torstai 2. toukokuuta 2013

Diplomaattikoulussa

Nuorempana minulle oli erinomaisen tärkeää, että kaikki tiesivät tarkalleen mitä mistäkin asiasta ajattelen. Halusin tulla ymmärretyksi. Vähitellen olen oivaltanut, ettei ole niinkään tärkeää että tulen ymmärretyksi kuin että itse ymmärrän kuka olen, että hyväksyn itseni, hahmotan omat motiivini ja osaan tarvittaessa antaa itselleni virheeni ja puutteeni anteeksi. Saatan kyllä edelleen provosoitua esittämään omaa kantaani tiukkaan sävyyn, mutta yhä useammin tätä nykyä pysähdyn miettimään onko lopulta mitään väliä sillä mitä minä mistäkin asiasta ajattelen, onko kenellekään mitään hyötyä tai iloa minun näkökantani kuulemisesta. 

Olen saanut viime viikkoina lisää harjoitusta tällä alalla. Japanilainen ystäväni opettaa kerran viikossa ystävilleen ja tuttavilleen japanilaisen keittiön salaisuuksia. Vielä enemmän kuin keittokoulu tiistaiset tapaamiset ovat minulle kuitenkin diplomaattikoulu. Japanilaista ruuanlaittoa on nimittäin opettelemassa porukka jolla ei välttämättä ole kovin paljon yhteistä keskenään. Olemme kotoisin eri puolilta maailmaa, ja erilaisista lähtökohdistamme johtuen meidän maailmankuvamme ja ajatusmaailmamme eriävät suuresti.

Olen kuluneiden viikkojen aikana saanut tiistaisin ruuanlaiton ohessa vanhemmalta vietnamilaisrouvalta avioliitto- ja lastenkasvatusopastusta, joka minun näkökulmastani on ollut vähintäänkin kyseenalaista: vaimojen tulisi pynttäytyä ja pitää itsestään tarkkaa huolta ettei heidän miestensä huomio siirtyisi nuorempiin ja kauniimpiin naisiin; lapsille tulee jatkuvasti muistuttaa, että heidän tulee olla ahkeria koulussa jos he haluavat aikuisena olla pomoja eivätkä alaisia; ja niin edelleen. Ensimmäisenä tiistaina pyristelin vähän vastaan ja esitin omia eriäviä mielipiteitäni, mutta seuraavaan tiistaihin mennessä olin jo saannut koottua itseni ja osasin kohteliaasti nyökätä ja hymyillä rouvan elämänohjeille. 

On tärkeää oppia todella kuuntelemaan toisia ihmisiä sen sijaan, että lähestyy elämää ja erilaisia asioita ja keskustelunaloituksia vain omasta näkökulmasta. Olen kuluneiden tiistaiden aikana ihaillut japanilaista ystävääni ja amerikkalaisia tuttujani siitä miten monet heistä osaavat todella reagoida siihen mitä toiset ihmiset heille kertovat sen sijaan, että kiirehtisivät joka tilanteessa ensisijaisesti jakamaan omia ajatuksiaan ja näkökulmiaan erilaisiin asioihin. Kun samainen vietnamilaisrouva kertoi puuduttavan pitkästi siitä kuinka erinomaisen menestyneitä hänen aikuiset lapsensa ovat, eräs amerikkalainen tuttavani totesi ystävällisesti, että rouva on varmasti hyvin ylpeä lapsistaan. Se hetki oli todellista diplomatiaa, sillä sattumalta tiedän, ettei tuttavani näe menestymistä ihan samassa valossa kuin vietnamilaisrouva. Sen sijaan, että olisi lähtenyt kyseenalaistamaan toisen näkemystä menestyksestä, tuttavani antoi kuitenkin rouvan loistaa, ja kaikki voittivat: vietnamilaisrouva oli tyytyväinen, ja toisaalta saatoimme vihdoin vaihtaa puheenaihetta. 

Me ihmiset olemme kaikki niin yksilöllisiä ja omalaatuisia, ettemme mitenkään voi nähdä kaikkia asioita samalla tavoin. Meidän on kaikkien elettävä elämäämme omista lähtökohdistamme. Jos tekee elämässä ratkaisunsa ja valintansa niin, että voi itse seistä tyytyväisenä niitten takana, ei ole juuri mitään merkitystä sillä mitä toiset niistä ajattelevat. Toisen eriävästä mielipiteestä ei tarvitse loukkaantua kun ymmärtää, että sillä ei lopulta ole mitään tekemistä omien mielipiteiden ja valintojen kanssa. Kaikille ihmisille eivät sovi tarkalleen samat ratkaisut ja hyvä niin. Tylsäähän siitä tulisi, jos me kaikki pyrkisimme olemaan toistemme kopioita ja elämään tarkalleen samannäköistä elämää.

On toki tilanteita jotka minun mielestäni vaativat oman mielipiteen julistamista, ja ihmisiä joitten kanssa on oltava täysin rehellinen. Perheeni ja muitten läheisteni suhteen pidän edelleen tärkeänä, että minua ymmärretään, että tulen todella kuulluksi. Mutta tuttavien ja satunnaisten tapaamisten suhteen olen onneksi alkanut oppia valikoivammaksi. Minä tiedän kuka olen, mihin uskon ja mihin pyrin, ja läheiseni uskoakseni ovat myös selvillä perimmäisestä olemuksestani. Se riittää. Jokaisen vastaantulijan ei tarvitse kuulla mistä kaikesta olen heidän kanssaan samaa mieltä ja missä asioissa näkemykseni on erilainen. 

17 kommenttia:

  1. Tietynlainen diplomaattisuus helpottaa omaa elämää, siksi siihen kannattaa pyrkiä ihan jo itsekkäistä syistä. ;) Yleensä olen tosi lunki tyyppi (heh, ainakin omasta mielestäni ;)), mutta tietyt ihmistyypit (pätijät, esittäjät, teennäiset feikit ja epäreilut tyypit) sieppaavat niin kovasti, että se näkyy naamasta. Olisi hyvä taito kyetä diplomaattiseen hymyyn myös tällaisten ihmisten seurassa, varsinkin jos ko. tyyppelöt ovat esimiesasemassa minuun nähden. ;) Joskus olen jopa luullut pitäneeni tilanteessa pokerinaaman, mutta jälkikäteen kaverit ovat nauraneet kaksinkerroin, että päästäni nousi niin mustaa savua, että seuraavaksi olisi pitänyt avata ikkunat. :P

    Onneksi on koko elämä aikaa oppia tämäkin taito. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ennen kaikkea itsekkäistä syistä minäkin pyrin nykyään olemaan diplomaattinen. Vie paljon turhia voimia huolehtia siitä saako aina välitettyä oman erinomaisen kantansa eteenpäin kaikille vastaantulijoille! Ja erimielisyydet ja kinailut vievät voimia nekin. Oman porukan kanssa tulee kinattua jo ihan tarpeeksi. Tuntemattomien tai puolituttujen kanssa en usein enää jaksa.

      Mutta kyllä minua ärsyttävät myös esimerkiksi nuo mainitsemasi ihmistyypit, enkä suinkaan ole aina mitenkään tyyni viilipytty... Jos vain voin niin välttelen minua ärsyttäviä ihmisiä koska minullakin on ilmeissäni ja päästä nousevan savun kanssa pitelemistä tietynlaisten ihmisten seurassa. Enevässä määrin kuitenkin olen oppinut jättämään omat kantani sanomatta silloin kun sillä ei lopulta ole ollut mitään merkitystä. On helpompi olla ja rauhallisempi olo kun ei aina ole niin valmiina kinaamaan omaa kantaansa asiaan kuin asiaan! ;)

      Poista
  2. Tekemäsi oivallus on todella tärkeä ja sen aika tulee, kun on tullakseen. Kaikille se ei välttämättä kirkastu. Itse olen sen saanut kuutioitua saman asian (muiden ei tarvitse ymmärtää mitä mieltä olen jostain ja miksi) hitaaasti prosessoiden. Tämä tietoisuus helpottaa elämää ja tekee vahvemmaksi. Läheiset ovatkin sitten oma lukunsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitaasti on tämä tietous minunkin päähäni tarttunut... Enkä todella aina osaa pitää tästä kiinni vaan käyn kuin käynkin ikävä kyllä edelleen ajoittain vänkäämään asioista silloinkin kun minun mielipiteelläni ei lopulta ole mitään merkitystä, sellaisten ihmisten kanssa joihin minun ei pitäisi kuluttaa turhaan voimiani. Onneksi en kuitenkaan enää niin usein kuin ennen lähde julistamaan maailmalle omia loistavia ajatuksiani.

      Todellakin helpottaa elämää kun rohkenee elää omaa elämäänsä niin kuin itselle parhaiten sopii eikä tunne tarvetta puolustaa loputtomiin omia ajatuksia tai valintoja kaikille vastaantulijoille. Läheiset ovat tosiaan oma lukunsa, mutta heihin sopiikin toisaalta käyttää voimia ja aikaa ja aivoenergiaa.

      Poista
  3. Hieno kirjoitus kerta kaikkiaan.

    Minulle tämä asia on alkanut kirkastua vasta viime aikoina, sillä ennen olin hyvin huono kuuntelemaan ihmisiä, siis sillä tavalla oikeasti kuuntelemaan, että yritin oikeasti ajatella asioita heidän tavallaan. Aina piti olla heti tuomassa esiin oma näkökantani asioihin, joka oli kaiken lisäksi tietysti se ainoa oikea. ;-)

    Nyt kun olen oppinut pitämään suuni välillä kiinnikin, olen huomannut, miten paljon muilta voi oppia, jos vain kuuntelee ja yrittää ymmärtää. Eli itsekkäistä syistä minäkin olen hiljaa: haluan laajentaa ajatusmaailmaani ja olla miellyttävämpi ihminen, ennen kaikkea itselleni mutta myös muille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu!

      Vasta viime aikoina on tämä asia minullekin oikein kokonaisuudessaan kirkastunut. Olen ollut pitkään hyvinkin kärkäs jakamaan omia briljantteja ajatuksiani maailmalle...

      Ja kyllä minäkin tosiaan ihan muitakin ihmisiä miellyttääkseni haluan yrittää kuunnella enemmän ja paremmin ja oppia ymmärtämään erilaisia näkökantoja. Mutta ennen kaikkea olen huomannut, että oma oloni on helpompi kun en lisää elämääni turhaa jännitystä ja kitkaa lähtemällä kinaamaan asiasta kuin asiasta jokaisen tilaisuuden tullen.

      Poista
  4. Tosiaan. Onpa hyvä, että olet osannut pukea ajatukseni sanoiksi. Olen aina ollut melko rauhallinen ja diplomaattinen luonne, mutta iän ja hyvin vaihtelevien kokemusten karttuessa oppii yhä paremmin valitsemaan sanansa tai yksinkertaisesti olemaan hiljaa. Jopa siihen pisteeseen, että joitain on ärsyttänyt, ettei minusta saa mitään otetta. Pitäisi olla tulinen lattari ja jakaa asiat selkeämmin musta-valkoisiin vissiin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa minäkin olisin luonnostani rauhallinen ja diplomaattinen luonne! Se varmasti auttaa tämän asian oivaltamisessa. Minä olen valitettavasti aika temperamenttinen ja turhankin nopea reagoimaan joten minulla on ollut oppimista toisten todellisessa kuuntelemisessa ja omien mielipiteitteni pitämisessä itselläni...

      Olen osannut kyllä purra tarvittaessa kieltäni ja käyttäytyä diplomaattisesti esim edustustilaisuuksissa mutta muuten olen ollut aika kärkäs sanomaan mitä erinäisistä asioista ajattelen silloinkin kun olisi ollut parempi olla hiljaa. Nyt onneksi olen tosiaan vähitellen oppinut pitämään ajoittain suuni kiinni. Siitä saa ihmeellistä voimaa kun ei aina laita itseään joka tilanteessa likoon.

      Poista
  5. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Viisaita sanoja. Oi kunpa osaisin tuon jalon myötäelämisen taidon.

    Olen surkea diplomaatti ja minun mielipiteeni loistavat varmasti kilometrin päähän vaikken toisen selityksiin mitään sanoisikaan, olinpa samaa mieltä tai en. Ja valehdella en osaa ollenkaan. Moniin hankaliin tilanteisiin olen itseni elämän aikana saattanut. Tältä osin en pidä itsestäni ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kärkäs sanomaan mitä ajattelen enkä osaa myöskään oikein valehdella. Äkkipikaisuus on se asia joka minua itsestäni ehkä eniten hermostuttaa. Olen siis joutunut ihan todella opettelemaan kuuntelemaan toisia ja pyrkimään todella kuulemaan mitä heillä on sanottavana. Ja opinnot jatkuvat...

      Virallisissa tilaisuuksissa olen kyllä aina jotenkin osannut olla koska olen ymmärtänyt kääntää itseni ikäänkuin pois päältä tilaisuuden ajaksi ja olla mitä olen ajatellut että minusta tilaisuuksissa odotetaan. Siinäkin on ollut oppimista miten olla vähän enemmän ja reippaammin ihan oikea oma itseni edustustilaisuuksissa. Belizen aika on ollut hyvää harjoitusta molemmilla aloilla.

      Poista
    2. Tuota itseni pois päältä laittamista olen oikein monesti yrittänyt, mutta jotenkin ihmeessä aina jossain vaiheessa tilaisuutta sen sitten kuitenkin unohdan... Toisaalta en varmasti ole ollut yhtä virallsissa tilanteissa kuin sinä, onneksi. Tsemppiä siis meille molemmille!

      Poista
    3. Minua taitaa auttaa se, että pukeutumisesta lähtien olen edustustilaisuuksissa erilainen kuin arkipäiväpersoonani - valmistautuminen juhliin auttaa vetämään päälle myös vähän edustavamman puolen persoonallisuuttani :)

      Poista
  7. Hieno oivallus ja hienosti ilmaistu! Painan tuon ensimmäisen kappaleen mieleeni tulevissa tilanteissa muisteltavaksi :). Itse olen kanssa taistellut sen kanssa, että aina ei tarvitse sanoa, mitä ajattelee tai korjata, jos joku on (omasta mielestä) väärässä. Se helpottaa elämääkin, kun joskus vain pitkän vääntämisen (ja jälkikäteisen "sanoinkohan liian jyrkästi" -pohdinnan) sijaan vain hymyilee ja nyökkää. Erityisen kasvattavaa tämä on ollut nyt täällä uudessa kulttuurissa, kun joskus ajattelen, että äh, en jaksa alkaa vieraalla kielellä selittämään. Ja sitten tilanne menee ohi, puheenaihe vaihtuu ja ajattelen, että oikeastaan se oli parempikin näin :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin on varmaan tämä maailmalla asuminen kasvattanut koska on ollut pakko osata olla hiljaa aina välillä ja yrittää vain ymmärtää missä mennään, jos ei kielen niin ainakin kulttuurin puolesta :) Tosin valitettavasti vierauteni ei auttanut minua opiskeluaikoina Englannissa... Niinä aikoina tunsin vielä hyvinkin tarvetta tulla jatkuvasti kuulluksi ja ymmärretyksi.

      Olen niin samaa mieltä, että on monesti niin paljon mukavampaa lähteä pois tilanteesta niin, ettei jää mitään kaduttavaa, vänkäämisen ja jälkikäteen huolehtimisen sijaan. Se on ollut iso osa tätä opetusta ja oivallusta minulle: että itse asiassa oman kantani ilmaiseminen ei aina tee minua ollenkaan tyytyväiseksi tai onnelliseksi vaan ihan päinvastoin.

      Poista
  8. Olen koittanut pitää tämän mielessäni siitä asti, kun luin tekstisi. Minulla on paha tapa uein kertoilla mielipiteeni kaikille kaikesta.

    Toiveitakin minulla taas olisi blogiisi. Olisi mielenkiintoista kuulla koulusta siellä. Minkä ikäisenä koulu alkaa, onko mahdollista valita mihin kouluun menee, ja onko se kallista, viedäänkö eväät, mitä aineita, kuinka pitkiä päiviä jne. Vähän nolottaakin olla taas kyselemässä, mutta täytyy käyttää tietoasi hyväksi maailman avartamisessa.

    Hyvää loppuviikkoa

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin helpottavaa kuulla, etten ole ollekaan ainoa joka tuntee tarvetta esitellä omia ajatuksiaan kaikille! Minunkin täytyy ihan keskittyä muistamaan, että voin olla hiljaakin :) Viimeksi eilen jouduin puremaan kieltäni.

      Kiva vaan kun esität toiveita Venla! En tosin ihan hirveästi tiedä paikallisista kouluista, mutta siinähän on tietysti jo tarinanaihetta itsessään etteivät ne ole lopulta olleet meille varteenotettava vaihtoehto ollenkaan. Jonkun verran olen koulutuksesta täällä kirjoitellutkin mutta nyt kun Mikon ensimmäinen kouluvuoden on lopuillaan voisi olla hyvä aika pohtia asiaa uudemman kerran. Kiitos siis toiveesta ja hyvää loppuviikkoa myös sinnepäin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!