perjantai 26. huhtikuuta 2013

Juhlien aattona

On ihan järjettömän kuuma. Eilen olin aamun liikenteessä ja iltapäivällä oli vielä pakko käydä Mikon syntymäpäivävalmistelujen vuoksi kaupassa. Muu päivä kuluikin sitten aika lailla sohvalla makoillen, jalat tyynyn päällä. Olo on kirjaimellisesti raskas. Hirvittää vähän, että miten tulevat kuukaudet sujuvat kun jo tässä alkuvaiheessa tuntuu näinkin tukalalta. Hirveä helle ei auta lainkaan oloa eikä auta myöskään se, että viime päivinä Belmopanin ilmanlaatu on ollut surkea. Tähän aikaan vuodesta poltetaan peltoja ja metsiä uuden kasvukauden edellä. Palava kasvillisuus haisee ihan riittävän pahalta mutta ilman tekee myrkyllisen hajuiseksi se, että samalla peltojen ja metsien kanssa palaa vahingossa ja tahallaan jos jonkinlaista muuta tavaraa: tien viereen heitettyjä roskia, autonrenkaita, jääkaappeja. Maltan tuskin odottaa kesäkuun alkua ja hurrikaanisesonkia ja sitä, että ilma toivottavasti sateitten myötä edes vähän viilenee ja puhdistuu.

Miko täyttää näinä päivinä vuosia, kokonaista viisi. Halusimme järjestää hänelle pienet juhlat mutta ihan pientä on vaikeaa näissä pienissä piireissä järjestää. On kutsuttava useampi ystävä ja koska melkein kaikilla Mikon kavereilla on myös sisaruksia, lapsia tulee juhlapäivänä lauantaina olemaan talossa kerralla tusina, aikuisia suurinpiirtein samanverran. Takapiha on vähän turhan sotkuisessa kunnossa, että siellä voisi pitää juhlia; etupihalla pyörii vartija eikä toisaalta ole niin kovin tilaakaan. Mutta miten tänne sisälle mahtuvat kaksitoista lasta vanhempineen sopuisasti leikkimään, sitä en vielä tiedä. 

Olen kai jo ennenkin pohtinut lastenjuhlien problematiikkaa täällä blogissa. Ongelmanani on näissä kuvioissa se, että täällä monille Mikon ystäville järjestetään toinen toistaan suurempia ja hienompia juhlia. Onhan se hauskaa kun syntymäpäiväjuhlissa saa ratsastaa hevosella tai paikalla on klovni tai kokonainen karuselli. Mutta minä en itse halua lähteä kilpavarusteluun mukaan. En halua, että lapseni odottavat vuosi vuodelta suurempia juhlallisuuksia. En myöskään pidä siitä amerikkalaisesta ajatuksesta, että juhlilla on aina oltava joku teema ja niissä on oltava paljon ohjelmaa. Teemahan juhlilla on ihan omasta takaa - syntymäpäivät - ja ohjelmaksi tuntuisi lapsille itselleen pitkälle riittävän toistensa seura. Minusta itsestäni kaikenlaiset juhlaleikit ovat ennen kaikkea vaivaannuttavia. En osaa lähteä niitä luontevasti siis johtamaankaan. 

Yritänkin joka vuosi viedä lastemme syntymäpäiväjuhlia enemmän minulle tuttuun suuntaan. Otan toki huomioon mitä syntymäpäiväsankari itse toivoo, mutta heille tuntuu toistaiseksi tärkeintä olevan kakku ja kaverit, jotka molemmat on helppo järjestää. Viime vuonna meno oli Mikon syntymäpäiväjuhlissa minun makuuni jo riittävän rentoa, mutta tänä vuonna olen vetänyt vielä enemmän kotiinpäin siltä osin, että päätin ettemme hanki piñataa ollenkaan. Se ei kuulu sen enempää suomalaisuuteen kuin italialaisuuteenkaan lainkaan enkä itse pidä siitä karkin määrästä mitä lapset tuovat erilaisista juhlista kotiin. Tällä kertaa olisi lisähaasteena vielä ollut löytää gluteenittomia karkkeja, haluan nimittäin kaikkien tarjoilujemme sopivan myös Matildalle. Päätinkin siis piñatan sijaan järjestää perisuomalaisen onginnan jossa lapset saavat onkia pussilliset pientä krääsää kotiinvietäväksi. Saa nähdä mitä siitä pitävät paikalliset ja amerikkalaiset vieraamme!

Tarjoiluihin yritän panostaa ja Matildan ruokavalion vuoksi on pakkokin: en voi mistään tilata gluteenitonta kakkua tai muita tarjoiluja vaan kaikki on tehtävä alusta asti itse. Ajatuksen tasolla olen tyytyväinen tarjoilusuunnitelmaani. Nyt kun vain saisin noustua tästä sohvalta suunnitelmaa toteuttamaan...

*****

Juuri kun ehdin valittaa kuumaa ja huonoa ilmaa alkoikin sataa. Tasaista rauhallista sadetta, joka heti vei mennessään paljon pahasta savunhajusta ja ainakin hetkeksi toi myös lämpötilaa hieman alaspäin. Mikä helpotus hengittää pitkästä aikaa puhdasta sadeilmaa! Tämän voimin jaksan kuin jaksankin nousta sohvalta ja alkaa valmistella huomisten juhlien tarjoiluja. 

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Lisää raskausmuistoja - ja vähän nykyhetkeäkin

Kun aloin odottaa Matildaa asuimme edelleen Jamaikalla. Menin suoraan tutulle naislääkärille tuttuun lääkärikeskukseen. Yksi lääkäri sai tällä kertaa riittää. Edellistä raskauttani seurannutta mieslääkäriä en jaksanut enää toisessa raskaudessa odotella; en halunnut lähteä istumaan pikku-Mikon kanssa kerran kuussa useammaksi tunniksi lääkärin odotushuoneeseen. Naislääkärilläni ei edelleenkään ollut ultrauslaitetta, mutta hän oli mukava eikä häntä tarvinnut juuri odotella. Naislääkärilläni oli kai vähemmän asiakkaita tai sitten kaikki vain osasivat synnyttää niin etteivät häirinneet minun vastaanottoaikojani. 

Matildaa odottaessani pyysin ja sain lääkäriltäni lähetteen niin varhaisultraan yksityiselle ultraklinikalle kuin niskapoimu-ultraan yhteen kaupungin yksityissairaaloista. En tiedä mikä oli Mikon raskauden ajoista muuttunut kun ultria olikin sillä kertaa niin hyvin tarjolla. Ehkä minä olin vain rohkeampi pyytämään toimenpiteitä kuin Mikoa odottaessa? Toisenkaan raskauden aikana minulta ei kuitenkaan otettu minkäänlaisia seulontaverikokeita, joilla olisi tutkittu mahdollisten kehityshäiriöiden todennäköisyyttä. En tiedä olisiko kyseisiin kokeisiin ollut Kingstonissa mahdollisuuttakaan, mutta olin joka tapauksessa kuullut liian monesta väärästä hälytyksestä ja turhista huolista, etten halunnut niitä tehdä silloin enkä myöskään tässä raskaudessa. Ultrat riittävät minulle.

Muutimme Jamaikalta Belizeen kun olin noin viidennellä kuulla raskaana. Löysin yllättäen kylältä suhteellisen helposti yksityisen naistentauteihin ja synnytyksiin erikoistuneen lääkärin, alkujaan intialaisen vanhemman herrasmiehen, joka oli asunut Belizessä jo pitemmän aikaa ja sattumalta oli aikoinaan viettänyt useamman vuoden myös Jamaikalla. Kävin siitä eteenpäin ihastuttavan intialaislääkärin luona kerran kuussa tarkastuksissa. Intialaislääkärini vastaanoton odotushuonetta kuvaisi ehkä parhaiten sana vaja. Odotushuonehökkelö oli rakennettu lääkärin kotitalon yhteyteen mutta itse vastaanotto oli sentään sisällä talossa. Vaikka vastaanotto oli vaatimaton, lääkärillä oli kuitenkin käytössään oma ultrauslaite. 

Rakenneultran raskauden puolivälin paikkeillä kävin silti kaiken varalta tekemässä Houstonissa, Yhdysvalloissa ystävän suosittelemalla sikäläisellä yksityislääkärillä. Kun on tarkoitus matkustaa viimeisillään raskaana toiselle puolelle maailmaa synnyttämään on mielestäni hyvä pyrkiä varmistamaan, että kaikki on todellakin niin kuin pitää eikä ole mitään merkkejä esimerkiksi ennenaikaisesta synnytyksestä tai muista mahdollisista ongelmista. 

Intialaislääkärini Belmopanissa laskutti muistaakseni parisenkymmentä euroa per tarkastus. Rakenneultra Yhdysvalloissa maksoikin sitten monin kerroin enemmän. Jos en ihan väärin muista lasku oli noin 600 euroa. Suomessa yksityiskäynnit ovat myös kalliita, vaikka eivät onneksi ihan noin kalliita. Onneksi meillä on vakuutus, joka maksaa lääkärikäyntien lisäksi myös synnytykset Suomessa. Minähän en ulkomailla asumisen vuoksi ole enää vuosiin kuulunut Suomen sosiaaliturvan piiriin eli en voi noin vain kävellä sisään tavalliseen suomalaiseen neuvolaan tai synnytyssairaalaan. Suomessa raskauttani seurataan yksityisellä lääkäriasemalla. Käyn yksityisen lääkäriaseman neuvolassa ja tasaisin väliajoin myös lääkärillä samassa osoitteessa. Synnytyksen osalta vakuutusyhtiöni tekee hyvissä ajoin ennen synnytystä sopimuksen pääkaupunkiseudulla sijaitsevan sairaalan kanssa ja maksaa ennakkona summan, joka synnytykseen ja sairaalapäiviin arvellaan kuluvan. Jos rahaa jää yli, sairaala maksaa sen takaisin vakuutusyhtiölle. Tai jos jostain syystä lasku kasvaakin yli arvion, vakuutusyhtiö maksaa synnytyksen jälkeen sairaalalle puuttuvan erotuksen. 

*****

Tätä nykyä ei Belmopanissa enää taida olla yhtäkään raskaudenseurantaan erikoistunutta lääkäriä, tai minä en ainakaan sellaista löytänyt kun alkuvuodesta aloin asiaan lähemmin taas tutustua. Intialainen lääkärini on viime vuonna valitettavasti siirtynyt asumaan ja tekemään töitä toiseen kylään. Onneksi Belize Citystä löytyi ystävän suosituksesta hyvä uusi lääkäri. Tosin enää en pääse ihan yhtä halvalla kuin tähän asti: Belize Cityn lääkärini laskuttaa yli 80 euroa vastaanottokerrasta ja oma hintansa on toki myös tunnin ajomatkalla Belmopanin ja Belize Cityn välillä. Mutta Belize Cityn lääkärilläni on onneksi käytössään oma ultrauslaite, hän on erikoistunut gynekologian lisäksi myös ultraamiseen, hän on mukava ja ammattitaitoinen ja hänen vastaanottonsa on kaikessa yksinkertaisuudessaan jotenkin hurmaava. 

Näköala lääkärin odotushuoneesta Belize Cityssä. Ikävä kyllä kuvasta ei välity meren tuoksu tai lempeä tuulenvire joka puhalsi avonaisesta parvekkeen ovesta sisälle.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Raskausmuistoja Jamaikalta

Ennen kuin aloin odottaa esikoistani, minulla oli kova aikomus synnyttää Jamaikalla, missä siinä vaiheessa asuimme. Pähkäilin, että paikalliset synnyttivät siellä joka päivä. Jos he niin miksen minä? 

Syksyllä 2007 olin juuri parantunut viikon kestäneestä kuumeesta ja oudosta pääkivusta kun varmistui, että olin raskaana. Vain muutamaa päivää myöhemmin hurrikaani Dean puhalsi yli Kingstonin eteläpuolen. 

Pian sen jälkeen kun olimme saaneet hurrikaanin jäljiltä talon siivottua Cosimo sairastui samanlaiseen outoon sahaavaan kuumeeseen ja päänsärkyyn kuin mistä minä olin ennen hurrikaania kärsinyt. Lähdimme lääkäriasemalle selvittämään mikä Cosimoa vaivasi, mutta siellä oli kaikki hurrikaanin jäljiltä edelleen sekaisin. Kingstonin lääkäriasemat ovat parhaimmillaankin vähän rönttöisiä paikkoja. Maalit halkeilevat pitkin seiniä, katossa on vesivaurioita, istuimet ovat nähneet parempia päiviä; kaikki on vähän sinnepäin. Kun seisoin lääkäriaseman vastaanotossa ja yritin ymmärtää, ettei lääkäriasemalla tosiaan ollut sähköä eikä juuri edes lääkäreitä jotka olisivat voineet sairasta Cosimoa auttaa, minulle kirkastui, että minun täytyi päästä Suomeen. Halusin käydä varmistamassa, että juuri alkaneessa raskaudessa kaikki oli niin kuin pitää. Halusin päästä tekemään kaikki mahdolliset testit, jotta viikkoa aikaisemmin sairastamani tauti saataisiin diagnosoitua. 

Kun Kingstonin lentokenttä oli saatu hurrikaanivahinkojen korjaamisen jälkeen vihdoin taas auki, lähdin käymään Suomessa. Helsingissä yksityisellä lääkäriasemalla raskauden ensimmäisen ultran aikana tiesin jo, että tulisin myös synnyttämään Suomeen. Ensimmäistä kertaa raskaustestin tekemisen jälkeen minusta tuntui, että tilanne oli jotenkin hallinnassa. Helsinkiläisen yksityisen lääkäriaseman puhtaat ja siistit seinät ja lattiat huokuivat turvaa ja rauhaa, lääkäristä puhumattakaan. 

Suomessa ei virustaudistani kyllä saatu mitään selvyyttä, eikä ihme, koska se paljastui muutamaa kuukautta myöhemmin denguekuumeeksi. Kukaan ei tullut dengueä Suomessa edes ajatelleeksi enkä itsekään osannut sitä alunperin epäillä. Onneksi perusdenguestä ei ole raskauden aikana mitään erityistä haittaa. 

Palattuani Suomesta takaisin Jamaikalle menin Kingstonissa naistentauteihin ja synnytyksiin erikoistuneelle naislääkärille samaan tuttuun lääkärikeskukseen, jossa sähköt onneksi taas toimivat. Lääkärillä ei ollut ultrauslaitetta; itse asiassa sitä ei kai ollut koko lääkäriasemalla. Yritin ottaa varovaisesti puheeksi niskapoimu-ultran mutta lääkäri ei tuntunut pitävän sitä tarpeellisena. Jamaikalla abortti on laiton eikä monilla jamaikalaisilla ole varaa tai mahdollisuutta edes käydä raskauttaan seuraamassa lääkärillä, joten siellä Suomen näkökulmasta arkipäiväiset asiat ovat harvinaisia erikoisuuksia. Niskapoimuasiassa elin sitten maassa maan tavalla: Mikon niskaa ei koskaan mitattu, eikä minulta myöskään otettu missään vaiheessa minkäänlaisia kehityshäiriöidenseulontaverikokeita. Kävin kuitenkin lääkärikeskuksen mukavalla lääkärillä siitä lähtien kerran kuussa tarkastuksissa. Lääkärillä oli doppler-laite sydänäänien kuuntelua varten ja testipapereita, joilla virtsasta mitattiin proteiini- ja sokeritasot. Hän mittasi joka käynnillä mahani kasvun ja seurasi muutenkin vointiani. Käytännössä kävin siis suomalaista neuvolaa vastaavissa säännöllisissä tarkastuksissa korkeasti koulutetun lääkärin luona.  

Olin varannut Suomesta Kingstoniin palatessani ajan myös toiselle synnytyslääkärille. Hänelle sai ajan vasta monen viikon päähän ja harkitsin ajan peruuttamista kun se vihdoin tuli ajankohtaiseksi, koska minullahan oli Kingstonissa jo raskautta seurava lääkäri. Päätin kuitenkin lähteä katsomaan tätä kuuluisaa synnytyslääkäriä, jonka luona kaikki ulkomaalaiset tuttuni kävivät. Kyseisen mieslääkärin vastaanotolle täytyi pahimmillaan odottaa kolmekin tuntia, vaikka olisi varannut ajan viikkoja aikaisemmin. Mutta lääkärillä oli huoneessaan ultrauslaite. Halu saada seurata raskautta kuvina oli niin kova, että lopulta kävin naislääkärin lisäksi myös mieslääkärillä kerran kuussa. Raskauteni oli varmaankin Kingstonin parhaiten seurattuja normaaleja raskauksia sinä vuonna. 

Lääkärikäyntien hinnat eivät Kingstonissa päätä huimanneet. Naislääkärin vastaanotto taisi maksaa kolmisenkymmentä euroa per kerta. Mieslääkärin hintoja en enää tarkkaan muista, mutta eivät nekään kovin paljon tuota enempää tainneet olla, enimmillään ehkäpä viitisenkymmentä euroa kerralta. 

Synnyttämisestä Jamaikalla minulla ei ole kokemusta koska lähdin todellakin paria kuukautta ennen laskettua aikaa Suomeen odottamaan Mikon syntymää. Muutama ulkomaalainen ystäväni kuitenkin synnytti Kingstonissa ja osasi kertoa, että hienoimpaankin yksityissairaalaan piti tuoda mukana muun muassa omat vessapaperit ja mielellään kai myös luovutettua verta. Täälläpäin maailmaa kun on usein pula verestä leikkausten tai vaikkapa juuri synnytykseen liittyvien komplikaatioiden yhteydessä. 

Kävin Kingstonin parhaimmassa yksityissairaalassa vierailulla vasta siinä vaiheessa kun Miko oli jo syntynyt. Sairaala vaikutti paljon paremmalta kuin mitä olin odottanut, mutta en silti katunut, että olin tehnyt valinnan lähteä Suomeen synnyttämään. On hetkiä jolloin tuntuu erityisen hyvältä olla ympäristössä jonka tuntee ja ymmärtää, ja jossa ei itse ole myöskään mikään kummajainen, outo ulkomaalainen. Kävin synnyttämässä myös Matildan Suomessa ja tarkoitus on, että myös uusin pikkusisarus syntyy siellä syksymmällä. 

Ärsytyksenaiheita

Herään melkein joka aamu puoli kuudelta vartijoiden vahdinvaihtoon. Vartijoiden uusi hieno koppi on ihan meidän makuuhuoneemme ikkunan alla. Nukun ilman ongelmia linnunlaulun ja muitten luonnonäänien läpi, mutta ihmisten hiljaiseenkin sananvaihtoon ikkunani alla herään aina. 

Äkäinen naapurinrouva ärsyttää. Ei auta, että olemme laittaneet koirien ja rouvan väliin näköesteen. Edelleen rouva kuikuilee koiriamme vihaisesti takapihan aidanraoista ja ruiskii niiden päälle vettä puutarhaa kastellessaan - muka vahingossa. Koirat suhtautuvat äkäiseen naapuriin erinomaisen epäluuloisesti, koska tietysti vaistoavat rouvan niitä kohtaan tunteman inhon. Koirat siis haukkuvat rouvaa ja se saa tietysti naapurinrouvan entistä äkäisemmäksi. Mikä noidankehä.

Hurrikaanisesonki alkaa vähän yli kuukauden päästä. Se tuo mukanaan sateet jotka taas kerran tekevät takapihastamme ja lähiteistä kuravelliä. Koirat tuovat mudan mukanaan tassuissaan sisälle. Joka paikka on siis pian taas täynnä mutaisia tassunjälkiä. 

Internet toimii miten sattuu, hanoista ei tule aina vettä ja viime aikoina on ollut ongelmia myös televisiolähetysten kanssa. Loppupäivästä televisiosta ei yhtäkkiä usein näykään kanavan kanavaa, mutta myöhemmin illalla kanavat taianomaisesti palaavat paikoilleen. Koskaan ei tarkkaan tiedä etukäteen milloin katkeaa vesi, milloin televisio ja milloin internet. Sähköt sentään ovat viime viikkoina katkenneet vain kertaalleen.

Olemme asuneet Belmopanissa jo yli kolme vuotta. Tunnen paljon ihmisiä, olen ehtinyt solmia läheisiä ystävyyssuhteita ja toisaalta kerennyt myös polttaa joittenkin ihmisten kanssa päreeni tässä ajassa jo muutamankin kerran. Pienen kylän pienet piirit pyörivät yhä pienempää ympyrää, tai siltä ainakin välillä tuntuu. 

Mutta oi onnea, että saan aina vain kestää juuri näitä pieniä ja vähän suurempia ärsytyksenaiheita ja epäkohtia! Ihanaa olla täällä talossamme ja tietää, että tämä on meidän kotimme vielä hyvän aikaa, sotkuineen ja skorpioneineen kaikkineen. Mahtavaa ajella ympäri tuttua kylää asioita hoitamassa ja tietää, että saamme edelleen jatkaa rauhallista eloamme tässä rakkaassa ympäristössä.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Vapaaehtoistyöpäivä

Tein eilen melkein kokonaisen työpäivän ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vapaaehtoistöitä toki vain, ei sentään palkkatyötä.

Eläinsuojeluyhdistys järjesti avoimien ovien päivän yhdistyksen tilalla. Tarkoituksena oli esitellä järjestön toimintaa ja maatilaa rakennuksineen, ja pyrkiä hankkimaan uusia jäseniä. Päivä sujui hyvin; uteliaita riitti melko tasaisena virtana. Ilmainen eläinlääkärintarkastus toi paikalle jos jonkinlaisia koiria ja kissoja ja omistajia. Monessa taloudessa näytti olevan yksi suurempi vahtikoira ja lisäksi yksi tai useampi pieni sylikoira, sekarotuisia ja rotukoiria sikinsokin. Mutta tuli tilaisuuteen myös jos jonkinlaista kulkijaa ilman lemmikkiä. 

Minä päivystin pöydässä, jossa annettiin tietoa eläinten steriloimisesta ja toisaalta otettiin vastaan myös uusia jäsenhakemuksia. Jäsenhakemuspuoli sujui ihan mallikkaasti, mutta näin jälkikäteen ajatellen minä en varmasti ollut paras valinta puhumaan lemmikkien steriloinnista. Asia on liian lähellä sydäntäni, että osaisin käsitellä sitä täysin asiallisesti ja ystävällisesti myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka varta vasten tai huolimattomuuttaan teettävät koirillaan pentuja. Onneksi ymmärsin ensimmäisen terävän kommenttini jälkeen jättää asian toisten esiteltäväksi ja pitäydyin lähinnä jäsenhakemusasioissa. Myöhemmin iltapäivällä improvisoin myös odotuslistaa eläinlääkärinvastaanotolle, kun paikalle yhtäkkiä pyrähti kerralla monta lemmikkiä omistajineen.

Aamupäivä oli käsittämättömän kuuma. Varjossa teltan alla säästyin onneksi sentään suoralta auringonpaisteelta. Iltapäivällä saimme nauttia lyhyestä sadekuurosta joka hetkeksi raikasti ilman. Illan hämärtyessä ajelin takaisin kotiin ja lähetin Cosimon vuorostaan purkamaan telttoja ja siirtämään tuolit takaisin paikoilleen. Juomavettä kului kuumana päivänä aika tavalla mutta nälkä ei ehtinyt tulla oikeastaan kuin vasta sitten kun olin illalla ehtinyt kotiin asti. Siinä vaiheessa olin kuitenkin melkein liian väsynyt syödäkseni. Sain lapset nukkumaan ja istuin puolikuolleena sohvalla useamman tunnin keräämässä voimia, että jaksaisin lähteä itsekin unten maille. 

Ihan hyvää harjoitusta oli tämäkin pieni tempaus vastaisen varalle. Sain taas vähän tarkennettua ajatusta siitä minkälaiset hommat minua tulevaisuudessa saattaisivat kiinnostaa. 

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Iskuja yhtäällä ja toisaalla

Aikaisemmin tässä kuussa Afganistanissa kuoli nuori amerikkalainen diplomaattinainen. Samalla viikolla kuoli Afganistanissa useammassa erillisessä iskussa lisäksi monia paikallisia, kuolleiden joukossa myös lapsia. Facebookissa muutama tuttavani vaihtoi profiilikuvansa mustaksi muistonauhaksi amerikkalaisen diplomaattinaisen muistoksi. Tuttavani julkaisivat Facebookissa artikkeleita, jotka käsittelivät nuoren naisen elämää ja persoonaa, ja huokailivat tämän kohtaloa tilapäivityksissään. Kukaan tutuistani ei sanallakaan maininnut kuolleita afganistanilaislapsia eikä ole koskaan minun nähteni päivitellyt noin yleensä sitä kuinka onnettomissa ja vaarallisissa oloissa monet maailman ihmiset elävät.

Ymmärrän kyllä, että amerikkalaisia diplomaattituttujani toisen nuoren diplomaatin kuolema kosketti läheltä. Diplomaattinainen oli kuitenkin itse valinnut uransa, ottanut vastaan paikan Afganistanissa, ja arvatenkin ja toivottavasti tiesi työnsä ja asemamaansa riskit. Paikallisilla lapsilla ja muilla iskuissa kuolleilla afganistanilaisilla ei sen sijaan ollut mitään vaihtoehtoa: he syntyivät minne syntyivät ja kuolivat samassa paikassa. 

Maanantaina räjähti Bostonin maratonin maalialueella. Pommi surmasi kolme ihmistä ja vahingoitti satoja. Muutamaa päivää myöhemmin räjähti Bagdadissa, Irakissa paikallisessa kahvilassa pommi. Bagdadin kahvilaiskussa kuoli 27 ihmistä. Uutisotsikot eivät ole moneen päivään juuri muuta käsittelleet kuin Bostonin iskua, Bagdadin kahvilaisku on puolestaan saanut huomattavasti vähemmän huomiota. On tietysti odottamatonta ja tavatonta, että Bostonissa Yhdysvalloissa räjähtää, kun taas Bagdadissa pommit ovat edelleen arkipäivää. Mutta eivät Bagdadin asukkaat ansaitse levotonta elämäänsä sen enempää kuin länsimaiden kasvatitkaan ansaitsevat verrattain turvallisen ja rauhallisen elinympäristönsä. On sattumaa minne kukin meistä syntyy ja missä olosuhteissa kuolee. Tuntuu raa'alta, että Afganistanin ja Irakin ja muiden levottomampien maiden terroritekoja tuskin huomioidaan, paitsi silloin kun uhriksi joutuu joku länsimaalainen. Menetetty elämä on kuitenkin menetetty elämä, osasimme sitten itse kuvitella itsemme uhrin paikalle tai emme. 

Bostonin pommi-iskun uutisointi on saanut minut useampaan kertaan puistelemaan päätäni ja kääntämään kanavaa. Hyvän ja pahan vastakkainasettelu tuntuu minusta vieraalta ja hyödyttömältä. Kyse on kuitenkin tosiasiassa jostain paljon monimutkaisemmasta kuin hyvän ja pahan taistelusta. Yksiselitteinen hyvä ja paha kuuluvat satuihin eivätkä tosielämään. 

En osaa iloita siitä, että teini-ikäinen poika on nyt poliisin hallussa, haavoittuneena sairaalassa. Vaikka olisi kyse minkälaisesta terroristista, hän on samaan aikaan myös nuori poika. Uskon vahvasti siihen, että ihmiset eivät ajaudu tekemään kamalia tekoja tyhjiössä ihan omia aikojaan. Joko on kyse jostain mielenhäiriöstä tai laajemmasta mielisairaudesta tai sitten ihminen on kärsinyt itse niin paljon, ettei osaa muuta kuin aiheuttaa kärsimystä toisillekin. Ei joka tapauksessa tunnu minusta hyvältä tai oikealta riemuita siitä, että joko mieleltään sairas tai sitten erittäin onneton tai muuten häiriintynyt nuori ihminen on nyt saatu kiinni. 

Hyvä tietysti, ettei Bostonin alueella tarvitse enää pelätä tämän porukan rakentamia pommeja. Mutta on kuin ihmiset uskoisivat, että koska tämä yksi nuori mies on saatu kiinni ja hänen veljensä on kuollut, enää ei tarvitsekaan pelätä mitään. Elämä jatkuu entisellään. Oikeasti elämä on kuitenkin täynnä riskejä, joka päivä ja jatkuvasti. Valitettavasti aina löytyy ihmisiä jotka haluavat aiheuttaa toisllle vahinkoa syystä tai toisesta. Siksi tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että Bostonin kaupunki ja lähialueet suljettiin nuoren pommimiehen vuoksi. Olihan teini selvästi erittäin vaarallinen, mutta lymyää kai Bostonissa jatkuvasti muitakin pienempiä ja suurempia hallitsemattomia vaaroja? Ei kai yhden vaarallisen ihmisen vuoksi joka kerta suljeta kokonaisia kaupunkeja? Levisikö yleinen hysteria Bostonissa myös poliisiin ja muihin viranomaisiin vai oliko tilanteessa takana jotain muuta sellaista mitä en yksinkertaisesti ymmärrä? Mistään ei tunnu löytyvän vastauksia, vain uhoa siitä, että tilanne on nyt ohi ja terrori voitettu.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Mielekästä tekemistä

Autoin viime viikolla eläinsuojeluyhdistystä luomaan uuden esitteen. Edellinen esite oli kuutisen vuotta vanha ja vähän sekava ja kotikutoisen oloinen. Vaikka eläinsuojeluyhdistys on tehnyt töitä Belmopanissa jo monen vuoden ajan eivät monet paikalliset edelleenkään tiedä sen toiminnasta juuri mitään. Olisi tärkeää saada sana yhdistyksestä leviämään ja uusi esite toivottavasti auttaa asiaa. Mielelläni annoin siis yhdistykselle vähän aikaani.

Koska meillä ei ole tätä nykyä kotona yhdelläkään koneella kunnollista tekstinkäsittelyohjelmaa kävin Cosimon toimistolla tekemässä parina päivänä muutaman tunnin verran töitä sillä välin kun Miko oli koulussa ja Matilda lastenhoitajan hyvässä huomassa.

Olin unohtanut kuinka mukavaa onkaan istua ilmastoidussa toimistossa ja keskittyä kaikessa rauhassa töihin! Sain pyöritellä tekstiä rauhassa mielessäni ja paperilla. Oli kuin joku unohtunut osa minusta olisi herännyt pitkästä unesta. Tein aikoinani paljon töitä juuri sanojen parissa. Kirjoitin ja toimitin uutislehtisiä, tiedotteita ja isompiakin julkaisuja. Siksi kai esitteen tekeminen osui niin hermoon: se muistutti minua aktiivisesti työajoistani. 

Minä viilasin eläinsuojeluyhdistyksen esitteen tekstiä, järjestin tietoja uuteen uskoon, ehdotin muutoksia niin vanhaan rakenteeseen kuin sisältöönkin. Osa ehdotuksistani meni läpi, osa ei. Minä tein joka tapauksessa oman osuuteni niin hyvin kuin osasin. Oli ihan hyvä ja terveellistä, ettei minulla ollut esitteen suhteen vapaita käsiä. Ei ollut kyse luovasta työstä vaan hommasta jota tein ikäänkuin asiakkaalle. Osa työntekoahan on useimmiten juurikin yhteys muihin ihmisiin; työelämä on neuvottelua ja keskustelua, kompromisseja ja yhteisiä päätöksiä. 

Toimiston printterin luona vaihdoin työnteon lomassa muutaman sanan Cosimon ja tämän kollegoiden kanssa. Työrupeaman lopuksi kävelin kotiin omissa ajatuksissani. 

Pitkään aikaan en ole osannut kuvitella minkälaiseen työhön voisin näitten kotivuosien jälkeen palata. En ole työelämän suhteen juuri ollenkaan kunnianhimoinen, mutta haluaisin kuitenkin tehdä jotain sellaista, joka olisi minulle itselleni jollain tavalla mielekästä. Olin kokonaan unohtanut, että mielekkyyttä työelämään tuovat onnistumisen hetket ja niitähän on mahdollista saada melkein missä tahansa työssä. 

En ole ihan vielä valmis palaamaan töihin. Meidän perheestämme puuttuu yksi perheenjäsen, jonka kanssa haluan viettää rauhassa muutaman vuoden kotona niin kuin Mikon ja Matildankin kanssa. Mutta teki oikein hyvää oivaltaa, että kun tämäkin mahassa kasvava pieni on ehtinyt vauva- ja taaperovaiheen yli minua odottaa uusi todellisuus, joka tuntuu ihan kutkuttavalta ajatukselta sekin. 

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kiireetön lauantai

Kuuntelen ruohonleikkurin hurinaa etupihalla ja katselen naapurin likaisen katon yli taivasta, joka vähitellen kirkastuu sumun takaa. Sumu ei kerro harvinaisen harmaasta aamusta vaan siitä, että tänään on taas uusi erinomaisen kuuma päivä. Sisällä lämpöasteita ollut aamusta asti yli kolmekymmentä, ulkona on auringossa arviolta ainakin viitisen astetta kuumempaa. Tuuletin liikuttaa lämmintä ilmaa ympäri lempeän tuulenvireen tapaan mutta ei juuri helpota oloa. 

Miko on vähän kuumeinen ja Cosimo töissä, joten lapset ja minä vietämme erikoisvapaapäivää. Katselemme makuuhuoneessa lastenelokuvia ja pidämme sängyssä kevyttä piknikkiä. Ennen pitkää valumme alakertaan lounaalle. Lounaan jälkeen lepäily jatkuu. Olen luvannut tehdä jossain vaiheessa päivää popcornia. 

Tämä belizeläinen elämämme tuntuu vielä entistäkin paremmalta kun tiedän, että saamme sittenkin elää arkea vielä monta hetkeä eteenpäin tässä tutussa rakkaassa ympäristössä. Takapihan mangopuussa roikkuu kokoelma pieniä mangonalkuja. Sydämeni on täysi nyt kun tiedän, että pääsemme niistä kesämmällä mitä todennäköisimmin nauttimaan. On mahtavaa tietää, ettei ole kiire minnekään.

Skorpioneista sammakoihin

Miko ja Matilda olivat jossain vaiheessa erityisen innostuneita Disneyn Prinsessa ja sammakko -elokuvasta. Sitä katsottiin kerta toisensa jälkeen. Kun Prinsessa ja sammakko -kausi oli kovasti päällä pyrin melkein päivittäin korostamaan, että sammakkoja ei oikeasti pidä lähteä pussailemaan taikojen tekemisen toivossa. Belizessä on nimittäin skorpionien, tarantellojen, erinäisten käärmeitten ja muitten kauhua herättävien ötököitten lisäksi myös äärimmäisen myrkyllisiä sammakoita. Niitten myrkkyä ovat Väli- ja Etelä-Amerikan alkuasukkaat aikoinaan käyttäneet myrkkynuoliensa myrkkynä ja siksi sammakkoja kutsutaankin nuolimyrkkysammakoiksi (poison dart frog). 

Eilen ystävämme koira söi nuolimyrkkysammakon. Eläinlääkäri yritti parhaansa mutta iltapäivällä koira kuitenkin kuoli. Koiraparan kuolema kirpaisee meitä ihan erityisesti siksi, että kyseessä on ystävämme jonka luona meidän koiramme lomailevat kun me olemme poissa Belmopanista. Kuollut koira oli koiriemme tärkeä koirakaveri ja myös meidän ihmisten vanha tuttu.

Nuolimyrkkysammakoita riittää läpi kylän eli en usko ystäväni pihaa sen vaarallisemmaksi paikaksi kuin meidänkään pihaamme. Täällä Belizessä on aina olemassa se vaara, että lemmikki kohtaa jonkun myrkyllisen eläimen. Eikä auta vaikka koiria pitäisi aina sisällä ja vahtisi silmä tarkkana aina niitten ulkoillessa; kuten tällä viikolla on todettu, myrkylliset eläimet löytävät usein tiensä myös sisälle taloon. Meidän koiramme viihtyvät joka tapauksessa päivisin paremmin pihalla kuin sisällä talossa. Olemme yrittäneet tehdä pihasta niille mahdollisimman turvallisen paikan, mutta emme vahdi koiria jatkuvasti kun ne ovat pihalla. Emmekä toisaalta myöskään päivystä niitten rinnalla sisällä öisin. Joskus on koiranomistajankin käytävä nukkumaan.

Toivon siis vain kaikin voimin, että omat koiramme ymmärtävät olla leikkimättä myrkyllisten käärmeitten, skorpionien tai sammakoitten kanssa. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin. Onneksemme koiramme eivät ole koskaan saaneet sen enempää punkkikuumetta kuin mitään vakavampia pistoja tai puremiakaan. Tiedän koiriemme varovan tarantelloja ja muita hämähäkkejä. Luulen, että koirat ovat joskus saaneet joltain vähemmän myrkylliseltä hämähäkiltä nenilleen eivätkä halua enää toiste kärsiä hämähäkin pureman aiheuttamaa kipua. Hyvä niin.

Myrkkysammakoissa on se huono puoli, että niitten kanssa eivät koirat juuri pääse harjoittelemaan. Eilen kuollut koira ei ollut mikään pieni sylikoira vaan saksanpaimenkoiran ja jonkun vähän pienemmän rodun sekoitus, joka tapauksessa keskikokoinen koira. Pienessä sammakossa riittää siis hyvin myrkkyä tappamaan aika hetkessä vähän isommankin eläimen. Sitä on jotenkin vaikea uskoa ja ymmärtää.

*****

Kauniita unia, koiraystävä. 

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Helle jatkuu

Skorpionien lisäksi olemme tällä viikolla jännittäneet muitakin asioita. Olemme laskeneet ja huolehtineet miten saamme koirat tarvittaessa valmiiksi matkaan sopivassa aikataulussa. Ihmetelleet minkälaisiin olosuhteisiin olemme mahdollisesti lähtemässä. Minä olen toisaalta päivitellyt kuumenevaa säätä ja toisaalta miettinyt, etten ehkä pärjää ilman tätä kestoaurinkoa.

No, eilen tuli vihdoin tieto siitä, että emme toistaiseksi olekaan lähdössä yhtään minnekään. Helle jatkuu siis meidän kohdallamme toistaiseksi. Tämä uusinkin kohdemaaehdokas jää näin lopulta vain yhdeksi menetetyksi mahdollisuudeksi muiden joukossa. Juuri kun olin aikeissa tehdä blogiin pienen tietovisan uudesta kotimaastamme, jotta oppisin itse maasta vähän lisää ja saisin pitää teitä visan merkeissä vielä hetken jännityksessä. Kisailun vastaus olisi muuten ollut Azerbaijan. Sinne muutossa olisi varmasti ollut hyvät ja huonot puolensa. 

Mutta kaikki taisi käydä ihan parhain päin. Aikaisemmin tällä viikolla Belize Cityssä ultraäänilaitteen ruudussa näkyi nimittäin pieni tyyppi jolla näytti olevan asianmukainen määrä sopivia ruumiinosia ja kova meno päällä. Tyyppi malttoi tuskin pysähtyä paikalleen sen verran, että lääkäri sai tehtyä asianmukaiset mittaukset. Ennen tätä ultraa ei ole raskaus tuntunut oikein todelliselta, mutta tiistaista lähtien on naamallani ollut melko pysyvä hymy. Nyt alan uskoa, että syksymmällä meistä ihan oikeasti tulee kolmilapsinen perhe. 

Tämä saisi ihan mielellään minun puolestani olla tälle vuodelle ainoa suurempi muutos. Jos se vain mitenkään onnistuu, muuttohommat laitetaan nyt siis hetkeksi jäihin ja keskitytään toistaiseksi nauttimaan tutusta arjesta ja kasvattamaan mahaa. 

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Pareittain

Jonna Meksikosta kertoi edellisen kirjoituksen kommenteissa, että Meksikossa sanotaan skorpionien kulkevan pareittain. Yhtäkkiä minäkin muistin, että niinhän sitä taidetaan itse asiassa uskoa täällä Belizessäkin skorpioneista: ei yhtä ilman toista. Jostain syystä skorpioneja löytyy aina pari, ja niin on löytynyt meiltä kotoa tähänkin asti aina kun nyt asiaa oikein ajattelen.

Tämän iltapäivän olen siis onnellisena tuudittautunut siihen uskoon, ettei enempiä skorpioneja ole ainakaan hetkeen talossa. Vähän silti hirvitti kaivella ruoka- ja astiakaappeja illallista laittaessa. Onneksi kaapista löytyi vain sitä mitä olinkin hakemassa, ei mitään ylimääräisiä yllätyksiä.

En tiedä mistä sain eilen päähäni, että skorpionit kulkevat kolmisin? Toivon todella, että meidän talouden skorpionit olivat nyt toistaiseksi tässä. Ihan kokonaan en taida kuitenkaan enää osata rentoutua. Sängyt ja kengät tulee tarkistettua nyt varmaan vielä hyvän aikaa.

Täytyy toivoa, että lausahdus skorpionipareista on totta. Ja toisaalta ettei niitä ole nyt vielä toistakin paria täällä jossain piilottelemassa. Uskoisin mielelläni myös siihen uskomukseen jonka mukaan samassa paikassa ei ole samaan aikaan sekä skorpioneja että tarantelloja. Että jos nyt sentään tarantellat eivät osaisi karvaisine jalkoineen vääntäytyä tänne sisälle asti…

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Ei kahta ilman kolmatta

Perjantaina tulin kotiin aamun kauppakierrokselta ja lastenhoitaja kertoi, että keittiön tiskialtaassa oli ollut suuri skorpioni, jonka lastenhoitaja ja kotiapulainen olivat yhteisvoimin tappaneet keittiön kaapista löytyneellä myrkyllä. Pääsin ihailemaan kuollutta skorpionia roskakorissa, jonne neuvokkaat ja reippaat naiset olivat sen heittäneet. Iso oli ja komea, mutta onneksi tosiaan siinä vaiheessa jo kuollut. 

Eilen olin lihapullantekohommissa ja aikeissa ottaa keittiön alalaatikosta paistolevyn pullia varten, kun näin suuren skorpionin pyrkivän piiloon lasisten uunivuokien väliin. Lapset olivat katsomassa televisiota, koirat pihalla. Minä yksin kiroilin skorpionia keittiössä. Hetken harkitsin vartijan hakemista apuun, mutta en kuitenkaan kehdannut. Hain keittiön yläkaapista myrkkypullon, jota en olisi edes muistanut, jos sille ei olisi ollut käyttöä edellisellä viikolla. Nostin varovasti mutta reippaasti skorpionin päältä astioita pois niin että se oli vihdoin esillä kokonaisuudessaan. Sitten suihkutin myrkkyä sitä päin. Ötökkä ei millään kuollut, mutta pökertyi sentään sen verran, että rohkenin kantaa sen lasivuoassa alakerran kylpyhuoneeseen. Vedin puolikuolleen skorpionin vessasta alas. Kävin seuraavan tunnin ajan vielä useampaan kertaan tarkistamassa, että olihan tyyppi kadonnut, eikä mitenkään kiivennyt takaisin ylös.

Tunsin itseni skorpionin nirhaamisen jälkeen toisaalta reippaaksi, ja toisaalta todella ulkomaalaiseksi ja tottumattomaksi belizeläisen elämän realiteetteihin. Kävi minulla myös sääliksi skorpionia. Kunpa olisin rohjennut päättää sen päivät niin, ettei se olisi joutunut kärsimään. Ennen pitkää muistin huolehtia myrkyn hajusta keittiössä. Avasin ikkunat ja takaoven. Paistipihdeillä nostin keittiön alalaatikosta loput paistolevyt ja astiat, pesin ne huolellisesti mahdollisista myrkyn jätteistä. Sitten jatkoin lihapullien valmistusta. Lihapullista tuli kyllä vähän mitä tuli ja riisitkin paloivat osin pohjaan. Vielä tänä aamunakin olen näkevinäni skorpioneja kaikkialla.

Sen verran pelottavan näköinen oli tämä kaveri, että en toivo enää toista kohtaavani. Meillä on ollut joskus ennenkin muutama skorpioni talossa. Ne ovat kuitenkin olleet pienempiä. Nämä taloomme nyt löytäneet skorpionit ovat lastenhoitajan mukaan myös aikaisempia vierailijoita myrkyllisempiä. Periaatteessa skorpioninpiston ei pitäisi tappaa, mutta erityisesti lapsille - ja arvatenkin myös koirille - pisto voi kuitenkin olla hengenvaarallinen. Availen hyvin varovasti nyt keittiön kaappeja enkä työnnä kättäni mihinkään pimeisiin koloihin. Täytyy myös alkaa ihan oikeasti katsoa kenkien sisälle siltä varalta, että niissä odottaa skorpioni piikki ojossa. 

Toivon todella, etteivät lapset tai koirat kohtaa seuraavaa skorpionia. Belizessä sanotaan skorpioneista nimittäin, ettei kahta ilman kolmatta...

torstai 4. huhtikuuta 2013

Hetken hukassa

Elin hienosti hetkessä niin kauan kunnes elämään taas kerran ilmaantui aikajana. Muutama päivän verran on taas laskettu viikkoja ja kuukausia, eletty lopunajan aikoja ja ihmetelty miten erilaiset aikataulut saadaan toimimaan yhteen.  

Voi nimittäin olla, että uusi kohdemaamme on selvinnyt. Toistaiseksi vielä odotellaan mitä tuleman pitää, kaikki on virallisesti ihan auki, mutta mahdollisuus on ilmassa. Uskon, että sopeudumme ennen pitkää uusiin kuvioihin, mutta niin kuin aina ennenkin kun lähtö on konkreettisemmin edessä, minun ensimmäinen reaktioni on ennen kaikkea vastentahtoinen. Ikävöin jo etukäteen Belmopaniin. Hirvittää lähteä täältä pienistä piireistä suurempiin. Miten ihmeessä onnistun lasten kanssa liikkumaan sujuvasti uudessa suuressa kaupungissa, jossa en tule uskaltamaan ajaa autoa? Miten pärjään koirien kanssa sellaisissa oloissa, joissa meillä ei ehkä yhtäkkiä olekaan käytössä omaa pihaa? Jääkö minulle enää lasten ja koirien hoidolta lainkaan omaa aikaa, kun etäisyydet ovat pitempiä ja elämä kaikilta osin vaativampaa kuin täällä kylän hiljaisuudessa?

Muutaman päivän ajan tuskailin uusia tuulia, mutta tänään heräsin kirkastuneella mielellä. Aamiaisella katselin kun Skippy seisoi aamuauringossa mangopuun alla pihalla ja muistin taas kuinka huimaa tämä elämäni onkaan, ja kuinka huimaa elämä on kaiken kaikkiaan. Olen täällä nyt, ja täällä on käsittämättömän kaunista ja leppoisaa. Taivas on sininen, aurinko polttava, ja linnut laulavat.  Uudet kuviot puolestaan ovat täynnä uusia mahdollisuuksia, uusia tuttavuuksia ja uusia oivalluksia.

En halua elää elämääni pelokkaana ja jännittyneenä vaan pyrkiä nauttimaan joka hetkestä. Antaa tulla mitä tuleman pitää. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tulossa on paljon hyvää ja kaunista. 




keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Apinoita ja muita pääsiäishuveja

Pitkä pääsiäisviikonloppu sujui mallikkaasti. Kovin emme tosin pääsiäistä viikonlopun aikana viettäneet. Sunnuntaina piilotin kyllä lapsille ympäri taloa pääsiäismunia, jotka he saivat sitten kartan kanssa etsiä. Olen viime vuosina ottanut talteen aikamoisen kokoelman pääsiäismunien värikkäitä muovisia kuoria, jotka on kai tarkoitettu kertakäyttöön mutta jotka itse asiassa toimivat mainiosti uusiokäytössä vuodesta toiseen. Muovisten munankuorten sisälle piilotin pieniä gluteenittomia suklaamunia, jotka olimme varta vasten tuoneet mukana Italiasta ja Peeps-pääsiäisvaahtokarkkeja, jotka taitavat olla alkujaan amerikkalaisia, mutta joita yllättäen löytyi pääsiäisen alla monista Belmopanin ruokakaupoista. 

Muutoin vain nautimme pitkästä viikonlopusta ja muutaman päivän rauhasta. Ihan vain kodin piirissä emme sentään koko neljää päivää viettäneet. Kävimme myös useampaan kertaan uimassa ja kertaalleen ratsastamassakin. Uskaltauduimme myös yhtenä loma-aamuna Ka'anaan herkulliselle aamiaisbrunssille. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat ja taas kerran gluteenittomuus onnistui ongelmitta kun tilasimme Matildalle räätälöidyn aamiaisen: munakkaan ja hedelmiä. Yhtenä pitkän viikonlopun illoista pääsimme myös nauttimaan ihanista iranilaisista herkuista illallisella ystäväperheen luona. 

Maanantaina, Cosimon viimeisenä lomapäivänä, lähdimme ystäväperheen kanssa katsastamaan projektia, joka suojelee Belizen mustia mölyapinoita. Olimme kuulleet projektista jo aikaa sitten, mutta Miko pelkäsi aikaisemmin mölyapinoita niin paljon, ettei niitten luona vierailu moneen vuoteen tullut kysymykseenkään. Mölyapinat pitävät nimensä mukaisesti kovaa ääntä. Pienestä apinasta lähtevä ääni kuulostaa norsun tai jonkun muun valtavan eläimen huudolta. Apinansuojeluprojektin melko kesynoloiset villimölyapinasuojatit eivät onneksi kovin huudelleet. Ihmettelivät vain meitä vähintäänkin yhtä uteliaina kuin me niitä. Mahtavan näköisiä tyyppejä pyöreine silmineen ja kippurahäntineen. 





Mustat mölyapinat ovat uhanalaisia eläimiä. Niitä löytyy vain Belizestä, Guatemalan pohjoispuolelta ja eteläisestä Meksikosta. Belizessä mustia mölyapinoita on onneksi ainakin toistaiseksi vielä sen verran, että olemme niihin törmänneet luonnossa ennenkin. Ihan täällä Belmopaninkin reunamilla kuulee välillä mölyapinan huutelua. Oli silti aika huimaa katsella apinaa näin läheltä silmästä silmään. Apinatapaamisen lisäksi kävimme myös pienellä kävelyllä apinoiden asuinalueen läpi. Tutustuimme perinteisiin lääkekasveihin ja Miko maistoi elävää termiittiä. 

Mikon koulun pääsiäisloma jatkuu viikon loppuun asti. Eilisestä lähtien on Cosimo ollut taas töissä ja lapset ja minä olemme pysytelleet kodin tuntumassa ja puuhailleet niitä näitä. On mukavaa kun ei aamuisin tarvitse pyrkiä saamaan koko porukkaa hereille ja valmiiksi tiettyyn kellonaikaan mennessä. Onneksi ollaan kuitenkin jo keskiviikossa. Lomailu on mukavaa, mutta kyllä tavallisessa arjessa on sitä jotain. 

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Gluteeniton banaanileipä

Viime viikolla tein banaanileipää, tai ainakin yritin tehdä. Tarkoitus oli ottaa leipomisesta kuvia, mutta eihän siitä mitään tullut. Leipominen on minulle ihan riittävän haastavaa ilman kameraakin. Enkä osaa muutenkaan oikein ottaa ruuasta tai ruuanlaitosta kuvia, varsinkaan meidän keittiössämme missä ei luonnonvaloa ole liiaksi. Hyvien tai edes kohtuullisten ruokakuvien ottaminen on vaikeaa.

Oli miten oli, taisin tehdä liian suuren ja kostean taikinan, koska leipä ei ollut valmistua millään. Tein taikinaa kaksinkertaisen määrän ja käytin neljän banaanin sijaan kolmea banaania ja siivua papaijaa. Papaijaa taisi tulla suhteessa liikaa ja se vetisti taikinan. Tunnin paistamisen sijaan paistoin leipää lopulta yli kaksinkertaisen ajan, mutta silti se vaikutti sisältä kostealta.

Seuraavana aamuna oli leipä Cosimon mukaan ihan syömäkelpoista, muttei kovin makeaa. Niin, olin tainnut unohtaa tällä kertaa sokerin kokonaan… Kun tein banaanileipää ensimmäisen kerran laitoin vahingossa taikinaan sokerin sijasta suolaa. Leipä oli sillä kertaa rakenteltaan täydellinen, mutta suola tietysti pilasi sen kokonaan.

Omaksi ja banaanileivän puolustukseksi täytyy sanoa, että tässä välissä olen kyllä leiponut oikein onnistuneitakin banaanileipiä! Mutta selvästikään en ole mikään luontainen leipuri. Minun täytyy todella keskittyä niinkin yksinkertaiseen reseptiin kuin banaanileipä.

Hyväksi todettu gluteenittoman banaanileivän resepti tulee nyt joka tapauksessa tässä:

3 dl gluteenitonta jauhoa (olen itse käyttänyt valmista gluteenitonta jauhosekoitusta, johon olen lisännyt vähän amaranttijauhoa ja ripauksen ksantaanikumia)
1 tl leivinjauhe
2,5 dl sokeria
2 kananmunaa
1 dl ruokaöljyä
2 ylikypsää banaania

Sekoita banaanit, kananmunat, öljy ja sokeri tasaiseksi. Lisää jauhot ja leivinjauhe ja sekoita tasaiseksi. Kaada sekoitus voideltuun tai leivinpaperilla vuorattuun leipävuokaan ja paista 175 celsiusasteessa noin tunnin verran. Leipä on valmista kun siihen työnnettyyn tikkuun tai veitseen ei enää jää kiinni raakaa taikinaa. 

Banaanileivän teko on helppoa, vaikkei minun esimerkkini ehkä siitä vakuutakaan. Siinä on myös se hyvä puoli, että koskaan ei tarvitse heittää ylikypsiä banaaneja pois tai kompostiin - niistä kun saa vähällä vaivalla tehtyä maistuvaa herkkua. Netistä löytyy paljon variaatioita niin gluteenittoman kuin gluteenillisenkin banaanileivän tekoon. Itse en ole niin ihastunut sellaiseen leipään johon on lisätty esimerkiksi pähkinöitä, mutta monille se maistuu.


Muutos aikaisempaan tekstiin: Vaihdoin ruokasoodan reseptissä leivinjauheeksi. Huomasin nimittäin kun tein banaanimuffinsseja Suomessa tällä banaanileivän ohjeella, että ruokasoodaa paremmin voisi itse asiassa toimia leivinjauhe. Ruokasooda vaatii toimiakseen melkein käymistilassa olevia banaaneja mutta banaanit eivät Suomessa tunnu kypsyvän sopivalla tavalla. Leivinjauheen kanssa banaanileivästä tulee aika kuohkeaa, mutta ainakin banaanimuffinsseihin kuohkeus sopii oikein hyvin. 

Nämä banaanit ovat itse asiassa päivää vailla valmiita banaanileipään. Vieläkin tummempia ja vetisempiä saavat banaanit siis olla.