torstai 30. toukokuuta 2013

Edistystä - tai jotain sinnepäin

Meillä on ollut vaikeuksia löytää täältä kylältä lääkäriä, joka osaisi hoitaa Cosimon perinnöllistä sairautta. Belmopanissa ei valehtelematta tunnu enää olevan yhtäkään pätevää yleislääkäriä. Eikä kukaan tunnu Belize Citystäkään tietävän hyvää yleis- tai sisätautilääkäriä, joka osaisi hoitaa hemokromatoosia - tai yleensä yhtään mitään klassista korvatulehdusta vaativampaa. Hemokromatoosia sairastavan elimistöön kertyy liikaa rautaa. Kun rauta elimistössä nousee yli tietyn määrän, täytyy tautia alkaa aktiivisesti hoitaa. Hoito vastaa käytännössä verenluovutusta: verta poistetaan alkuun puolisen litraa kerran viikossa niin sanotulla venesektiolla. Cosimolle on rautaa kertynyt nyt elimistöön sellainen määrä, että hän ensimmäistä kertaa elämässään tarvitsee sairauteensa hoitoa. 

Belmopanin sairaala on vihdoin osoittautunut ainoaksi paikaksi täällä lähiympäristössä, jossa Cosimoa voidaan hoitaa. Sairaalan henkilökunta tuntee onneksi hemokromatoosin ja tuntuu hallitsevan sen hoidon ainakin teorian tasolla, eli siltä osin voimme huokaista helpotuksesta. Mutta ihan kaikessa järjestyksessä ei kaikki ole kuitenkaan tietenkään edennyt. Cosimolla oli eiliseksi varattu aika sairaalaan ensimmäiseen venesektioon. Kuinkas kävikään: koko sairaalassa oli verenluovutusta varten jäljellä vain kolme pussia, joita heidän täytyy säilyttää hätätapauksia varten. Uusia pusseja pitäisi olla tulossa tämän viikon loppuun mennessä. Ensi viikkoon siirtyi siis ensimmäinen toimenpide. Toivotaan, että pusseja on silloin tarjolla riittämiin. 

On hienoa, että olemme vihdoin löytäneet paikan, jossa Cosimo voi aloittaa hoidot. Mutta minua kyllä toisaalta huolestuttaa, että tästä lähin Cosimon täytyy käydä Belmopanin sairaalassa hoidettavana kerran viikossa. Olen käynyt Belmopanin sairaalassa kerran ihan alkuaikoina Belizessä. Minun täytyi hakea sieltä lääkärintodistus ajokorttia varten. Sairaala on pieni ja vähän hämärä. Saman käytävän varrella odottavat vuoroa lääkärille niin vauvat ja vanhukset kuin vakavasti sairaatkin. Sairaalan leikkaushuoneen ovi näyttäisi aukeavan suoraan keskelle ihmispaljoutta. Olen nähnyt näinä kuluneina vuosina kaikenlaisia lääkärikeskuksia ja sairaaloita, mutta Belmopanin sairaala onnistui silti masentamaan minut. 

Paikallisten kauppojen rajalliset valikoimat eivät minua juurikaan lannista vaan antavat syyn luoda ja improvisoida. En kaipaa tähän arkeemme elokuvateattereita tai huvipuistoja, en parempaa harrastusvalikoimaa lapsille, enkä edes kirjakauppaa. Belizellä on perheellemme paljon tarjottavaa; ennen kaikkea paikalliset ihmiset tekevät elämästä täällä enemmän kuin elämisen arvoista. En siis tarkoita napista ja valittaa tämänhetkisestä kotimaastani, vaan vain kuvailla mahdollisimman rehellisesti minkälaisissa oloissa täällä asumme ja elämme. Sairaanhoidon osalta tilanne Belizessä on sanalla sanoen masentava. 

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Ikäviä realiteetteja

Aina silloin tällöin joku jaksaa ihmetellä miksi lapsemme eivät ole syntyneet asemamaissamme Jamaikalla ja Belizessä ja miksi olen taas aikeissa lähteä täältä kauas Suomeen synnyttämään. On mielenkiintoista, ettei kukaan paikallinen ole koskaan ratkaisuamme päivitellyt sen enempää Jamaikalla kuin Belizessäkään. Kysymykset ovat aina tulleet ihmisiltä, jotka eivät ole viettäneet pitempää aikaa sen enempää Belizessä kuin Jamaikalla eivätkä tunne maita lähemmin.

On varmasti vaikea ymmärtää näitä meidän elinolosuhteitamme, jos ei ole koskaan Belizessä tai vastaavissa oloissa asunut ja elänyt. Tämä on minulle erittäin rakas maa ja täällä toimivat monet asiat yllättävän hyvin, mutta valitettavasti sairaanhoito ei toistaiseksi ole yksi toimivista asioista. Normaali synnytys voi hyvinkin sujua missä vain, lentokoneessa tai ruotsinlaivalla, ja hyvä kätilö riittää erinomaisesti avuksi suureen osaan synnytyksiä. Mutta aina ei kaikki valitettavasti suju tavallisen ja normaalin kaavan mukaan. Ja toisaalta vaikka synnytys sujuisikin hyvin, vastasyntyneiden sairaanhoito on lääketieteen laji, jota täällä Belizessä ei toistaiseksi vielä riittävästi hallita. 

Jo ihan tavallisen raskaudenkin yhteydessä täytyy Belizessä miettiä asioita, jotka eivät monessa muussa maassa tulisi edes mieleen. Matildan raskautta Belizessä seurannut lääkäri olisi raskauden lopussa halunnut antaa minulle tetanus-rokotuksen, koska hänen mukaansa jäykkäkouristuksen saaminen synnytyksen yhteydessä oli todellinen riski. Siitäkin huolimatta, että kyseisellä lääkärillä oli synnytyksiä varten käytössä oma yksityinen synnytyssali, jonka olosuhteita ja hygieniatasoa hän arvatenkin pystyi jotenkin hallitsemaan. 

Ja riskit eivät täällä todella pääty synnytykseen. Kaksitoista vastasyntynyttä kuoli tässä kuussa vastasyntyneiden teho-osastolla Belizen parhaassa julkisen sektorin sairaalassa Belize Cityssä. Osa vauvoista kuoli ennenaikaisuuden aiheuttamiin komplikaatioihin; täällä meilläpäin ei ole juuri toivoa pikkukeskosten selviämisestä, ja muutamankin viikon ennenaikaisuus voi näissä oloissa olla ylitsepääsemätön haaste, eli ennenaikaisina syntyneiden vauvojen kuolema on sinänsä Belizessä ikävä kyllä jokseenkin tavallista. Mutta seitsemän vastasyntyneiden teho-osastolla toukokuussa kuolleista vauvoista kuoli osastolta saamaansa tulehdukseen. 

Vaikka olen ollut jo pitkään selvillä Belizen sairaanhoitotilanteesta ja sen haasteista ja ongelmista, tämä uutinen on pysäyttänyt minut. Tällaista ei pitäisi tapahtua. Vastasyntyneiden teho-osastolla jos missä pitäisi olosuhteiden olla sellaiset, etteivät taudit pääse leviämään yhdestä pienestä vastustuskyvyttömästä potilaasta toiseen. Huolestuttavaa on sekin, että sairaala heräsi oman kertomuksensa mukaan tilanteeseen vasta kun yksi kuolleiden vauvojen vanhemmista otti asian puheeksi tiedotusvälineiden kanssa. 

Nyt vastasyntyneiden teho-osasto on suljettu ja sitä yritetään siivota ja korjata niin, ettei tilanne pääsisi toistumaan. Onneksi Euroopan unioni on juuri panemassa täällä alulle projektia, jolla pyritään kohentamaan raskaudenajan ja vastasyntyneiden hoitoa Belizessä. Projekti käsittelee samalla myös paikallisten veripankkien puutteita. Muutaman vuoden päästä voi sairaanhoitotilanne Belizessä vastasyntyneiden osalta siis hyvinkin olla jo ihan toisenlainen. Tässä tämänhetkisessä tilanteessa on mielestäni kuitenkin turvallisempaa ja viisaampaa lähteä Suomeen synnyttämään. 

Olemme joka raskauden yhteydessä tehneet valinnan synnyttää Suomessa ennen kaikkea juuri vauvan vuoksi. Olisihan meidän vanhempien kannalta toki helpompaa ja kätevämpää odottaa syntymää viime hetkiin asti omassa kodissamme ja palata synnytyksen jälkeen samantien omaan tuttuun arkeemme. Toiseen maahan synnyttämään lähteminen vaatii aikamoista suunnittelua ja järjestelyä ja tarkoittaa meidän tapauksessamme, että Cosimo ja minä joudumme raskauden loppupuolella aina viettämään monta viikkoa erossa toisistamme, kun minä olen jo Suomessa odottamassa H-hetkeä mutta Cosimo ei ole vielä vapautunut töistään. Olemassa on myös aina se jännitysmomentti, että Cosimo ei ehdikään ajoissa paikalle vaan joudun synnyttämään ilman hänen tukeaan ja että häneltä jäävät väliin ensimmäiset hetket uuden perheenjäsenen kanssa. 

Kaikesta tästä huolimatta tuntuu pitkä kotimatka kaikkine haasteineen parhaalta ratkaisulta. Ei ole tietysti takuita siitä, että kaikki sujuu Suomessakaan viimeisen päälle hyvin aina ja joka kerta, mutta siellä tiedän kuitenkin meidän olevan mahdollisimman hyvissä käsissä. Minä ihmettelen hiljaa itsekseni vähän niitä, jotka tätä ratkaisuamme ihmettelevät.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Sadetta ja sammakoita

Hurrikaanisesonki alkaa virallisesti kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Hurrikaaneja ei vielä tähän aikaan vuodesta juuri tarvitse kuitenkaan pelätä; tavallisesti ne ajoittuvat ennemminkin syksyyn kuin sesongin alkuun. Sateet sen sijaan alkavat tavallisesti aika tarkalleen näinä päivinä, kesäkuun alun tuntumassa. Useamman päivän ajan onkin nyt ollut harmaata ja satanut melkein taukoamatta. Eikä siis mitään pientä tihutusta vaan ihan aitoa trooppista sadetta joka ihan muutamassa hetkessä saa koko pihan tulvimaan. Takapihamme onkin nyt märkä ja mutainen ja alakerran valkoisella laattalattialla risteilevät koirien likaiset tassunjäljet vaikka kuinka yritämme pitää niin tassuja kuin lattiaakin puhtaana. 

Kova sade estää ulkoleikit ja vaikuttaa myös viihtyvyyteen sisätiloissa: internet ei toimi kovalla sateella kunnolla eikä sadesäällä toimi myöskään televisio. Eilen illalla kun lasten nukkumaanmenon jälkeen yritin etsiä televisiosta jotain katsottavaa, suurin osa televisiokanavista haki turhaan satelliittisignaalia.

Sade on tuonut mudan ja satelliittikatkojen lisäksi mukanaan myös sammakot. Viime yönä nukahdimme satojen sammakoiden kurnutukseen. Kunpa sitä saisi nauhalle: eri lajin sammakoiden erilaiset äänet soivat yhdessä ja erikseen kuin konsertti.

Ilma on sateiden myötä huomattavasti raikastunut ja yöt viilenneet juuri sopivasti. Heräilen kyllä ajoittain kovempiin sadekuuroihin koska ne ropisevat peltikattoomme niin, että koko talo kaikuu, mutta muuten olen nukkunut pitkästä aikaa hyvin. Meluinen vartija sai kuin saikin siirron jonnekin muualle eikä häntä ole enää näkynyt. Viikon verran olivat vuorotellen vuorossa kolme muuta vartijaamme, jotka kaikki ovat varsin hiljaisia niin päivisin kuin öisinkin. Viime yöksi tuli vihdoin töihin vartija, joka on ottanut meluisan vartijan paikan talollamme. Illalla lauloivat sammakot niin kovaan ääneen, ettei juuri muuta kuulunut. Cosimo oli kyllä kuulevinaan vartijankopista radion äänen, mutta minä en kurnutukselta kuullut mitään. Vähän vaille kolmelta yöllä heräsin kuitenkin siihen, että sammakot olivat hetkeksi vähän hiljenneet, mutta radion jumputus kuului vartijankopista ihan selvästi. 

Sen enempää asiaa ajattelematta lähdin pyjamassa paljain jaloin märkään yöhön pyytämään uutta vartijaa laittamaan radion pois päältä. Loppuyö oli sammakkoja lukuunottamatta hiljainen, mutta minä en saanut ainakaan tuntiin uudestaan unen päästä kiinni. Otti niin päästä, että meluisan vartijan tilalle oli tullut tyyppi, joka heti ensimmäisessä työvuorossaan piti radiota päällä. Olin jo ehtinyt helpottuneena ajatella, että tästä lähin minun ei enää tarvitse vartijoiden ääniin heräillä. En ollut oikein edes tajunnut miten paljon meluinen vartija oli mielenrauhaani ja kotirauhaani häirinnytkään. Toivon todella, ettei uusi vartija enää toiste anna minulle aihetta lähteä pihalle keskellä yötä tukka pörrössä jalat paljaina. 

perjantai 24. toukokuuta 2013

Kuulumisia helteisestä Belmopanista

Pari viime yötä on kulunut rauhallisesti, en ole herännyt vartijoiden vuoksi kertaakaan. Meluisaa vartijaa ei ole nyt näkynyt eikä kuulunut, mutta vielä ei ole selvää onko hän saanut siirron jonnekin muualle vai miten tilanne tästä etenee. Kyseinen vartija kun ei olisi muutenkaan ollut vuorossa näinä kuluneina päivinä ja öinä. Huomenna pitäisi minun laskujeni mukaan olla taas hänen päivävuoronsa. Jään odottamaan mitä tuleman pitää. 

Matilda on kuumien öiden vuoksi heräillyt vähän tavallista enemmän, eli ihan täysiä öitä en ole vähään aikaan saanut nukutuksi. Viime yönä vihdoin sateli vähän ja tänään on kohdalle osunut jo muutama ihan kunnon kuuro, eli toivoa on märän kauden alusta ja vähän viileämmistä öistä.

Päivisin on vielä paljon öitäkin helteisempää. Kevyesti ja hissukseen kuluvat päivät, pitkälti sisällä kattotuulettimien alla. Eilen Matilda ja minä ajelimme sentään Mikon koululle tutustumaan koulun tiedenäyttelyyn. Jokainen luokkataso oli tehnyt oman esityksensä. Hämmentävän hyviä olivat kaikki näkemäni esitykset. Äskettäin viisi vuotta täyttäneen Mikon ja hänen samanikäisen luokkakaverinsa tiedeprojekti käsitteli kellumista ja uppoamista. Pojat olivat testanneet erilaisten esineiden ominaisuuksia ja oppineet samalla muun muassa maan vetovoimasta. On aika hurjaa kuunnella viisivuotiaiden esikoululaisten kuvailevan pätevästi omin sanoin niinkin vaikeaa käsitettä kuin vetovoima. 

Isompien lasten esitykset olivat yhtä lailla vaikuttavia. Minun on myönnettävä, että Mikon koulun viisi- ja kuusi-vuotiaiden luokka tietää enemmän silmän toiminnasta kuin minä. En muista koskaan kuulleeni monia niitä mielenkiintoisia asioita, joita pienet koululaiset esityksessään kuvasivat. Mitä kaikkea nämä pienet ehtivätkään vielä elämästä ja maailmasta oppia kun ovat jo nyt oppineet käsittelemään niin monimutkaisia konsepteja? 

Ennen kaikkea ihailen Mikon ja hänen pienten koulukavereittensa kykyä esiintyä rennosti aikuisten edessä. Mikon koulu on antanut näille lapsille suuren lahjan opettamalla heidät pienestä asti puhumaan ja esiintymään jännittämättä. Opissa on tietysti kääntöpuolensakin: minun piti tänään muistuttaa Mikolle, ettei kaupanmyyjän tarvitse tietää mihin olemme menossa seuraavaksi. Mutta olen kyllä äärimmäisen ylpeä pienestä pojastani, joka osaa ja uskaltaa olla oma itsensä erilaisten ihmisten seurassa, erilaisissa ympäristöissä. Ennen koulun aloittamista Miko oli vähän ujo. Koulu on onnistunut tuomaan hänet ulos kuorestaan, muttei kuitenkaan ole toisaalta vienyt pojan herkkyydestä piiruakaan. 

Tällä viikolla varmistui, että Matilda saa kuin saakin syksyllä aloittaa esikoulun Mikon koulussa. Mihin tahansa kouluun en olisi rohjennut pientä keliaakikkoani vielä lähettää, mutta Mikon koulun uskon pärjäävän Matildan ruokavalion kanssa erinomaisesti. Matilda täyttää kesäkuussa vasta kolme eikä hänen kohdallaan olekaan vielä tietysti varsinaisesti kyse koulunkäynnistä. Ennemminkin meno tulee vastaamaan suomalaista päiväkotia: leikkiä ja askartelua ja toisten lasten kanssa olemista. Matildalla tulee näillä näkymin olemaan kaksi pientä luokkatoveria, mutta koulu on niin pieni, että pienimmät koululaiset tulevat viettämään aikaa myös isompien koulukavereidensa kanssa. Alkuun Matildan koulupäivä on vain puoli päivää, aamukahdeksasta puoleenpäivään. Vähän kerrallaan päivää pidennetään kohti kello kahta iltapäivällä.

Minä en mieluusti jätä lapsiani pitkiksi ajoiksi muiden hoitoon. Tämä koulu on kuitenkin niin myönteinen ja mahtava paikka, että rauhallisin mielin suon sille arkipäivistä aikaa lastemme kanssa ja samalla osan kasvatusvastuusta. En osaa kuvitella pienille lapsillemme parempaa kouluympäristöä kuin tämä ja olen hyvin kiitollinen siitä, että sekä Miko että Matilda saavat aloittaa koulutiensä näin erinomaisessa koulussa. 

tiistai 21. toukokuuta 2013

Hiljaisuuttakin vielä?

Meidän kanssamme aloittaneesta neljästä vartijasta on jäljellä enää kaksi: kaikkein paras ja mukavin vartija, ja vartija, jonka kanssa meillä on ollut pieniä ongelmia alusta asti. Toiset kaksi vartijaa ovat meistä riippumattomista syistä siirtyneet muihin hommiin, saman organisaation sisällä kuitenkin ja vartijantöihin edelleen. Lähteneiden vartijoiden tilalle olemme saaneet yhden vartijan, joka on sattumalta vanha tuttavamme ja erinomaisen mukava, ja toisen, joka on toistaiseksi jäänyt minulle vähän vieraaksi.

Kun hankala vartijamme on työvuorossa ihmettelen välillä olenko piilokamerassa. Hän saattaa töissä ollessaan käydä puhelimensa soittoääniä täydellä teholla läpi, kuuntelee yöllä radiota tai pelaa yömyöhään makuuhuoneemme aukinaisen ikkunan alla puhelimellaan jotain piipittävää peliä. Ikkunoitamme emme saa kunnolla kiinni vaikka haluaisimmekin ja ilmanvaihdon vuoksi niitten on oltavakin auki, varsinkin nyt kun öisinkin on niin tuskaisen kuuma. 

Päivävuorossa kyseinen vartija puhuu omia puheluitaan pitkät pätkät niin kovaan ääneen, että useamman kerran on tehnyt mieleni huomauttaa, että puhelinlaite kyllä kuljettaa äänen perille, huutamiseen ei ole tarvetta. Pitkään sen jälkeen kun vartijankoppi oli jo valmis, tämä vartija röhnötti edelleen päivät pitkät ihan olohuoneen ikkunamme alla ulkopenkillä. Olimme ehtineet jo iloita siitä, että saimme penkkimme ja talomme edustan omaan käyttöömme pitkästä aikaa - puhumattakaan siitä, että vartijankopin valmistuminen tarkoitti, että saimme edes vähän yksityisyydestämme takaisin kun kenenkään ei enää ollut pakko istua ihan ikkunamme alla vartiovuorossa - mutta kaikkea kanssa. Lopulta päädyimme tämän yhden vartijan vuoksi siirtämään penkin ulkoa sisäkäyttöön. Muut vartijat eivät penkkiä enää kopin valmistumisen jälkeen olleet käyttäneetkään, eikä kukaan muu vartija ole häirinnyt meitä päivisin tai öisin pitämällä liian kovaa ääntä.

Mutta kaikkihan me teemme virheitä ja olemme joskus tahattomasti ajattelemattomia. Emme ole halunneet napista turhasta, emmekä halua olla syynä kenenkään irtisanomiseen maassa jossa on vaikea löytää töitä. Olen yrittänyt katsoa ja kuunnella läpi sormien päiväsaikaan tapahtuvia häiriöitä. Mutta yöllisestä radionkuuntelemisesta ja puhelimen piipityksestä olemme sanoneet suoraan vartijalle alusta asti ja jo useamman kerran, koska se aktiivisesti häiritsee yöuniamme. Olemme jo kuukausia sitten ensimmäisen kerran kehottaneet vartijaa hankkimaan puhelimeensa kuulokkeet radiota ja pelejä varten. Mutta sama meno jatkuu aina vaan. Kuluneen viikon sisällä olen yöllä joutunut nyt kahdesti lähtemään pyjamassa etupihalle pyytämään vartijaa laittamaan puhelimensa äänettömälle, kun radio tai puhelinpelien äänet ovat estäneet minua nukahtamasta tai ovat herättäneet minut kesken unien. 

Viime yönä kävin nukkumaanmennessäni huomauttamassa vartijalle puhelimen äänistä. Hän kuunteli vuorotellen radiota ja pelasi jotain peliä tai kirjoitti tekstiviestejä puhelin piipaten; koko ajan kuului vartijankopista joka tapauksessa jotain ääntä. Olin niin turhautunut ja ärsyyntynyt, että en ollut saada ääntäni kuuluviin ja asiaani sanottua vartijalle. Tuntuu raivostuttavalta mainita aikuiselle ihmiselle samasta asiasta parin päivän välein. Sanoin, että niin kuin olin jo sanonut muutamaa iltaa aikaisemmin, vartijan täytyy pitää puhelimensa äänettömällä kun hän on töissä; hän ei voi kuunnella radiota tai pelata pelejä niin, että niistä kuuluu sisälle asti piipitys. Kesti hetken, että viesti meni perille. Vartija käänsi puhelimen äänettömälle mutta soitti kuitenkin vielä illan mittaan muutaman puhelun. Kello oli tässä vaiheessa noin yhdeksän illalla. Me käymme varhain nukkumaan, koska heräämme myös aamuisin aikaisin, ja Cosimo oli ehtinyt yhdeksältä jo nukahtaa. 

Puoli yhdeltätoista vartioauto tuli kierrokselle. Vartija poukkasi tervehtimään autoa ja kävi kovaäänisen keskustelun vartioauton porukan kanssa portillamme, makuuhuoneemme ikkunan alla. Heräsimme hetkessä keskustelunääniin niin Cosimo kuin minäkin. Cosimo kävi alakerrassa sanomassa vartijalle, että hänen täytyy pitää pienempää ääntä. Ei ikävä kyllä ole ensimmäinen kerta, että joudumme huomauttamaan kyseiselle vartijalle useamman kerran saman yön aikana. Hän ei tunnu ymmärtävän, että ihan noin yleensä ottaen kaipaamme öisin hiljaisuutta. Jokaisesta piipityksestä ja puhelusta täytyy sanoa erikseen, pahimmillaan useamman kerran saman yön aikana.

Meillä ei ole suoraa suhdetta vartijoihin. Heidät on palkannut vartiofirma, jonka on puolestaan palkannut Cosimon toimisto. Vartijat eivät siis oikeastaan ole meidän vartijoitamme, vaikka taloamme vartioivatkin. Meillä ei ole heidän kanssaan sopimusta, emme tiedä kuka on milloinkin työvuorossa, tai miksi ja milloin joku vartija siirtyy töihin toiseen osoitteeseen. Kuten sanottu, emme halua viedä keneltäkään työpaikkaa, joten olemme toistaiseksi pyrkineet käsittelemään ongelmia suoraan tämän kyseisen vartijan itsensä kanssa yhtä erikoislaatuista tapausta lukuunottamatta. 

Nyt taitaa kuitenkin olla pakko ottaa vartija puheeksi vartiofirman kanssa. Hän soveltuisi selvästi paremmin vartioimaan jotain toimistoa tai muuta tilaa jonka lähellä ei ole ihmisasumusta. Tämä nimittäin tuntuu tällaisenaan loputtomalta taistelulta. Vartija näyttää aina yhtä hämmentyneeltä kun valitan hänelle siitä, että hänen toimintansa häiritsee minua. En ymmärrä häntä eikä hän selvästikään minua tai meitä. En ollenkaan tiedä mitä vartija ajattelee, mutta heijastelen omia ajatuksiani häneenpäin: Meillä on suuri talo, kaksi autoa, varaa ulkomaanmatkoihin ja kaikenlaisiin huvituksiin. Meillä on talomme edessä vartija, että tuntisimme olomme turvalliseksi. Kaiken tämän päälle vaadimme vielä öisin hiljaisuuttakin. Voiko meidänlaisiamme ihmisiä ollenkaan miellyttää, kun emme osaa nukahtaa radiosta pauhaavan elektronisen musiikin ääniin ja meitä häiritsee viaton puhelinpelikin? 

Minusta tuntuu välillä kuin olisin prinsessa ja herne -sadun prinsessa, jolle ei mikään riitä, vaikka tosiasiassa olen tätä tilannetta jaksanut yrittää kestää nyt jo monenmonta kuukautta. En edellytä täyttä hiljaisuutta nukkuessani eikä siitä mitään täällä tulisikaan, yöt kun eivät ole Belizessä parhaimmillaankaan täysin hiljaisia. Sirkat sirisevät, osa niin kovaa, että kuulostavat palo- tai autonhälyttimeltä; gekot ja muut liskot huutelevat läpi yön toisilleen. Meidän omat koiramme nukkuvat pitkin viileitä laattalattioita läpi yön mutta naapuruston ja lähiseudun koirat haukkuvat ja ulisevat pihoillaan pitkin yötä. Joskus varhain aamuisin kuuluu kauempaa kukon kieuntaa ja joka aamu pikkulinnut aloittavat päivän riemukkaalla laululla ihan ikkunamme alla. Olen jo Jamaikan ajoista lähtien tottunut nukahtamaan etäältä kuuluviin juhlien ääniin. Juhlissa on kuitenkin se hyvä puoli, että niitä on vain silloin tällöin ja sitä tietää porukan ennen pitkää sammuvan joka tapauksessa, kun taas yövartijan radio voi pahimmillaan soida läpi yön.

En halua olla sellainen ulkomaalainen, joka valittaa paikallisista eikä osaa elää maassa maan tavalla. Heitä valitettavasti riittää. Me yritämme viimeiseen asti käyttäytyä asiallisesti ja kunnioittavasti kaikkia ihmisiä kohtaan, ja antaa tilaa paikallisille elää ja toimia niin kuin he parhaaksi näkevät; mehän olemme täällä ikäänkuin heidän vierainaan. Toisaalta en tietenkään myöskään halua antaa kenenkään kävellä päältäni. Haluan, että myös meitä kohtaan käyttäydytään asiallisesti ja kunnioittavasti. Tämä tasapainottelu voi joskus olla hyvinkin vaikeaa ja oman kokemukseni mukaan nämä haasteet korostuvat silloin kun ulkomaalainen ei edusta maassa vain itseään vaan myös jotain suurempaa kokonaisuutta. 


Ps. Sain kuin sainkin Cosimolle ajan varattua lääkäriasemalle. Sieltä soitettiin minulle torstai-iltapäivällä ja ilmoitettiin ajan olevan kello viideltä maanantai-iltapäivällä. Cosimo saapui lääkäriasemalle kymmentä vaille viisi. Hänelle ilmoitettiin lääkärin näkevän hänet tasan viideltä. Kello 17.25 hoitaja tuli tuohtuneena ilmoittamaan Cosimolle, että lääkäri oli lähtenyt koska aika oli viideksi ja Cosimo oli vasta nyt paikalla. Kun Cosimo totesi, että oli itse asiassa ollut paikalla, ilmoittautunut ja odottanut lääkäriä jo yli puoli tuntia, hoitaja tarjosi Cosimolle uutta aikaa tiistaille, taas kerran kello viideksi. Cosimo kieltäytyi tarjouksesta.

Kyseinen lääkäriasema taisi olla parempi silloin kun oli vielä huono italialainen ravintola. Meidän täytyy keksiä jotain muuta. 

torstai 16. toukokuuta 2013

Omituinen aamu

Joskus tuntuu niin kuin eläisin täällä Belmopanissa unessa, jossa kaikki on näennäisesti niin kuin pitää mutta hieman absurdit yksityiskohdat luovat unenomaisen tunnelman. 

Tänä aamuna jätin Matildan lastenhoitajan hyvään huomaan ja lähdin etsimään Cosimolle lääkäriä. Mahtava kuubalainen lääkärimme on äskettäin muuttanut belgialaisen vaimonsa kanssa Belgiaan eikä kukaan tunnu tietävän kylältä yhtäkään muuta hyvää yleislääkäriä. Olemme aikoinaan käyneet koittamassa onneamme toisen alkujaan kuubalaisen lääkärin luona, mutta hän oli niin omalaatuinen tapaus, ettemme ole toiste eksyneet hänen vastaanotolleen. 

Tiesin, että kylän laidalla on lääkärikeskus, jossa on hyvä laboratorio. Arvelin, että sieltä saattaisi löytyä myös osaava lääkäri, joten ajelin rakennukselle, joka oli huono italialainen ravintola silloin kun muutimme Belmopaniin, mutta on sittemmin muuttunut lääkärikeskukseksi. Sisällä lääkärikeskuksessa oli hämärää. Odotushuone oli täynnä ihmisiä, lähes kaikki Belizen etniset ryhmät olivat edustettuina; lähimpänä vastaanottotiskiä istui hilkka päässään ja perinteisessä sinisessä peittävässä mekossa mennoniittanainen. 

Vastaanottovirkailija oli sitä mieltä, että yleislääkärille kannattaa tulla reippaasti vain jonottamaan ajan varaamisen sijaan. En tiedä onko kyse siitä, että jono tavallisesti etenee nopeasti, vai yksinkertaisesti erilaisesta aikakäsityksestä. Tänä aamuna odottamassa oli niin suuri joukko ihmisiä, että vastaanotolla olisi tainnut mennä koko aamu. En tiedä miten muilla on aikaa istua ja odotella lääkärin näkemistä, mutta tiedän, ettei Cosimo voi käyttää suurta osaa työpäivästään odottelemassa lääkäriä. 

Pyysin lopulta vastaanottovirkailijaa varaamaan Cosimolle ajan erikoislääkärille, mutta sekään ei ollut ihan yksinkertaista. Lääkäri on kuulemma kiireinen mies ja monen muun paikallisen lääkärin tavoin tekee töitä pitkin ja poikin maata. Lääkärikeskuksesta soitellaan minulle ennen viikonloppua ja varmistetaan ajanvaraus ensi viikolle. Jään odottelemaan kuinka tässä käy. Onneksi ei ole kyse mistään ihan päivän päälle hoitoa tarvitsevasta asiasta. Pahimmassa tapauksessa Cosimon maanantainen vapaapäivä tulee näillä näkymin kulumaan hämärässä odotushuoneessa yleislääkäriä odotellen.

Lääkärikeskuksesta ajoin lihaostoksille. Halusin koittaa onneani lihakaupassa, jota minulle on kehuttu mutta josta en itse ole vielä koskaan ostanut lihaa. Kaupan nimi on Top Meats - parhaat lihat - mutta siellä myydään myös esimerkiksi kalaa ja vihanneksia. Vihanneksia olenkin kaupasta joskus aiemmin ostanut, eli paikka on sinänsä minulle tuttu. Omistajat ovat kiinalaisia tai taiwanilaisia, joten valikoimaan kuuluu myös kiinalaisia vihanneksia ja sellaisia lihoja ja tuotteita joita ei juuri muista kylän kaupoista löydy. Ongelma kaupassa on se, ettei kukaan tunnu osaavan englantia juuri ollenkaan. Vanhempi rouva, joka tuntuu olevan kaupassa aina paikalla, puhuu kaikesta päätellen vain kiinaa. Hämmentävää on se, että hän vastaa kiinaksi reippaasti takaisin myös niille asiakkaille, jotka eivät selvästikään ymmärrä kiinan kieltä lainkaan. 

Viimeksi kun kävin kyseisessä kaupassa siellä ei ollut juuri mitään. Ei vihanneksia, ei lihaa. Vain vanhempi rouva, joka selitti juurta jaksaen kiinaksi jotakin asiakkaille, jotka eivät selvästikään sanaakaan hänen puheestaan ymmärtäneet. Tällä kertaa valikoima oli onneksi suhteellisen laaja. Lammasta, karitsaakin, barrakudaa, nautaa ja sikaa, erinäisiä vihanneksia ja hedelmiä. Kaupassa oli tällä kertaa vanhan rouvan lisäksi pieni vauva ja kassalla mies. Ostin ison paketillisen porsaankyljyksiä ja paketin porsasta paloina. Mies kassalla näytti minulle kuitista ostamieni tuotteiden hinnan: piirun verran yli 20 Belizen dollaria, eli vähän alle kahdeksan euroa. Olin jo lähdössä kaupasta kun sisälle kauppaan tuli nainen, pohjoisamerikkalainen tutuntuttu, jonka tiedän hartaaksi kristityksi. Hän pahoitteli, ettei kaupasta löytynyt herneitä. Mies kassalla osasi kuin osasikin sanoa englanniksi, että herneitä on tulossa lauantaina. Siihen nainen vastasi, ettei tee ostoksia lauantaina, sapattina, ja pyyhälsi tuohtuneena kaupasta ulos. Minä jäin ihmettelemään minkä lajin kristityt pyhittävät lauantain? Ja onko heille myös sunnuntai pyhäpäivä? 

Kylällä oli hiljaista niin kuin siellä usein on, ja taivaalla on tänään outo valo. Viikkokaupalla on Belmopanin ympäristössä palanut niittyä ja metsää. Kylällä on viime päivät ollut savun vuoksi suorastaan vaikea hengittää mikä itsessään varmasti lisää outouden tunnetta. 

Vietimme äskettäin mahtavan viikon San Diegossa, Kaliforniassa. On aina vähän erikoista palata tänne kylälle sen jälkeen kun on hetken verran elänyt niin sanottua tavallista elämää. San Diegossa olivat niin ruokakaupat kuin lelu- ja vaatekaupatkin täynnä tavaraa. Ravintoloissa oli tarjolla gluteenittomia ruokia, löysimme jopa ihastuttavan kahvilan jonka koko valikoima oli gluteeniton. Kaikki oli kaikin puolin kohdillaan. Pitemmän päälle voi ehkä olla vähän tylsääkin, jos asiat aina hoituvat ja järjestyvät, mutta meille täällä vähän haastavammissa oloissa asuville on mielenkiintoista käydä välillä kokeilemassa miltä tuntuu se kun voi olla vain ja nauttia siitä, että joku muu on miettinyt kaiken valmiiksi. Taitaa kestää hetken asettua taas tähän todellisuuteen San Diegon alueen huvitusten ja palvelujen jälkeen. 

torstai 2. toukokuuta 2013

Diplomaattikoulussa

Nuorempana minulle oli erinomaisen tärkeää, että kaikki tiesivät tarkalleen mitä mistäkin asiasta ajattelen. Halusin tulla ymmärretyksi. Vähitellen olen oivaltanut, ettei ole niinkään tärkeää että tulen ymmärretyksi kuin että itse ymmärrän kuka olen, että hyväksyn itseni, hahmotan omat motiivini ja osaan tarvittaessa antaa itselleni virheeni ja puutteeni anteeksi. Saatan kyllä edelleen provosoitua esittämään omaa kantaani tiukkaan sävyyn, mutta yhä useammin tätä nykyä pysähdyn miettimään onko lopulta mitään väliä sillä mitä minä mistäkin asiasta ajattelen, onko kenellekään mitään hyötyä tai iloa minun näkökantani kuulemisesta. 

Olen saanut viime viikkoina lisää harjoitusta tällä alalla. Japanilainen ystäväni opettaa kerran viikossa ystävilleen ja tuttavilleen japanilaisen keittiön salaisuuksia. Vielä enemmän kuin keittokoulu tiistaiset tapaamiset ovat minulle kuitenkin diplomaattikoulu. Japanilaista ruuanlaittoa on nimittäin opettelemassa porukka jolla ei välttämättä ole kovin paljon yhteistä keskenään. Olemme kotoisin eri puolilta maailmaa, ja erilaisista lähtökohdistamme johtuen meidän maailmankuvamme ja ajatusmaailmamme eriävät suuresti.

Olen kuluneiden viikkojen aikana saanut tiistaisin ruuanlaiton ohessa vanhemmalta vietnamilaisrouvalta avioliitto- ja lastenkasvatusopastusta, joka minun näkökulmastani on ollut vähintäänkin kyseenalaista: vaimojen tulisi pynttäytyä ja pitää itsestään tarkkaa huolta ettei heidän miestensä huomio siirtyisi nuorempiin ja kauniimpiin naisiin; lapsille tulee jatkuvasti muistuttaa, että heidän tulee olla ahkeria koulussa jos he haluavat aikuisena olla pomoja eivätkä alaisia; ja niin edelleen. Ensimmäisenä tiistaina pyristelin vähän vastaan ja esitin omia eriäviä mielipiteitäni, mutta seuraavaan tiistaihin mennessä olin jo saannut koottua itseni ja osasin kohteliaasti nyökätä ja hymyillä rouvan elämänohjeille. 

On tärkeää oppia todella kuuntelemaan toisia ihmisiä sen sijaan, että lähestyy elämää ja erilaisia asioita ja keskustelunaloituksia vain omasta näkökulmasta. Olen kuluneiden tiistaiden aikana ihaillut japanilaista ystävääni ja amerikkalaisia tuttujani siitä miten monet heistä osaavat todella reagoida siihen mitä toiset ihmiset heille kertovat sen sijaan, että kiirehtisivät joka tilanteessa ensisijaisesti jakamaan omia ajatuksiaan ja näkökulmiaan erilaisiin asioihin. Kun samainen vietnamilaisrouva kertoi puuduttavan pitkästi siitä kuinka erinomaisen menestyneitä hänen aikuiset lapsensa ovat, eräs amerikkalainen tuttavani totesi ystävällisesti, että rouva on varmasti hyvin ylpeä lapsistaan. Se hetki oli todellista diplomatiaa, sillä sattumalta tiedän, ettei tuttavani näe menestymistä ihan samassa valossa kuin vietnamilaisrouva. Sen sijaan, että olisi lähtenyt kyseenalaistamaan toisen näkemystä menestyksestä, tuttavani antoi kuitenkin rouvan loistaa, ja kaikki voittivat: vietnamilaisrouva oli tyytyväinen, ja toisaalta saatoimme vihdoin vaihtaa puheenaihetta. 

Me ihmiset olemme kaikki niin yksilöllisiä ja omalaatuisia, ettemme mitenkään voi nähdä kaikkia asioita samalla tavoin. Meidän on kaikkien elettävä elämäämme omista lähtökohdistamme. Jos tekee elämässä ratkaisunsa ja valintansa niin, että voi itse seistä tyytyväisenä niitten takana, ei ole juuri mitään merkitystä sillä mitä toiset niistä ajattelevat. Toisen eriävästä mielipiteestä ei tarvitse loukkaantua kun ymmärtää, että sillä ei lopulta ole mitään tekemistä omien mielipiteiden ja valintojen kanssa. Kaikille ihmisille eivät sovi tarkalleen samat ratkaisut ja hyvä niin. Tylsäähän siitä tulisi, jos me kaikki pyrkisimme olemaan toistemme kopioita ja elämään tarkalleen samannäköistä elämää.

On toki tilanteita jotka minun mielestäni vaativat oman mielipiteen julistamista, ja ihmisiä joitten kanssa on oltava täysin rehellinen. Perheeni ja muitten läheisteni suhteen pidän edelleen tärkeänä, että minua ymmärretään, että tulen todella kuulluksi. Mutta tuttavien ja satunnaisten tapaamisten suhteen olen onneksi alkanut oppia valikoivammaksi. Minä tiedän kuka olen, mihin uskon ja mihin pyrin, ja läheiseni uskoakseni ovat myös selvillä perimmäisestä olemuksestani. Se riittää. Jokaisen vastaantulijan ei tarvitse kuulla mistä kaikesta olen heidän kanssaan samaa mieltä ja missä asioissa näkemykseni on erilainen. 

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Juhlien jälkeen

Mikon juhlat sujuivat lopulta oikein mainiosti ja mainiosti kului myös itse varsinainen syntymäpäivä. 

En koristellut taloa Mikon syntymäpäiviä varten juuri ollenkaan, vaikka siivoilin kyllä jonkin verran. Muuten keskityin lähinnä tarjoiluihin, vaatimattomiin sellaisiin. Tein hummusta jota tarjosin dipattavaksi kurkun, porkkanan, sellerinvarren ja gluteenittomien täysjyväkeksien kanssa. Valmistin gluteenitonta pizzaa useampaa eri makua, joista omaksi suosikiksini nousi tonnikala-kaprispizza. Kaupoista on muutaman kuukauden ajan vihdoin löytynyt sokeritonta maustamatonta jugurttia - tähän asti maustamattomassa jugurtissa on täällä aina ollut sokeria - joten saatoin pitkästä aikaa tehdä vanhaa tuttua perunasalaattia, jonka kastike on puolet jugurttia ja puolet majoneesia. Gluteenittomat sipsit ja mikropopkornit lisäsin ruokalistalle ihan yleisen helppouden vuoksi, ja syntymäpäiväkakun virkaa toimittamaan tein valtavan kasan gluteenittomia kuppikakkuja (cupcakes) jotka koristelin parilla erilaisella kuorrutuksella. 

Ongintavalmistelut eivät vaatineet paljoa ja olivat itse asiassa aika mukavaa hommaa. Juhlia edeltävänä iltana tarrasin siniseen kertakäyttöiseen pöytäliinaan meriaiheisia tarroja: kaloja ja rapuja, korallia ja kilpikonnia. Ripustin kankaan Cosimon avustuksella romuhuoneemme ovenkarmeihin. Onki valmistui helposti pitkästä kepistä, narunpätkästä ja metallikoukusta. Ongittavat aarteet olivat pieniä muovipussukoita, joihin keräsin muutaman pienen lelun ja pussillisen kuivattuja omenoita. Olen lopen kyllästynyt siihen karkin ja muiden herkkujen määrään joka täällä kuuluu jokaiseen juhlaan ja etenkin lastenjuhliin. Olin iloinen, että rohkenin piñatan sijaan järjestää onginnan, ja sain niin pidettyä karkkien ja krääsän määrän hallinnassa. 

Kaikilla tuntui olevan mukavaa, niin päivänsankarilla ja hänen perheenjäsenillään kuin vieraillakin. Onginnasta sain erikoiskehuja jälkeenpäin, lapset olivat sitä ihailleet ja muistelleet vielä myöhemminkin vanhemmilleen. Ongintoja järjestetään meillä siis tästä eteenpäinkin lastenjuhlissa. Muita pelejä ja leikkejä ei lainkaan kaivattu. Lapset laukkasivat ympäri taloa ja kerääntyivät leikkimään milloin mihinkin. 

Mikon varsinaisena syntymäpäivänä vein aamulla Mikon kouluun ja jäin kuuntelemaan miten häntä siellä juhlistettiin. Mikon koulussa on tapana tehdä oppilaitten syntymäpäivistä iso numero. Syntymäpäiväsankari saa aamunavauksen aikana päähänsä kruunun ja rintaansa kunniamerkin. Muut oppilaat ensin kysyvät sankarilta hänen lempiasioistaan ja sitten kertovat miksi syntymäpäiväsankari on heidän mielestään erityisen mukava. Miko sai lahjan niin koulun johtajattarelta kuin opettajaltaankin ja yksi pieni koulukaverikin oli tuonut Mikolle mukanaan lahjan kouluun. Lounaalle vein jälkiruuaksi kaikille koululaisille ja koulun työntekijöille banaanileipäkuppikakkuja Mikon syntymäpäiväjuhlien kunniaksi. Oli ihanaa olla menossa mukana ja ihan kyyneliin asti liikuttavaa kuulla mitä kaikkea ihanaa koululaisilla ja opettajilla oli Mikosta sanoa. Raskaushormonit ovat tehneet minusta kaikinpuolin pehmeän!

Olen todella iloinen, että Mikon ensimmäiseksi kouluksi on osunut näin mahtava paikka. Ensi syksynä saa Matildakin aloittaa samassa paikassa koulutiensä. Matilda aloittaa kolme-neljävuotiaiden ryhmässä ja ensi alkuun käy koulussa vain puolisen päivää joka arkipäivä. Matildan keliakian vuoksi en ihan helposti päästäisi häntä vasta kolmevuotiaana päiväkotiin tai kouluun, mutta uskon, että Mikon koululla Matildan ruokavalio osataan ottaa huomioon. Kaikki opettajat tietävät Matildan keliakiasta jo etukäteen, ja monille oppilaistakin se on tuttu asia. Suunnittelen, että pidän ensi lukuvuoden alussa koululla pienen esitelmän keliakiasta ja pyydän kaikkia koululaisia muistamaan, ettei Matildalle saa tarjota esimerkiksi keksejä elleivät ne ole varmasti gluteenittomia. Minun täytyy myös jutella Matildan tulevan opettajan kanssa vaihtoehdoista muovailuvahalle ja muille gluteenia sisältäville askartelutarvikkeille. Ihan hyvillä mielin lähetän joka tapauksessa Matildan kouluun, kun kyse on juuri tästä mahtavasta pienestä kansainvälisestä kyläkoulusta. 

*****

Vappua emme ole juhlistaneet lainkaan. Pidin lapsena kovasti vappumarssilla käymisestä ja etenkin siitä traditiosta, että sain vappuna hienon ilmapallon, mutta vapun aattoa en ole koskaan ollut oikein innostunut juhlimaan eikä minulla oikeastaan vapunpäivänkään suhteen ole tavallisesti ollut kovin suuria odotuksia. Vappuherkuista kaipaan satunnaisesti ainoastaan simaa, mutta tänä vuonna en tuntenut mitään tarvetta tehdä sitäkään. Ihan tyytyväisenä olen siis jättänyt vapun väliin tänäkin vuonna.

Sen verran erikoinen päivä tänään on, että Mikolla on vapun vuoksi koulusta vapaata. Vappupäivä on Belizessä virallinen vapaapäivä, joten myös lastenhoitaja ja kotiapulainen ovat vapaalla tänään. Cosimo kuitenkin lähti töihin tänä aamuna kuten tavallista. Päivän pitäisi itse asiassa olla hänellekin vapaa, joten täytyy vain toivoa, että hän pääsisi työmaalta kotiin edes vähän tavallista aikaisemmin. 

Vappuaamu on toistaiseksi sujunut hyvin rauhallisissa merkeissä. Aamupalat on syöty. Miko ja Matilda leikkivät sulassa sovussa. Koirat makaavat pitkin pituuttaan pitkin ja poikin laattalattiaa ja läähättävät hiljakseen. Kello ei ole vielä edes yhdeksää mutta jo nyt on tuskaisen kuumaa ja kosteaa. Tänään pidetään siis hellettä sisällä. Voi olla, että myöhemmin on pakko ottaa ilmastointikin käyttöön jos tuulettimet eivät riitä.