torstai 31. tammikuuta 2013

Neljä vuotta sitten



Poppyn neljännen syntymäpäivän kunniaksi kuva kauniista Oracabessasta, Jamaikalta, Poppyn synnyinseuduilta. Tarkkaan emme tiedä löytökoiriemme syntymäpäiviä, mutta eläinlääkärien arvioiden perusteella olemme kuitenkin määrittäneet niistä jokaiselle oman syntymäpäivän. Poppy syntyi tammikuun viimeisen päivän tienoilla neljä vuotta sitten. Muutamaa viikkoa syntymänsä jälkeen Poppysta tuli meidän koiramme

Poppy juhlii suurta päiväänsä aika matalalla profiililla. Illalla saa koiraseurue kyllä juhlan kunniaksi tavallisen ateriansa lisäksi vähän lampaanjauhelihaa, josta aion kehittää jotain hyvää koko perheelle. 

Muutosta toiseen

Olen muuttanut elämäni aikani maasta toiseen kymmenisen kertaa, jos mukaan lasketaan myös väliaikaiset muutot takaisin Suomeen ulkomaankokemusten välillä. Muuttaminen on minulle siis tuttua ja osaan jo odottaa miltä tuntuu asettua uusiin kuvioihin. Silti muutto hirvittää. Käytännön asiat hoituvat kyllä joka kerta vähän enemmän rutiinilla, mutta henkisellä tasolla muuttaminen on minun kokemukseni mukaan sitä hankalampaa mitä enemmän tietää ja muistaa siitä kuinka kauan asettuminen uuteen maahan voikaan kestää. 

Jamaikalle muutto oli aikanaan minulle aikamoinen shokki. En oirehtinut ainoastaan asettumista itse maahan vaan vaikeaa minulle oli Jamaikalla alkuun ennen kaikkea se, että olin ensimmäistä kertaa maailmalla edustamassa jotain muutakin kuin itseäni. Vaikkei kukaan ole minua velvoittanut saati palkannut edustamaan Euroopan Unionia, tunnen silti jonkinlaista vastuuta Euroopan ja EU:n kuvasta maailmalla. Jamaikalla roolini diplomaatinrouvana oli ihan uusi ja otin siitä aika lailla paineita. 

Ainut ihminen jonka tunsin Kingstonissa oli tuore aviomieheni Cosimo, joka oli kaiket päivät töissä. Minulla ei ollut ajokorttia kun muutimme Kingstoniin, eli olin liikkumisen suhteen aika lailla Cosimon ja hänen vapaahetkiensä armoilla. Taksit ovat Kingstonissa ihan toimiva ja edullinen vaihtoehto, mutten koskaan tullut kuitenkaan lähteneeksi huvin tai vaikka kauppareissun vuoksi taksilla liikenteeseen. Tuntui jotenkin hölmöltä ottaa taksi ruokakauppaan ja takaisin. Elin siis Kingstonissa aikamoista hiljaiseloa. 

Sen lisäksi, että olin alkuun maassa aika yksin ja yksinäinenkin, tunsin uuden roolini vuoksi tarvetta olla Jamaikalla parempaakin parempi ihminen. Halusin olla hyvä eurooppalainen ja hyvä diplomaatinrouva. En halunnut koskaan menettää paikallisten edessä malttiani enkä käyttäytyä vaativasti, en halunnut antaa kenellekään aihetta paheksua Eurooppaa tai diplomaattikuntaa. Olen itse asiassa aika äkkipikainen ja helposti ärsyyntyvä ihminen, mutta edellytin itseltäni Kingstonissa alkuun melkein epäinhimillistä joustamista paikallisten ja osin myös muiden ulkomaalaisten suhteen. 

Ei siis ehkä ihme, että aloin vähitellen kadottaa itseni. Minusta alkoi vähän kerrallaan tuntua, että olin Jamaikalla olemassa vain muitten ihmisten elämän sivuosassa. En osannut ottaa itselleni tilaa. Olin kiitollinen kun minua kutsuttiin mukaan menoihin, enkä tullut ajatelleeksi, että minun läsnäoloni lisäsi oman ainutlaatuisen elementtinsä jokaiseen tilaisuuteen. 

Belizeen muutto oli käännekohta. Vähitellen minusta tuli täällä taas oman elämäni päähenkilö ja aloin hahmottaa kuinka lähestyä omista lähtökohdistani tätä edustusrouvan hommaani. Olen edelleen sitä mieltä, että eri maitten ja yhteisöjen edustajien tulee maailmalla pyrkiä käyttäytymään hyvin ja asiallisesti, mutta tätä nykyä osaan paremmin suhteuttaa hyvän ja asiallisen käytöksen eri ympäristöihin ja tilanteisiin. Enää ei mielestäni ole hyvän käytöksen merkki joustaa aina ja kaikessa. On tärkeää pitää kiinni omista arvoista ja ajatuksista, periaatteista ja mielipiteistä. Nykyään olen oikeastaan sitä mieltä, että diplomaatit ja heidän puolisonsa voivat lopulta todella edustaa omaa maataan ja yhteisöään vain omien aitojen persooniensa kautta.  

Toivon todella, että tämä sisäinen rauha ja jonkinlainen itsetietoisuus mitä täällä Belmopanissa tunnen eivät ole paikkaan sidottuja; että osaan olla rennosti ja rohkeasti oma itseni myös seuraavassa asemamaassa. Muuttaminen yhdestä ympäristöstä toiseen on kuitenkin aika kokonaisvaltainen kokemus. Ympäristö ja ihmiset vaikuttavat siihen miten itsemme näemme. Minuun vaikuttaa paljon myös ympäristön kieli. On ihan erilaista asua maassa, jonka äidinkielen hallitsee kuin maassa, jossa joutuu kommunikoimaan joko huonosti ihan vieraalla kielellä tai vaikkapa tulkin välityksellä. Minun tunnelmiini vaikuttaa paljon myös se miten helposti pystyn tutustumaan uuteen ympäristööni. En usko, että olisin koskaan voinut todella asettua Kingstoniin, koska siellä oli lähes mahdotonta käydä kävelyllä. Minä otan tilan haltuuni jalan; auton ikkunasta en saa ympäristööni samanlaista otetta. 

Tällaisissa mietteissä mietin mahdollisia tulevia kotikaupunkeja ja -maita ja odottelen mitä tuleman pitää. Toistaiseksi ja edelleen on kaikki ihan auki, kohdemaasta ja aikataulusta lähtien. 

tiistai 29. tammikuuta 2013

Pieniä hyviä tekoja vuonna 2013

Parin viikon päästä, 11.-17. helmikuuta, on taas satunnaisten hyvien tekojen viikko. Se antoi viime vuonna minulle ajattelemisen ja kirjoittamisen aihetta, joten ajattelin myös tänä vuonna tehdä viikon verran sattumanvaraisia pieniä hyviä tekoja ja käsitellä aihetta täällä blogissa. 

Tällä kertaa en aio odottaa, että paikallinen rauhantutkimuskeskus ehdottaisi minulle viikon verran hyviä tekoja. Heiltä jäi viime vuonna ainakin yksi päivä kokonaan välistä ja muutenkin ehdotukset tulivat usein niin myöhään aamupäivällä, etten meinannut ehtiä niitä lainkaan toteuttaa. Tälle vuodelle olenkin itse laatinut itselleni hyvien tekojen listan. 

Osin aion mennä sieltä missä aita on matalin ja tehdä ja käsitellä niitä pieniä hyviä tekoja joita muutenkin säännöllisesti arjessa teen. Mutta haluan myös sopivassa suhteessa haastaa itseni ja yrittää tehdä asioita, jotka vaativat vähän enemmän. Aion viikon aikana toteuttaa myös ainakin yhden satunnaisten hyvien tekojen klassikon. 

Tervetuloa siis seuraamaan pienten hyvien tekojen viikkoa 11. helmikuuta lähtien! Jos jotakuta muuta kiinnostaa juhlistaa satunnaisten hyvien tekojen viikkoa, ehdotuksia pienille ja vähän isommillekin hyville teoille löytyy (englanniksi) muun muassa täältä: The Random Acts of Kindness Foundation.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Vielä kerran valinnoista

Minun sydämeni asia ovat kodittomat eläimet, erityisesti koirat. Ajan heidän asiaansa niin hyvin kuin osaan ja voin. Myönnän avoimesti, etten ole monilla muilla elämänalueilla yhtä tarmokas. Otan kaupasta ihan liian usein muovikassin. Lennän lentokoneilla niin paljon, että joka vuosi täytyy pystyttää pieni metsä peittämään suurta hiilijalanjälkeäni. Olen lisännyt kahdella ihmisellä maailman jo ennestäänkin valtavaa ihmismäärää. 

En ole siis missään määrin täydellisen hyvä ihminen, kaikkea muuta. Mutta miksi se, että puhun kodittomien koirien paremman aseman puolesta edes edellyttäisi, että olisin kaikin tavoin esimerkillisen hyvä? Kun joulukuussa kirjoitin kodittomista koirista, joku kommenteissa ihmetteli miksen huolehdi maailman kodittomista ihmisistä. Kun nyt otin uudelleen kodittomien eläinten tilanteen esille minulta kyseltiin mielipidettäni maailman onnettomista orvoista lapsista. 

Onko todella niin, ettei voi pyrkiä parantamaan yhtä maailman epäkohdista ilman että syyllistetään siitä, ettei huolehdi kaikista? Minä teen mitä voin ja mikä minusta milloinkin tuntuu mielekkäältä. Haluan jakaa omasta hyvästä onnestani eteenpäin, mutta en pyri olemaan täydellinen enkä todellakaan väitä olevani virheetön. Tässä elämäntilanteessa minun on mahdollista auttaa kodittomia koiria. Se, että minä yritän toimia kodittomien koirien tilanteen parantamiseksi ei ole millään tavalla pois kodittomilta ihmisiltä tai äidittömiltä lapsilta tai miltään muultakaan ihmis- tai eläinryhmältä, joka tahollaan kaipaa huomiota ja tukea. 

Jos sillä nyt on jotain merkitystä, olen aikoinani tehnyt useamman vuoden vapaaehtoistyötä kodittomien yömajassa Englannissa. Me tuemme täällä Belizessä eläinsuojeluyhdistyksen lisäksi myös muun muassa yhtä paikallista lastenkotia ja autamme useampaa paikallista perhettä mahdollisuuksiemme mukaan. Kaikkia sellaisia asioita en kuitenkaan halua täällä blogissa käsitellä, jotka koskettavat läheisesti muitakin ihmisiä kuin minua ja perhettäni. Kodittomien koirien asiaa on siinäkin mielessä helppo käsitellä, että koirat eivät varmasti loukkaannu siitä, että mainitsen heidät täällä!

Tässä maailmassa riittää meille kaikille työsarkaa. Olisi mielenkiintoista tietää millä tavalla löytökoirien vastustajat omalta osaltaan pyrkivät lisäämään hyvän määrää maailmassa. Toivon todella, etteivät nämä aggressiivisimmat rotukoirien kasvattamisen puolestapuhujat ole aktiivisia vain omien koiriensa hoidossa ja muitten ihmisten valintojen arvostelussa. 

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Vastuu ja valinnat

Koirat ovat vedonneet minuun lapsesta asti. Ensimmäinen sanani oli lyhyesti ja ytimekkäästi "Kata" mutta jo heti toinen olikin sitten "koila". Koirat ja erityisesti koiranpennut olivat pitkään suuri rakkauteni. Vielä varhaisaikuisuudessa raskaassa elämänvaiheessa kannoin mukanani lehdestä leikkaamaani kuvaa koiranpennusta. Pennun kuva antoi minulle toivoa paremmasta tulevaisuudesta, jossa minulla olisi seuranani koirakaveri ja muutenkin elämä vihdoin mallillaan.

Olen kuitenkin huomannut, etten enää muutamaan vuoteen ole ollut vilpittömästi iloinen kuullessani jonkun ystävän uudesta koiranpennusta tai naapurustoon syntyneestä pentueesta. Vielä jokunen vuosi sitten olisin välttämättä halunnut päästä halimaan kaikkia lähipiirini uusia pentuja, pitämään niitä hyvänä. Tätä nykyä olisin oikeastaan iloinen, jos en kohtaisi yhtään koiranpentua hyvään aikaan. Jokainen koiranpentu kun muistuttaa nykyään kaikessa suloisuudessaankin minua ennen kaikkea maailman miljoonista kodittomista koirista. Olen nähnyt viime vuosina liian monta järkyttävää eläinkohtaloa, että osaisin enää täydestä sydämestäni innostua koiranpennuista. 

Kun kuulen varta vasten kasvatetuista pennuista on kuin joku olisi lyönyt minua vatsaan. Tunnen oloni tyhjäksi ja toivottomaksi. Jokainen kasvatettu pentu on samaan aikaan yhden kodittoman koiran kuolemantuomio. Se on tosiasia josta voi olla välittämättä, mutta asia itse ei siitä muutu miksikään. Jotkut kieltäytyvät ajattelemasta maailman onnettomien kulkukoirien tilannetta; minä puolestaan yritän unohtaa, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät halua hyväksyä vastuuta muusta kuin omasta elinpiiristään. 

Samalla tapaa kuin me ihmiset olemme mielestäni vastuussa toinen toisistamme yli valtioiden rajojen ja maanosien, olemme myös vastuussa maailman eläimistä, niistäkin jotka eivät ole syntyneet oman maamme rajojen sisäpuolelle. Eläimille ei ole olemassa Suomea sen enempää kuin Belizeäkään. Belizen tai Romanian tai vaikkapa Espanjan kodittomia eläimiä ei lohduta se, että Suomen koirilla ja kissoilla ovat asiat aika lailla kohdallaan. Maailman kodittomien koirien todellisuus on jatkuva nälkä ja pelko; ne ovat likaisia ja usein kylmissään. Kodittomat eläimet oppivat pian huomaamaan, että maailmassa on kolmenlaisia ihmisiä: hyviä, pahoja ja välinpitämättömiä. Pahat heittävät kivillä ja hätyyttävät kauemmaksi. Välinpitämättömät kävelevät ohitse ja katsovat toiseen suuntaan. Hyvät tarjoavat ruokapalan ja varovaisen hymyn. Parhaimmillaan hyvät avaavat kirjaimellisesti kodittomalle eläimelle oven ihan toisenlaiseen todellisuuteen. 

Kukaan meistä ei ole pysyvästi tai itsestäänselvästi hyvä tai paha, saati välinpitämätön. Nämä ovat valintoja, jotka teemme joka päivä uudestaan ja uudestaan. Mikään ei estä tekemästä toisenlaista valintaa huomenna. Sen sijaan, että hankkii uuden lemmikin kasvattajalta, voi tehdä valinnan, joka muuttaa kodittoman koiran elämän. Suomessa voi esimerkiksi Pelastetaan koirat -yhdistyksestä tiedustella romanialaisista entisistä katukoirista, jotka kaipaavat kipeästi omaa kotia. Jos ei kotona ole juuri nyt tilaa tai tilausta lemmikille, maailman kodittomien koirien tilannetta voi parantaa myös lahjoituksilla niin Pelastetaan koirat -yhdistykselle kuin monille muillekin kohteille, jotka huolehtivat kodittomista eläimistä. 

lauantai 26. tammikuuta 2013

Lännenratsastusta

Kaksi ratsastustuntia loman jälkeen jo takana, kolmas edessä huomenna. Viime sunnuntaina kävin lasten kanssa yhteisellä tunnilla ja keskiviikkoaamuna kävimme tavalliseen tapaan kaksin tunnilla japanilaisen ystäväni kanssa. Keskiviikkoisen maastotunnin jäljiltä särki muutaman päivän verran jalka-, käsi- ja selkälihaksia herkullisesti. Alan olla kehittynyt siihen pisteeseen ratsastuksessa, että tunnit alkavat parhaimmillaan olla ihan oikeaa urheilua. On hauska huomata, että vähitellen omat kyvyt, voimat ja kunto kehittyvät. 

Ratsastamme niin sanottua lännenratsastusta. Lännenratsastus on alkujaan kehittynyt karjapaimenten tarpeita varten ja varusteet ovat sen mukaiset. Satuloissa on edessä nuppi, joka on alunperin tarkoitettu karjapaimenten lassoja varten, mutta siitä voi kätevästi myös pitää kiinni kun vauhti yltyy kovaksi. Alkuun ravasin ja laukkasin toinen käsi tiukasti nupin ympärillä, toinen käsi suitsia pidellen. Keskiviikon maastoratsastuksella huomasin jo ihan huomaamattani ravaavani molemmat kädet suitsissa kiinni. Laukatessa minun täytyi kyllä edelleen turvautua nuppiin, sen verran epävarma on kuitenkin vielä laukkaistuntani. 

Tässä kuvassa viime huhtikuulta näkyy suosikkihevoseni Mr Brown lännenvarusteissa. Mikolla on tosin tässä käytössään muun tavallisen varustuksen lisäksi myös lasten jalustimet.
Ratsastuksenopettajamme on erityisen innostunut yhdestä lännenratsastuksen lajista, tynnyripujottelusta (barrel racing), jossa ratsukot pujottelevat yksi kerrallaan kentällä kilpaa kolmen tynnyrin ympäri apilanlehdenmuotoisen kierroksen. Tynnyripujottelu on ihan hyvä tapa opetella ohjastamista ja hevosen hallintaa. Minäkin käyn siis kiertämässä melkein joka tunnilla tynnyreitä ainakin muutaman kerran, mutta itse kilpailemisesta en ole innostunut. En ole mikään kilpailijaluonne; en vilpittömästi välitä voittamisesta. Matilda ja Miko eivät ole vielä lähellekään valmiita tynnyripujotteluun enkä tiedä kiinnostaisiko kilpaileminen heitä muutenkaan. Mutta ystävämme seitsenvuotias lapsi, joka on käynyt muutaman kuukauden ajan kanssamme ratsastustunneilla, on alkanut harjoittelemaan seuraavia paikallisia tynnyripujottelukilpailuja varten. On hauskaa katsoa miten poika herää eloon kilpailuharjoituksissa ja saa hevosenkin innostumaan. Jonkun viikon päästä pääsemme katsomaan kuinka hän kilpailuissa pärjää.

Sydämelliset terveiset Belizestä

Sain sydämellisen tunnustuksen Maailman metrossa -blogista. Kiitos! 


Tunnustus tulee lähettää eteenpäin viiteen mieluisaan blogiin, jolla on alle 200 lukijaa, ja blogisteille laittaa kommenttina tieto tunnustuksesta. 

Sydämeni sykkii tällä hetkellä erityisesti näille viidelle verrattain äskettäin löytämälleni blogille:
Jalalla koreasti - hauska blogi asettumisesta Etelä-Koreaan
Olipa kerran Pariisi - mielenkiintoisia huomioita ja oivalluksia Pariisista
Kukkapilli - terävänäköistä asiaa Intiasta
Vilijonkka ja tyttäret - paluumuuttajan tunnelmia kuvin ja sanoin
Maailman metrossa - lähetän sydämiä myös takaisin kohti Espanjaa blogiin, josta on tullut yksi uusista suosikeistani!

Koska olen suurimman osan näistä blogeista jo huomioinut aiemminkin ja osa on tämän haasteen jo ainakin kertaalleen vastaanottanutkin, en ota raskaasti, jos ette ota tunnustusta vastaan. Halusinpa vain lähettää sydämelliset terveiset teille sateisesta Belizestä! 

torstai 24. tammikuuta 2013

Onko värillä väliä?

Miko ja Matilda eivät tunnu juuri huomaavan ihmisten ihonväriä. Heillä on erinäköisiä ystäviä, joista toisilla on tumma tukka, toisilla tumma iho, toiset ovat yhtä vaaleita kuin he itse, toiset jotain siltä väliltä. Lastemme on ollut helppo kasvaa Belizessä ymmärtämään erilaisuutta. Täällä katukuvassa näkee niin monennäköisiä ihmisiä, ettei kenenkään ulkonäköön ja ihonväriin ehdi juuri kiinnittää huomiota. Mikolle ja Matildalle ihmiset ovat ihmisiä. Cosimo ja minä olemme iloisia siitä, että lapsemme ovat saaneet toistaiseksi kasvaa näin monikulttuurisessa ympäristössä. Sekä minun lapsuuteni Suomi että Cosimon lapsuuden Italia olivat nimittäin hyvin homogeenisiä yhteiskuntia; molemmat maat alkoivat muuttua vähän monikulttuurisempaan suuntaan oikeastaan vasta sitten kun me olimme aikuistuneet ja muuttaneet jo muille maille. 

Mutta kun kerroin amerikkalaiselle ystävälleni, Mikon kahden koulukaverin äidille, että olemme onnellisia, että lapsemme saavat elää monikulttuurisessa ympäristössä, jossa he kasvavat ikäänkuin värisokeiksi, ystäväni rypisti kulmiaan. Mustien lasten mustan äidin näkökulmasta ei ollutkaan hyvä, että minun valkoiset lapseni ajattelevat, että värillä ei ole väliä. Ystäväni haluaa, että niin valkoiset kuin mustatkin lapset kasvavat aikuisuuteen tietoisena siitä miten ihmisiä kohdellaan eri tavalla vain heidän ihonvärinsä perusteella.

Ymmärrän sinänsä ystäväni ajatuksen, mutta jotenkin silti tuntuisi siltä, että mitä vähemmän tulevien sukupolven aikuiset tekevät suuntaan tai toiseen asiaa ihonväristä, sen vähemmän se heihin ja heidän asenteisiinsa vaikuttaa. Jos Mikon ja Matildan mielessä ihmiset jakautuvatkin värin sijaan vaikkapa iän tai harrastusten mukaan eri ryhmiin, eikö se anna tilaa uudenlaiselle asenteelle ja suhtautumiselle erilaisuutta kohtaan? Ja miten me edes voisimme lähteä kyseenalaistamaan lastemme värisokeutta? Cosimo ja minä olemme itse hyvin neutraaleja niin erilaisten ihonvärien, kansallisuuksien kuin esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen suhteen. Tuntuisi luonnottomalta tästä näkökulmasta lähteä varta vasten kertomaan lapsillemme, että heidän tulisi olla tietoisia sellaisista asioista, joihin emme itsekään pyri kiinnittämään huomiota.

On kuitenkin helppoa nolata valkoinen nainen, joka on kasvanut onnellisten tähtien alla. Tunsin itseni typeräksi puhuessani rasismista mustan ystävättäreni kanssa. Uskon ehkä liiankin helposti, etten voi ymmärtää toisenlaisista todellisuuksista mitään, koska olen itse elänyt niin täydellisen etuoikeutettua elämää. On totta etten voi koskaan tietää millaista on olla musta, eikä minulla ole myöskään kokemusta todellisista vaikeuksista. En tunne Yhdysvaltain saati koko maailman historiaa niin erinomaisen hyvin, että voisin sanoa ymmärtäväni minkälaisia vaiheita ja vastoinkäymisiä aikaisemmat sukupolvet ovat kautta maailman kokeneet. 

Mutta toisaalta tiedän kyllä millaista on olla ihminen tässä ja nyt. Olen empaattinen ja haluan yrittää ymmärtää erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia. Minusta tuntuu, että niin kauan kuin erilaiset ryhmät sulkeutuvat ylhäiseen yksinäisyyteensä ja toteavat, ettei kukaan muu voi heitä ymmärtää, me tulemme elämään maailmassa, jossa erilaisuus on vaikea ja kielteinen asia. Jos toisaalta pyrimme ymmärtämään toinen toisiamme sen kautta mikä meille on yhteistä, sen sijaan että loputtomiin korostamme erojamme, olemme ehkä vähän lähempänä tasa-arvoisempaa maailmaa? 

tiistai 22. tammikuuta 2013

Oma koti

Olen jo jonkin aikaa unelmoinut omasta kotipesästä, joka pysyisi ja olisi meille olemassa muutoista ja muista elämänmuutoksista huolimatta. Miko on ihan pienestä asti ollut huolissaan siitä, että me asumme täällä maailmalla taloissa, joita emme omista. Hän miettii tulevaa muuttoamme paljon ja pysyisi mieluiten aloillaan yhdessä paikassa. Koska se ei juuri nyt ole mahdollista, olen ajatellut, että Mikoa ja Matildaa voisi toistuvissa muutoissa auttaa jos meillä olisi jossainpäin maailmaa oma pysyvä koti, jossa voisimme viettää lomia ja joskus tulevaisuudessa ehkä enemmänkin aikaa. 

Pitkään ajatus oli vain epämääräinen unelma. Hetken mietimme, että olisimme tehneet Brysselin asunnostamme itsellemme päämajan, mutta talo ei oikein helposti muuntautunut lapsiperheen kodiksi ja tuntui lopulta fiksummalta antaa se suosiolla vuokralle. Unelma jäi taas muhimaan. Jokin antoi kuitenkin meille viime kesänä sysäyksen lähteä viemään suunnitelmaa omasta kodista taas vähän tarmokkaammin eteenpäin. Viime syksyn ajan pyörimme hiljakseltaan netissä ja tutustuimme Etelä-Suomen talomarkkinoihin. Heti joululoman alussa kävimme Etelä-Suomessa katsomassa kahta suosikkitaloamme. Molemmat olivat omalla tavallaan ihastuttavia mutta jälkimmäinen teki meihin vielä suuremman vaikutuksen. 

Jälkimmäisessä talossa vaikuttavaa oli talon lisäksi myös ympäristö. Saavuimme talon näyttöön vähän turhan varhain joten ajelimme lähimpään kaupunkiin, ihastuttavaan Tammisaareen, kahville. Valitsimme ihan summassa torin varrelta kahvilan, joka paljastui oikeaksi aarteeksi. Kahvilan omistaja oli puhelias ja lämminhenkinen ja seinän ruokalistalla oli muitten herkkujen ohella myös gluteenittomia vaihtoehtoja. Saatoin heti kuvitella itseni istumassa lomilla kahvilassa lasten kanssa. Ja kun omistaja vielä mainitsi, että kahvilan toiselle puolelle saa tuoda myös koiria, olin ihan myyty. 

Ajomatka Tammisaaren keskustasta talolle oli kuin matka sisälle postikortin maisemaa: lumisia peltoja ja metsiä, maalaistaloja ja punaisia aittoja. Talo itse paljastui niin kivaksi kuin mitä olimme kuvista jo nähneetkin. Yhdellä tasolla riittävästi tilaa meille neljälle ja koirille. Varaava takka, kaunis keittiö ja kiva sauna. Ympärillä sopivasti pihaa ja lähietäisyydellä vain muutama naapuri. 

Asuntonäytön jälkeen kävimme Fiskarsissa. Teimme vähän ostoksia Fiskarsin ihanissa puodeissa ja kävimme syömässä hyvin. Aurinko oli laskenut kun kävelimme ravintolasta takaisin autolle päin. Puitten latvojen takaa loisti täyteläinen ja loistava kuu. En muista koskaan nähneeni niin valtavaa ja keltaista kuuta niin lähellä maata. Tammisaaren ihana kahvila, kaunis Fiskars ja mahtava kuu tuntuivat kaikki sanovan, että tästä talosta oli tuleva meidän tukikohtamme. Ja oikeassa olivat kaikki merkit. Maaliskuun alusta lähtien talo on meidän. 

Oma koti rauhoittaa mieltäni kovasti. Muuttomme Cosimon työn perässä Belizestä johonkin toiseen maailman ääreen ei ole toistaiseksi juurikaan edistynyt. Emme tiedä muuta kuin että lähdössä olemme, minne ja milloin on aina vaan auki. Muutot maasta toiseen harvoin järjestyvät saumattomasti. Niin Jamaikalla kuin täällä Belizessäkin asuimme ensi alkuun useamman viikon hotellissa. Ajatus kahdesta lapsesta ja kolmesta koirasta pienessä hotellihuoneessa on pitänyt minua hereillä öisin. Nyt voin kääntää sen asian suhteen kylkeä ja jatkaa unia: tiedän minne ensi alkuun Belizestä suuntaamme, me ja koirat. Muuttojen välissä muutamme Suomeen ja asumme uudessa pesässämme siellä niin kauan, että seuraavassa maassa on kaikki valmiina odottamassa. Jonkun aikaa joudun varmaankin viettämään talossa yksikseni lasten ja koirien kanssa kun Cosimo jo elää uudessa todellisuudessa. Mutta onneksi olen uudessa kodissamme kuitenkin vain suhteellisen pienen matkan päässä omista vanhemmistani ja muusta pääkaupunkiseudun elämästä. 

Olen ollut viime kuukaudet levoton. Kirjaimellisesti purrut kynteni lyhyiksi hermostuksissani. Nyt tunnen taloamme ajatellessani suoranaista riemua; helpotus ja ilo ovat tehneet minusta kevyen. Tuntuu siltä, että jos lähtisin juoksemaan nousisin varmaankin ilmaan, niin kevyt olo minulla on pitkästä aikaa. Kynnetkin ovat päässeet vähitellen taas kasvamaan. 

Lahja elämältä

Luin Suomessa naistenlehdestä jutun virolaisesta naisesta, joka taloudellisen pakon edessä asuu ja tekee töitä Suomessa. Naisen varsinainen koti, mies ja vanhempi lapsi ovat kuitenkin edelleen Virossa. Joka toinen viikonloppu nainen lähtee nuoremman lapsensa kanssa autolautalla Suomesta Viroon ja käy viettämässä viikonlopun muun perheen kanssa. Erillistä arkea saattaa jatkua ihan eläkepäiviin asti sillä virolaisilla palkoilla perhe ei pärjää. 

Naisen tarina kosketti ja jotenkin ehkä vähän yllättikin vaikkei siinä sinänsä mitään uutta ollutkaan. Vastaavia kohtaloitahan riittää läpi maailman. Ystävälläni oli vuoden verran täällä Belizessä nicaragualainen lastenhoitaja, joka eli kuukausikaupalla erossa omista lapsistaan ja ansaitsi rahaa elättääkseen heidät. Lapset asuivat sukulaisten luona Nicaraguassa ja äiti pääsi käymään heidän luonaan vuoden aikana kerran pari. 

Tuntuu aivan kohtuuttomalta, että niin monien ihmisten on elettävä erossa rakkaistaan taatakseen itselleen ja omaisilleen riittävän toimeentulon. Etenkin se, että äidit ja isät joutuvat elämään erossa lapsistaan järkyttää minua. Lapset tarvitsevat vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan, oli sitten kyse minkäikäisistä lapsista hyvänsä. Millaista olisi minun elämäni, jos en saisi viettää sitä lapsieni kanssa? Aina ei ole kyse viikoista tai kuukausista poissa alkuperäisestä kotimaasta; joskus vierastyöläisen ero perheestä ja muista läheisistä voi kestää vuosia tai jopa loppuelämän ajan. 

Vierastyöläisten kokemusten rinnalla nämä minun perheeni muutot eivät ole mitään. Me olemme toki myös pitkiä aikoja kerrallaan erossa lähisukulaisistamme ja monista ystävistämme, mutta toisaalta saamme olla koko perhe yhdessä ja meillä on varaa käydä myös muitten läheisiemme luona usein. Ja ennen kaikkea meillä on varaa valita myös toisin. Jos ero perheestä ja ystävistä kasvaa aivan mahdottomaksi kestää voimme aina palata kotiin tai muuttaa jonnekin lähemmäs. Meillä on varaa vaihtoehtoihin. 

Mahdollisuus tehdä itsellemme sopivia valintoja on erittäin suuri lahja elämältä. En välillä oikein tiedä miten minun tulisi ottaa lahja vastaan; toisinaan on hyvin vaikea hyväksyä tätä omaa hyväosaisuuttani maailmassa, jossa on niin paljon surua ja onnettomuutta. Yritämme jakaa omasta hyvästä onnestamme niin paljon kuin osaamme ja kykenemme, mutta aina ei ole ihan selvää mikä olisi paras tapa laittaa hyvä kiertämään. Minun syyllisyydentunteeni eivät kuitenkaan varmasti ketään auta ja pyrinkin ennen kaikkea olemaan kiitollinen. Olen yksi onnekkaimmista ihmisistä jonka tiedän. En ansaitse onneani, niin kuin kukaan ei ansaitse epäonneaankaan, mutta yritän kantaa tämän saamani lahjan niin hyvin kuin osaan. 

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Pitkästä aikaa Ka'anassa

Kävimme ennen Matildan diagnoosia brunssilla läheisessä San Ignacion kaupungissa melkein joka viikonloppu, tavallisesti ihanan Ka'ana-hotellin ravintolassa La Ciebassa. Matildan diagnoosin jälkeen ulkona syöminen oli kuitenkin pitkään vain ja ainoastaan hermostuttava ajatus ja perhebrunssit jäivät oikeastaan kokonaan. 

Vähitellen olemme onneksi alkaneet hallita gluteenittoman kotiruuan lisäksi myös ravintolassa ruokailemisen. Keskeistä on ollut tajuta, että mikään ei pakota meitä tilaamaan Matildalle ruokaa suoraan ruokalistalta, vaan voimme pyytää tytölle erityisesti häntä varten valmistetun annoksen. Munakas on hyvä aamiaisvaihtoehto ja riisi ja paistettu kana tai kala toimii muilla aterioilla. Lisäksi kannan kodin ulkopuolella liikkuessamme laukussa mukana pientä valikoimaa gluteenittomia keksejä. Niitten avulla vien tarvittaessa Matildan huomion pois sellaisista herkuista, jotka eivät hänelle sovi. 

Tänä aamuna kävimme pitkästä aikaa La Ciebassa brunssilla. Ongelmaksi ei koitunut Matildan ruokavalio, vaan se ihan arkipäiväinen huoli, johon edellisessä kirjoituksessa viittasin: lapset eivät meinanneet ollenkaan jaksaa istua ravintolassa tuoleissaan vaan seilasivat ympäri pöytää. Onneksi olimme pitkään ravintolan ainoat asiakkaat emmekä siis häirinneet ketään vähän levottomalla menollamme. Saimme koko porukka hyvin syödäksemme ja juodaksemme. Lapset joivat aamiaisensa painikkeeksi paikallista herkkua, vesimelonimehua, ja me aikuiset hyvää kahvia ja vihreää terveysjuomaa, jonka terveysvaikutuksista en osaa sanoa mitään, mutta jonka maku ainakin oli kohdallaan.

Kävimme Suomessa joululomalla tarkistuttamassa Matildan keliakiavasta-aineet. Suureksi helpotukseksemme ja iloksemme ruokavalio näyttää tehonneen paremmin kuin hyvin. Matildan vasta-aineet ovat ihan muutamassa kuukaudessa palanneet hälyttävän korkeista ihan normaalille tasolle. Se on omalta osaltaan rauhoittanut minun mieltäni ulkona syömisen suhteen. Olemme selvästi onnistuneet syksyn aikana varomaan gluteenia riittävän tehokkaasti, koska tyttö näyttää parantuneen niin hyvin; eiköhän tuo onnistu vastakin. Ihan huoletonta ei ruokailusta kodin ulkopuolella enää koskaan tule - ellemme sitten osu kokonaan gluteenittomaan ruokapaikkaan - mutta aika rennosti sujui brunssi sentään tänään ja se itsessään rohkaisee yrittämään pian uudestaan. 

perjantai 18. tammikuuta 2013

Mietteitä viltin alta

Varpaita paleltaa ja muutenkin viluttaa vaikka minulla on päällä farkut ja pitkähihainen paita, ja olen kietoutunut pieneen vilttiin. Kuuma tee onneksi vähän lämmittää. Kahdeksantoista astetta näyttää mittari, ja koomiseltahan se kuulostaa, että minulla on kylmä, kun Etelä-Suomessa on tänään ollut kai ainakin saman lukeman verran pakkasta. Meillä ollaan kuitenkin sentään plussan puolella. Mutta tällaisella säällä huomaa hyvin, ettei talossamme ole minkäänmoista lämmitystä ja että ikkunoista tuulee sisään - ja sataakin, jos ikkunaluukut ovat sopivassa kulmassa auki. 

Lapset nukkuvat makoisia päiväunia yläkerrassa paksujen peittojen alla ja Skippy ja Poppy ovat vetäytyneet tyynyilleen, Pongo Cosimon viereen sohvalle. On oikeastaan aika ihanaa lämmitellä kotona viltin alla tällaisena harmaana kylmänä päivänä. 

Yritämme edelleen saada aikavyöhykkeestä otetta. Lapset eivät tavallisesti enää kumpikaan nuku päiväunia, mutta toivon, että niillä saataisiin tänään vähän lisää pituutta iltaan ja yöunet siten siirrettyä taas vähän lähemmäs omaa paikkaansa. Minä olen tähän asti paluun jälkeen nukkunut aika lailla silloin kun lapsetkin ovat olleet nukkumassa, eli oma aika on jäänyt vähiin. Nyt en käynyt kuitenkaan lasten kanssa päiväunille vaan yritän siivota sähköpostia ja hoidella vähän niitä asioita, joiden hoitaminen onnistuu täältä viltin alta tietokoneen tai puhelimen välityksellä.

Lueskelin tässä muiden puuhien lomassa vihdoin läpi Mikon koulun tämän vuoden ensimmäisen viikottaisen kirjeen. Joka viikonloppu koulun johtajatar lähettää muutaman sivun pituisen viestin jossa käsitellään niin mennyttä viikkoa kuin koulun tulevia tapahtumia. Kirjeessä on aina mukana myös lyhyt artikkeli, jonka tarkoitus on antaa ajattelemisen aihetta meille pienten koululaisten vanhemmille. Tällä viikolla artikkeli käsitteli tutkimusta, jonka perusteella elämässään hyvin menestyneet ihmiset ("high achievers") ovat useammin kotoisin sellaisista kodeista joissa on paljon kirjoja, luetaan paljon ja syödään yhdessä illallista. 

Meillä on siis asiat kohdallaan. Kirjoja riittää, luemme Cosimon kanssa itse molemmat paljon ja lapsille luemme ääneen päivittäin. Illallista syömme lähes aina yhdessä. Mutta lukeeko joku lapsilleen todella vain siksi, että he pärjäisivät paremmin elämässä? Meillä luetaan, koska se on elämäntapa ja haluamme lastemme pääsevän mukaan kirjojen ihanaan maailmaan. Emmekä syö yhdessä siksi, että haluaisimme lisätä lastemme kilpailukykyä vaan siksi, että se tuntuu luontevalta.

Minä en edes mitenkään erityisesti toivo lapsilleni menestystä, jos menestys tarkoittaa sitä, että aina on saatava enemmän: lisää oppia, vastuuta, rahaa. Menestyminenhän tuntuu tavallisesti merkitsevän juuri korkeakoulututkintoja, esimiesasemaa, korkeata palkkaa. Minä taidan olla tämäntyyppisten tutkimusten näkökulmasta itse aikamoinen väliinputoaja ja saamaton häviäjä, kun en ole saanut yliopistotutkintojeni päälle kovin kummoista uraa rakennettua. Elän kuitenkin omien arvojeni mukaista elämää ja tunnen tehneeni elämässäni itselleni erinomaisen hyvin sopivia päätöksiä. Hyvältä siis tuntuu vaikken olekaan saavuttanut mitään sen kummempaa kuin onnellisen elämän... Toivon, että myös Miko ja Matilda kasvavat onnellisiksi aikuisiksi, jotka rohkenevat tehdä omia valintojaan, menestymisestä viis.

Sitä myös ihmettelen, että mikä ihme on noissa yhteisissä illallisissa, kun niitä niin kaikkialla korostetaan ja ylistetään voimana joka takaa perheen yhtenäisyyden? Useinhan yhteiset ateriat ovat ainakin pienten lasten kanssa yhtä tappelua siitä, että lapset suostuisivat istumaan pöydässä edes jonkun hetken; vesilasit kaatuilevat ja pahimmillaan lautaset lentävät lattialle; lapset vänkäävät jälkiruokaa ennen kuin ovat maistaneet palaakaan pääruokaa. Eikä yhdessä syöminen parhaimmillaankaan ole mikään mitta siitä kuinka paljon perhe viettää yhdessä aikaa ja kuinka sitoutuneita vanhemmat ovat lastensa hyvinvointiin; yhteinen ateriahan voidaan päivittäin nauttia myös vaikkapa vaivaannuttavan hiljaisuuden vallitessa. Eikä missään ole toisaalta sanottu, että vain ruokapöydän ääressä voidaan lasten kanssa viettää merkityksellistä aikaa. Minun isäni teki vuorotöitä käytännössä koko minun lapsuuteni ja nuoruuteni. Aina ei siis todellakaan istuttu koko perheen voimin ruokapöytään. Mutta koska lapsuuden perheelläni oli tapana viettää paljon aikaa yhdessä kotona, oli arjessa loputtomasti tilaisuuksia vaihtaa vanhempien ja lasten kesken ajatuksia.

Onneksi koulun viikottaisen kirjeen mukana tullut artikkeli ei kerro koko tarinaa Mikon koulusta. Siellä korostetaan muitakin arvoja kuin menestymistä ja ilmapiiri on hyväksyvä ja kannustava. Monet vanhemmat varmasti kuitenkin odottavat koululta, ja varsinkin paljon maksavalta yksityiskoululta, lapsilleen juurikin avaimia menestykseen ja maailmanvalloitukseen. Minä en kuitenkaan itse voi kuin ihmetellä, kun kuusivuotiaitten vanhemmat kyselevät lapsilleen kehittäviä koulutehtäviä kesäloman ajaksi, tai odottava äiti suunnittelee au pairin hankkimista Kiinasta, jotta hänen lapsensa oppisi puhumaan kiinaa ja saisi siten etulyöntiaseman työmarkkinoilla jo hyvissä ajoin. 

Sateiden välillä

Eilen satoi pienissä mutta tehokkaissa puuskissa niin paljon vettä, että takapiha ja kaikki lähitiet hetkessä tulvivat. On mukava olla sateella sisällä kuivassa ja lämpimässä talossa, mutta vaikuttavalta näytti ulkona sateiden välillä, kun kävin viemässä koiria lenkille. Myrskysäässä on voimaa.




Kiitän ja kumarran

Sannabanana antoi tunnustuksen, joka lämmittää sydäntä. Kiitos! Tunnustukseen ei kuulu sen kummempia ehtoja kuin: 
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi sinulle hienon tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin viidelle lempiblogille ja kerro heille siitä kommentilla.
3. Kopioi post it -lapun kuva ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että lempiblogisi jakavat sen eteenpäin.


Seuraan monia hyviä ja mielenkiintoisia blogeja, mutta lähetän tunnustuksen tällä kertaa eteenpäin viiteen sellaiseen suosikkiblogiini, joita en ole tainnut vielä täällä omassa blogissani aikaisemmin erityisesti huomioida:

Sannabanana liitti tunnustukseen kysymyshaasteenkin, mutta tällä kertaa taitavat jäädä kysymykset minulta vastaamatta flunssaisen ja pysähtyneen pään vuoksi. 

torstai 17. tammikuuta 2013

Täällä taas toistaiseksi

Kaksi päivää Belizessä. Ollaan jo ehditty saada sen verran paikallisesta ajasta kiinni, että käydään väsyneinä nukkumaan vain muutamaa tuntia ennen varsinaista nukkumaanmenoaikaa ja herätään melko virkeinä muutamaa tuntia tavallista varhemmin. Neljä aamulla ei onneksi tunnu täällä ollenkaan pahalta, koska jo puoli kuuden maissa alkaa aurinko nousta ja kuudelta on jo oikeastaan ihan täysi päivä. Muutaman päivän päästä eletään jo toivottavasti ihan kaikin puolin tällä aikavyöhykkeellä.

Toistaiseksi minä kuitenkin taistelen flunssanpoikasta vastaan ja yritän saada kiinni ympäröivästä todellisuudesta, joka on samaan aikaan niin tuttu ja toisaalta Suomen jälkeen niin vieras. Ensimmäinen kauppareissu oli yhtä masentava kuin aina ennenkin. Jugurtti oli mennyt vanhaksi viime vuoden puolella eikä yhdestäkään kaupasta löytynyt vähänkään terveellisiä välipalakeksejä Mikon lounaslaatikkoa varten. Onni onnettomuudessa onkin kai se, että Mikokin on flunssassa eikä ole päässyt toistaiseksi kouluun loman jälkeen. Lounaslaatikkoa en ole siis päässyt kertaakaan loman jälkeen vielä pakkaamaan. Tänään kävimme lääkärissä ja Miko sai antibioottikuurin alkavaan korvatulehdukseen. Maanantaina on toivottavasti edessä ensimmäinen koulupäivä tämän vuoden puolella.

Kolme vuotta Belizessä tuli täyteen kolme päivää sitten. Meillä on täällä näillä näkymin jäljellä vielä joitain kuukausia. Viimeistään syksyllä olisi tarkoitus siirtyä seuraavaan maahan. On vaikea elää hetkessä kun tietää, että hetket tässä ympäristössä ovat rajatut. Huomaan, että minua ärsyttävät nyt entistä enemmän ne ihmiset jotka loputtomiin valittavat Belizestä. On totta, etteivät valikoimat kaupoissa päätä huimaa ja että viimeiset myyntipäivät on parasta tarkistaa jokaisesta ostoksesta, mutta ovatko nämä lopulta kenenkään elämänlaatuun todella vaikuttavia tekijöitä? Varsinkin kun on kyse meistä kiertolaisista, jotka emme kuitenkaan tule elämään tässä todellisuudessa lopun ikäämme. Voiko kaksi tai kolme vuotta elokuvateatterien ja ostoskeskusten ulottumattomissa todella olla joillekin ihmisille niin iso asia? Sitä on jotenkin vaikea ymmärtää, enkä oikeastaan edes jaksa yrittää.

Minä haluan käyttää nämä viimeiset kuukaudet Belizessä hyvässä seurassa ja vältellä valittajaporukkaa mahdollisimman paljon. Mieluummin pyhitän nämä viimeiset kuukaudet niille paikallisille ja ulkomaalaisille ystävilleni jotka pyrkivät keskittymään elämän ja Belizen moniin hyviin puoliin. On samaan aikaan itsestäänselvää ja ihan käsittämätöntä, että jonkun kuukauden päästä en voikaan enää istua Formosassa minttujääkahvi edessäni vaihtamassa ajatuksia rakkaitten ystävien kanssa. Onneksi vielä on aikaa moneen kahviin ja useampaan tuntiin jutustelua. Monta käsittämättömän kaunista belizeläistä aamua vielä edessä.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Väärällä reitillä

Olen tämän loman aikana ottanut Helsingissä lähes johdonmukaisesti väärän raitiovaunun tai vähintäänkin oikean vaunun mutta väärään suuntaan. Osin on syynä ollut se, että raitiovaunujen reitit ovat muuttuneet viime vuosina jonkin verran. Osin olen vain ollut liikkeellä pääkaupungissa ajatuksissani. Se hyvä puoli on väärissä valinnoissani ollut, että olen saanut nähdä Helsinkiä vähän enemmänkin kuin oli alunperin tarkoitus. 

Olin yksin Helsingissä käymässä muutama päivä sitten kun taas kerran kuljin väärällä raitiovaunulla väärään suuntaan ja jouduin kävelemään muutaman korttelin verran päästäkseni takaisin oikealle reitille. Matkalleni osuivat kuitenkin nämä herkullisen väriset talot, jotka antoivat tarkoituksen ylimääräiselle kävelyretkelle. 



Kysymyksiä ja vastauksia

Petra antoi mukavan haasteen: minusta on aina hauskaa vastata kysymyksiin. 

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Haaveilen rauhallisesta muutosta johonkin kivaan maahan. Ja toisaalta haaveilen vähän edelleen myös siitä ettei tarvitsisikaan lähteä yhtään mihinkään. Mutta koko ajan vähän enemmän alan olla yksi jalka Belizessä ja toinen jo tyhjän päällä. Haaveilenkin siis ehkä juuri nyt ennen kaikkea siitä, että molempien jalkojen alla olisi mahdollisimman pian yksi ja sama maa; jaloissa muutosta hyvin selvinneet koirat, vierellä Cosimo ja lapset. 

2. Millainen oli vuosi 2012?
Viime vuosi tuntuu näin jälkikäteen katsottuna vähän sekavalta ja levottomaltakin; epämääräiseltä kokonaisuudelta. Vuoden tärkeäksi tapahtumaksi nousee mielessäni ennen kaikkea Matildan sairauden toteaminen, mutta myös Mikon koulun aloitus antoi vuodelle oman värinsä ja rytminsä. 

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
Ennen lapsia olin ehdottomasti iltaihminen. Illat ovat luovinta aikaani. Jos saisin itse päättää oman päivärytmini valvoisin myöhään ja heräilisin ehkä noin yhdeksän-kymmenen aikoihin. Lapset ovat kuitenkin kääntäneet päivärytmini päälleen. Herään kuuden aikoihin ja mieluusti menisin nukkumaan illalla jo yhdeksän maissa, koska tarvitsen aika paljon unta ollakseni paras versio itsestäni. Jotain hyvääkin on tässä muutoksessa: entisenä iltaihmisenä on jotain huikeaa siinä, että on jalkeilla jo varhain ja ehtii saada paljon aikaan ennen kuin aamu on vielä kunnolla alkanutkaan. 

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
Huomenna pitäisi aloittaa varhain aamulla taas kerran pitkä matka Suomesta kohti Belizeä. Juuri nyt en siis oikeastaan tahtoisi lähteä oikein mihinkään. Tassuttelisin mieluusti vielä ainakin muutaman päivän Espoon talvessa. Mutta jos irrotan kysymyksen tämänhetkisestä todellisuudestani matkustaisin mieluusti Pohjois-Amerikkaan johonkin sellaiseen kaupunkiin, josta löytyisi useampi gluteenitonta ruokaa tarjoava ravintola.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydestäsi jos voisit?
Olen tainnut tästä mainita ennenkin, mutta mielessäni kummittelee edelleen ensimmäinen ajokokeeni Suomessa. Kohta kolmetoista vuotta on kulunut siitä kun reputin kokeen koska yritin vastoin omia vaistojani olla liian reipas liikenteessä. Edelleen harmittaa, etten silloin saanut ajokorttia typerän virheen vuoksi. Reputin viikkoa myöhemmin myös seuraavan kokeen, koska jännitin niin paljon. Muutama päivä toisen kokeen jälkeen muutin muille maille ja ajoin ajokortin lopulta vasta monta vuotta myöhemmin Jamaikalla. Monet muutkin muistot ja valinnat menneisyydestäni saavat minut irvistämään, mutta en uskaltaisi lähteä muuttamaan mitään suurempia kuvioita kuitenkaan siinä pelossa, että silloin saattaisi lopputuloksena olla jotain muuta kuin tämä hyvä ja onnellinen elämä mitä nyt elän. 

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Isäni tekemä kanakastike.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Toivon, että saan eläkepäivinäni kirjoittaa ja hoitaa eläimiä. Viettää kaikessa rauhassa aikaa läheisten kanssa. Lukea kirjoja ja katsella televisiota ilman kiirettä mihinkään. 

8. Elämäsi eläin?
Minun elämässäni on ollut paljon eläimiä ja niitä riittää edelleen. Vaikea on nostaa niistä yhtä ylitse muiden. Toivon, että olen ollut ainakin joillekin elämäni rakkaista eläimistä myös heidän elämänsä ihminen.

9. Sielunmaisemasi?
Minulla riittää rakkaiden eläinten lisäksi myös sielunmaisemia! Mutta ylitse muiden nousee ehkä kuitenkin Etelä-Suomen maaseutu: toinen toistaan seuraavat pellot ja metsät, järvet ja kolkot kalliot, merenranta. 

10. Tärkein esine kotonasi?
MacBookini, koska siinä on säilössä perheemme valokuva-albumi ja muita muistoja. Muitakin tärkeitä esineitä riittää, mutta yritän nykyään pyrkiä siihen, etten niin kiintyisi mihinkään tavaraan. Tämä tietokone on kuitenkin paljon enemmän kuin tietokone, koska sen sisällä on niin paljon meidän historiaamme. Toinen kodin tärkeä esine onkin sitten tietysti ulkoinen muisti, joka pitää sisällään varmuuskopion tietokoneeni tärkeistä tiedostoista. 

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?
Jotain siltä väliltä. Nautin ruuasta kovasti, mutta voin myös syödä tarvittaessa ihan vain elääkseni. On ihanaa syödä monen ruokalajin ateria kauniisti katetulta pöydältä, mutta toisaalta ruoka maistuu joskus aivan erityisen hyvältä silloin kun sen nappaa nälkäisenä syötäväksi lennossa.  

*****

Haaste lähtee minulta seuraaviin blogeihin:

1. Jos sinun täytyisi valita maailman kaikista maista yksi jossa asua loppuelämäsi ajan, etkä saisi valita alkuperäistä tai tämänhetkistä kotimaatasi, minkä maan valitsisit?
2. Mikä on lempiravintolasi?
3. Minkä kielen haluaisit oppia?
4. Kävisitkö töissä vaikka sinulla olisi varaa elää tekemättä töitä?
5. Minkä sellaisen ominaisuuden toivoisit omaavasi mikä sinulta toistaiseksi puuttuu?
6. Minkä ominaisuuksistasi antaisit mielelläsi pois?
7. Kuinka kauan olet tuntenut vanhimman ystäväsi?
8. Mikä on mielestäsi suomen kielen kaunein sana?
9. Mikä on tällä hetkellä suurin stressinaihe elämässäsi?
10. Minkä elämänvaiheen haluaisit elää uudestaan?
11. Mihin elämänvaiheeseen et missään nimessä haluaisi palata?

maanantai 7. tammikuuta 2013

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään?

Lauantaina aurinko paistoi Espoossa haaleansiniseltä pilvettömältä taivaalta muutaman tunnin verran. Värjöttelin aamupäivällä lasten kanssa pihalla jonkun hetken leikkimässä. Lapsilta olisi riittänyt kuntoa pitemmällekin ulkoilulle, mutta minulle tuli yksinkertaisesti liian kylmä, varpaita ja sormia paleli. En enää muista kuuluuko paleleminen asiaan vai onko niin, että minulla on vain huonot varusteet. Täytyy yrittää toisella kertaa paksummilla sukilla ja kintailla uudestaan. 

Kaikkea en enää muista talvisäässä selviytymisestä mutta yllättävän paljon on kuitenkin edelleen alitajunnassa. Miko olisi halunnut laskea lauantai-aamuna pulkalla pihassa mäkeä, mutta tiesin heti ettei se näillä lumilla oikein mukavasti onnistuisi, vaikken oikein tarkkaan ymmärräkään miksi. Pihan kinokset ovat nyt muutaman päivän olleet kovia, eivät anna myöten ennen kuin niihin yhtäkkiä putoaa nilkkaan asti. Joulukuun pehmeästä pulkkamäestä ei ole enää merkkiäkään. 

Lumen erilaiset olomuodot ovat kaukaa minulle tuttuja, muistikuvat ja tuntuma lumeen taitavat olla itse asiassa kotoisin ihan lapsuudesta asti. En ole laskettelija enkä ole viettänyt nuoruudessa tai aikuisiällä kovin paljon aikaa lumen parissa; en muista milloin viimeksi olin pulkkamäessä itse laskemassa vaikka lapsia olenkin kyllä nyt vedellyt jonkun kerran ylös ja alaskin mäkeä. Lumi ja lumileikit ovat minulle silti niin tuttuja omasta lapsuudesta, että huomaan vähän omaksi yllätykseksenikin, että osaan jotenkin suhtautua niihin paremmin kuin leikkeihin Belmopanin pihassamme. Belmopanissa pihalla täytyy miettiä sitä miten kauan ulkona voi huoletta olla ennen kuin aurinko polttaa; huolehtia tulevatko lapset leikeissään tökänneeksi vahingossa karvajalkaista myrkkyhämähäkkiä; ihmetellä miten irrottaa monta paksua kerrosta mutaa kengänpohjista ja hellevaatteista ulkoleikkien jälkeen. Nämä ovat kaikki minulle ihan vieraita asioita ja siksi kai tuntuvat niin työläiltäkin. Lumileikit tuntuvat Belmopanin pihaleikkeihin verrattuna tutuilta ja turvallisilta. 

Samalla tapaa tutulta tuntuvat muuten legot. Leikin legoilla itse innolla lapsuudessani ja nyt niillä leikkivät omat lapseni. On jotenkin hykerryttävää kerätä lattialta legoja nyt äidin ominaisuudessa. Legopalikoiden kolina laatikon pohjaa vasten on tuttua tutumpi ääni; käteni muistavat vielä lapsuudesta miltä tuntuu kerätä legoja lattialta kämmenellinen kerrallaan. Nyt ovat vain kämmenet paljon suuremmat kuin silloin kun lapsena olin legonsiivoushommissa. 

*****

Lomat Suomessa tuovat mieleen paljon ajatuksia jotka muuten jäävät taka-alalle. Helsingissä melkein jokainen kadunkulma muistuttaa jostakusta ihmisestä tai jostain tapahtumasta; vanhempien kotona on paljon sellaisia tavaroita jotka myös vievät minut kauas menneisyyteen. Lapsuus ja nuoruus kulkevat täällä Suomessa käydessäni jollain tavalla koko ajan rinnalla. En tiedä olisiko näin jos olisin asunut täällä lapsuuden ja nuoruuden päälle myös näitä aikuisvuosiani, olisivatko vanhat muistot silloin käyneet vähän kerrallaan utuisemmiksi ja kaukaisemmiksi, olisinko miettinyt nämä suomalaiset muistoni ennen pitkää pois mielestä? Nyt muistelen monia vanhoja lapsuuden ja nuoruuden asioita vain kerran pari vuodessa muutaman viikon lomien ajan. Muistot pysyvät sillä tavoin jotenkin kirkkaina mielessäni kun nostan ne esiin vain silloin tällöin, kuin vanha valokuva jota ei ole vielä katsottu niin puhki ettei sitä oikein enää edes näe. Välillä tekee hyvää ajatella vanhoja aikoja, mutta on se väsyttävääkin elää samaan aikaan ikäänkuin useammassa ulottuvuudessa. 

tiistai 1. tammikuuta 2013

Käännekohtaa odotellessa

Joululoma. On leikitty lumessa, liukasteltu jäisillä teillä, ihmetelty pimeyttä, kuljettu lastenlääkärissä ja ravitsemusterapeutilla, vietetty aikaa hyvässä seurassa niin kotona kuin vieraissakin. Aikaeroväsymys alkoi hellittämään ensimmäisen viikon jälkeen, mutta edelleen minun on vähän hankala saada iltaisin unenpäästä kiinni. Eiköhän se tästä helpota kun huomenna palautamme vuokra-auton Helsinkiin ja jatkamme matkaa loppuloman verran jalan ja julkisilla. Arvaan, että iltaisin kyllä väsyttää ihan riittävästi kun on päivät pitkät taiteillut lumisilla ja jäisillä teillä ihan omin jaloin ilman nastarenkaita; liukastellut lasten kanssa busseille ja junille ja joutunut ihan todella vastakkain Suomen talven kanssa.

Uusi vuosi vaihtui meidän osaltamme ilman sen kummempia juhlallisuuksia. Kuohuviinilasilliset joimme aikuisten kesken kaikessa rauhassa omia aikojamme jo paljon ennen puoltayötä. Vihdoin olen onnistunut päästämään ihan todella irti siitä ajatuksesta, että vuoden vaihtuminen olisi itsessään jotenkin suuri tapaus. Päivä vaihtui siinä kuin muutkin päivät, eikä tässä tammikuisessa tiistaissa ole minulle ollut siinä mielessä mitään sen kummempaa kuin vuoden muissakaan tiistaissa. Olen vihdoin todella ymmärtänyt, ettei ole mitään tarvetta pyrkiä vuoden vaihtuessa muuttumaan uudeksi saati paremmaksi ihmiseksi, vaan elämä jatkuu omalla painollaan päivästä toiseen, tänään ja joka päivä. Se tuntuu helpottavalta ajatukselta.

Vuodenvaihde on tietysti sinänsä ihan hyvä hetki miettiä elämää, mennyttä ja tulevaa. Mutta tässä suurta muuttoa odotellessa katselen joka tapauksessa koko ajan eteen- ja taaksepäin sellaisella vimmalla etten tarvitse siihen sen kummempia päiviä tai päivämääriä. Melkein joka päivä kuluu hetki jos toinenkin ihmetellen tätä tilannetta missä minä ikäänkuin poljen paikallani ja pitkälti vain odottelen mitä tuleman pitää. Siinä yhteydessä tulen väistämättä usein miettineeksi kuluneita kuukausia ja vuosia, ja arvailleeksi mitä tulevaisuudessa odottaa. 

Tämän vuoden käännekohta ei minun mielessäni asetukaan niinkään tähän vuodenvaihteeseen kuin tuon tulevan muuton ajankohtaan. Siihen emme voi kuitenkaan valmistautua ajatuksella niin kuin uuden vuoden vaihtumiseen, ruksaamalla kalenterista päiviä ja laskemalla viikkoja. Vähän kerrallaan vain kuljemme lähemmäs sitä toistaiseksi epävarmana häämöttävää hetkeä, joka jakaa elämän siihen mikä oli ennen ja siihen mikä tulee sen jälkeen. Ennen on Belize, ihana Belmopan, oma koti, kaikki tutut rakkaat ihmiset, koko se maailma jonka olemme kolmessa vuodessa perheellemme rakentaneet; jälkeen on epämääräisiä mielikuvia mahdollisista tulevista vielä toistaiseksi vieraista todellisuuksista.

Oli miten oli, meidän käännekohtamme ei ole tammikuun ensimmäinen, ja hyvä niin. Tänään on kaikki niin kuin aina ennenkin ja minä voin mennä siinä tiedossa rauhallisena nukkumaan.