tiistai 22. tammikuuta 2013

Lahja elämältä

Luin Suomessa naistenlehdestä jutun virolaisesta naisesta, joka taloudellisen pakon edessä asuu ja tekee töitä Suomessa. Naisen varsinainen koti, mies ja vanhempi lapsi ovat kuitenkin edelleen Virossa. Joka toinen viikonloppu nainen lähtee nuoremman lapsensa kanssa autolautalla Suomesta Viroon ja käy viettämässä viikonlopun muun perheen kanssa. Erillistä arkea saattaa jatkua ihan eläkepäiviin asti sillä virolaisilla palkoilla perhe ei pärjää. 

Naisen tarina kosketti ja jotenkin ehkä vähän yllättikin vaikkei siinä sinänsä mitään uutta ollutkaan. Vastaavia kohtaloitahan riittää läpi maailman. Ystävälläni oli vuoden verran täällä Belizessä nicaragualainen lastenhoitaja, joka eli kuukausikaupalla erossa omista lapsistaan ja ansaitsi rahaa elättääkseen heidät. Lapset asuivat sukulaisten luona Nicaraguassa ja äiti pääsi käymään heidän luonaan vuoden aikana kerran pari. 

Tuntuu aivan kohtuuttomalta, että niin monien ihmisten on elettävä erossa rakkaistaan taatakseen itselleen ja omaisilleen riittävän toimeentulon. Etenkin se, että äidit ja isät joutuvat elämään erossa lapsistaan järkyttää minua. Lapset tarvitsevat vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan, oli sitten kyse minkäikäisistä lapsista hyvänsä. Millaista olisi minun elämäni, jos en saisi viettää sitä lapsieni kanssa? Aina ei ole kyse viikoista tai kuukausista poissa alkuperäisestä kotimaasta; joskus vierastyöläisen ero perheestä ja muista läheisistä voi kestää vuosia tai jopa loppuelämän ajan. 

Vierastyöläisten kokemusten rinnalla nämä minun perheeni muutot eivät ole mitään. Me olemme toki myös pitkiä aikoja kerrallaan erossa lähisukulaisistamme ja monista ystävistämme, mutta toisaalta saamme olla koko perhe yhdessä ja meillä on varaa käydä myös muitten läheisiemme luona usein. Ja ennen kaikkea meillä on varaa valita myös toisin. Jos ero perheestä ja ystävistä kasvaa aivan mahdottomaksi kestää voimme aina palata kotiin tai muuttaa jonnekin lähemmäs. Meillä on varaa vaihtoehtoihin. 

Mahdollisuus tehdä itsellemme sopivia valintoja on erittäin suuri lahja elämältä. En välillä oikein tiedä miten minun tulisi ottaa lahja vastaan; toisinaan on hyvin vaikea hyväksyä tätä omaa hyväosaisuuttani maailmassa, jossa on niin paljon surua ja onnettomuutta. Yritämme jakaa omasta hyvästä onnestamme niin paljon kuin osaamme ja kykenemme, mutta aina ei ole ihan selvää mikä olisi paras tapa laittaa hyvä kiertämään. Minun syyllisyydentunteeni eivät kuitenkaan varmasti ketään auta ja pyrinkin ennen kaikkea olemaan kiitollinen. Olen yksi onnekkaimmista ihmisistä jonka tiedän. En ansaitse onneani, niin kuin kukaan ei ansaitse epäonneaankaan, mutta yritän kantaa tämän saamani lahjan niin hyvin kuin osaan. 

2 kommenttia:

  1. Hyva kirjoitus, taalla on paljon kotiapulaisia filippiineilta ja tiedan etta moni heista ei paase kaymaan kotonaan vuosiin silla kaikki rahat menevat sisarusten koulutukseen ja perheen muihin tarkeisiin kuluihin, toiset eivat nae omia lapsiaan ja miestaan vuosiin. Meinasin rajahtaa vuosi sitten kun kuulin tietamani kotiapulaisen vaihtaneen työpaikkaa ja uuden perheen olevan niin laiska etteivat viitsineet hoitaa kuntoon hanen työlupaansa, oli odottanut pitkaan kotia paasya mutta se sitten siirtyi taas hamaan tulevaisuuteen kun luvat eivat olleet kunnossa, kylla ihmiset osaavat sitten olla valinpitamattömia. Meita hyvaosaisia on niin vahan ja huonompiosaisia niin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ihan käsittämätöntä miten välinpitämättömiä ihmiset tosiaan osaavat olla. Niin monilta tuntuu puuttuvan täysin kyky asettua toisen ihmisen asemaan! On kai jotenkin helpompaa nähdä esimerkiksi kotiapulainen ihan erilaisena ihmisenä kuin mitä itse on niin ei tarvitse sitten miettiä, että ihan samalla tavalla hän suree eroa läheisistään kuin mitä itse hänen tilanteessaan.

      Ja sepä se, että hyväosaisia on monin kerroin huonompiosaisia vähemmän. Meidän täytyisi osata jakaa omasta onnestamme - ja vähintäänkin ottaa huomioon toisten ihmisten toisenlaiset olosuhteet ja tilanteet.

      Poista

Kiitos kommentistasi!