hyväksymään Matildan sairautta. Nyt se tuntuu suorastaan vähän koomiselta. Toki edessä on epäilemättä vielä haasteita ja vaikeampiakin aikoja, mutta varmalta tuntuu nyt se, että tämä me kyllä hallitaan.  

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Totta vai tarua

Joulunalusajassa on omat haasteensa perheelle joka ei halua lähteä mukaan valheeseen joulupukista. Täytyy kauniisti muistuttaa lapsia etteivät paljastaisi asioiden todellista laitaa niille ystävilleen joitten vanhemmat haluavat pitää kiinni joulupukkitarinasta. Jopa joittenkin aikuisten kanssa täytyy varoa puheitaan sillä osa heistäkin näyttää haluavan joulunajan olla uskovinaan valkopartaiseen ja punalakkiseen mieheen, joka kulkee lentävien porojen vetämällä ree'ellä ja kantaa selässään säkillistä lahjoja. 

Minun linjani on se, etten valehtele lapsilleni. Valkoisin valhein saatan ajoittain linjastani lipsua, mutta en koskaan isommissa asioissa. Haluan, että lapseni voivat luottaa minuun kun esimerkiksi sanon, etten koskaan lähde varoittamatta heidän luotaan pois, ja että tulen aina takaisin niin kauppareissuilta kuin illanvietoistakin. En halua antaa heille syytä epäillä sanojani kertomalla heille asioita jotka eivät ole totta. Minä en myöskään yleensäkään pidä sellaisesta vitsailusta jossa pilaillaan jonkun läsnäolevan kustannuksella, oli vitsailu sitten hyväntahtoista tai ei. Ennen kaikkea vierastan sitä, että hyväuskoisten lasten kustannuksella pilaillaan pilke silmäkulmassa, oli kyse sitten joulupukista tai jostain arkipäiväisemmästä asiasta.

Meillä ei siis joulupukki tuo lahjoja eivätkä tontut kurki ikkunoista. Rohkenen kuitenkin väittää, että meidän lastemme joulu on ihan yhtä riemukas vaikka he tietävätkin joululahjojen tulevan vanhemmiltaan, isovanhemmiltaan, ystäviltä ja tutuilta. Joulun ilo ja taika eivät lopulta liity joulupukkiin vaan syntyvät yhteisestä ajasta, joulukuusen koristelusta, korttien ja lahjojen askartelusta ja pakkaamisesta värikkäisiin lahjapapereihin, lahjojen avaamisesta jouluaattona, piparkakuista, jouluruuasta. Joulupukki taruhenkilönä toki mahtuu mukaan minunkin näkemykseeni joulusta, mutta hän ei ole sen todellisempi kuin Mikki Hiiri tai vaikkapa Lumikki seitsämine kääpiöineen. 

Oman haasteensa tilanteeseen tuo se, että niin monet lasten elämän tärkeät aikuiset kuten heidän opettajansa haluavat pitää kiinni joulupukkitarinasta. Ristiriidan täytyy olla hämmentävää lapsille, mutta minä en silti halua enkä voi lähteä mukaan pitämään yllä joulupukkitarinaa. Se olisi mielestäni kirjaimellisesti valheellista.

Jostain syystä niiden vanhempien jotka eivät halua valehdella lapsilleen joulupukista täytyy usein selitellä ja suorastaan pyydellä anteeksi valintaansa, vaikka voisi ajatella, että lapsilleen valehtelevilla vanhemmilla olisi enemmän selitettävää. Vanhempia jotka eivät pidä yllä tarinaa todellisesta joulupukista syytetään esimerkiksi siitä, että he eivät anna lastensa mielikuvitukselle tilaa eivätkä tue lapsille ominaista lapsenuskoa. 

Se etten halua lähteä mukaan erinäisiin valheisiin ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö tukisi lasteni mahtavaa mielikuvitusta. Meillä luetaan hyvin paljon ja keksitään tarinoita ja maalataan pilvilinnoja niin yhdessä kuin erikseen. On kuitenkin mielestäni vanhempien tehtävä lempeästi auttaa lapsia ymmärtämään missä kulkee mielikuvituksen ja todellisuuden raja. Kun lapsi nukkumaanmenoaikaan pelästyy, että kaapissa on mörkö, on vanhempien tehtävä rauhoittaa, etteivät mörköt ole todellisia, ja niin edelleen.

Jostain syystä lapsuuteen ja lapsenuskoon yhdistetään vahvasti keksityt tarinat niin joulupukista kuin hammaskeijusta ja muista vastaavista taruhenkilöistä. Lapsenusko ei kuitenkaan minun näkökulmastani tarkoita sokeaa uskoa jos johonkin uskomattomaan tarinaan. Minun mielestäni lapsenusko on uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että elämässä on vielä kaikki edessä ja kaikki mahdollista. Lapsenuskoa ei siis mielestäni tueta joulupukin ja hammaskeijun avulla vaan järjestämällä lapsille mahdollisimman turvallinen lapsuus, jonka aikana heillä on tilaa ja rauhaa toivoa ja unelmoida.

*****
Tänään ovat edessä näillä näkymin viimeiset joulujuhlat, tällä kertaa Yhdysvaltain varasuurlähettilään residenssissä. Näihin juhliin kuuluu tulevan se kuuluisa joulupukkikin. Meidän lapsemme ovat sen verran pieniä, että heidän on vielä varmasti vaikea ymmärtää miten joulupukki voi olla käsinkosketeltavana paikalla ja silti tarua. Arvaankin, että tänä iltana heillä on kysymyksiä juhlissa näkemästään punapukuisesta miehestä. Mielenkiintoista on kuulla mitä he juhlista ja joulupukkihahmon näkemisestä ajattelevat.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Vielä piparkakuista - ja muista leipomuksista

Viime päivät on satanut niin, että takapihamme tulvii. Aurinkoa ei ole alkuviikon jälkeen juuri näkynyt. Siitä huolimatta olen täynnä energiaa. Eilen tein muitten puuhien ohessa kaksi pellillistä piparkakkuja ja pellillisen piparkakkumuffinsseja. Illalla väänsin vielä kaksinkertaisen satsin banaanileipämuffinssejakin kun olin päässyt leipomisen vauhtiin ja huomasin, että hedelmäkorin banaanit vetelivät viimeisiään. Gluteenittomia olivat toki niin muffinssit kuin piparkakutkin. Meillä ei enää ole vehnäjauhoja kaapissa ollutkaan siitä lähtien kun palasimme Belizeen Matildan diagnoosin jälkeen puolisentoista vuotta sitten. 

Piparkakut onnistuivat ihan hyvin, mutta ne ovat kyllä tosiaan väriltään piparkakuiksi aika vaaleita ja piparimausteet saisivat valmiissa piparkakuissa mielestäni maistua enemmänkin. En kuitenkaan taida olla kovin kunnianhimoinen leipuri ja olen siis tyytyväinen lopputulokseen vaikkei se täydellisesti esikuvaansa vastaakaan. Ennen Matildan keliakiaa en leiponut juuri ollenkaan ja gluteeniton leipominen olikin minulle alkuun aika haasteellista hommaa. Riemastuin siis itse jo ihan siitä, että piparkakkutaikinasta muodostui piparkakun oloisia keksejä ja että keksit maistuvat ihan hyviltä ainakin kahvikupposen kanssa. 

Piparkakkumuffinsseista tuli puolestaan vähän kuivanlaisia mutta muuten ihan maistuvia. Arvelen, että kuivuudesta on syyttäminen kermaa. Meillä on täällä vain harvoin kaupassa kunnollista kermaa myynnissä ja tälläkin kertaa löysin kaupan hyllyltä vain iskukuumennettua kermaa metallitölkissä. Kerma oli aika paksunoloista eikä siis ehkä antanut taikinaan tarpeeksi kosteutta? Gluteenittomien piparkakkumuffinssien ohjeen lainasin joka tapauksessa tällaisesta blogista, josta löytyy gluteenittomia leivontaohjeita enemmänkin. Aion yrittää vielä kehitellä tuota taikinaa näihin paikallisiin oloihin sopivaksi koska sen verran ihana on mielestäni tuo ajatus piparkakkumuffinsseista. Niitten päällä maistuisi myös varmaan hyvältä joku jouluinen kuorrutus. 

Taas kerran tuli muuten eilen todettua se, että oman lapsuuden herkut eivät välttämättä lapsille maistukaan. Täälläpäin maailmaa syödään jouluna tosiaan lähinnä niin sanottuja sokerikeksejä eikä niinkään piparkakkuja. Piparkakkumausteet eivät siis olekaan meidän lapsille tuttu maku eivätkä piparit tai niitten pohjalta tehdyt muffinssit automaattisesti heidän mieleensä. Miko maistoi piparkakkumuffinsseja ihan mielellään mutta Matilda ei innostunut niistä ollenkaan.

Varsinaisia piparkakkuja en toistaiseksi edes antanut lapsille maistiaisiksi. Ne säästyivät lopulta kotona koristeltavaksi sillä ihana koulu olikin järjestänyt Matildalle tämän viimeisen koulupäivän varalle omat gluteenittomat keksit ja kuorrutusmateriaalitkin olivat sattumalta gluteenittomia. Piste iin päällä oli se, että kaakao jota lapset saivat keksien kanssa juotavaksi oli sekin gluteenitonta (en tiedä onko missään kaakaojauheessa tosi asiassa gluteenia mutta mieltä rauhoittaa joka tapauksessa kun paketissa lukee "gluteeniton"). Oli hienoa, että koulu oli varta vasten ottanut Matildan ruokavalion huomioon ja että hän sai nauttia viimeisen koulupäivän hulinasta ja herkuista ihan siinä missä muutkin.

Olemme viime päivinä saaneet niin monta kivaa joulukuusen koristetta ja lapset ovat niin kauniisti toivoneet joulukuusta, että taivuimme Cosimo ja minä harkitsemaan pientä muovikuusta. Joululoman ohjelmassa taitaa siis olla edessä vielä ainakin kuusen valintaa ja koristelua ja pipareiden koristamista. Kuulostaa aika tavanomaiselta hommalta joulukuulle mutta ihan oudolta minulle... En todella ole mikään jouluihminen mutta olen kuitenkin jotenkin innoissani kaikista näistä joulupuuhista!

torstai 12. joulukuuta 2013

Gluteenittomat piparkakut

Eilen ehdin lopulta tehdä vain yhden koepiparin. Huomasin vähän liian myöhään, että minulla on vain Nuuskamuikkusen ja Muumipapan muotoiset piparkakkumuotit. Niillä tehdyt piparkakut katkesivat vähän turhan helposti pienten jalkojen ja Nuuskamuikkusen kaulan kohdalta, joten luovutin ja päätin yrittää etsiä vähän kätevämpiä muotteja kylän kaupoista. Onnekseni jo ensimmäisestä kaupasta löytyi kuin löytyikin yksi paketillinen perinteisten piparkakkujen muotoisia muotteja. Niillä aion tänään tehdä loput taikinasta piparkakuiksi.

Koska koepipari oli kuitenkin niin onnistunut rohkenen jakaa piparkakkuohjeen jo ennen kuin olen saanut itse koko satsin tehtyä. Tein piparitaikinan muutamaa eri ohjetta yhdistämällä ja olosuhteiden pakosta vähän improvisoiden.

50 g voita sulatettuna
1 tl kanelia
1,5 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna (vastaa noin 1 tl jauhettua inkivääriä)
1 tl neilikkaa 
0,5 dl siirappia
0,5 dl sokeria
1 kananmuna
4 dl gluteenitonta jauhosekoitusta (kuivemmissa olosuhteissa jauhoja tarvitsee vähemmän eli jauhoja kannattaa lisätä vähitellen desi kerrallaan sopivan koostumuksen aikaansaamiseksi)
1 tl leivinjauhetta

Sekoita voi ja mausteet keskenään. Kiehauta siirappi ja sokeri ja sekoita voiseokseen. Anna seoksen jäähtyä ennen kananmunan lisäämistä. Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja lisää jauhoseos taikinaan. Anna taikinan kovettua jääkaapissa tai pakastimessa yön yli. Jauhota pöytä hyvin, kauli taikina ja paina piparkakkumuoteilla pipareiksi. Paista 200 celsiusasteessa noin viisi minuuttia.

Tein itse taikinan varsin vanhanaikaisilla aineksilla, eli tuoreella inkiväärillä ja itse jauhetulla neilikalla. Meiltä ei täältä mistään tunnu löytyvän valmiiksi jauhettua neilikkaa mutta kokonaisia on hyvin tarjolla. Jauhettu inkivääri oli meiltä puolestaan päässyt loppumaan mutta sattumalta meillä olikin sitten tuoretta inkivääriä. 

Pipareista tuli tällä ohjeella tavallista vaaleampia ja aavistuksen verran laimeamman makuisia, mutta tuore inkivääri antoi toisaalta niihin mukavan säväyksen. 

Huomenaamulla täytyy vielä tehdä kuorrutusainekset ja muistaa pakata myös gluteenittomat strösselit mukaan, että Matilda saa koulussa koristella muitten lasten kanssa omat taatusti gluteenittomat joulukeksinsä. 

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Lasi vuotaa ylitse

Pitkään ajattelin, että olen luonnostani pessimistinen ihminen. Ensireaktioni moniin uusiin asioihin on epäluulo ja epäusko; hermostun helposti ja löydän lähes joka tilanteesta jotain huolestuttavaa tai suorastaan hengenvaarallista. Mutta viime vuosien aikana olen huomannut, että kyse on todellakin vain ensireaktiosta. Olen varovainen ja haluan lähestyä uusia asioita omaan tahtiini. Pessimisti en itse asiassa kuitenkaan ole. Lasini ei ole puoliksi tyhjä, ei edes puoliksi täynnä, vaan suuren osan ajasta se suorastaan vuotaa yli. Elämä on kaunis. Minä olen varovaisen pintani alla täynnä toivoa ja uskoa hyviin asioihin. Jokin minussa aina haluaa vähän toppuutella, tasoittaa onnellisuuttani realismilla ja tietoisuudella siitä, että onni on katoavaista. Mutta kun olen muistuttanut itselleni, että mikään ei todellakaan kestä ikuisesti uskallan ja osaan kyllä nauttia kaikin voimin elämästä.

Kiertolaisen elämä opettaa tarttumaan kiinni jokaiseen hetkeen ja ottamaan niistä kaiken irti. Tässä meidän kuviossamme mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos. Aina on ikävä jonnekin tai jotakuta. Silloinkin kun itse pysyttelemme pidemmän aikaa jossakin paikallamme, monet ystävät siirtyvät silti yksi kerrallaan uusiin seikkailuihin, toisiin asemamaihin. Kaikki kauniit, täydet ja hyvät hetket läheisten ja ystävien kanssa ovat siksi kaikessa vahvuudessaan samalla hauraita ja täynnä tulevia jäähyväisiä. On imettävä kaikki onni yhteisistä hetkistä koska ennen pitkää olemme siroteltuna pitkin maailmaa emmekä yhtäkkiä enää jaakaan yhteistä arkea. Jos tämän elämäntavan myötä ei opi elämään hetkessä ja arvostamaan kaikkia niitä asioita joita saa kokea ja kaikkia niitä ihmisiä joitten kanssa on kunnia ja ilo viettää aikaa, ei sitä taida oppia koskaan. 

Kiertolaisvuodet ovat opettaneet, että on mahdollista pitää yllä ystävyyssuhteita maapallon laidalta toiselle. Silti ikävä painaa mielessä kun ajattelen ystäviä jotka kuluneen vuoden aikana ovat muuttaneet Belmopanista ja niitä jotka tekevät lähtöä tulevan vuoden aikana. Me itsekin mietimme taas kerran muuttoa. Tällä kertaa tuntuu, että olen aavistuksen verran valmiimpi lähtöön kuin ennen. Kaikelle on oma aikansa ja ennen pitkää täytyy päästää irti myös ihanasta Belmopanista ja avata sydän ja mieli uudelle seikkailulle. Ja koska ero ystävistä häämöttää tulevaisuudessa täytyy ottaa nyt kaikki irti ajasta heidän kanssaan. 

Muutaman rakkaan ystävän kanssa olemme toivottavasti tekemisissä loppuelämän ajan, koska pyysimme heitä vauvan kummeiksi. Emme ole uskonnollisia joten perinteisestä kummiudesta ei ole meidän lastemme kummien kohdalla kyse. Mutta lasten kummit ovat minun mielessäni sitäkin tärkeämpiä - he ovat ihmisiä joitten kanssa toivon perheemme olevan aina tekemisissä, tärkeitä ihmisiä lastemme ja meidän vanhempien elämässä. Tänään illalla juhlitaan kummien luona vauvaa koko perheen ja muutaman ystäväperheen voimin ja maltan tuskin odottaa. 

tiistai 10. joulukuuta 2013

Jouluvalmisteluja

Vietämme tänä vuonna ensimmäistä kertaa joulua Belmopanissa. Viime vuosina olemme jouluaattona olleet lentokentällä, -koneessa, tai juuri saapuneet parahiksi perille joulunviettoon joko koti-Suomeen tai Italiaan tai johonkin muuhun maailmankolkkaan. Tuntuu ihan mukavalta, ettei tänä vuonna tarvitse lähteä mihinkään, varsinkin kun niin äskettäin matkustimme pitkän matkan Suomesta Belizeen. Mutta joulu omassa kodissa edellyttää tietysti jouluvalmisteluja ihan eri tavalla kuin joulu poissa kotoa.

Muutama päivä sitten kaivoin siis esille vähät joulukoristeemme ja ripustin ne ympäri alakertaa. Kunhan lasten joululoma alkaa teemme yläkertaan seinälle paperista joulupuun. Jouluateria on toistaiseksi vielä suunnitteluasteella mutta sekä Cosimolla että minulla on sen suhteen muutamia ajatuksia. Joitakin jouluherkkuja olemme jo ehtineet hankkimaan. Kävimme Belize Cityssä viikonloppuna ruokaostoksilla; yllättävän hyvin varustetusta ruokakaupasta lähti mukaan muun muassa gluteenittomia Angry Birds -joulukarkkeja. 

Toimme kaukaa viisaina Suomesta mukana lapsille niin lelujoulukalenterit kuin pari joululahjaakin. Tavallisesti täällä Belmopanissa on tarjolla vain kehnoista materiaaleista tehtyjä helposti hajoavia leluja, joten emme halunneet jättää jouluostoksia paikallisten kauppojen varaan. Muutama päivä sitten kuitenkin huomasin, että kylän Tiimari-henkisessä kaupassa on esillä valikoima vähän kestävämpiäkin leluja, jotka on selkeästi tilattu myyntiin ihan vain joulua ajatellen. Joulu on muutenkin ottanut kaikin puolin kaupan haltuunsa: lähellä ovea seisoo kattava kokoelma tekokuusia, sekä luonnollisemman näköisiä vihreitä kuin esimerkiksi kirkkaanpunaisiakin. 

Eilen kun isommat lapset olivat molemmat koulussa kävimme Cosimo ja minä vauvan kanssa toivon mukaan vuoden viimeistä kertaa jouluostoksilla, katsomassa vähän tarkemmin kyseisen kaupan leluvalikoimaa. Halusin hankkia vielä yhdet lahjat molemmille isommille lapsille kun siihen nyt kerran oli täällä kylällä tilaisuus. 

Käytimme hyvän tovin vertailemalla alkuperäisiä Disneyn, Mattelin ja muiden amerikkalaisten lelufirmojen versioita halpoihin kiinalaisiin kopioihin. Harvoin on tilaisuus nähdä vierekkäin niin alkuperäinen lelu kuin kopiokin. Osa kopioista on siltä osin taitavasti suunniteltu ja tehty, että niissä on esimerkiksi käytetty pakkaustekstissä samaa fonttia kuin alkuperäisissä, vaikka teksti onkin sitten ihan eri. Jos pakkauksia vilkaisee kiireesti ei eroa alkuperäiseen melkein huomaa. Mutta kun leluja katsoo tarkemmin huomaa, että halvemmat on tehty selkeästi vähän hutiloiden ja huonommista materiaaleista. Vanhasta kokemuksesta voi jo arvailla mistä kohdasta lelukopiot ensiksi ratkeavat tai halkeavat palasiksi. Helposti hajoavat lelut ovat monta kertaa halvempia kuin tukevammat esikuvansa mutta toisaalta ilo niistä tuppaa myös olemaan aika lailla lyhyempi. 

Saimme valittua lapsille pienet lahjat jotka toivottavasti miellyttävät saajiaan. Kiinalaiset kopiot jäivät tällä kertaa kauppaan; tosin arvatenkin myös ostamamme lahjat ovat itse asiassa nekin "made in China". 

Tänään aion yrittää ensimmäistä kertaa tehdä gluteenittoman piparkakkutaikinan. Olen itse asiassa tehnyt itse piparkakkuja vain kerran aikaisemmin, ensimmäisenä vuonna Jamaikalla kun jäimme joulunviettoon Kingstoniin. Toivon mukaan gluteeniton taikina onnistuu yhtä hyvin kuin perinteinen taikina silloin seitsemän vuotta sitten.

Ihan vain omiksi tarpeiksi en varmaankaan viitsisi tähän hätään piparkakkuja leipoa, mutta lasten koululla on viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa ohjelmassa niin jouluelokuvan katsomista kuin joulukeksien koristeluakin. Matilda ei tietysti voi tavallisia keksejä syödä eikä mieluummin käsitellä ja koristellakaan, joten minun on tehtävä hänelle omat gluteenittomat keksit perjantaiksi. Amerikkalaiset tekevät ja koristelevat usein jouluna niin sanottuja sokerikeksejä ja arvaan, että niitä koululla on perjantaina lasten koristeltavana. Sokerikeksit ovat kuitenkin mielestäni niin tylsiä, että päätin tehdä Matildalle mieluummin suomalaisia piparkakkuja. Niistä riittää toivottavasti Matildalle herkuteltavaa myös lauantaille, jolloin olemme menossa kuusijuhliin amerikkalaisen ystävän luo. Meidän on varalta vietävä kaikkiin juhliin mukaan omat tarjoilut, koska vain harvoin on tarjolla mitään Matildalle sopivaa. Onneksi olen taas innostunut leipomisesta ja ihan mielelläni kokeilen uusia reseptejä.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Asettumista

Huolehdin etukäteen, että olisi vaikeaa palata takaisin pieneen Belmopaniin useamman kuukauden poissaolon jälkeen. Skypen, Facebookin ja sähköpostin vuoksi on onneksi helppo pitää yhteyttä perheeseen ja ystäviin Suomessa, mutta arvelin, että ikävöisin kovin kaikkia niitä asioita mitkä helpottavat elämää Suomessa, esimerkiksi suomalaisten ruokakauppojen valtavia valikoimia. Ihan ensimmäisinä päivinä kylän ruokakauppojen tarjonta kieltämättä veti vähän hiljaiseksi. Tosin iloisiakin yllätyksiäkin kauppojen hyllyiltä löytyi. Yksi kylän kaupoista on ottanut ainakin väliaikaisesti valikoimiinsa gluteenittomia jauhoja ja keksejä ja samaisesta kaupasta löytyi myös niin kreikkalaistyyppistä jugurttia kuin Matildalle sopivaa jäätelöäkin. Toisesta kaupasta saa kuulemma tätä nykyä usein paikallisia tuoreita mansikoita. 

Mutta iloisin yllätys on ollut se kuinka helppoa paluu on ollut kaiken kaikkiaan ja miten täydellisesti Belmopan tuntuu kodilta. Lapset ovat lähteneet innolla aamuisin kouluun jossa heitä on kuluneiden kuukausien aikana jo ehditty odottaa. Minä olen viettänyt pitkästä aikaa täkäläisten hyvien ystävien kanssa: kuullut uusimmat kuulumiset, hämmästellyt kuinka paljon tutut vauvat ovat neljässä kuukaudessa kasvaneet, ihmetellyt yhdessä uusia tuulia. 

Koska Cosimokin on kotona ei elämä ole niin hektistä kuin jos pyörittäisin arkea pääasiassa itsekseni. Mutta oma jaksamiseni on silti yllättänyt minut. Aikaeroväsymyksestä, yösyötöistä ja hissukseen paranevasta poskiontelontulehduksesta huolimatta olen viime päivinä ollut energinen ja aikaansaapa. Tavallisten arjen puuhien lisäksi olen tehnyt banaanimuffinsseja lasten koulueväitä varten ja satsin lihapullia ja jauhelihakastiketta vastaisen varalle pakastimeen. Vähän itsekin ihmettelen missä välissä. Tuntuu, että päivistä suurin osa on kuitenkin sujunut sohvalla vauva sylissä. 

Ensimmäiset päivät paluumme jälkeen olivat harvinaislaatuisen kylmiä, mutta vähitellen on joulukuu näyttänyt parhaat puolensa. Eilen ja tänään on sää ollut mitä täydellisin. Taivas on sininen, aurinko paistaa, linnut laulavat. Kevyt tuulenvire saa palmunlehvät humisemaan. On ehkä vähän liiankin kuuma, mutta Suomen kylmien viikkojen jälkeen kuumuus ja polttava auringonpaiste tuntuvat kyllä vaihteeksi oikein hyvältä. Liekö se juuri lämpö ja auringonpaiste jotka ovat antaneet minulle ylimääräistä energiaa? Ainakin on helppo nousta aamulla ylös kun aurinko on jo korkealla taivaalla ja on mukavan lämmintä. 

Hyvää itsenäisyyspäivää aurinkoisesta Belizestä!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Talvi Belizessä

Kun lähdimme Suomeen heinäkuun lopussa oli Belizessä kuuma ja kostea kesä. Tuulettimet liikuttivat laiskasti lämpimiä henkäyksiä ympäri huoneita; hiki valui vaikkei olisi tehnyt juuri mitään. Emme tavallisesti juurikaan käytä ilmastointia kotona vaikka se meillä täällä talossa onkin. Ilmastointi tuntuu epäluonnolliselta ja viileän sisäilman ja kuuman ulkoilman välillä liikkuessa tulemme helposti kipeäksi koko porukka. Heinäkuisina iltoina kuitenkin viilensin joka ilta lastenhuoneen pitämällä ilmastointilaitetta hyvän tovin päällä ja jätin sitten tuulittimen pyörittämään viilennettyä ilmaa. Silti lapset heräilivät yöllä kuumissaan ja janoisina.

Olimme Suomessa neljä kuukautta, kesästä talveen. Sillä välin Belizessäkin ehti vuodenaika vähitellen vaihtua. 

Marraskuun lopussa palasimme vähän erilaiseen säähän kuin minkä heinäkuussa jätimme taaksemme. Hurrikaanikausi on ohi. Päivisin lämpötila nousee tällä hetkellä kolmenkymmenen tuntumaan mutta ei tavallisesti sen yli. Öisin saattavat asteet laskea kahdenkymmenen pintaan tai allekin. Nyt joulukuussa voi hyvin olla edessä vielä niitäkin öitä kun lapset on puettava useampiin pyjamakerroksiin ja koirien peteihin on haettava vilttejä lämmikkeeksi. Lämmitystähän meillä ei ole lainkaan ja hatarat ikkunamme päästävät ulkoilman aika lailla sisään, niin kuumalla kuin kylmemmälläkin säällä. 

Nämä viileämmät viikot tuntuvat tavallisesti Belizessä helpotukselta. Suurimman osan vuottahan täällä on tuskaisen kuuma. Mutta nyt Suomen talvesta palatessani eivät viileät yöt tunnukaan niin hyvältä kuin aiemmin. Olisin mieluusti vähän kuumissani vaihteen vuoksi. Olin odottanut sitä, että suihkusta tullessani minua ei palelisi niin kuin Suomessa - en muistanut, että tähän aikaan vuodesta täälläkin ajoittain hytistään suihkun jälkeen. Mikon uimatunnit ovat myös toistaiseksi tauolla koska altaassa on liian kylmä.

Kaikki on silti tietysti suhteellista. T-paita riittää tavallisesti mainiosti kylmänäkin joulukuisena päivänä Belizessä. Ja paljain jaloin tai varvastossuissa pärjää hyvin. Pitkiä housuja suosin itse täällä tällä hetkellä mutta monet muut, Miko ja Cosimo mukaanlukien, kulkevat kyllä shortseissa täällä läpi vuoden.

Joulu-helmikuu on joka tapauksessa parasta aikaa Belizessä vierailemiseen. Näinä kuukausina sataa tavallisesti harvemmin ja viileät yöt rauhoittavat nukkumaan hyvin. Päivisin on tavallisesti aurinkoista ja lämmintä muttei liian kuumaa. Maaliskuussa alkaa sää tavallisesti vähitellen tuntumaan selkeästi kuumemmalta ja kosteammalta ja toukokuussa on usein jo ihan ahdistavan kosteaa ja helteistä. Nyt on siis aika nauttia muutaman viikon verran siitä, ettei koko ajan ole hiki!

Kovin jouluiselta ei täällä kyllä tunnu. Kaupoissa soivat joululaulut joiden viittaukset lumeen ja valkoiseen jouluun tuntuvat näissä oloissa aika huvittavilta. En ole itse mikään varsinainen jouluihminen vaikka lasten kasvamisen myötä joulusta onkin kieltämättä tullut hauskempaa ja jännittävämpää aikaa. Meilläkin tehdään nyt vähitellen siis joulua, trooppisista olosuhteista ja omista alkuperäisistä tunnelmistani huolimatta. Aamuisin avataan lelujoulukalenterien luukkuja. Mikolla ja minulla on suunnitelma seinälle teipattavasta joulukuusesta jonka alle joululahjat aattona asetellaan. Belizestä löytyy kyllä muovikuusia vaikka kuinka mutta ne eivät ole meidän aikuisten makuun. Seinälle askarreltu ja koristeltu kuusi tuntuu omemmalta kuin muovinen. 

Ennen pitkää kaivan kai taas ainokaisen joululaulu-CD:mmekin esiin ja laulelen sen mukana perinteisiä suomalaisia joululauluja. Mikon ja Matildan koulu hoitanee joulutunnelman luomisesta loput. 

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kotona

Ärsyttäviä asioita kotiinpaluussa:
- Ärhäkkä poskiontelontulehdus (iskee minulle usein kun siirryn kylmemmästä säästä lämpimämpään)
- Koti-ikävä Suomeen
- Belmopanin kauppojen surkeat valikoimat
- Viimeisten myyntipäivien tarkistaminen kaupassa ja se että niin monet kauppojen hyllyiltä löytyvät ruuat ja ruoka-aineet ovat vanhentuneita
- Ei kierrätystä
- Kierrätyksen puutteesta seuraava syyllisyys ja syyllisyydestä johtuva lasi- ja metallipurkkien hamstraus
- Lasi- ja metallipurkkikokoelma joka uhkaa kirjaimellisesti kaatua keittiön hyllyistä päälle 
- Hämähäkit, skorpionit, torakat ja muut kutsumattomat vieraat

Mukavia asioita kotiinpaluussa:
- Koirat!
- Lasten riemu siitä että he pääsevät vihdoin kouluun
- Ihanat ystävät, tuttavat ja tuntemattomatkin jotka ovat sydämellisesti toivottaneet meidät tervetulleeksi kotiin
- Cosimo kotona vanhempainlomalla vielä pitkälle ensi vuoteen
- Että vauva on asettunut niin hyvin eikä korvaansa lotkauta koirien haukulle tai juuri muillekaan ympäristön äänille

Voiton puolelle tässä jäädään, vaikka tähän ympäristöön totuttelu viekin taas varmasti hetken. Lapset ja minä olimme kuitenkin poissa Belizestä kolmannesvuoden, aika lailla tarkalleen neljä kuukautta. Torstaina saavuttiin kotiin ja huomenna alkaa arki, kun lapset lähtevät ensimmäistä päivää kouluun. Matilda käy alkuun koulua puolipäiväisesti mutta Miko menee ensimmäistä kertaa kouluun koko pitkäksi koulupäiväksi, kahdeksasta kolmeen. Uskon ja toivon, että kaikki menee hyvin, mutta huomenillalla meillä on varmasti kyllä talo täynnä väsynyttä väkeä, kun emme ole vielä aikaerostakaan ihan selvinneet. Onneksi meitä on täällä täyspäiväisesti paikalla nyt pitemmän aikaa kaksi vanhempaa. Kiirettä pitää näinkin ja sotkua ja kaaosta syntyy, mutta on silti toki suuri etu se, että olemme molemmat kotona.


Ps. Luin Suomessa ollessani Mia Kankimäen ihanan kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se on inspiroinut osaltaan tätä blogikirjoitusta. 

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kell' onni on

Koko raskauden ajan onneani nakersi huoli siitä, että jokin menisi vikaan. Huolehdin jos jonkinlaisista asioista foolihaposta makrosomiaan, enemmän tai vähemmän syystä. Tuntui jotenkin mahdottomalta ajatella, että voisimme todella saada vielä kolmannen terveen ihanan lapsen. Etukäteen vähän pelkäsin, että huolestuneisuus jäisi päälle enkä osaisi ollenkaan nauttia vauvasta jos kaikki kuitenkin menisi huolistani huolimatta ihan hyvin. Mutta kun vauva sitten syntyi aivan ajallaan ja paljastui ihan terveeksi ja kolmesta lapsistamme itse asiassa pienimmäksi, ei helpotuksellani ollut rajoja. Olen ollut kuluneet pari viikkoa aika lailla täydellisen onnellinen.

Vauva on ihana. Hän täydentää perheemme tavalla jota en etukäteen osannut oikein kuvitellakaan. Isosisarukset ovat molemmat ihastuneet uuteen tulokkaaseen ja ovat ottaneet hänet heti vastaan täytenä perheenjäsenenä. Mikoa vähän huolestuttaa ymmärtävätkö koirat, että vauva on tullut jäädäkseen, mutta hänelle itselleen on ollut alusta asti selvää, että meitä ihmisperheenjäseniä on nyt tästä eteenpäin viisi. Minkäänlaisesta kateudesta ei kummankaan isosisaruksen kohdalla ole ollut merkkiäkään: pikkusisko on enemmän kuin tervetullut. 

Ensimmäiset viikot ovat kuluneet hyvin ja rauhallisesti ja olisin itse asiassa ehtinyt päivittää blogia jo aikaa sitten. Mutta jotenkin tämä onni tuntuu kaikessa ihanuudessaan niin yksityiseltä, etten tiedä miten paljon haluan siitä näin julkisesti jakaa. Tytön suloiset kasvot ja hänen nimensä eivät ainakaan toistaiseksi kuulu blogiin. Toisaalta blogia ja kirjoittamista on vähitellen jo ikävä. Loppuraskaudessa ajatukseni olivat niin puuroiset, etten juuri onnistunut edes kommentoimaan muitten blogeja, saati päivittämään omaani. Mutta jo synnytyssairaalassa synnytystä seuraavana päivänä ajatukseni tuntuivat kirkkaammilta kuin pitkään aikaan ja kirjoittelin puhelimeen muistiin ajatuksiani. Ehkäpä kirjoittaminen siis tästä lähtee taas ennen pitkää käyntiin. 

perjantai 11. lokakuuta 2013

Hämmentävää

Muutama viikko sitten luin uutisista, että vasta ilmestyneen viihdepelin uusimman version kehittämiseen käytettiin viiden vuoden aikana 200 miljoonaa euroa. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että elämme maailmassa, jossa niin hurjasti aikaa ja rahaa käytetään pelien kehittelyyn. Kukaan ei kuitenkaan tarvitse viihdepelejä elääkseen, mutta 200 miljoonalla voitaisiin tehdä paljon sellaistakin millä olisi todellista merkitystä. 

Uuden viihdepelin naishahmoista on esitetty kritiikkiä. Pelin tekijät myöntäneet, että pelin naiskuvaa oltaisiin voitu viedä toisenlaiseenkin suuntaan jos se olisi tullut ajoissa mieleen. Pelissä ei ole kuulemma lainkaan pelattavia naishahmoja, vaan naisia pelissä on ainoastaan taustalla, usein vähissä vaatteissa esimerkiksi stripparin roolissa. 200 miljoonaa ja viisi vuotta, mutta kellekään ei ehtinyt tulla mieleen, että naiset voisivat olla muutakin kuin rekvisiittaa miesten rällästykselle. Hämmentävää.

*****

Kun olimme asuneet Jamaikalla muutaman kuukauden ja tulimme ensimmäistä kertaa takaisin Eurooppaan lomalle tuntui länsimainen kulutuskulttuuri minusta yhtäkkiä vieraalta. Kauppojen valtavat valikoimat hämmensivät enkä voinut ymmärtää mihin kaikkea tavaraa oikein tarvittiin. Olimme lyhyessä ajassa oppineet tulemaan toimeen vähemmällä ja se tuntui siinä vaiheessa vain hyvältä. Vähitellen Jamaikan-vuosien aikana tunnelmani asettuivat. Kävimme välissä läpi myös sen vaiheen jossa länsimaiden laaja tarjonta tuntui taivaalliselta ja me hamstrasimme lomilta takaisin Jamaikalle jos jotakin pienempää ja suurempaa turhaketta. 

Belizessä olemme tottuneet elämään vieläkin vähemmällä ja nyt minua taas hämmentävät ostoskeskukset, alennusmyynnit, ruokakauppojen loputtomat valikoimat. En kykene hahmottamaan kaikkea mitä kaupoissa on tarjolla. En tietenkään. Mutta se tuntuu oudolta siksi, että Belmopanissa tiedän aika hyvin mitä kylän kaupoista löytyy tai ei löydy. Belmopanissa on helppo käydä ostoksilla kun tietää tarkalleen mistä kaupasta hakea mitäkin, ja toisaalta mitä ei kannata lähteä kylältä edes etsimään. Silloin tällöin käyn Belmopanissa kiertämässä eri kauppoja ja panen merkille mitä mistäkin löytyy. Valikoimat ovat sen verran rajalliset, että on aika helppo painaa mieleen kylän muutaman kaupan tarjonta.

Nyt en tiedä miten suhtautua suomalaisten ostoskeskusten ja kauppojen runsaudenpulaan. Tulisiko minun yrittää lähteä täälläkin tutkimaan kauppojen hyllyjä siltä varalta, että niistä löytyisi jotain mitä tietämättäni tarvitsen? Kun kaikkea on tarjolla, pitäisikö ostaa kaikkea, vai odottaa siihen asti, että ostoksille tulee oikeaa tarvetta? Mitä oikeastaan on oikea tarve? Olisiko hyvä ja tarpeellista ostaa lapsille useammaksi vuodeksi eteenpäin vaikkapa kenkiä, jos niitä alennusmyynnissä osuu kohdalle? Puuttuuko meiltä oikeasti jotain ja jos puuttuu niin mitä? Tarvitseeko kukaan sitä kaikkea mitä kauppojen hyllyiltä löytyy tai puoltakaan siitä?

On tietysti mukavaa voida kierrellä kirjakauppoja ja istua kahviloissa, ja kätevää kun kaupasta voi luottaa löytävänsä viikosta toiseen samoja tuotteita. Mutta juuri nyt tuntuu siltä, että helpompaa ja vähemmän hämmentävää on lopulta ehkä kuitenkin olla ja elää kun ei ole niin paljon valinnanvaraa. 

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kotiopetusta

Mikon koulu alkoi Belizessä jo monta viikkoa sitten. Mikolta jää tänä syksynä väliin monta kouluviikkoa. Jotta Miko ei jäisi pahasti luokkakavereistaan jälkeen minä olen viime viikkoina yrittänyt toimia Mikon opettajana. Tämä on ensimmäinen omakohtainen kosketukseni kotikouluun, vaikka tunnenkin kyllä muutaman äidin, jotka opettavat lapsiaan kotona.

Suomessa kotiopetus on kuulemma viime vuosien aikana lisääntynyt. Yhdysvalloissa kotiopetuksella on pitempikin historia. Muutamaa prosenttia amerikkalaisista lapsista opetetaan kotona. Tilastojen mukaan suurin motivaatio kotiopetukseen Yhdysvalloissa ovat uskonnolliset syyt ja suurin osa kotiopetuksessa olevista lapsista on valkoihoisia. Suomessakin taitaa uskonto olla usein enemmän tai vähemmän syynä kotiopetukseen.

Minua hämmentää se miten niinkin monet vanhemmat ympäri maailman tuntevat olevansa päteviä opettamaan lapsiaan. Minä olen jo muutamassa viikossa huomannut, ettei minulla itselläni ole riittäviä tietoja ja taitoja hommaan. Kahdesta yliopistotutkinnosta ei ole esikoululaisen opettamisessa minkäänlaista hyötyä koska tutkintoni eivät ole käsitelleet esiopetusta tai opettamista ylipäänsä. Kohtuullinen yleissivistyskään ei juuri viisivuotiaan opettamisessa ole avuksi. Pienen koululaisen tarpeet ja kysymykset vaativat ihan omanlaistaan osaamista.

Hauskojakin hetkiä on kotiopetukseen mahtunut. Piirsin Mikolle aakkoset; yhdessä mietimme mikä kuva sopisi minkäkin kirjaimen kanssa. Miko tiesi ehdottaa esimerkiksi seepraa ja tulivuorta. Miko opettelee tietysti aakkosia englanniksi koska hänen koulukielensä on englanti.

Olen paljon miettinyt kuluneiden viikkojen aikana sitä miten terveellistä pitemmän päälle on sekoittaa vanhemmuus ja opettajan rooli keskenään. Vanhemmat totta kai opettavat lapsiaan jatkuvasti niin omalla esimerkillään kuin ihan käytännön toimilla ja ohjeillakin. Mutta mitä sitten kun käytöstapojen ja muitten huomioonottamisen lisäksi vanhemman tehtävänä on opettaa lapsilleen myös äidinkieltä ja matematiikkaa, maantietoa ja biologiaa? Tuleeko vanhemmasta enemmän opettaja kuin vanhempi, vai onko mahdollista pitää nämä kaksi roolia selkeästi erossa toisistaan?

Mielestäni minun lasteni vanhempana kuuluu ennen kaikkea olla heidän tukenaan ja turvanaan. Minun tehtäväni on huonon koulupäivän jälkeen lohduttaa, että elämässä on muutakin kuin koulu ja oppiminen. Jos aakkoset ja numerot eivät asettuisikaan päässä oikeaan järjestykseen tai koulu muuten sujuisi, minun asiani on muistuttaa, että lapseni ovat ihania ja nokkelia vaikkeivat saisikaan opeista otetta. En oikein hahmota miten voisin samaan aikaan ohjata kotona lastemme oppimista ja toisaalta antaa heidän ymmärtää, että minun kannaltani on itse asiassa ihan samantekevää oppivatko he yhtään mitään; että pidän heistä ihan sellaisenaan enkä oikeastaan ollenkaan välitä heidän akateemisesta osaamisestaan suuntaan tai toiseen.

Jo tuon ristiriidan vuoksi jätän oikein mieluusti opettamisen muiden tehtäväksi. Mutta ei kotiopetus muutenkaan ole minun juttuni. Pidän tärkeänä sitä, että lapsemme oppivat tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen ja tutustuvat jo varhaisessa vaiheessa muihinkin kuin oman perheen arvoihin ja ajatusmaailmaan. Se onnistuu kätevästi kouluympäristössä, jossa lapset luonnollisella tavalla kohtaavat erilaisia ihmisiä ja erilaisia tapoja toimia ja ajatella. Tekee hyvää myös meille vanhemmille joutua jäsentämään ja selittämään lapsillemme omia ajatuksiamme ja perheemme tapoja suhteessa muitten ihmisten ja perheitten ajatuksiin ja tapoihin.

Minulle on kotiopetuksessa kuluneiden viikkojen aikana hankalaa ollut sekin, että en ole ollenkaan vakuuttunut sen tarpeellisuudesta tässä vaiheessa. Mikon koulusta saamani tehtävät ovat lähinnä aakkosten harjoittelua: äänteiden ja riimien kuuntelua ja aakkosten tunnistamista. Minun mielestäni viisivuotiaiden ei kuitenkaan vielä tarvitsisi aakkosia oikeastaan lainkaan tapailla muuten kuin ihan omista lähtökohdistaan.

Ja siihen olenkin nyt päätynyt muutaman viikon jälkeen, että aakkosia ja oppimista yleensä lähestytään toistaiseksi vain Mikon oman innostuksen ja kiinnostuksen mukaan. Koulun lähettämät paperit olen siis muutaman viikon opettamisen jälkeen jättänyt suosiolla keräämään hyllylle pölyä.

Vanhempieni autotallista löytyi laatikollinen muoviaakkosia joitten avulla itse opin omia aikojani lukemaan aikoinaan. Niillä saa Miko vapaasti leikkiä. Kolmiulotteiset kirjaimet tuntuvat itse asiassa paremmalta tavalta lähestyä aakkosia kuin kirjaimet paperilla. Muovikirjaimia voi käännellä ja katsoa, vertailla konkreettisesti toistensa kanssa. En mitenkään erityisesti kannusta Mikoa leikkimään kirjaimilla, mutta jos hän ne itse ottaa esille autan häntä kokoamaan kirjaimista sanoja. Kaikki lähtee Mikon omasta aloitteesta ja etenee leikin kautta eteenpäin.

Laatikollinen kirjaimia. Näitten samojen kirjaimien avulla opin itse aikoinaan lukemaan.


Kotiopetuksen sijaan meillä siis nämä seuraavat viikot opitaan mitä opitaan leikin ja ihan tavallisen olemisen kautta. Mietiskeltävää ja opittavaahan on viisivuotiaan päivä täynnä. Kellotauluun on Miko päässyt tutustumaan siinä määrin, että tietää missä viisarien pitää olla, että kannattaa edes kysyä minulta olisiko jo aika katsoa televisiota. Kalenteri on puolestaan tullut tutummaksi kun olemme siitä päivä kerrallaan ruksineet päiviä lasten isää takaisin odotellessa. Vuodenaikojen vaihtelusta on tullut viime viikkojen aikana kirjaimellisesti arkipäivää.

Kotiopettajan toimeni kesti lopulta parisen viikkoa. Hyvillä mielin olen palannut takaisin kokopäiväisen äidin rooliin, hommaan jonka tunnen puutteistani huolimatta hallitsevani huomattavasti opettamista paremmin.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Odotusta

Täällä odotellaan. Että ruska ottaisi valtaansa puut ja pensaat, että tuulenpuuskat vähitellen varistaisivat lehdet maahan. Odotellaan, että päivät kuluisivat, että lentokoneet kuljettaisivat maailman toiselta laidalta miehen tänne omiensa luokse. Tein lapsille kalenterin, josta joka ilta ruksaamme päivän pois, kunnes viimein on edessä vain yksi yö ennen lasten isän paluuta. Sitä iltaa odotetaan hartaasti. Ja samaan aikaan odotellaan kuinka suureksi vauva kasvaa, kuinka suureksi maha vielä ehtii, odotetaan syntyykö vauva ajallaan vai ajasta edellä tai jäljessä. 

Harmikseni en tunne oloani niin reippaaksi kuin aikaisemmissa raskauksissa. Tekisi mieli nauttia kunnolla kaikesta mitä ympäristöllä on tarjota: kauniista syksyisestä säästä, leikkipuistoista, kirjastojen lastenosastoista, reippaista kävelylenkeistä raikkaassa ilmassa. Mutta liikkuminen väsyttää ja pahimmillaan huimaakin. Aika paljon aikaa on siis viime päivinä ja viikkoina kulunut aika pienellä reviirillä, pienissä puuhissa. Kauppa- ja kirjastoreissuista kasvaa viikon kohokohtia. Neuvolakäynnit kahden viikon välein ovat suuria tapahtumia. Päiviäni rytmittävät ateriat, Mikon koulutöitten ohjaaminen ja illan piirretyt. Lapsilla on onneksi seuranaan myös isovanhemmat joilta riittää tällä hetkellä huomattavasti minua enemmän virtaa menemiseen ja tekemiseen.

Odottaminen - niin lapsen odottaminen kuin odottaminen noin yleensä - on omituinen tila, varsinkin yhdistettynä hiljaiseloon. Olen viime viikkoina täyttynyt odotuksesta enkä oikein saa kunnolla enää mistään muusta kiinni. Odotan Cosimoa takaisin ja vauvaa syntyväksi. Muilta osin ajatus kulkee verkalleen.

Minulla on sinänsä paljon mielessä; uutiset tarjoavat Suomessa tällä hetkellä paljonkin aihetta mietiskelyyn ja ärsyyntymiseenkin. Viime viikkoina on minun mieltäni kuohuttanut muun muassa hallituksen ehdotus kotihoidontuen ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkauksista kuin myös kokoomusnuorten erikoinen tavoiteohjelmakin. Mutta en meinaa jaksaa kuitenkaan tosissani tai ajatuksella suhtautua tai ottaa kantaa oikein mihinkään. Kirjoitan Facebookiin tilapäivityksiä niin päivänpolttavista aiheista kuin arkipäiväisistä asioistakin mutta jätän ne julkaisematta. Luonnostelen erilaisia blogikirjoituksia mutta mikään ajatus ei oikein lähde vetämään kokonaiseksi tekstiksi asti. Aloitan kirjoittamaan kommentteja toisten blogeihin mutta jätän kommenttini melkein aina lähettämättä koska en oikein muista miksi jakaa ajatuksiani laajemmalle.

Kun meno ja ajatukset ovat näin hidastuneet, on ollut aikaa pysähtyä ihmettelemään ihan tavallisia asioita pitkästä aikaa. Ruisleipä ja mustikat maistuvat tässä tilassa erityisen hyviltä, ja ympäröivää luontoa tulee tarkkailtua tavallista tarkemmin samoin kuin lasten leikkejä ja ilmeitä. Toisaalta jään tällä hetkellä helposti kiinni myös ikäviin ajatuksiin turhan pitkäksi aikaa. Mutta tämä kuuluu kaikki kai asiaan. On hyväkin saada tilaisuus tässä vaiheessa hidastaa tahtia, rauhoittua ja tylsistyä, alkaa jo kaivata omaa vartaloa ja voimia takaisin. Vanhastaan muistelen, että kun vauva muutaman viikon hiljaiselon jälkeen vihdoin syntyy, ovat kiire ja hormonien ja väsymyksen aiheuttamat tunnemyrskyt jo suorastaan tervetulleita. On kuin mustavalkoiseen elokuvaan tulisi pitkästä aikaa taas väri. 

Sitä odotellessa.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin

Olemme jo useamman viikon verran nauttineet kaikesta siitä hyvästä mitä Suomella on tarjota: luonnosta, marjoista, ruokakauppojen kattavista valikoimista, ravintoloiden ja kahviloiden gluteenittomista herkuista. Olemme ottaneet mahdollisimman paljon irti erinomaisesta suomalaisesta terveydenhoidosta (toki yksityisellä puolella koska emme Kelan piiriin kuulu): raskauteni seuranta on vihdoin oikein hyvässä käsissä, olemme saaneet kullanarvoisia neuvoja Matildan keliakian hoitoon, ja Cosimo onnistui neljä viikkoa peräkkäin poistattamaan verta kerran viikossa ilman minkäänlaisia ongelmia. 

Mutta olemme ehtineet vähitellen näiden kuluneiden viikkojen aikana kohdata myös taas Suomen huonompiakin puolia. On hämmentävää tulla sosiaalisesti lämpimästä Belizestä Suomeen missä niin monet ihmiset käyttäytyvät ikäänkuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin he itse. Ohikulkijoiden katseita vältellään, ovia pitää vain harva seuraavalle tulijalle auki, ja suojateiltä pitää kiirehtiä autojen tieltä pois. Paljon löytyy toki Suomesta hyviä ja mukavia ihmisiä, jotka ovat olemassa muillekin kuin vain itselleen, mutta suuri on joka tapauksessa ero belizeläisen yhteisöllisyyden ja suomalaisen yksilöllisyyden välillä. 

Outoa on myös tulla vähemmän kehittyneestä maasta tänne koneiden valtakuntaan. Muutama ilta sitten katsoin Ylen iltauutisia päätäni puistellen. Suunnitteilla on autoveron vaihtaminen kilometriveroon: jos oikein ymmärsin suunnitelman mukaan jokaiseen autoon lisättäisiin kilometrejä mittaava laite ja autoilusta maksettaisiin jatkossa kilometrien mukaan. Suunnitelma voi sinänsä olla hyväkin ja on hienoa, jos se rajoittaa yksityisautoilua ja kannustaa julkisen liikenteen käyttämiseen. Mutta kun myöhemmin samassa uutislähetyksessä kuvailtiin ranneketta, jota käytetään vanhustenhoidossa apuvälineenä alkoi tuntua siltä, että Suomea ollaan koneistamassa ehkä vähän liiaksikin asti. Vanhustenhoidossa käytetyt rannekkeet mittaavat potilaan vointia ja hälyttävät paikalle hoitajan, jos kännykkä rekisteröi muutoksia vaikkapa hengityksessä tai sydämen toiminnassa. Mahtava idea, mutta toivottavasti ei johda siihen, että vanhukset jätetään hoitokodeissa ja sairaaloissa omiin oloihinsa entistäkin pitemmiksi aikaa. Hälyttääkö ranneke jos vanhuksella on yksinäinen olo ja hän kaipaa juttuseuraa?

Verrattuna Belizeen ja moneen muuhunkin maailmankolkkaan Suomessa on myös loputtomasti sääntöjä. Säännöissä ja säädöksissä on toki paljon hyvääkin. Säännöt ja niiden laajamittainen noudattaminen ovat suurena syynä siihen, että asiat Suomessa ovat ja hoituvat niin hyvin. Mutta säännönmukaisuus yhdistettynä siihen, että usein tuntuu siltä, että Suomessa on kaikkien tehtävä kaikki tarkalleen samalla tapaa, on kuitenkin minusta ajoittain vähän tukahduttavaa. Joskus olisi hyvä ja tärkeä osata joustaa säännöistä ja ottaa huomioon inhimilliset olosuhteet tai erikoislaatuinen tilanne, mutta sitä tapahtuu Suomessa aika harvoin. 

Se mikä on ehkä kuitenkin eniten askarruttanut mieltäni näiden kuluneiden viikkojen aikana on tämänhetkinen yhteiskunnallinen ilmapiiri Suomessa. Säästäminen tuntuu tällä hetkellä olevan suomalaisen politiikan tärkein tavoite. Tehokkuus, säästöt ja voitot tuntuvat painavan huomattavasti pehmeitä, sosiaalisia arvoja enemmän. Se huolestuttaa minua. Nyt kun Nokiakin on myyty muille maille toivoisin, että saisimme sentään pitää sen toisen suomalaisen ilmiön jota olen maailmalla ylpeänä mainostanut: suomalaisen hyvinvointivaltion.  

torstai 29. elokuuta 2013

Loman loppusaldo

Tällä lomalla on kohdattu omalla pihalla tai ihan pihan tuntumassa ainakin:
Lukemattomia jäniksiä
Peura
Kettu
(Kuollut) mäyrä
(Sekopäinen) myyrä

Lomaan on kuulunut myös muun muassa:
Aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa
Useampi lounas ja käsittämättömän hyvää suklaata Fiskarsissa 
Lounastamista ja vaeltelua Bilnäsissä
Vierailu aurinkoiseen Hankoon
Linnanmäki
Retkiä Ikeaan
Huonekalujen rakentamista ilman pahempia haavereita tai kirosanoja
Leikkipuistoilua Tammisaaressa ja Fiskarsissa

Ja ikävä kyllä myös:
Punkinpurema ja sen vuoksi varalta antibioottikuuri

Leikkipuistoilua.
Kahvi- ja vohvelitauko. Helposti olemme löytäneet kahviloista ja ravintoloista mitä makoisimpia gluteenittomia herkkuja.
Linnanmäki on aina Linnanmäki.
Ihana vaaleanpunainen talo ja käsittämättömän sininen taivas Hangossa.
Valoa ja varjoa. Tammisaaren kaupungintalo on herkullisen kirkkaankeltainen.
Suomalaista puustoa.
Pian on loma loppu ja Suomessa oleilussa alkaa uusi vaihe, kun Cosimo lähtee takaisin Belizeen töitä tekemään useammaksi viikoksi. Paljon hyvää ja hauskaa on varmasti vielä edessä meillä jotka jäämme tänne syksyisempiin maisemiin, mutta tulee silti olemaan kovaa kun Cosimo lähtee. Minusta tuntuu aina raskauden loppuvaiheessa erityisen vaikealta olla erossa Cosimosta. Tuntuu jotenkin luonnottomalta odotella perheenlisäystä niin, että lapsen isä on kaukana poissa. Mikä lie luolanaisen vaisto kai painaa mielessä, että tässä tilassa olisi miehen syytä olla lähellä. 

Miko ja Matilda tulevat varmasti myös kovasti ikävöimään isäänsä, varsinkin nyt kun ovat loman aikana tottuneet siihen, että tämä on aina läsnä ja menossa mukana. Vaikka lapset viihtyvät Suomessa hyvin heillä on kuitenkin ikävä koiriamme ja belizeläisiä ystäviä ja he olisivat toisaalta jo valmiita palaamaan omiin tuttuihin kuvioihin. Tunne tulee arvatenkin korostumaan siinä vaiheessa kun isä lähtee kotiin. 

Lasten koulu alkoi viime viikolla Belizessä. Kunhan koulu pääsee kunnolla alkuun aion pyytää Mikolle koululta etätehtäviä. Se toivottavasti antaa hänelle tunteen, että hän on muiden menossa mukana vaikkakin täällä kaukana. Muutenkin täytyy nyt alkaa keräillä arjen aineksia päiviin. Rutiineja ja järjestystä on kyllä jo vähitellen alkanutkin olla suorastaan ikävä.

Vaikka loma oli kaikin puolin ihana ja on tylsää, että Cosimon täytyy pian lähteä, olen toisaalta kyllä jo valmis aloittamaan taas arjenkin. Tämän viikon alussa lomailimme kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Hanko, Bilnäs ja Fiskars kahdessa päivässä väsyttivät koko porukan niin, että tiistaina Fiskarsissa iltapäivä huipentui siihen, että yksi lapsi kiljui läpi puolen kylän epätoivoisesti "cioccolato" (suklaata!), toinen kyynelehti hiljaa ja meillä vanhemmilla taisi molemmilla nousta savu päästä kun johdatimme lapsia autolle, matkalle kohti kotia. 

Keskiviikkona osasimme onneksi nauttia kauniista viimeisestä lomapäivästä Raaseporissa paremmalla menestyksellä ja huomattavasti rauhallisemmin. Emme käyneet juuri pihaa pitemmällä ja päivän huvituksiin kuului kirjoja, kotitekoista gluteenitonta pizzaa ja leikkiä. Ehdin rauhallisen oleilun lomassa siivoillakin ja pestä pyykkiä. Hyvä muistutus taas kerran, että hyvään (loma)päivään ei välttämättä tarvita paljon muuta kuin aikaa ja hyvää seuraa. 

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kahden kulttuurin liitto

Vaikka mieheni ja minä olemme kotoisin vastakkaisilta puolilta Eurooppaa ja eläneet monessa mielessä ihan erilaista elämää läpi lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden, on meillä silti yllättävän paljon yhteistäkin. Meillä on hyvin samanlainen näkemys esimerkiksi yhteiskunnasta, politiikasta, ihmis- ja eläintenoikeuksista. Me molemmat arvostamme muissa ihmisissä vaatimattomuutta ja toisten huomioonottamista. Olemme kasvaneet kodeissa joissa kirjahyllyt täyttävät melkein jokaisen seinämetrin; missä aina on tilaa uusille kirjoille, vaikka hyllyt näyttäisivätkin jo olevan viimeistä senttiä myöten täynnä. 

Mutta olemme me yhtäläisyyksistämme huolimatta kuitenkin selvästi kahdesta eri kulttuurista kotoisin. 

Suomalainen suorapuheisuus ja italialainen la bella figura - pyrkimys olla ja esittää kaikki aina kauniisti ja parhain päin - eivät aina ole ihan helppo yhdistelmä. Cosimo ei tosin onneksi koreile sen enempää ulkoisesti kuin puheissaankaan ja osaa itse asiassa puhua hyvinkin suoraan, mutta ajoittain silti tulee vastaan tilanteita, joissa erilaiset kulttuurimme törmäävät. Esimerkiksi siinä miten suomalaisen sanomana "katsotaan" tarkoittaa, että asia on tosiaankin harkinnan alla, kun italialaisen sanomana "katsotaan" puolestaan tarkoittaa ennemminkin "ei" kuin "ehkäpä". Italialaisittain on liian jyrkkää sanoa suoraan "ei", joten kieltäytyminen on mieluusti esitettävä pehmeämmän harkinnan muodossa. Cosimo saattaa myös sanoa, että hoitaa jonkun asian "nyt" mutta tarkoittaa itse asiassa, että on aikeissa ottaa asian hoitaakseen aikaisintaan noin viiden minuutin kuluttua. Cosimo saapuu kyllä aina ajallaan sovittuihin tapaamisiin ja meillä on sinänsä onneksi hyvin samanlainen aikakäsitys. Jostain syystä vain "nyt" ei tarkoita hänelle yhtä lailla tätä hetkeä kuin minulle. Meni pitkä aika ennen kuin ymmärsin ettemme Cosimo ja minä yksinkertaisesti aina käytä samoja sanoja samalla tapaa. 

Kielenkäytöstä puheenollen, olen huomannut, että italialaisten muunmaalaiset puolisot päätyvät usein ennen pitkää käyttämään italiaa kotikielenään, vaikka pari alunperin olisikin kommunikoinut jollain muulla yhteisellä kielellä. Suomalaiset puolestaan tuntuvat useinkin suosiolla kääntävän elämänsä puolison kielelle. Italia on kaunis ja mielenkiintoinen kieli jota mieluusti itsekin osaisin paremmin. Mutta vaikka oppisin italiaa oikein hyvinkin, en silti olisi valmis vaihtamaan yhteistä kieltämme englannista italiaan. Tuntuu jotenkin reilummalta käyttää kieltä, joka ei ole kummankaan äidinkieli. Suomi on hankala kieli, enkä odota kenenkään sitä oppivan, mutta tasa-arvon nimissä en itsekään halua itsestäänselvästi omaksua italian kieltä ja alkaa sitä käyttää aktiivisesti arjessa. Onneksi Cosimokaan ei ole omalta osaltaan koskaan edellyttänyt tai odottanut, että oppisin italiaa ja alkaisin sillä hänen kanssaan kommunikoida. 

Niin kielissä kuin ruuassakin, italialaiset suosivat usein omaansa yli muiden. Miten monesti olemmekaan nähneet italialaisia lomailemassa vierailla mailla kaukana kotoa, etsimässä epätoivoisina italialaista ravintolaa, vaikka tarjolla olisi mitä parhaimpia paikallisia herkkuja. Eivätkä he tietenkään hae mitä tahansa italialaista ravintolaa, vaan ravintolaa jossa italialaisen ruuan valmistaminen hallitaan kaikin puolin. Vaikka italialainen ruoka on näennäisen helppoa valmistaa, itse asiassa italialainen ruuanlaitto on sääntöjä täynnä. Ei liikaa valkosipulia, pasta tarkalleen al dente, ei koskaan juustoraastetta kalapastan päälle. Ruoka tulee valmistaa parhaista mahdollisista raaka-aineista ja on todellakin väliä sillä mitä pastaa tai tomaattimurskaa ruuanlaitossa käyttää. Jokaiselle pastakastikkeelle on oma pastatyyppinsä eikä pastatyyppejä siis turhaan ole niin monenlaisia.

Ruoka on Italiassa sekä nautinto että vakava asia, josta keskustelemiseen voi käyttää tuntikaupalla. Muistan ikuisesti miten anoppi kerran kyseli huolestuneena, että aionhan tehdä pastakastikkeen pohjaksi kunnollisen soffritton kun kiireessä aloin valmistaa pikaista tarjottavaa nälkäisille suille. Soffritto on monien italialaisten ruokien pohja: sipulia, porkkanaa ja selleriä kuullotettuna oliiviöljyssä. Turhaan anoppi epäili minua; ei tulisi mieleenikään tarjota italialaiselle pastakastiketta ilman asiaankuuluvia raaka-aineita ja valmistusvaiheita. Tilanne on joka tapauksessa mielestäni hyvä esimerkki siitä miten järkyttävä voi italialaiselle olla ajatus epäpätevästä ateriasta, oli sitten kuinka kiire tai nälkä hyvänsä.

Tässä yhteydessä on myönnettävä, että vaikka lapsemme osaavat arvostaa hyvää pastaa, leipää ja muita italialaisen keittiön aarteita, olen opettanut heidät syömään myös raadollisemmin: esimerkiksi pastaa raastetun juuston ja ketsupin kanssa. Se on minun vaatimaton pilke silmäkulmassa tehty vastaiskuni italialaisen keittiön säännöille. Tunnen tarvetta opettaa lapsillemme myös suomalaisemman suhtautumisen ruokaan ja ruokailuun; ruokaa ei ole pakko aina ottaa niin vakavasti. On mielestäni hyvä osata reippaasti syödä erilaisia ruokia, niin sushia ja simpukoita kuin myös niitä vähän proosallisempia aterioita. Onneksi Cosimo on italialaiseksi hyvin joustava ruuan ja ruokailun suhteen eikä siis joudu epätoivon valtaan jos kaapista ei löydykään kastikkeelle sopivanmallista pastaa tai joku epähuomiossa raastaa juustoa kalapastan päälle. Hän osaa myös arvostaa muitten maiden ruokia ja on esimerkiksi tykästynyt moniin suomalaisiin herkkuihin kuten leipäjuustoon ja karjalanpiirakkoihin. Ketsuppia hän kyllä inhoaa.

Italialaisen puolison kanssa samassa paketissa italialaisen kulttuurin kanssa tulee totta tosiaan myös italialainen anoppi. Kaikkihan tietävät italialaiset mammat, jotka eivät koskaan suostu ihan kokonaan päästämään irti varsinkaan poikalapsistaan? Erikoista Italian mammoissa on minun näkökulmastani se kuinka huoletta monet heistä jättävät pieniä lapsiaan isovanhempien hoitoon päivä- ja viikkokausiksikin, mutta kuinka he sitten toisaalta haluavat mieluusti pitää aikuiset lapsensa lähellään ja pyrkivät aktiivisesti ohjailemaan heidän elämäänsä. Se on mielestäni nurinkurista. Minä itse pyrin olemaan lasteni kanssa nyt kun he ovat pieniä ja yritän samaan aikaan koko ajan vähitellen opetella päästämään heistä irti, jotta osaisin ja voisin sitten heidän aikuistuttuaan vetäytyä taka-alalle ja antaa lasten elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Liekö tämä sitten suomalaisuutta vai jotain perhekohtaisempaa? Tässäkin suhteessa Cosimo on joka tapauksessa onneksi moderni italialainen mies: hän on tehnyt terveen pesäeron äitiinsä eikä anopilla ole siis elämässämme määrättömän suurta roolia. Hyvin perinteisen italialaisen miehen kanssa en varmaan pärjäisikään, eikä perinteinen italialainen mies toisaalta arvatenkaan minun kanssani. Suomalaiset naiset, minä mukaanlukien, eivät taida olla niitä maailman kaikkein helpoimpia puolisoita. 

maanantai 19. elokuuta 2013

Ehjä

Minua on viime viikkoina koskettanut niin Jade Beallin The Body Beautiful -projekti kuin Mami Go Go -blogin Mintun heittämä Beautiful Body -haastekin. On eheyttävää kuulla ja nähdä, etteivät kaikki muutkaan äidit ole toipuneet raskauksista ihan entiselleen. Jokainen julkkisäiti joka ilmaantuu muutama kuukausi synnytyksen jälkeen lehtien sivuille bikineissä esittelemään hyvin palautunutta vartaloaan on muistutus siitä kuinka raskaudet eivät välttämättä jätä jälkiä. Bikinikuvien vastapainoksi on hyvä nähdä ja kuulla muunkinlaisia tarinoita. 

Kaksi raskautta, kaksi suurta vauvaa ovat nimittäin todellakin jättäneet jälkensä minuun. Nyt raskauden viimeisellä kolmanneksella mahani on niin kaunis kuin raskausmahat yleensäkin mielestäni ovat: ihmeen ilmentymä. Mutta toisaalta tiedän, että tämä raskaus tulee hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen kerta kun olen varauksetta ylpeä ruumiistani. 

En osannut ollenkaan aavistaa miten paljon raskaus voikaan muuttaa naisen vartaloa. Olin kai kiinni siinä mielikuvassa, että raskaus on luonnollinen asia ja että luonto järjestää vartalon takaisin entiselleen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Julkkisäidit bikineissään olivat hekin ehkä alitajuntaisesti luoneet minulle uskoa omankin ruumiini uudistumiskykyyn. Ensimmäisestä raskaudesta selvisinkin itse asiassa aika vähin merkein. Mutta toisen raskauden loppupuolella Cosimon äiti sairastui yllättäen hyvin vakavasti ja oli vähällä kuolla. Cosimo, Miko, Poppy ja minä olimme juuri muuttaneet Jamaikalta Belizeen. Minä en tuntenut kylältä juuri ketään. Cosimo vietti kuukauden äitinsä sairaalavuoteen vierellä Italiassa samalla aikaa kun minä yritin ihanan uuden au pairin tuella saada otteen elämästä Belmopanissa. Skype toimi vain pätkien ja lankapuhelut Belizen ja Italian välillä olivat erinomaisen kalliita. Oli huoli Cosimosta ja anopista, ja Cosimolla toisaalta meistä. Näin jälkikäteen en yhtään ihmettele, että raskaassa tilanteessa en juuri kiinnittänyt huomiota painooni tai osannut ottaa aikaa liikunnalle. Vaikken ihan mahdottomasti lihonutkaan, painoni nousi toisessa raskaudessa selkeästi enemmän kuin ensimmäisessä raskaudessa. Ja Matildakin oli toisaalta syntyessään suurempi kuin Miko aikoinaan. 

Matildan syntymän jälkeen olin tietysti ennen kaikkea onnellinen uudesta ihanasta vauvastani. Mutta toisaalta häpesin kärsinyttä mahaani. Syytin siitä itseäni, vaikka ennen kaikkea on kai syyttäminen geenejä: Cosimon geenit tekevät vauvoistamme suuria ja minun geenini toisaalta määräävät kuinka raskausmahani kasvaa ja kehittyy. 

Tavallisia raskaudenjälkeisiä naisvartaloita esitelleet projektit ovat herättäneet keskustelua niin hyvässä kuin pahassakin. On ikävä lukea syyllistäviä kommentteja siitä kuinka huonoja ja laiskoja ovat ne äidit, jotka lihovat raskausaikana suosituksia enemmän eivätkä pysty treenaamaan itseään raskauden jälkeen uimapukukuntoon hetkessä - tai ikinä. On totta, että monet naiset palautuvat raskaudesta ja synnytyksestä ennen pitkää aika lailla entiselleen. Joskus on kyse kurinalaisuudesta, usein kuitenkin geeneistä ja elämäntilanteesta. Olemme alunperinkin kaikki erikokoisia ja -näköisiä, ja elämäntilanteita on niin erilaisia. Kaikilla ei ole raskausaikana mahdollisuutta keskittyä kaikin voimin ulkonäköönsä. Äidit kokevat raskauden ja synnytyksen aikana paljon kovempiakin koitoksia kuin mitä minä Matildaa odottaessani. Jotkut syövät stressiin tai suruun, toiset eivät elämäntilanteensa vuoksi ehdi liikkua kunnolla tai eivät raskauskomplikaatioiden vuoksi sitä voi tehdä. Vauvoja syntyy hätäkeisarinleikkauksilla, joissa eivät esteettiset kysymykset ole ensi sijalla. Kunpa osaisimme antaa armoa itsellemme ja toisillemme ja ymmärtää, että erilaisten vartaloiden takana on erilaisia tarinoita. Että ruumiinrakenteestamme huolimatta olemme kaikki yhtä arvokkaita ja hyviä.

Erityisen koskettavia niin Jade Beallin kuin Mintunkin aloittamissa projekteissa ovat minusta kuvat joissa äiti on kuvattu lapsensa tai lastensa kanssa. Lapsellehan äiti on aina kaunis oli hän sitten minkänäköinen hyvänsä. Kun oppisinkin näkemään itseni ihan vain lasteni katseitten kautta sen sijaan, että heijastelen muiden vartaloista omia puutteitani. Onnekseni minulla on ihailevien lasten lisäksi myös mies, jolla on näkemystä ja perspektiiviä. Jokin viikko sitten kuvailin Cosimolle näitä projekteja, jotka ovat minua viime viikkoina liikuttaneet. Kun sanoin, että raskaudet ovat rikkoneet minun vartaloni, Cosimo korjasi minua: raskaudet ovat jättäneet merkkinsä, mutta rikki en ole vaan ehjä edelleenkin. 

tiistai 13. elokuuta 2013

Uusia tuulia

Cosimo hoitaa erinomaisesti työnsä vaikeissa olosuhteissa. Enkä tarkoita vaikeilla olosuhteilla niinkään Belizeä vaan itse asiassa Euroopan komissiota. Mutta vaikka olen aidosti ylpeä Cosimon tekemästä työstä ja etenkin hänen työetiikastaan, vielä ylpeämpi olen siitä, että Cosimo osaa jättää työt työpaikalle eikä suinkaan elä vain tehdäkseen töitä. Hän saattaa tehdä pitkiä päiviä ja välillä töitä tarpeen vaatiessa myös viikonloppuisin, mutta kun hän on kotona iltaisin, viikonloppuisin tai lomilla hän ei lue työposteja eikä muutenkaan aktiivisesti mieti työasioita. Hän tekee töissä töitä ja vapaalla on vapaalla.

Erityisen ylpeä ja iloinen olen juuri nyt siitä, että Cosimo äskettäin haki kuuden kuukauden palkatonta isyyslomaa voidakseen olla kotona perheen kanssa ja saadakseen samalla hengähdystauon töistä. Isyysloman on määrä alkaa vauvan syntymän jälkeen. Sitä ennen Cosimo kyllä vielä palaa kesälomalta joksikin viikoksi Belizeen töihin.

Uskon, että muutos kaksilapsisesta perheestä kolmilapsiseksi tulee olemaan huomattavasti helpompi ja leppoisampi kun me molemmat saamme olla alkuun kaikessa rauhassa yhdessä kotona totuttelemassa uuteen arkeen. Enkä usko, että seinät ehtivät kaatua päällemme vaikka olemmekin pitemmän aikaa yhdessä kotona. Olemme nimittäin aikeissa palata Belizeen mahdollisimman pian vauvan syntymän jälkeen. Miko ja Matilda tulevat molemmat käymään samaa koulua mutta eri aikataululla; Matilda täytyy hakea koulusta useampaa tuntia ennen Mikoa. Uusi vauva ja kaksi pientä koululaista joita täytyy viedä ja hakea koulusta, ja lisäksi kolme koiraa - siinä riittää meille molemmille kyllä arkipäiviksi tekemistä. 

Kun palaamme viisihenkisenä perheenä Belizeen elämä jatkuu monessa mielessä pitkälti ennallaan. Tosin muutamia muitakin muutoksia on edessä kuin se, että Cosimo jää töistä pitemmäksi aikaa kotiin ja Matilda aloittaa koulutiensä. Lastenhoitajamme odottaa hänkin vauvaa ja jää vuoden lopussa äitiyslomalle. Lastenhoitajahan on käynyt meillä pari tuntia arkipäivisin hoitamassa Matildaa, mutta nyt kun Matilda loppuvuodesta lähtien viettääkin arkiaamut koulussa ja Cosimo on toisaalta kotona, ei lastenhoitajalle olisi ollut tarvetta. Vauvaa en halua kenenkään perheen ulkopuolisen hoitoon jättää hyvään aikaan. Olinkin ollut etukäteen huolissani siitä mitä lastenhoitajan kanssa tehtäisiin. Hänen raskautensa tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan. Vauvansa syntymän jälkeen lastenhoitaja saa jonkun verran sosiaaliturva-avustusta ja me pyrimme myös auttamaan häntä ja hänen perhettään taloudellisesti ja muutenkin. 

Kotiapulainen saa puolestaan mieluusti edelleen jatkaa vaikka olemmekin Cosimo ja minä molemmat kotona. Olen kiitollinen siitä, että voimme vuodesta toiseen tarjota ihanalle kotiapulaiselle töitä ja hän puolestaan meille arvokasta kodinhoitoapua. Kotiapulainenkin tulee tosin tästä lähtien tekemään vähän lyhyempää päivää, sillä hänen pieni poikansa aloittaa nyt syksyllä myös koulutiensä ja äidin täytyy viedä ja hakea lapsi puolipäiväisestä esikoulusta. Uusia tuulia siis itse kullakin.

Tuntuu hyvältä lomailla kun loman jälkeenkin on odotettavissa hyviä aikoja. Ei ole niin kiirettä tehdä lomalla nyt kaikkea mahdollista yhdessä kun tiedossa on enemmänkin aikaa rauhassa koko perheen kesken. Vaikka tiiviisti yhdessä ovat lomapäivät toistaiseksi kyllä silti sujuneet. Aamuisin ihmettelemme ikkunan äärellä jäniksiä, jotka käyvät syömässä aamupalakseen pensaita ja ruohoja ihan talomme edustalla. Päivisin puuhailemme milloin mitäkin, hoidamme asioita ja tutustumme uuteen kotiseutuumme. Illat ovat toistaiseksi vielä pitkiä: emme ole vieläkään ihan asettuneet suomalaiseen aikaan vaan kukumme koko porukka usein hereillä vielä kymmenen maissa. Asiaa ei tietysti yhtään auta se, että illat pimenevät toistaiseksi vielä aika myöhään. On vaikea uskotella lapsille, että on todella ilta, kun ulkona on vielä täysi päivä. Hehän ovat tottuneet siihen, että ilta pimenee mustaksi yöksi jo viimeistään seitsemän maissa. 

Vaan mikäpä tässä on toisaalta valvoessa. Aamuisin on aikaa nukkua vähän pitempään ja ehtiä silti hyvissä ajoin ihmettelemään marjapensaita mutustelevia jäniksiä.