perjantai 18. tammikuuta 2013

Mietteitä viltin alta

Varpaita paleltaa ja muutenkin viluttaa vaikka minulla on päällä farkut ja pitkähihainen paita, ja olen kietoutunut pieneen vilttiin. Kuuma tee onneksi vähän lämmittää. Kahdeksantoista astetta näyttää mittari, ja koomiseltahan se kuulostaa, että minulla on kylmä, kun Etelä-Suomessa on tänään ollut kai ainakin saman lukeman verran pakkasta. Meillä ollaan kuitenkin sentään plussan puolella. Mutta tällaisella säällä huomaa hyvin, ettei talossamme ole minkäänmoista lämmitystä ja että ikkunoista tuulee sisään - ja sataakin, jos ikkunaluukut ovat sopivassa kulmassa auki. 

Lapset nukkuvat makoisia päiväunia yläkerrassa paksujen peittojen alla ja Skippy ja Poppy ovat vetäytyneet tyynyilleen, Pongo Cosimon viereen sohvalle. On oikeastaan aika ihanaa lämmitellä kotona viltin alla tällaisena harmaana kylmänä päivänä. 

Yritämme edelleen saada aikavyöhykkeestä otetta. Lapset eivät tavallisesti enää kumpikaan nuku päiväunia, mutta toivon, että niillä saataisiin tänään vähän lisää pituutta iltaan ja yöunet siten siirrettyä taas vähän lähemmäs omaa paikkaansa. Minä olen tähän asti paluun jälkeen nukkunut aika lailla silloin kun lapsetkin ovat olleet nukkumassa, eli oma aika on jäänyt vähiin. Nyt en käynyt kuitenkaan lasten kanssa päiväunille vaan yritän siivota sähköpostia ja hoidella vähän niitä asioita, joiden hoitaminen onnistuu täältä viltin alta tietokoneen tai puhelimen välityksellä.

Lueskelin tässä muiden puuhien lomassa vihdoin läpi Mikon koulun tämän vuoden ensimmäisen viikottaisen kirjeen. Joka viikonloppu koulun johtajatar lähettää muutaman sivun pituisen viestin jossa käsitellään niin mennyttä viikkoa kuin koulun tulevia tapahtumia. Kirjeessä on aina mukana myös lyhyt artikkeli, jonka tarkoitus on antaa ajattelemisen aihetta meille pienten koululaisten vanhemmille. Tällä viikolla artikkeli käsitteli tutkimusta, jonka perusteella elämässään hyvin menestyneet ihmiset ("high achievers") ovat useammin kotoisin sellaisista kodeista joissa on paljon kirjoja, luetaan paljon ja syödään yhdessä illallista. 

Meillä on siis asiat kohdallaan. Kirjoja riittää, luemme Cosimon kanssa itse molemmat paljon ja lapsille luemme ääneen päivittäin. Illallista syömme lähes aina yhdessä. Mutta lukeeko joku lapsilleen todella vain siksi, että he pärjäisivät paremmin elämässä? Meillä luetaan, koska se on elämäntapa ja haluamme lastemme pääsevän mukaan kirjojen ihanaan maailmaan. Emmekä syö yhdessä siksi, että haluaisimme lisätä lastemme kilpailukykyä vaan siksi, että se tuntuu luontevalta.

Minä en edes mitenkään erityisesti toivo lapsilleni menestystä, jos menestys tarkoittaa sitä, että aina on saatava enemmän: lisää oppia, vastuuta, rahaa. Menestyminenhän tuntuu tavallisesti merkitsevän juuri korkeakoulututkintoja, esimiesasemaa, korkeata palkkaa. Minä taidan olla tämäntyyppisten tutkimusten näkökulmasta itse aikamoinen väliinputoaja ja saamaton häviäjä, kun en ole saanut yliopistotutkintojeni päälle kovin kummoista uraa rakennettua. Elän kuitenkin omien arvojeni mukaista elämää ja tunnen tehneeni elämässäni itselleni erinomaisen hyvin sopivia päätöksiä. Hyvältä siis tuntuu vaikken olekaan saavuttanut mitään sen kummempaa kuin onnellisen elämän... Toivon, että myös Miko ja Matilda kasvavat onnellisiksi aikuisiksi, jotka rohkenevat tehdä omia valintojaan, menestymisestä viis.

Sitä myös ihmettelen, että mikä ihme on noissa yhteisissä illallisissa, kun niitä niin kaikkialla korostetaan ja ylistetään voimana joka takaa perheen yhtenäisyyden? Useinhan yhteiset ateriat ovat ainakin pienten lasten kanssa yhtä tappelua siitä, että lapset suostuisivat istumaan pöydässä edes jonkun hetken; vesilasit kaatuilevat ja pahimmillaan lautaset lentävät lattialle; lapset vänkäävät jälkiruokaa ennen kuin ovat maistaneet palaakaan pääruokaa. Eikä yhdessä syöminen parhaimmillaankaan ole mikään mitta siitä kuinka paljon perhe viettää yhdessä aikaa ja kuinka sitoutuneita vanhemmat ovat lastensa hyvinvointiin; yhteinen ateriahan voidaan päivittäin nauttia myös vaikkapa vaivaannuttavan hiljaisuuden vallitessa. Eikä missään ole toisaalta sanottu, että vain ruokapöydän ääressä voidaan lasten kanssa viettää merkityksellistä aikaa. Minun isäni teki vuorotöitä käytännössä koko minun lapsuuteni ja nuoruuteni. Aina ei siis todellakaan istuttu koko perheen voimin ruokapöytään. Mutta koska lapsuuden perheelläni oli tapana viettää paljon aikaa yhdessä kotona, oli arjessa loputtomasti tilaisuuksia vaihtaa vanhempien ja lasten kesken ajatuksia.

Onneksi koulun viikottaisen kirjeen mukana tullut artikkeli ei kerro koko tarinaa Mikon koulusta. Siellä korostetaan muitakin arvoja kuin menestymistä ja ilmapiiri on hyväksyvä ja kannustava. Monet vanhemmat varmasti kuitenkin odottavat koululta, ja varsinkin paljon maksavalta yksityiskoululta, lapsilleen juurikin avaimia menestykseen ja maailmanvalloitukseen. Minä en kuitenkaan itse voi kuin ihmetellä, kun kuusivuotiaitten vanhemmat kyselevät lapsilleen kehittäviä koulutehtäviä kesäloman ajaksi, tai odottava äiti suunnittelee au pairin hankkimista Kiinasta, jotta hänen lapsensa oppisi puhumaan kiinaa ja saisi siten etulyöntiaseman työmarkkinoilla jo hyvissä ajoin. 

4 kommenttia:

  1. Hei ja hyvää tätä vuotta! Ajattelen aivan samoin, että yhteisten aterioiden korostamisen sijaan tulisi korostaa yhteisiä hetkiä, jossa keskustellaan, kuunnellaan jokaista vuorollaan, jaetaan kokemuksia ja pohditaan yhdessä, koko perheen voimin, erilaisia elämään liittyviä asioita, ollaan yhdessä vapaamuotoisesti, samassa tilassa ja toisista kiinnostuneina. Tämä voi toki toteutua ruokapöydänkin ääressä, mutta kokemukseni mukaan useimmissa lapsiperheissä parempia hetkiä ovat esim. iltahetket tai vapaapäivien aamut. Tämä ajatus on onneksi jo vallannut tilaa suomalaisessa kasvatuskeskustelussa. T. MaijaH

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää uutta vuotta sinullekin Maija! Toivottavasti 2013 on alkanut hyvissä merkeissä!

      Hyvä kuulla, että Suomessa on alettu puhua yhteisten hetkien tärkeydestä enemmänkin! On jotenkin hullua jos vanhemmat keskittyvät vain illallisiin yhteisenä aikana lasten kanssa. Meillä käydään niitä tärkeitä ja vakavia keskusteluja vähän milloin sattuu, aika pitkälti sen mukaan mitkä asiat tulevat milloinkin esille ja puheeksi. Lasten kanssa täytyy mielestäni olla siinä mielessä tuntokarvat valppaana ja kohdallaan, että osaa huomata milloin on kyse sellaisesta asiasta tai hetkestä jolloin lapselle olisi tärkeää saada oikein kunnolla jutella asioita selväksi.

      Poista
  2. Alkuperäistä kirjoitusta lukematta minulle tuli mieleen, että olisiko tässä taustalla vähän sama, kuin että "auringonpistokset johtuvat kasvaneesta jäätelön syönnistä" - eli kyseessä ei ole kausaliteetti vaan pelkkä korrelaatio? Että jos perhettä arvostetaan, niin lapset pärjäävät paremmin, ja toisaalta perheissä, jossa perhettä arvostetaan, tupataan myös yleisemmin syömään illallista yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mietin minä, että ne kirjat ja yhteiset ruokailut ovat varmaankin vain osa isompaa kuviota eivätkä itsessään vielä kerro kyllä yhtään mistään tai johda sen enempää menestykseen kuin mihinkään muuhunkaan. Minäkään en nähnyt sitä alkuperäistä tutkimusta vaan luin vain sitä aika heppoisesti käsitelleen artikkelin eli en tiedä oliko alkuperäisellä tutkimuksella joku parempi ja syvempi sanoma.

      Mutta naureskelin kyllä itselleni tänään kun tajusin, että ainoat valituksenaiheeni Mikon koulun suhteen ovat se, että he pyrkivät koulussa opettamaan poikani lukemaan ja pyrkivät valmistamaan häntä menestymään maailmassa. Onpa todella kamala koulu ;)

      Poista

Kiitos kommentistasi!