keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Minun kotini, vartijan työpaikka

Olemme ehtineet nyt jo kolmisen kuukautta totutella ajatukseen vartijoista, jotka seisovat talomme edessä vuorokauden ympäri. Tätä nykyä on helpompaa asennoitua heidän läsnäoloonsa kuin ihan alkuun. Koskaan en kuitenkaan ihan täysin pysty unohtamaan, että joku seisoo olohuoneeni ikkunan alla ja kuulee joka sanan minkä huoneessa sanon. Mutta enää en elä elämääni vartijoita ajatellen niin kuin ihan alkuun. Olen mikä olen, puhun mitä puhun. Jälkikäteen kuitenkin aina harmittaa, jos olen vartijoiden kuullen sanonut jotain mikä oli tarkoitettu vain perheeni korville. 

Yhteensä taloamme vartioi neljä vartijaa. Kaikilla vartijoilla on omat luonteenpiirteensä, jotka tietysti heijastuvat myös tapaan millä he tekevät työnsä. Yksi ottaa vähän iisimmin kuin muut, toinen vaikuttaa aina vähän tuohtuneelta, kolmas on hiljainen ja mukava. Neljäs on meidän suosikkimme; nuori mies joka ottaa työnsä vakavasti ja suhtautuu meihin suojatteihinsa jotenkin sympaattisesti. Kaikki vartijat tekevät sekä päivä- että yövuoroja. Vaikka heillä on kaikilla periaatteessa omat pysyvät vuoronsa, en silti koskaan ole ihan varma kuka ovella milloinkin seisoo. 

Kesti jonkun aikaa hahmottaa miten vartijoihin olisi parasta suhtautua. Olen tullut siihen tulokseen, että minun on pakko pitää heihin vähän etäisyyttä, en voi ruveta oikein kaveeraamaan heidän kanssaan. Olisi outoa käydä vartijan kanssa pitkä keskustelu pihalla ja sitten kadota sisälle tekemään ruokaa; tuntuisi siltä, että pitäisi viedä vartijallekin ulos illallista, tai suorastaan kutsua hänet sisälle pöydän ääreen syömään. Mitä siitä sitten tulisi: tekisin päivät pitkät perheeni lisäksi myös vartijoille aterioita, keittäisin kahvia ja pitäisin heille seuraa? 

Jos olisimme tutustuneet jossain toisessa yhteydessä, ainakin parista näistä vartijoista olisi kuitenkin saattanut hyvinkin tulla ystäviämme. Yksi Cosimon toimiston vartijoista on ystävämme. Olemme tunteneet kyseisen naisvartijan kohta kolme vuotta ja ehtineet siis tutustua toisiimme kuluneiden vuosien aikana jo aika hyvin. On helpompi suhtautua toimiston vartijaan; hän on kuin kuka tahansa Cosimon kollegoista. Kotimme vartijoille meidän etupihamme on heidän työpaikkansa. Meille koko pihapiirimme on kuitenkin tietysti osa kotiamme. On vähän erikoista asua jonkun työpaikalla. Varmasti on myös erikoista tehdä töitä toisten ihmisten kotona. 

En usko, että ikinä totun täysin siihen, että minua ja omaisuuttani vartioidaan. Enää en tunne itseäni häkkilinnuksi niin kuin silloin kun vartijat ensin aloittivat, mutta ei tästä koskaan minulle tavallista arkea tule.  

8 kommenttia:

  1. Ymmärrän hyvin. Minun vartioituna asumisenki kesti tosin vain vajaan vuoden. Mutta totuttelua se tosiaan vaati. Bonuksena oli vartijan 'vahtikoira', ihana dalmatialainen, jonka vahvuus oli varmaan kuoliaaksinuoleminen ja hännänheilutuksella hypnotisointi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vartijan vahtikoira kuulostaa hyvältä! Meillä on omilla vahtikoirilla kestänyt hetken antaa vahtihomma vartijoiden tehtäväksi... mutta onneksi koirat ovat nyt oppineet, että tuttuja vartijoita ei tarvitse haukkua eikä myöskään vartioautoa. Muut ohikulkijat saavat kuitenkin edelleen haukut osaksensa.

      Poista
  2. Minun on myös täytynyt opetella kantapään kautta, miten vartijoihin (ja kaikenlaiseen palvelusväkeen yleensäkin) pitäisi suhtautua. On ollut hirveän vaikea tietää, mikä on sopivaa kanssakäymistä ja missä kulkee raja liiallisen tuttavallisuuden ja liiallisen etäisyyden välillä. Minun on pitänyt joskus pohtia tätä oikein itsenikin, ja ehkä nyt, kun taas muistin aiheen, saan itsekin tehtyä joskus lähiaikoina postauksen tästä. :-)

    Miten siellä muuten, ovatko vartijat työnantajiensa kanssa tasavertaisessa asemassa (kuten esim. Suomessa, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän tasa-arvoisia), vai kuuluvatko he jollakin tavalla alempaan yhteiskuntaluokkaan? Kysyn tätä siksi, koska Intiassa vartijat ovat jo ammattinsa puolesta alemmassa asemassa, joten kukaan keskiluokkainen intialainen ei senkään takia rupeaisi kaveeraamaan vartjoiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Belize on siitä(kin) ihana maa, että täällä ei niin kovin välitetä yhteiskuntaluokista tai alkuperästä yleensä. Maa on niin pieni, että oman yhteiskuntaluokan tai etnisen ryhmän kaveripiiri ei riitä kenellekään. Ja toisaalta kaikki ovat sukua keskenään. Yksi tällä hetkellä Belizen ministerinä toimiva mies on alunperin sähkömies, ja ainakin yksi hänen sukulaisistaan toimii vartijana Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueen portilla. Ministerin ei siis sattuneesta syystä tarvitse esittää henkilöpapereitaan kun tulee vieraisille suurlähettilään luo.

      Rennoista väleistä eri luokkien välillä kertoo sekin, että Belizen kenraalikuvernööri käy flipflop-sandaaleissa torilla siinä missä kaikki muutkin belmopanlaiset.

      Meillä on täällä paikallisia ystäviä vähän joka yhteiskuntaluokasta, etnisestä ryhmästä ja asuinalueelta. Se on ollut yksi suuri syy siihen miksi Belizessä on ollut niin helppo olla, varsinkin Jamaikan jälkeen. Jamaikalla luokka oli paljon erottavampi tekijä.

      Poista
    2. Kuulostaa ihanalta! Inhon Intiassa juuri sitä sellaista lokerointia.

      En tiedä, näitkö tämän artikkelin jo, mutta Iltalehdessä oli taas asiaa "uudesta muotidieetistä". Tulit heti ensimmäisenä mieleen.

      Poista
    3. Argh... Kiitos linkistä. Minua huolestuttaa tuossa gluteenittomuuden leviämisessä juuri tuo mitä jutussakin mainitaan: että jos gluteenitonta ruokaa syövätkin yhtäkkiä pääasiassa tai edes suurissa määrin sellaiset ihmiset, jotka eivät oikeasti gluteenitonta ruokaa tarvitse, ravintolat ja ruuanvalmistajat eivät enää vaivaudu pysymään niin tarkkana siitä, että heidän myymänsä ruoka on todellakin sataprosenttisen gluteenitonta.

      Poista
  3. Vieraaseen ihmiseen omassa kodissa, sisällä tai ulkona, on kieltämättä vaikea tottua. Tai tavallaan siihen kyllä tottuu, mutta koko ajan (ainakin minulla) oli mielessä että mitä voi puhua ääneen kun hoitajat pyörivät täällä alakerrassa meidän seassa. Tai mitä halusi puhua ääneen... Muutamasti kävi jollain tapaa nolojakin tilanteita kun tuli papatettua Markolle jostain hoitajasta yläkerrassa ja samantien kuuli kuinka joku toinen hoitaja kulki alakerrassa -ja taatusti kuuli kaiken... :/ Toisaalta omassa kodissa saa puhua ja tehdä mitä haluaa, mutta ei sitä tietenkään halua ketään loukatakaan. Hankalaa, hankalaa... Meillä onneksi tämä ajanjakso on jo ohi, mutta tuo tekstisi tuntui niin tutulta vaikka meillä ei vartioitu meitä vaan Emppua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei siitä varmaan koskaan ihan normaalia tule, että vieras ihminen on arjessa mukana. Kuulostavat niin tutulta nuo sun muistosi. Mä oon huomannut, että on vähän hankalaa myös puhua ihan tästä Belizestä, koska olen aika tarkka siitä mitä tavallisissa oloissa sanon toisten ihmisten kotimaasta heidän kuultensa. Jos joku asia ärsyttää täällä tuntuu vähän oudolta puhua siitä kotona avoimesti kun ikkunan takana vartija kuulee minun napisevan hänen kotimaastaan. Mutta toisaalta omassa kodissa täytyy tosiaan saada puhua ja tehdä mitä haluaa ja tuntuu oudolta kuiskia jotain ihan tavallista sinänsä arkista valitusta vain vartijan tunteiden säästämiseksi.

      Vartijoiden koppia aletaan vissiinkin vihdoin rakentamaan jonkun viikon päästä viimeistään. Sitten voidaan ainakin teeskennellä, että meillä kaikilla on täällä omat kortteerimme ja olemme ikäänkuin omissa oloissamme emmekä kirjaimellisesti saman katon alla.

      Poista

Kiitos kommentistasi!