maanantai 25. helmikuuta 2013

Voi aikaero

Käyn iltaisin nukkumaan mutta herään heti muutaman tunnin päästä. Alitajunta ja elimistö elävät edelleen Belizen ajassa ja luulevat kai minun iltaisin käyvän vain päiväunille. Herään siis joka yö muutaman unitunnin päästä viettämään belizeläistä iltapäivää. Ikävästi täällä Italiassa on silloin jo yö. Näyttää kuuluvan asiaan tämä yöheräily, koska Cosimokin on taas myös hereillä. Lapset sentään onneksi nukkuvat kaikessa järjestyksessä. 

Iltaisin ja öisin kaikki huolet, murheet ja harmit tuntuvat aina suuremmilta. Olen jo useamman vuoden ymmärtänyt jättää vakavampien asioiden miettimisen seuraavalle aamulle. En anna itselleni lupaa lähteä ahdistumaan iltaisin. Se vie yöunet, ja usein ihan turhaan, koska aamulla kaikki näyttää tavallisesti kuitenkin paljon lohdullisemmalta ja mahdollisemmalta kuin iltaisin ja öisin. Aikaerohämmennys ja heräily pitkin yötä sekoittavat  kuitenkin minua. On hankalampi panna mieltä vaivaavat ajatukset sivuun odottamaan aamua kun ei saakaan sopivaan aikaan iltaa unta tai herää keskellä yötä kesken unien. 

Onneksi on internet ja kaikki sieltä löytyvä turhanpäiväinen ja viihdyttävä. Päivitetyt seuraamani blogit olen tietysti käynyt lukemassa - ne eivät ole turhanpäiväisiä vaan kuin kirje ystävältä - ja olen ajautunut tutustumaan ihan uusiinkin blogeihin tässä yön pimeydessä. Tarkasti olen kyllä katsonut, etten tule lukeneeksi mitään mieltä järkyttävää; olen seurannut linkkejä varovaisesti ja ajatuksella, kohti myönteisiä ja iloisia asioita. Julkkisjuoruissakin olen taas kärryillä, vaikka illan Oscar-asuja en vielä päässytkään arvioimaan. 

Josko nyt saisin pääni hiljaiseksi ja uneen? Belizessä kello lähestyy ilta kuutta. Minun tavanomainen nukkumaanmenoaikani ei ole tästä enää niin kovin kaukana. Monena iltana olisin enemmän kuin valmis rauhoittumaan nukkumaan jo näihin aikoihin. Miten onkin ikävä omiin kuvioihin ja iltarutiineihin. Koiria on ikävä. Ja on ikävä omaa kotia, omaa tilaa, jossa ei tarvitse hiippailla ja varoa häiritsemästä niin kuin täällä anoppilassa. Omaa sänkyäkin on ikävä, vaikka itse asiassa sehän on meillä täällä melkein mukana matkassa: otin ihanan tilkkutäkimme kuivapestäväksi Suomeen ja tuossa se on tuolilla vieressä viikattuna. Täytyy ehkä ottaa täkki kainaloon ja kuvitella itseni Belmopaniin; jos se auttaisi nukahtamaan ja nukkumaan aamuun asti?

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Perillä poissa pelistä

Matka Belizestä Italiaan oli pitkä ja raskas vaikka kaikki sujuikin ihan hyvin: lennot lensivät ajallaan, lapset nukkuivat ja olivat hereillä sopivissa saumoissa, eikä yhtään laukkua hukkunut matkalla. Lapset sammuivat yöunille kaikessa järjestyksessä pitkän yölennon alkupäässä, mutta itse en saanut lennolla Yhdysvalloista Saksaan nukuttua kuin muutaman lyhyen pätkän. Onneksi lentokoneen viihdejärjestelmä toimi moitteettomasti ja valikoimassa oli kymmenittäin elokuvia. Ehdin katsoa lennon aikana kaksi ihan mukiinmenevää elokuvaa ja muutaman jakson erilaisia sarjoja.

Pienten hyvien tekojen viikon jälkeen oli mielenkiintoista huomata kuinka hankalaa on matkan päällä olla yleisen ystävällinen ja ottaa tasaisesti kanssamatkustajat ja muut ihmiset huomioon. Ärtynyt lentoemäntä ärsytti hetkessä minutkin ja oman istumapaikkansa yli levittäytyvät tuntemattomat vieruskaverit harmittivat vaikka miten yritin muistuttaa itseäni suhtautumaan vastaantulijoihin uteliaan ystävällisesti. Matka muistutti miten paljon helpompaa on löytää hyvää tahtoa ja motivaatiota tehdä pieniä hyviä tekoja leppoisia belizeläisiä kohtaan kuin suhtautua maailman lentokentillä ja -koneissa kulkevaan massaan lämmöllä. Belmopan on pienten hyvien tekojen tekemiseen erinomainen ympäristö. Saa nähdä onnistunko jatkamaan teemaviikkoa uusissa kuvioissa, missä ne sitten lienevätkään.

Pitkä ja rasittava matka tarjosi hyviäkin hetkiä. Olin esimerkiksi unohtanut, että lentomatkalla Keski-Euroopasta kohti Italiaa saavat kaikki ikkunapaikkalaiset ihanan lahjan: näkymän Alpeista jotka kerrasta toiseen tekevät minuun aina yhtä suuren vaikutuksen. Torstai-iltapäivä oli tosin pilvinen ja Alpeista näkyivät pilvien lomasta vain korkeimmat huiput, kuin esihistoriallisen liskon valtavat selkänikamat. Mutta Alpit ovat vaikuttava näky yhtä kaikki, näkyi niistä sitten kaikki tai vain huiput; valtavat vuoret muistuttavat joka tapauksessa luonnon voimasta. 

Ensimmäinen yö perillä Italiassa sujui siltä osin loistavasti, että nukahdimme kaikki ennen iltayhdeksää ja nukuimme aikaerosta huolimatta koko porukka häiriöttä aamuun asti. Lumisateeseen ja kylmään on meillä totuttelemista, varsinkin koska täällä Italiassa meillä ei ole samalla tavalla talvivarusteita odottamassa kuin Suomessa. Saimme onneksi heti ensimmäisenä päivänä Mikolle kengät, hatun ja kaulahuivin ostettua vähällä vaivalla. Molemmat lapset kaipaavat vielä hansikkaita ja minä muutamaa lämmintä villapaitaa, ja sitten alamme olla valmiita talveen myös täällä. 

Toinen yö Italiassa olikin jo katkonaisempi. Enää eivät matkan rasitukset riittäneet pitämään meitä horroksessa läpi yön vaan heräilimme kaikki milloin sattuu. Kolmantena iltana lapset saivat hyvin unen päästä kiinni ja tuhisevat tahoillaan, mutta me vanhemmat kukumme nyt keskellä yötä hereillä eikä unesta ole väsymyksestä huolimatta tietoakaan. Kestää hyvinkin viikon verran saada kiinni paikallisesta ajasta puolin ja toisin, ja siksi tätä matkaa ei varsinkaan lasten kanssa viitsi tehdä vain muutaman päivän vuoksi.

Aikaeron lisäksi täällä Torinossa häiritsevät elämän äänet. Anopin asunto on ihan keskustassa, kätevässä paikassa monessa mielessä, mutta kadulla kulkee varsinkin viikonloppuiltaisin meluisaa porukkaa melkein läpi yön. Autot tööttäävät, ihmiset huutavat ja laulavat. Minä joka herään usein Belmopanissa jopa vartijan radiopuhelimen hiljaiseen hyrinään havahdun tietysti jokaiseen kadulta kuuluvaan ääneen. Täytyy yrittää käydä melusta huolimatta taas nukkumaan. Joskus pitkän matkan jälkeen auttaa se, että muistan nauttia siitä etten ole nukkumassa hankalassa asennossa lentokoneen tuolissa. Lähdenpä koittamaan toimisiko tuo tänäkin yönä...

tiistai 19. helmikuuta 2013

Kohta ollaan taas matkalla

Italialainen puoli suvusta ja ystävistä jäi näkemättä joululomalla, joten lähdemme keskiviikkona Eurooppaan hoitamaan sen puolen kuntoon. Kivahan Italian porukkaa on nähdä, mutta mieluusti olisin kyllä jättänyt tämän reissun väliin. Pitkät lentomatkat lasten kanssa ovat aika raskaita, aikavyöheikkeiden välillä sahaamisesta puhumattakaan. Ihan äskenhän lapset vasta asettuivat kunnolla paikalliseen aikaan ja nyt taas mennään. Koskaan ennen emme ole tehneet näin pitkiä matkoja näin lähellä toisiaan, toinen toisensa jälkeen. Saa nähdä mitä tästä tulee. Väsyttää jo etukäteen. 

Hetkeksi ehditään loman aikana onneksi Suomeenkin ja pääsemme vihdoin käymään omistajan ominaisuudessa uudessa kodissamme. Toivottavasti ehditään myös viettää vähän aikaa perheen kanssa ja nähdä ystävä tai parikin. 

Tänään kiersin aamulla kylän ympäri pariin kertaan asioita hoitamassa. Piti käydä hakemassa koirille punkinestolääkitys ja matokuurilääkkeet, käydä noutamassa eläinsuojeluyhdistyksen arpajaisissa voittamani korillinen tavaraa, käydä apteekissa; kaikenlaista. Nyt meillä on talo täynnä lapsia, omien lisäksi Mikon kaksi luokkakaveria tuli meille leikkimään iltapäiväksi. Mikon luokallahan on yhteensä vain kolme oppilasta, kolme nelivuotiasta poikaa, joista on tullut parhaat ystävät. Hauska on kuunnella heidän juttujaan, ihania ovat koko porukka. Leikkivät yhdessä kauniisti, Matilda menossa mukana. Riittää että istuskelen tässä lähietäisyydellä varan vuoksi.

Yhdellä silmällä olen vahtinut lapsia ja toinen on saanut riittää ruuanlaittoon. Tänään täytyy vielä aloittaa pakkaaminen. Huomenna hoitelen ensin Matildan kanssa aamulla asioita ja yritän ehtiä lounastamaan ystävän kanssa, jota en ole ehtinyt juurikaan nähdä joulun jälkeen. 

Viimeiset päivät ennen lähtöä ovat aina samanlaista hulinaa. Toivon, että nämä viimeiset illat ennen lähtöä ehdimme sentään vain istua lasten nukkumaanmenon jälkeen kotona ja rapsutella koiria korvan takaa. Surkeaa on jättää niitä taas hoitoon kun juuri vasta tulimme. Onneksi hoitopaikka on kiva ja hyvä ja koirat kyllä siellä viihtyvät. 

Satunnaisia kuvia kuluneelta viikolta muistuttamaan mukavista hetkistä ja rauhoittamaan vähän turhan kiireellä kulkevaa mieltä:

Kaverukset reporankoina
Pongo kerällä
Miko ja Matilda lempileikissään. Tässä kuvassa ovat minusta hauskoja ikkunaan heijastuvat palmut.
Ystävän lapsi ratsastustunnilla
Lempeä Grandpa-ratsu
Cosimo ja Miko tallilla 
Matilda ihanan ratsastusavustajansa kanssa lähdössä tunnille
Tallin ravintolarakennus iltapäiväauringossa

lauantai 16. helmikuuta 2013

Pieni hyvä loppuraportti

Pienten satunnaisten hyvien tekojen viikko jatkuisi periaatteessa vielä yli viikonlopun, mutta minä taidan pyhittää vapaapäivät levolle ja muille ajatuksille. Vielä hetken viipyilen kuitenkin viikon muistoissa jonkinlaisen loppuraportin merkeissä. 

Satunnaisten hyvien tekojen viikko on minusta mukava keksintö. Minusta on hauskaa lähteä päivään pieni teema tai ylimääräinen tehtävä mielessäni. Se tuo ihan tavalliseen päivään vähän jännitystä. Viikossa on mielestäni hyvää myös se, että kun tekee hetken verran ajatuksella pieniä hyviä tekoja tulee miettineeksi hyvän tekemistä yleensäkin. 

Olen viikon aikana myös oppinut uutta itsestäni. Tuli vähän yllätyksenä minulle kuinka noloa mielestäni oli maanantaina pyytää tuttua tarjoilijaa maksamaan seuraavan asiakkaan juomat minun rahoillani. Eilen pyrin olemaan valittamatta mistään ja oli mielenkiintoista huomata miten moneen kertaan jouduin kesken kaiken muuttamaan aloittamani lauseen suuntaa kun huomasin, että olin aikeissa valittaa. Eilen oli kuumaa ja aurinkoista ja moneen kertaan päivän aikana huokailin hellettä, mutta lisäsin sitten kiireesti perään, etten itse asiassa ollenkaan valita vaan huomioin vain ilmanalaa. Olin myös monta kertaa aikeissa valittaa erinäisistä asioista ja ihmisistä, kun muistin, että valitus on kielletty. 

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten oli huomattavasti helpompaa pysyä hyvällä mielellä siksi, että olin sen itselleni antanut päivän tehtäväksi, verrattuna niihin kertoihin kun olen yrittänyt käyttäytyä harvinaisen hyvin jonkun toisen ihmisen mieliksi. Se on hyvä tieto vastaisen varalle: tiedän, että jos haluan säästää läheisiäni napinalta halun pysyä myönteisellä mielellä täytyy lähteä selkeästi minusta itsestäni eikä kenenkään muun toiveista. 

Eilisestä päivästä tuli kuin tulikin kaikin puolin hyvä päivä, vielä paljon parempi kuin olisin osannut odottaakaan. Sotku alkoi vähän yllättäen vähitellen purkautua ja muutenkin päivä sujui varsin hyvissä tunnelmissa. 

Hyvien tekojen osalta kului koko viikko ihan mallikkaasti, vaikka muut asiat veivätkin huomioni hetkeksi viikon puolivälissä. Annan viikolle siis omalta osaltani ihan hyvän arvosanan; hyvän tekeminen lisäsi minun omaa myönteisyyttäni ja toivottavasti levitti myös vähän hyvää ympärilleni. Vielä en ole ehtinyt Formosa-kahvilaan kysymään kuinka päivän ensimmäinen pieni hyvä teko otettiin vastaan. Täytyy yrittää ensi viikon alussa ehtiä käydä vähintääkin sen verran kahvilassa, että saan kuulla Sarah-tarjoilijan raportin tilanteesta. 

perjantai 15. helmikuuta 2013

Pientä hyvää mieltä

Väsyttäviä päiviä takana, paljon ajateltavaa. Olen yrittänyt tehdä pieniä hyviä tekoja, mutta ajatukset hyvän olemuksesta ovat siirtyneet sivummalle, kun aikaa on niin paljon kulunut ihan muissa mietteissä. Muutto ei ole edistynyt juuri lainkaan. Juuri nyt tuntuu minusta siltä, että ennen kuin muuttoasiassa päästään juurikaan eteenpäin täytyy saada iso sotku selvitettyä. Meidän perheellämme on sinänsä kaikki hyvin. Sotkua selvitellään siis muualla kuin onnellisessa kodissamme, mutta se vaikuttaa kuitenkin suoraan koko perheemme elämään. Stressi herätti sekä minut että Cosimon jo aamuyöstä.

Ajattelinkin varhain aamulla, että jätän pienet hyvät teot tänään väliin kokonaan, tai lasken iltapäivän ja illan vapaaehtoistyön päivän hyväksi teoksi. Mutta päätin kuitenkin haastaa itseni. Tälle päivälle sopii kuin nappi silmään yritys olla napisematta turhasta. Minulla olisi paljon epädiplomaattista sanottavaa yhdestä jos toisestakin instanssista, asiasta ja ihmisestä, tekisi mieleni ärtyillä niin asianosaisille kuin myös sinänsä viattomille sivustaseuraajille. Mutta aion tänään sittenkin kääntää raivon hyvän voimaksi ja pyrin olemaan valittamatta mistään. 

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että valittajien kuunteleminen on vahingollista aivoille. Minä olen huomannut, että valittajien kuunteleminen kuluttaa ja masentaa minua. On helppo lähteä mukaan valittajan ajatuksenvirtaan ja siinä samassa oma hyvä mieli katoaa. Olenkin alkanut viime vuosina vältellä valittajia aktiivisesti. Silloin tällöin täytyy kaikkien saada purkaa mieltään, mutta olen huomannut etten jaksa viettää kovin paljon aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joitten perusasenne on kielteinen. Olen itse kyyninen pessimisti, mutta haluan kuitenkin pyrkiä näkemään asioiden hyvät puolet sen sijaan, että velloisin kaiken aikaa huonoissa. En jaksa ymmärtää miten jotkut jaksavat vuodesta toiseen valittaa elämästään, mutta eivät toisaalta lainkaan pyri muuttamaan olosuhteitaan parempaan suuntaan tai näkemään elämässään sellaisenaan sen hyviä puolia valittamisen sijaan. Hyvin paljon on elämässä kuitenkin lopulta kiinni omasta asenteesta. 

Säästän siis tänään läheisieni, ystävieni ja tuttavieni aivoja, enkä valita mistään. Pienestä alavireisyydestä huolimatta ajatus suorastaan riemastuttaa minua. Tästä tulee hyvä päivä. 

torstai 14. helmikuuta 2013

Pientä hyvää vapaaehtoistyötä

Tämä aamu kuluu minulta eläinsuojeluyhdistyksen palveluksessa ja päivän hyvä pieni teko onkin minun osaltani siis tämä eläinten hyväksi tekemäni vapaaehtoistyö. Ihan hetken päästä lähden pyyhältämään eläinsuojeluyhdistyksen Lillyn luo viemään hänelle muutamia viimeisiä huutokauppavoittoja yhdistyksen huomisia cocktail-kutsuja varten. Cocktail-kutsujen aikana kerätään muun muassa huutokaupan avulla rahaa eläinsuojeluyhdistyksen toimintaan. Jos Lilly tarvitsee apua huutokauppavoittojen järjestelyyn, jään auttamaan sen minkä osaan. Lillyn luota menen vielä erään ystäväni luo viemään hänelle lippuja huomisille kutsuille. 

Eläinsuojeluyhdistyksen hommat jatkuvat osaltani huomenna iltapäivällä juhlapaikalla, jonne olen aikeissa mennä auttamaan laittamaan tilaa valmiiksi iltaa varten. Perjantai-iltana aion yhdistää juhlan ja vapaaehtoistyön niinkin helposti kuin olemalla juhlamenossa mukana. Muutama huutokauppavoitto kiinnostaa, eli voi olla, että myös huutokaupan välityksellä tuen yhdistyksen toimintaa perjantaina.

Sen pitemmittä puheitta menoksi. Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Pientä hyvää käytöstä

Erilaisten ryhmien dynamiikkaan kuuluu tavallisesti se, että jotkut kuuluvat ryhmään ja toiset eivät. Se on yksi suuri syy siihen, etten pidä ryhmistä: inhoan sitä kun joku jätetään yhteisen menon ulkopuolelle. Tämänkin olen alkujaan oppinut lapsuudenkodistani. Äitini ei esimerkiksi antanut meidän lasten kuiskia seurassa ja olen seurannut hänen jalanjäljissään: lapset eivät meillä saa kuiskia sen enempää keskenään kuin meidän vanhempienkaan kanssa. Jos on jotain sanottavaa, se on sanottava kaikille, tai säästettävä toiseen hetkeen.

Tuttavapiiriini täällä Belmopanissa kuuluu kuitenkin ihmisiä, jotka eivät lainkaan jaa tätä minun katsantokantaani. Erään tuttavani pojan syntymäpäiväjuhliin eivät olleet kaikki tuttavapiirin lapset tervetulleita. Ymmärrän kyllä, että lastenjuhlien kutsulistaa on jotenkin rajattava, mutta kuulostaa minun korviini ikävältä rajata lasten määrää kutsumalla kaikki koulun pojat paitsi yhtä. Ilman kutsua jäänyt poika ei ollut Miko, eli en ole ärsyyntynyt omani puolesta vaan ihan periaatteen vuoksi. Samainen äiti on nyt myös ottanut asiakseen sulkea tuttavapiiristämme pois erään vastikään ryhmään ilmaantuneen naisen. Lapsellista touhua, mutta aikuiset ovat usein lapsellisia. 

Kyseisellä tuttavallani on omat syynsä epäsosiaaliseen käytökseensä, mutta minun näkemykseni mukaan syyt ovat huonoja. Mielestäni ei ole mitään hyvää syytä käyttäytyä huonosti. Tosiasia on se, että kaikki mahtuvat menoon mukaan, ja kaikkia kohtaan täytyy pystyä olemaan vähintäänkin kohtelias. Minä en voi katsoa sivusta tämäntyyppistä huonoa käytöstä ja olla tekemättä mitään. Olenkin noussut hiljaiseen vastarintaan syrjijä-äitiä kohtaan ja alkanut ottaa vielä entistäkin enemmän huomioon naista, jota syrjijä-äiti ja muutamat muutkin vanhemmat pyrkivät jättämään muun ryhmän ulkopuolelle. 

Eilen iltapäivällä tein taas kerran parhaani osoittaakseni tuttavilleni, että minä en ainakaan lähde mukaan kenenkään sorsimiseen. Otin muittenkin edestä huomioon uutta tulokasta. Mitä enemmän he naista välttelivät, sen enemmän otin minä tehtäväkseni puhua tämän kanssa. Onneksi samassa hommassa oli myös eräs hyvä ystäväni, joka ei hänkään siedä sitä, että joku jätetään ulkopuolelle. Toivon todella, ettei ryhmän uusi tulokas ole ehtinyt huomata erikoista tilannetta; että edes osa jännitteestä ja seurueen epäsosiaalisuudesta on jäänyt kielimuurin taakse. 

Ei pitäisi olla mikään erityinen hyvä teko käyttäytyä asiallisesti muita ihmisiä kohtaan ja ottaa toiset huomioon; sen pitäisi mielestäni kuulua hyvän käytöksen peruselementteihin. Mutta tässä kyseisessä seurueessa yleinen ystävällisyys ei valitettavasti ole mikään itsestäänselvyys. Uuden tulokkaan toivottaminen vilpittömästi tervetulleeksi tähän porukkaan on ajatuksella tehty valinta ja siksi lasken sen eilisen päivän pieneksi hyväksi teoksi. 

On vaikea sanoa miksi jotkut ihmiset tuntevat tarvetta näyttää toisille heidän paikkansa jättämällä heidät pois yhteisestä menosta. Emmekö me yritä opettaa lapsillemme, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan? Joillekin ihmisille tuntuu mikä tahansa ryhmä tai porukka olevan sitä kiinnostavampi mitä enemmän sen ulkopuolelle jää ihmisiä. Se on mielestäni erikoista. Kuka edes jaksaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen viettää aina aikaa saman tarkkaanrajatun porukan kanssa? Samat jutut, samat riidat, samat naamat tapaamisesta toiseen. Tässä kuvaamassani yhden äidin syrjimisessä ei tosin ole niinkään kyse siitä, että halutaan pitää ryhmän rajoista tarkkaan huolta, koska kyseessä on ryhmä, joka muuttaa usein muotoaan. En itse asiassa edes ihan ymmärrä mistä tässä on kysymys, vaikka tiedänkin kyllä syyt syrjimisen taustalla. Mutta ei ole niin väliä ymmärränkö miksi jotkut käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Itse haluan joka tapauksessa tehdä toisenlaisia valintoja.


Ps. Hyvä muuten todellakin palaa takaisin. Tiistaina muutama Cosimon kollega auttoi meitä tuomaan koirille uuden koirankopin, puolen tunnin ajomatkan päästä Spanish Lookoutin mennoniittakylästä Belmopaniin. Kaksi Cosimon työkaveria ja suosikkivartijamme auttoivat kantamaan kopin paikalleen. Koirilla on ollut tähän asti takapihalla yksi koirankoppi johon niitä on periaatteessa mahtunut kaksi auringon- ja sateensuojaan. Pihalla on myös lasten kiipeilyteline jonka suojissa koirat ovat levänneet varjossa tai pitäneet tarvittaessa sadettakin. Vaikka takapihalle antaa suojaa myös suuri mangopuu, halusimme hankkia koirille toisen kopin niin että niille kaikille olisi oma paikkansa. Uusi koppi on tarkoitettu ainakin kahdelle koiralle. Siinä on paljon tilaa, kaksi ovea vieri vieressä ja takaseinällä jopa pienet ikkunat. Koppi on suuri ja valtavan painava. Olen hämmentynyt ja kiitollinen siitä miten auttajamme eivät tehneet itsestään numeroa, eivät odottaneet mitään vesilasillista kummempaa palkkioksi. He auttoivat meitä vain siksi, että voivat. 

tiistai 12. helmikuuta 2013

Pieni hyvä lainatavara

Ystäväni sai muutama viikko sitten kolmannen lapsensa. Cosimo ja minä teimme ystäväperheelle etukäteen pakastimeen aterioita kiireisten ja väsyttävien ensimmäisien päivien varalle. Täällä Belizessä sairaalasta kotiudutaan nimittäin jopa keisarinleikkaustenkin jälkeen tavallisesti jo heti vauvan syntymää seuraavana päivänä. Teki hyvää voida auttaa ystävää, eikä aterioiden tekeminen tuonut meille mitään ylimääräistä vaivaa. Teimme käytännössä vain isomman satsin ruokaa kerralla: osan samantien syötäväksi, osan meille pakkaseen ja osan ystävän perhettä varten.  

Tänään kävin viemässä ystävälle lainaan Ergo-vauvankantorepun vastasyntyneille tarkoitettuine lisäosineen. Minun kokemukseni on ollut se, että kun vauva pienestä asti kulkee kantorepussa, reppua on helppo käyttää lapsen kanssa pitkälle taaperovaiheeseen asti. Ihastuin Matildan vauva-aikana Ergoon niin täysin, että meillä on itse asiassa kaksikin Ergoa. Kannan Matildaa edelleen selässä Ergossa esimerkiksi maailman lentokentillä. Meiltä ovat lastenrattaat menneet lentomatkoilla rikki tai hukkaan jo useamman kerran lasten kanssa matkustaessa, mutta Ergo ei ole pettänyt vielä koskaan. Vaikka minulla on siis edelleen Ergo matkoilla silloin tällöin käytössä, toinen Ergo ja vastasyntyneiden osa liikenivät oikein hyvin ystävän käyttöön. 

Tuntuu ihan päivänselvältä lainata hyvälle ystävälle tavara, joka toivottavasti helpottaa hänen arkeaan kolmen alle viisivuotiaan kanssa. On siis tietysti oikeasti kyse ihan tavallisesta ystävän teosta. Mutta lasken silti repun lainaamisen pienten hyvien tekojen viikon yhdeksi teoksi siksi, etten tiedä olisinko näin kevyesti antanut omia tavaroitani lainaan ennen kuin tosissani hurahdin tähän hyvän tekemiseen. Vielä muutama vuosi sitten olisin saattanut huolehtia siitä, että omaisuuteni menee lainassa rikki tai jotenkin muuten pilalle, ja olisin mieluummin pitänyt sitä kaapissa turvassa ja suojassa elämältä kuin antanut toiselle käyttöön.

Hyvän tekemistä ja muiden ihmisten ja eläinten huomioonottamista olen kyllä oppinut jo lapsuudenkodissani. Omaan kehitykseeni suhteessa muiden auttamiseen on ehdottomasti myös vaikuttanut tämä köyhemmissä maissa asuminen; tunnen vastuuta ja tarvetta jakaa omasta hyvästä onnestani muille huonompiosaisille. Mutta ennen kaikkea olen Cosimolta yhteisten vuosien aikana oppinut paljon arkipäiväisistä hyvistä teoista ja hyvän tekemisestä niin kodin piirissä kuin oman perhepiirin ulkopuolellakin. 

Cosimo ei pelkää muiden reaktioita eikä arvioita vaan pyrkii tekemään sen minkä hänen sisäinen kompassinsa milloinkin kertoo olevan oikein. Hän on reilu ja antelias eikä suhtaudu omistavasti tavaroihinsa tai muuhun omaisuuteensa. Cosimon aloitteesta jätämme esimerkiksi joka lomamme ajaksi molemmat automme Cosimon paikallisten kollegoitten käyttöön. Autonkuljettajalla, sihteerillä ja tutulla vartijalla ei kellään ole omaa autoa. Lomamme aikana he keskenään sumplivat kuka milloinkin tarvitsee käyttöönsä mitäkin autoa. Kilometrejä ehkä kertyy, mutta onko sillä niin väliä? Minun autonrämälleni tekee itse asiassa vain hyvää, että joku sitä ajelee. Siitä kuluisi vain akku ennen pitkää tyhjiin jos se seisoisi koko loman autotallissa. 

En tee palveluksia vastapalveluksen toivossa, mutta uskon kyllä abstraktimmalla tasolla, että hyvä palaa takaisin tekijälleen. Ja jos ei palaakaan, niin silläkään ei ole niin väliä. Toisten huomioonottamisesta ja auttamisesta tulee hyvä mieli ja se riittää palkkioksi ihan itsessään. 

maanantai 11. helmikuuta 2013

Huolta huomisesta

Miko oli muutamaa kuukautta vailla kahden kun muutimme Jamaikalta Belizeen. Se oli siltäkin osin helppo muutto, että alle kaksivuotiaalle ei ollut niin väliksi missä ollaan kunhan ollaan kaikki yhdessä. En muista Mikon millään tavalla oirehtineen muutosta, hän sopeutui helposti uuteen ympäristöönsä. En kuitenkaan kuvittele tuon yhden hyvän kokemuksen pohjalta lasten itsestäänselvästi ongelmitta sopeutuvan kaikkeen uuteen. Ympäristöstä toiseen muuttaminen ei ole itse kullekaan mikään ihan läpihuutojuttu. 

Tiedän omalta osaltani kuinka raskaita nämä suuret muutot voivat olla - ja minulla on kuitenkin aikuisen kyky käsitellä menetystä, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Minulla on myös mahdollisuus tehdä päätöksiä niin muuttoon liittyvistä suurista linjoista kuin yksityiskohdistakin, kun taas lasten on vain nöyrästi otettava muutokset vastaan.

Lapsemme ovat kyllä perheemme täysivaltaisia jäseniä, mutta me vanhemmat olemme tämän elämän rakentaneet ja meidän on siis myös lopulta kannettava vastuu muuttoihin ja muihin suuriin elämänmuutoksiin liittyvistä päätöksistä. En tiedä missä vaiheessa otamme lapset mukaan tähän päätöksentekoon. He eivät vielä pitkään aikaan pysty täysin ymmärtämään mitä maasta toiseen muuttaminen lopulta tarkoittaa tai mitä kaikkea näitten päätösten takana onkaan. Meidän vanhempien tehtävä on siis tehdä vaikeat päätökset ja varmistaa, että lasten perusturvallisuudentunne säilyy suurista muutoksista huolimatta. Siinä riittää äidille ja isälle työsarkaa tuleviksi kuukausiksi!

Vaikka lapsemme eivät voi muutosta päättää suuntaan tai toiseen, he ovat kuitenkin toki siltä osin mukana suunnitelmissa, että juttelemme heidän kanssaan tulevasta muutostamme sopivasti muttei liikaa. Lasten täytyy ennen kaikkea saada elää tätä tavallista ja tuttua arkea niin kauan kuin mahdollista. Emme kuitenkaan halua yllättää heitä muutolla, joten se elää puheissamme sen verran, ettei ajatus muutosta olisi lapsille ihan vieras. He tietävät, että ennen pitkää olemme lähdössä jonnekin toisaalle täältä Belmopanin kodistamme.

Olemme jo useamman vuoden ajan puhuneet Mikon kanssa aina silloin tällöin tästä kiertolaisen elämästämme. Välillä Miko huolehtii otammeko tulevassa muutossa mukaan yhden tai toisen kodin tavaroista, tai esimerkiksi koirat. Ja hän pohtii usein sitä, ettei tämä koti ole meidän omamme vaan vain lainassa. Muutama päivä sitten otin myös Matildan kanssa muuton oikein ajatuksella puheeksi. Kerroin Matildalle, että jonkun ajan päästä pakkaamme kaikki tavarat ison rekan kyytiin, koirat kuljetuslaatikkoihinsa, ja muutamme uuteen kotiin. Matilda katsoi minua silmät suurina. Kun hän oli varmistanut, että otamme varmasti mukaan kaikki lelut, kaikki kirjat, sekä Matildan että Mikon sängyn, tyttö rauhoittui ja vaihtoi tyytyväisenä puheenaihetta. 

Auttaa varmasti asiaan, että ystäväpiirissämme Belmopanissa muutkin tekevät lähtöä. Toisten lähtövalmistelut auttavat tavallaan normalisoimaan meidänkin muuttoamme. Muuttaminen kuuluu tähän kuvioon; emme ole ainoita lähtijöitä. 

Arvelen, että kotihoidettu kaksivuotiaamme sopeutuu ehkä helpommin uuteen todellisuuteen, koska hänen elämänpiirinsä on toistaiseksi kuitenkin aika lailla rajoittunut kotiin ja omaan perheeseen. Mutta kyllä hänelläkin on täällä Belizessä omat ihmisensä ja rutiininsa joitten menettäminen tulee olemaan tytölle kovaa: rakas lastenhoitaja ja kotiapulainen, tärkeä ratsastusharrastus, omat pienet ystävät. Nelivuotiaamme joutuu lisäksi jättämään jälkeensä mahtavan koulunsa ja paikallisen ystäväpiirinsä. Vaikka pikkusisko on asunut Belizessä koko ikänsä, isoveli on ehtinyt asua Belizessä siskoaankin pitempään; tämä on ainut kotimaa minkä Miko muistaa. 

Ja entäs minä itse sitten. Minä olen ehtinyt Kingstonissa ja Belmopanissa tottua olemaan kaupungin tai suorastaan koko maan ainut suomalainen lasteni ohella. Tuleekin tuntumaan oudolta, jos päädymme näitten yli kuuden vuoden jälkeen kaupunkiin, josta löytyykin muita suomalaisia yhteisöksi asti! Vaikka olen mitä suurimmassa määrin suomalainen, en ole toistaiseksi ulkomaanvuosieni aikana ollut kovin innostunut ulkosuomalaisten yhteisöistä enkä ole juurikaan ulkomailla asuessani erityisesti pyrkinyt erityisesti suomalaisten seuraan. En ole kovin hyvä toimimaan yleensäkään minkään ryhmän jäsenenä; kaikenlaiset porukat saavat monesti minut vain tuntemaan itseni ennen kaikkea ulkopuoliseksi ja oudoksi. Mutta uudessa maassa täytyy olla avoin uudelle. Haluan osoittaa lapsillemme omalla käytökselläni ja teoillani, että on hyvä antaa kaikelle uudelle, niin uusille kaveriporukoille kuin vaikkapa uusille harrastusmahdollisuuksille tilaisuus. Kaikista uusista tutuista ei ehkä tule ystäviä eikä koko kaveriporukasta omaa, mutta aina on mahdollista, että isommasta porukasta löytyy uusia hyviä ystäviä. 

Viime aikoina on tosin ollut paljon mielessäni myös se, että uusien ystävien kanssa täytyy uusissa kuvioissa olla siinä mielessä varovainen, ettei pidä antaa heidän mielipiteittensä vaikuttaa omaan suhteeseen uuteen kotimaahan. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Olen huomannut täällä Belizessä, että on suuri merkitys sillä kenen kanssa uudet tulokkaat aikansa viettävät. Jos maahan vasta muuttanut ulkomaalainen lähtee mukaan valittajien porukkaan hänestä tulee itsestäänkin mitä todennäköisimmin valittaja: ei ole tekemistä, kaupoista ei löydy mitään, kaikki on kurjaa. Jos uusi tulokas toisaalta löytää seurakseen paikallisia, tai meitä muita joille Belize on ihan oikea ja rakas koti, on paljon todennäköisempää, että hänkin näkee uuden ympäristönsä suopeammassa valossa maan puutteista huolimatta.

En halua missään maailmankolkassa lähteä mukaan tuohon valittajaporukkaan. Jokaisessa paikassa on omat hyvät puolensa ja on kaikkien meidän omalla vastuulla järjestää elämämme niin, että lasimme ovat puoleksi täynnä tai jopa vuotavat ylitse. En halua kadottaa myönteistä elämänasennettani muutossa ja yritän selvästi työstää näitä muuttoon liittyviä ajatuksia niin että saisin ne edes jonkun verran pois päiväjärjestyksestä ennen varsinaisia muuttojärjestelyjä. Uskon nimittäin vahvasti, että kaikkein tärkein tekijä lasten sopeutumista ajatellen on vanhempien asenne muuttoon tai elämänmuutoksiin yleensäkin. Mitä innostuneempia ja tyytyväisempiä me aikuiset olemme, sen rohkeammin uskaltavat myös lapset lähteä asettumaan uuteen ympäristöön ja innostumaan uusista asioista ja ihmisistä. Onneksi olen huomannutkin omien huolteni alkavan vähitellen väistyä ja innostuksen kasvavan. 

Meillä on vetämässä tällä hetkellä ensisijaisesti kaksi maata joista molemmat olisivat varmasti omalla tavallaan hyviä vaihtoehtoja. Toinen olisi meille varmasti aika helppo ratkaisu sijaintinsa huomioon ottaen, mutta toinen kiehtoisi toisaalta minua eksoottisuudessaan. Englanninkielinen vaihtoehto on nyt toistaiseksi siirtynyt taka-alalle, eli molemmissa tällä hetkellä harkinnan alla olevissa maissa täytyisi meidän oppia edes jonkun verran ihan uutta kieltä. Tosin lapsille olisi molemmissa maissa tarjolla englanninkielinen hyvä kansainvälinen koulu. Jännittävää!

Pieni hyvä kahviraha

Päätin aloittaa pienten hyvien tekojen viikon klassisella satunnaisella hyvällä teolla. Kävin aamun kauppareissun jälkeen ostamassa itselleni lempikahvilastani Formosasta minttujääkahvin. Maksoin 8 Belizen dollaria maksavan kahvini kaksikymppisellä ja pyysin Sarah-tarjoilijaa maksamaan seuraavan asiakkaan juoman loppurahalla. Sarah oli vähän hämmentynyt, mutta lupasi raportoida minulle seuraavan asiakkaan reaktion kun tämä kuulee saavansa juoman ilmaiseksi. 

Vaikka paikka ja tarjoilija ovat minulle jo kaukaa tuttuja, oli jotenkin yllättävän noloa tehdä tämä pieni hyvä teko. Kyse oli todellakin aika pienestä asiasta - jättämäni raha, 12 Belizen dollaria, vastaa noin 4,5 euroa - mutta silti tuntui vaikealta tehdä kahvilan kassalla jotain tavallisesta rupattelusta poikkeavaa. On harmi, että niin usein jätämmekin tekemättä pienet hyvät teot vain siksi, että huolehdimme niin paljon toisten reaktioista. Emme tarjoudu auttamaan vierasta ihmistä kassiensa kanssa, koska pelkäämme, että ilahtumisen sijaan he ehkäpä suuttuvat. Varsinkin Suomessa tuntuu hyvin vaikealta olla tuntemattomille avuksi, koska reaktio tuntuu niin usein olevan epäluulo tai ärsyyntyminen. Voi kuinka monta kertaa on vanhempi naisihminen suuttunut minulle, kun olen tarjonnut Helsingissä raitiovaunussa istumapaikkaa. Kiitollisuuden sijaan he näyttävät loukkaantuneen siitä, että ajattelen heidän olevan liian vanhoja seisomaan. 

Olen iloinen, että rohkenin kuitenkin jättää tänään kahvirahat seuraavalle asiakkaalle, vaikka hämmensinkin tarjoilijan ja ehkäpä myös hyvän teon kohteen, kahvilan seuraavan asiakkaan. Toivon, että teollani on kuitenkin ennen kaikkea hyvät seuraukset ja että se kannustaa seuraavaa Formosan asiakasta vähintäänkin hymyilemään vastaantulijoille vähän leveämmin loppupäivän ajan.

Unohdin käydä tänä aamuna maksamassa kotiapulaisen ja lastenhoitajan sosiaaliturvamaksut. Vielä ehtii, maksut tulee maksaa joka kuukausi ennen kuun neljättätoista päivää. Mutta mitäköhän ajattelisivat sosiaaliturvatoimistossa, jos tarjoutuisin maksamaan meidän työntekijöidemme maksujen lisäksi seuraavan jonossa odottavan sosiaaliturvamaksut tai niistä osan? Koska kyse on kuitenkin aika lailla kahvirahaa isommista summista ja tämä teko on nyt jo kertaalleen tehty tämän viikon osalta (enkä muutenkaan ole ihan varma miten fiksusti sosiaaliturvatoimisto rahansa käyttää), saa kutkuttava teko jäädä toiseen kertaan. Mutta tosiasia on se, että tilaisuuksia tämän klassisen pienen hyvän teon tekemiseen riittää loputtomiin. Parkkimittariin voi jättää seuraavalle tulijalle aikaa, limuautomaattiin rahaa, ja niin edelleen.

Kävin aamun aikana myös toimittamassa eläinsuojeluyhdistyksen Lillylle pienen puukorin, joka oli meillä kotona pyörinyt kuukausikaupalla tyhjänpanttina. Perjantai-iltana eläinsuojeluyhdistys kerää yhdistyksen toimintaan rahaa järjestämällä cocktail-kutsut. Lilly aikoo laittaa lahjoittamaani koriin pieniä herkkuja ja tekee siitä kokonaisuudessaan eläinsuojeluyhdistyksen cocktail-kutsuille arpajaisvoiton. Pieni hyvä teko oli siis kai myös se, että ajelin Lillyn luokse eläinsuojeluyhdistyksen maatilalle ja vein korin hänelle. Koska olen kuitenkin eläinsuojeluyhdistyksen toiminnassa mukana niin aktiivisesti kuin lapsiltani ja koiriltani ehdin, ei yhdistyksen auttaminen tunnu minusta niinkään hyvältä teolta kuin arkipäiväiseltä asialta, itsestäänselvyydeltä. 

Paljon tulee meiltä itse kultakin varmasti päivän kuluessa tehtyä ihan huomaamattakin asioita toisten hyväksi. Nämä arkipäivän itsestäänselvät hyvät teot ovat varmasti ajatuksella tehtyjä satunnaisia pieniä hyviä tekojakin tärkeämpiä. Ei maksa mitään ottaa toisia huomioon eikä ole suuri vaiva olla muille avuksi. Mitä enemmän hyvän tekemisen ottaa osaksi omaa arkea, sen luontevammin se onnistuu, eikä tunnu lainkaan hyväntekeväisyydeltä vaan ihan tavalliselta arjelta. 

lauantai 9. helmikuuta 2013

Eilen, tänään ja huomenna

Täydellisen päivän aamu. Sininen taivas, aurinko, vähän kerrallaan lämpenevä päivä. Hetken kuuluu vain lintujen laulua ja tuulettimen hurina. Muistan monta tällaista päivää Belmopanista. Muistot kietoutuvat yhteen uuden hyvän päivän lupauksen kanssa. Elän samaan aikaan nykyhetken kanssa läpi vanhoja tunnelmia ja haluaisin palata hetkeksi jokaiseen kauniiseen menneeseen hetkeen.

Enää en voi vain herätä täydellisen päivän aamuna ja yksinkertaisesti nauttia tästä hyvästä elämästä. Jokaisella täydellisellä päivällä on katkera kääntöpuolensa. Ikävöin tänne jo nyt vaikka emme ole vielä edes lähteneet. 

Meillä on nyt mielessä ja vetämässä useampi ihan kutkuttava uuden elämän mahdollisuus. Niissäkin elän jo vähän mielessäni, pyörittelen ajatusta erilaisista todellisuuksista ja yritän arvailla minne päädymme. On mahdotonta tietää mistä löytyisi se paras elämä. Kaikkia paikkoja ja kokemuksia ei voi käydä kokemassa, jokaisesta löytyy omat hyvät ja huonot puolensa eikä etukäteen voi tietää mistä elämän elementeistä ja asioista muotoutuu lopulta hyviä ja mistä huonoja tai haastavia. Vaikka voisi esimerkiksi kuvitella, että on vaikeaa elää ilman hyviä ja helppoja ostosmahdollisuuksia, vaatimattomammassa elämässä on kuitenkin hyvätkin puolensa. Sitä huomaa, ettei tarvitse niin paljon, oppii joustamaan ja improvisoimaan. Haastavat olosuhteet antavat tilaisuuden tutkia omia rajoja. Tekee hyvää huomata, että pärjää ja sopeutuu.

Etukäteen ei voi myöskään tietää mistä maasta löytyvät ennen pitkää ne ystävät joitten kanssa ystävyys jatkuu muutoista ja muista muutoksista huolimatta. Suurempi ulkomaalaisyhteisö tietysti lupaa sen, että maassa on muitakin uusia tulokkaita, muita kiertolaisia joitten kanssa löytyy yhteisen elämäntilanteen vuoksi yhteinen sävel. Mutta toisaalta ulkomaalaisyhteisöissäkin on eroja, eikä kaikkien ihmisten kanssa löydy yhteistä säveltä samanlaisista elämänkokemuksista huolimatta. Paikallisiin tutustumiseen vaikuttaa paljon se onko heidän kanssaan yhteistä kieltä. En luota omaan kykyyni oppia paikallisia kieliä niin nopeasti, että voisin niillä rakentaa kovin syvällisiä ystävyyssuhteita. Yksi tällä hetkellä vetämässä olevista maista on englanninkielinen, toiset eivät. Enää en ole niin tiukasti kiinni siinä toiveessa, että saisin elää englanniksi. Sekään ei kuitenkaan ole takuu hyvästä elämästä.

Elän tänään siis niin eilisessä kuin huomisessakin, mutta myös hyvin vahvasti tässä hetkessä. Lapset leikkivät lattialla, Cosimo vitsailee, koirat tuhisevat takapihalla omiaan. Olen lähdössä yläkertaan suihkuun, jotta saamme tämän täydellisen päivän alulleen. Suuntana on San Ignacion elämää kuhiseva tori ja Spanish Lookoutin mennoniittakylän ruokakauppa. Jostain matkan varrelta toivon löytäväni Matildalle vihdoin myös kolmipyöräisen. Vedän henkeeni Belmopanin lämmintä puhdasta ilmaa, kuuntelen lintuja ja perheeni ääniä ja painan nämä hetket tarkasti mieleeni, maisteltavaksi ja muisteltavaksi sitten joskus siellä kaukana jossain.

torstai 7. helmikuuta 2013

Miksi ja miten

Tasaisin väliajoin ihmettelen tätä blogin kirjoittamista. Ennen kuin itse lähdin hommaan mukaan pidin bloggaamista ihan päättömänä. Miksi jakaa itsestään muille, tuntemattomille? Ajatus palaa säännöllisesti edelleenkin mieleeni. Välillä tämä koko blogimaailma tuntuu ihan vieraalta ja pimeältä. Miksi minä lähden kirjaamaan tänne ajatuksiani kaikkien luettavaksi? 

Kirjoittaminen on ollut minulle aina tärkeää. Tekee hyvää kirjoittaa ajatukset pois päätä kiristämästä. Täällä kaukana maailman äärissä tuntuu hyvältä saada käyttää omaa äidinkieltä muutenkin kuin lasten kanssa. Kun joku kommenttien kautta ottaa yhteyttä minuun ja kirjoittamaani tekstiin, saan uutta ajateltavaa, kontaktin ruudun toiselle puolelle, ja pääsen kohtaamaan ihmisiä joita en muuten ehkä tulisi kohdanneeksi. Blogien maailma on oma yhteisönsä; keskustelu voi toisten bloginkirjoittajien kanssa alkaa yhden blogin kommenteissa ja siirtyä sieltä blogikirjoituksen kautta toisen blogin kommentteihin. Tästä virtuaalisesta tuttavapiiristä on tullut minulle tärkeä.

Mutta kaikista blogin kirjoittamisen hyvistä puolista huolimatta pysähdyn usein ihmettelemään miksi. Viime aikoina olen miettinyt paljon myös kysymystä "miten". Blogia voi kirjoittaa niin monin tavoin. Voi laittaa joka kirjoituksen yhteyteen kuvan päivän asusta, kertoa ostoksista, matkoista ja ravintolaillallisista, mutta antaa samalla ymmärtää, että blogin kirjoittajan persoona saa jäädä kuvattuja yksityiskohtia lukuunottamatta salaisuudeksi. Nämä pinnallisuutta korostavat blogit ovat mielestäni erikoinen ja siksi kiinnostava ilmiö. Miksi oma ulkomuoto ja kulutus ovat joissain blogissa vapaata riistaa mutta syvemmät ajatukset ja muu elämä ovat kannen alla? Miksi paljastaa itsestään niin paljon, jos haluaa pitää niin tiukasti kiinni yksityisyydestä?

Blogia voi kirjoittaa myös salanimellä ilman kuvia, tai niin, että kuvista ei selviä kirjoittajan tai hänen läheistensä henkilöllisyys. Harkitsin alkuun blogin kirjoittamista niin, että minun henkilöllisyyteni olisi jäänyt mystisemmäksi. Tuntui kuitenkin siltä, etten olisi voinut viitata oikein mihinkään elämäni yksityiskohtaan paljastamatta henkilöllisyyttäni. Belizessä ei tietoni mukaan ole muita suomalaisia eli en voi täällä mitenkään kadota muitten ulkosuomalaisten sekaan. Uteliaimmat olisivat onnistuneet joka tapauksessa selvittämään aika vaivatta kuka olen. Tuntui monella tapaa helpommalta lähteä liikkeelle jo valmiiksi verrattain avoimena. Eipähän tarvitse pelätä, että salainen henkilöllisyyteni paljastuu, kun se on jo melko lailla esillä.

Mutta vaikka olen sinänsä sinut valintani kanssa kirjoittaa blogia suhteellisen avoimesti, tunnen silti pienen pistoksen omassatunnossani, kun luen ajatuksia siitä kuinka väärin on laittaa omien lasten kuvia blogiin tai kirjoittaa heidän elämästään julkisesti edes sivulauseessa. Olen mielestäni tarkka lasteni yksityisyydestä. En kerro sen enempää täällä blogissa kuin muutenkaan juurikaan heidän asioistaan, enkä kovin usein laita heistä kuvia tänne blogiin tai yleensäkään mihinkään laajempaan levitykseen. En koskaan laittaisi mihinkään esille kuvaa, jonka ajattelisin voivan harmittaa jompaakumpaa lasta nyt tai myöhemmin. Mutta en tietenkään voi tietää mitä he joskus tulevaisuudessa ajattelevat siitä, että heidän lapsuudessaan heidän äitinsä kirjoitti blogia omasta elämästään ja tuli silloin tällöin kirjoittaneeksi myös lapsistaan ja joskus julkaisseeksi myös jonkun soman kuvan. 

Samaan aikaan olen kuitenkin tietoinen siitä, että yksityinen ei ole enää sitä mitä se oli vielä vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten. Sosiaalinen media on tullut jäädäkseen ja joka päivä se vähän kerrallaan muuttaa meidän kaikkien suhdetta yksityiseen ja yleiseen. On mahdotonta arvata millainen suhde tämänpäivän taaperoilla ja alakoululaisilla on yksityisyyteen ja esimerkiksi julkisiin blogeihin sitten kun he ovat tarpeeksi vanhoja ymmärtääkseen mitä ne ovat. Meidän lapsemme kasvavat ihan erilaisessa todellisuudessa kuin missä me itse olemme kasvaneet. Meidän huolemme eivät tule välttämättä olemaan heidän huoliaan; monet asiat jotka ovat meille edelleen vähän outoja ovat heille itsestäänselvyyksiä jo ihan pienestä asti.

Minä en ollut lapsena edes juuri nähnyt tietokonetta, internetistä minulla ei ollut minkäänlaista tietoa. En olisi voinut ikinä kuvitella, että vuosien päästä asun Väli-Amerikassa, kirjoitan kannettavalle tietokoneelle ajatuksiani ja lähetän ne sitten internetin välityksellä ympäri maailmaa. Lapseni todellakin kasvavat ihan toisenlaisessa maailmassa. Voi olla, että Miko ja Matilda kasvavat tähän sosiaalisen median todellisuuteen niin ettei heille itselleen tule ikinä edes mieleen ihmetellä blogeja. Ehkä he ihmettelevätkin aikanaan enemmän isäänsä, jonka blogi on ollut jo vuosia nimeä ja otsikkokuvaketta myöten valmis, mutta joka ei ole vielä saanut omaa blogiaan kirjoitettua sanaakaan.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Minun kotini, vartijan työpaikka

Olemme ehtineet nyt jo kolmisen kuukautta totutella ajatukseen vartijoista, jotka seisovat talomme edessä vuorokauden ympäri. Tätä nykyä on helpompaa asennoitua heidän läsnäoloonsa kuin ihan alkuun. Koskaan en kuitenkaan ihan täysin pysty unohtamaan, että joku seisoo olohuoneeni ikkunan alla ja kuulee joka sanan minkä huoneessa sanon. Mutta enää en elä elämääni vartijoita ajatellen niin kuin ihan alkuun. Olen mikä olen, puhun mitä puhun. Jälkikäteen kuitenkin aina harmittaa, jos olen vartijoiden kuullen sanonut jotain mikä oli tarkoitettu vain perheeni korville. 

Yhteensä taloamme vartioi neljä vartijaa. Kaikilla vartijoilla on omat luonteenpiirteensä, jotka tietysti heijastuvat myös tapaan millä he tekevät työnsä. Yksi ottaa vähän iisimmin kuin muut, toinen vaikuttaa aina vähän tuohtuneelta, kolmas on hiljainen ja mukava. Neljäs on meidän suosikkimme; nuori mies joka ottaa työnsä vakavasti ja suhtautuu meihin suojatteihinsa jotenkin sympaattisesti. Kaikki vartijat tekevät sekä päivä- että yövuoroja. Vaikka heillä on kaikilla periaatteessa omat pysyvät vuoronsa, en silti koskaan ole ihan varma kuka ovella milloinkin seisoo. 

Kesti jonkun aikaa hahmottaa miten vartijoihin olisi parasta suhtautua. Olen tullut siihen tulokseen, että minun on pakko pitää heihin vähän etäisyyttä, en voi ruveta oikein kaveeraamaan heidän kanssaan. Olisi outoa käydä vartijan kanssa pitkä keskustelu pihalla ja sitten kadota sisälle tekemään ruokaa; tuntuisi siltä, että pitäisi viedä vartijallekin ulos illallista, tai suorastaan kutsua hänet sisälle pöydän ääreen syömään. Mitä siitä sitten tulisi: tekisin päivät pitkät perheeni lisäksi myös vartijoille aterioita, keittäisin kahvia ja pitäisin heille seuraa? 

Jos olisimme tutustuneet jossain toisessa yhteydessä, ainakin parista näistä vartijoista olisi kuitenkin saattanut hyvinkin tulla ystäviämme. Yksi Cosimon toimiston vartijoista on ystävämme. Olemme tunteneet kyseisen naisvartijan kohta kolme vuotta ja ehtineet siis tutustua toisiimme kuluneiden vuosien aikana jo aika hyvin. On helpompi suhtautua toimiston vartijaan; hän on kuin kuka tahansa Cosimon kollegoista. Kotimme vartijoille meidän etupihamme on heidän työpaikkansa. Meille koko pihapiirimme on kuitenkin tietysti osa kotiamme. On vähän erikoista asua jonkun työpaikalla. Varmasti on myös erikoista tehdä töitä toisten ihmisten kotona. 

En usko, että ikinä totun täysin siihen, että minua ja omaisuuttani vartioidaan. Enää en tunne itseäni häkkilinnuksi niin kuin silloin kun vartijat ensin aloittivat, mutta ei tästä koskaan minulle tavallista arkea tule.  

maanantai 4. helmikuuta 2013

Aurinkoisen päivän muisto

Koko ajan sataa, vaikka nyt pitäisi olla kuiva kausi parhaimmillaan. Piha on mudan vallassa ja alakerran lattian poikki risteilevät koirien mutaiset tassunjäljet, vaikka kuinka yritämme niiden tassuja puhdistaa sisälle tullessa ja vaikka olen viikonlopun aikana käynyt mopilla yli pahempien kohtien jo muutamaankin kertaan. 

Lähikadun mahtavanvärinen talo ja pensas eivät valitettavasti kuvassa näy todellisessa loistossaan.

Viime viikkojen aikana on sateisten päivien väliin osunut vain muutama aurinkoinen päivä. Heti kun aurinkoa on vähemmän, sitä muistaa arvostaa. Kun aurinko muutama päivä sitten paistoi pitkästä aikaa siniseltä taivaalta, emme malttaneet viettää iltapäivää sisällä vaan lähdimme kävelylle. 

Kotikatu

Nyt viikonlopun aikana on aurinkoa taas voinut ihailla vain näistä kävelyn aikana ottamistani kuvista. En rohkene katsoa säätiedotuksesta onko parempaa pian luvassa. Tuntuu paremmalta herätä jokaiseen aamuun siinä toivossa, että tuuli olisi vihdoin kääntynyt ja aurinko taas noussut siniselle taivaalle.

Valtavat palmut ilta-auringossa. Tämä palmulajike, englanniksi traveller's palm, on yksi suosikkipalmuistani.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Maapallo vaakakupissa

Menneiden muistelusta tulevaisuuteen: Tänään aamupäivällä yritimme valita pitkästä listasta maita mahdollista tulevaa kotimaata. Ensin tutustuimme tarkemmin maahan kerrallaan, mutta lopulta kiirehdimme ottamaan kustakin maasta selville vain keskeiset asiat. Vaihdoimme hymyjä ja päänpudistuksia lukiessamme pikaisesti eri maiden asuinolosuhteista, matkustusyhteyksistä ja kouluista. Ensimmäisen karsinnan jäljiltä listassamme oli kolmisenkymmentä maata, joista vielä noin puolet putosi syystä tai toisesta ennen pitkää pois. Cosimolla painaa tietysti mielessä maan valinnassa työn mielekkyys, mutta se taitaa olla aika lailla taattu kaikissa listan maissa. Turvallisuus, terveydenhuolto ja koulukysymys kirkastuivatkin lopulta niiksi kriteereiksi joiden mukaan arvioimme mahdollisia tulevia kotimaitamme. 

Emme halua asua maassa, jossa on sotatila tai suurta levottomuutta. Emme myöskään esimerkiksi halua elää suuren malariariskin kanssa. Useamman vuoden ajan ei voi yhtä mittaa syödä malarianestolääkkeitä, eikä hyttysiä pysty täysin välttämään vaikka miten yrittäisi. Denguekuumeen riskin olemme puolestaan hyväksyneet, kun olemme sen kanssa nyt eläneet jo kahdessa eri maassa. Ei se mikään mukava sairaus ole sekään, mutta tuntuu siltä, että kerran jo denguen sairastaneina hallitsemme dengueriskin kanssa elämisen. 

Puhdasta hanavettä ei kohdemailtamme voi nähtävästi edes toivoa tai edellyttää. Yhdessä listamme maista ei hanavettä voi kuulemma juoda edes keitettynä. Täytyy myöntää, etten tiennyt, että sellaista vettä olisikaan mitä ei saisi keittämällä juomakelpoiseksi! On vaikea kuvitella millaista on elää niin, että hanavesi on suorastaan myrkyllistä. Jamaikalla ja Belizessä hanavesi on melkein juomakelpoista, eli sillä voi aika huoletta esimerkiksi pestä hampaat. Mutta vaikka yksi lempiasioistani Suomessa tätä nykyä onkin puhdas hanavesi, olen ulkomaanvuosien aikana oppinut, että melkein kaikkeen tottuu. Myrkyllinen hanavesi tuntuu lopulta aika pieneltä asialta monen muun kysymyksen rinnalla.  

Säästä en myöskään niin välitä suuntaan tai toiseen. Ei taida olla sellaisia sääolosuhteita joita emme kerta kaikkiaan voisi sietää tai kestää. Tropiikin kuumaan ja kosteuteen olemme nyt tottuneet, mutta meillä molemmilla on myös kokemusta huomattavasti kylmemmästä ja talvisemmasta säästä. Uskon, että pärjäisimme säässä kuin säässä. Koirien kannalta hyvin kylmä maa olisi varmasti haaste, mutta kai ne tottuisivat tarvittaessa pitämään takkeja ja villapaitoja päällään. Säätä suurempi valintaamme vaikuttava rajoitus koirien osalta on se, ettemme halua muuttaa minnekään missä koirat joutuisivat tullessa karanteeniin. 

Vaakakupissa painavat siis monet erilaiset asiat. Kaikkea ei voi saada, ainakaan silloin kun on liikkeellä kehitysyhteistyön nimissä. On valittava haasteista ja kielteisistä puolista ne, joitten kanssa uskoo olevansa valmis elämään. Huomaan, että itse asiassa aika monet asiat tuntuvat tätä nykyä minulle hyväksyttäviltä kunhan kaupungissa vain on lapsille hyvä koulu. En lopulta edes välitä niinkään koulutuksen tasosta kuin turvallisesta ja mukavasta oppimisympäristöstä. Olisi kovaa siirtää Mikoa ihanasta pienestä koulustaan johonkin valtavaan laitokseen. Iloksemme Mikon koulun sisarkouluja löytyy useammasta listamme maista. Huomaan katsovani monia mahdollisia kotikaupunkeja ihan uudessa valossa, kun tiedän, että niissä odottaa lapsia koulu, jonka arvot ja kasvatusmenetelmät ovat meidän mieleemme. Tämä on ensimmäinen kerta, kun joudumme muutossa miettimään koulukysymystä, ja ymmärrän nyt, että se tulee kaikissa tulevissa muutoissa olemaan suuri ratkaiseva tekijä. 

Olen ihan tyytyväinen pieneen listaamme. Maita on listalla hyvä ja kattava valikoima; kokoelma uusia mahdollisia elämiä ja kokemuksia, joista elettäväksi valikoituu lopulta vain yksi. Ei ole tosin lainkaan taattu, että lopulta päädymme yhteenkään listamme maista. Listamme on vain meidän omaksi tiedoksemme, sillä ei ole mitään virallista arvoa. Nyt täytyy alkaa selvittää miten hyvin meidän toiveemme yhdistyvät työnantajan intressien kanssa.