tiistai 25. kesäkuuta 2013

Vielä vähän kouluasiaa

Miko on ollut kesälomalla maanantaista lähtien. Lapset ovat toistaiseksi leikkineet yhdessä kauniisti satunnaisia rähinöitä lukuunottamatta. Matilda on iloinen kun Miko on kaiket päivät kotona ja Miko nautiskeli eilen kotipäivästä ja heilui pyjamassa puoleenpäivään asti. Täksi iltapäiväksi olen kutsunut heille seuraksi kavereita kylään, huomenna mennään ehkä leikkimään Yhdysvaltain suurlähetystön leikkikentälle ja torstaina puolestaan pienten kavereiden kotiin. Jospa nämä hiljaiset lomaviikot sujuisivat näin, päivä kerrallaan? Nyt on ainakin sen verran rauhallista, että minulla on ollut aikaa ajatella omia ajatuksiani, tänään vaihteeksi näitä paikallisia koulukuvioita.

Belizessä alkaa kouluvelvollisuus ymmärtääkseni kuuden vuoden iässä, mutta suurin osa lapsista tuntuisi aloittavan koulun viimeistään viisivuotiaina, niin sanotulla K5-luokalla (K eli kindergarten - esikoulu viisivuotiaille). Jonkun verran maasta löytyy myös esikouluja alle viisivuotiaille. Preschool, eli kirjaimellisesti esikoulu, viittaa täällä 3-4-vuotiaille tarkoitettuihin kouluihin tai luokkiin. Ne ovat päiväkotimaisia ja tavallisesti pienimpien koululaisten esikoulupäivä kestää vain muutaman tunnin verran. Oppivelvollisuus kestää 14-vuotiaaksi asti. Aika suuri osa maan lapsista käy koulua oppivelvollisuuden ajan. 

Belmopanin seudulla on useampia valtion kouluja ja muutama yksityinen koulu. Tiedän valtion kouluista itse asiassa hyvin vähän. En ole koskaan käynyt yhdessäkään valtion koulussa sisällä, mutta olen kyllä viettänyt aikaa useamman paikallisen koulun pihalla kuuntelemassa Cosimon ja belizeläisten poliitikkojen ja viranomaisten puheita erilaisten koulu- tai koulutusaiheisten EU-projektien juhlistamisen yhteydessä. Valtion koulut on usein rakennettu osa kerrallaan ja koostuvat siksi useammasta erillisestä rakennuksesta. Minun tietoni mukaan kaikissa Belizen kouluissa koululaisilla on koulupuvut. Tästä poikkeus on Mikon ja Matildan yksityinen kansainvälinen koulu, jossa lapset käyvät ihan tavallisissa vaatteissaan. Mikolla on tavallisesti koulussa päällä t-paita, shortsit ja crocsit - omanlaisensa koulupuku tavallaan sekin. 

Sen tiedän paikallisista julkisen sektorin kouluista, että niitten taso on valitettavasti aika ala-arvoinen. Siksi emme koskaan niitä vakavissamme harkinneetkaan kun valitsimme aikoinaan Mikolle koulua. Belizessä ei ole tähän asti ollut kunnollista opettajankoulutusohjelmaa ja se on tietysti heijastunut opetuksen ja koulujen tasoon. Euroopan unioni on muutaman viime vuoden aikana järjestänyt Belizessä opettajankoulutusta sekä ala-asteen että lukion opettajille. EU:n opettajankoulutusprojektit ovat sujuneet erinomaisesti ja niitten tulokset alkavat vähitellen näkyä ja tuntua. Paljon lisää opettajakoulutusta ja resursseja kouluille ja koulutuksen kehittämiseen kuitenkin vielä tarvitaan, että Belizen koululaitoksesta saataisiin kansainvälisesti kilpailukykyinen. 

Belmopanin yksityiset koulut ovat pääasiassa hyvin uskontopainotteisia. Ainakin yhden uskonnollisista kouluista on perustanut amerikkalainen baptistipariskunta ja taka-ajatuksena on tainnut olla ennen kaikkea uskonnollinen lähetystyö. Kristinuskon sanoman jakaminen oppilaille tuntuu olevan näissä uskonnollisissa kouluissa kaikkea muuta opetusta tärkeämpää ja heijastuu kaikkeen opetukseen. Uskonnollisissa yksityisissä kouluissa opitaan ja lauletaan vain uskonnollisia lauluja, lasku- ja kirjoitustehtävien teemat on valittu suoraan Raamatusta, eikä evoluutiosta juuri mainita. Mitä lähemmäs Miko tuli koulun aloittamista, sitä huolestuneempi minä olin siitä ajatuksesta, että hänen päänsä täytettäisiin koulussa kristillisellä propagandalla. 

Minulla sinänsä ole mitään kristinuskoa sen enempää kuin muitakaan uskontoja vastaan, mutta tuntui hyvin vieraalta ajatukselta lähettää lapsi kouluun, jossa hänelle ei annettaisi mahdollisuutta tehdä omia päätelmiään elämästä ja maailmasta. Belmopanin yksityisissä uskonnollisissa kouluissa kristinuskon opit ovat absoluuttinen totuus, esillä läpi koulupäivän, eikä muunlaiselle elämänkatsomukselle anneta lainkaan tilaa. En pidä pahana sitä jos lapsistamme kasvaa uskonnollisia, vaikka itse olenkin uskonnoton ateisti, mutta haluan heidän olevan tietoisia siitä, että on olemassa monta erilaista tapaa elää ja tulkita elämää. Toivon lastemme valitsevan oman uskontonsa tai uskonnottomuutensa omista lähtökohdistaan eikä siksi, että yhtä näkemystä on syötetty heille yhtenä ainoana totuutena.

Siksi olinkin niin onnellinen kun Belmopanin lähikylään perustettiin kaksi vuotta sitten uusi kansainvälinen koulu ja kun koulussa päätettiin aloittaa luokka myös 3-4-vuotiaille juuri parahiksi silloin kun Mikon oli aika lähteä koulutielle. Mikon koulussa ei uskonnolla ole mitään erityistä asemaa. Suurin osa opettajista on kyllä vahvasti uskonnollisia, mutta heidän uskontonsa ei heijastu opetukseen tai muutenkaan määritä koulua. Mikon ja pian nyt siis Matildankin koulu pyrkii opettamaan lapsia ajattelemaan ja tekemään omia päätelmiään niin tieteestä kuin vaikkapa taiteesta tai uskonnostakin. Oppilaille ei tarjota mitään valmiiksi pureskeltuna.

Mikon ja Matildan koulu eroaa toisista Belmopanin seudun yksityiskouluista myös siinä suhteessa, että sen lukukausimaksut ovat huomattavasti muita lähiseudun yksityisiä kouluja kalliimmat. En ole mikään yksityiskoulujen kannattaja noin yleensä. Suomalaisena minusta tuntuu ihan päättömältä, että koulunkäynti maksaa ja vielä paljon. Mutta Mikon ja Matildan koulun opetuksen taso on niin korkea ja sen arvot kohtaavat meidän perheemme arvot niin hyvin, etteivät raha-asiat ole kyseistä koulua ajatellessa päällimmäisinä mielessä. Koulu maksaa paljon, mutta toisaalta se on myös huomattavasti parempi oppilaitos kuin mikään muu Belizen koulu. 

Yksityiskoulujen korkeiden lukukausimaksujen lisäksi toinen asia mikä minua yksityiskouluissa alunperin mietitytti oli se kuinka eristyksissä yksityisten koulujen oppilaat usein ovat tavallisesta elämästä ja suuresta osasta paikallisia ihmisiä. On totta, että lapsemme kasvavat yksityiskoulussaan vähän kuplassa. Mutta toisaalta elämme täällä jonkinlaisessa kuplassa teemme sitten mitä hyvänsä: olemme äärimmäisen hyväosaisia verrattuna suurimpaan osaan belizeläisiä. Lasten kouluvalintojen kautta emme mitenkään pääsisi lähemmäs tavallista belizeläistä arkea valitsimme sitten minkä koulun hyvänsä. Itse asiassa luulen, että meidän erilaisuutemme ja erillisyytemme vain korostuisi paikallisen valtion koulun vanhempainilloissa ja juhlatilaisuuksissa. Luontevammin olemme tutustuneet belizeläisiin lasten harrastusten ja Cosimon töitten kautta.

Yksityiskoulujen kasvattien epäillään mielestäni turhan usein olevan omahyväisiä ja hemmoteltuja. Ei ole kuitenkaan mitenkään itsestäänselvää, että yksityiskoulujen oppilasta kasvaa epäkypsiä ja itsekeskeisiä aikuisia. Kuplan sisällä kasvaminen ei automaattisesti tarkoita pumpulissa kasvamista ja vieraantumista todellisesta elämästä. Hyvä yksityiskoulu ja omistautuneet vanhemmat opettavat lapsille elämää ja oikeita arvoja siinä kuin paikallinen koulukin; näin ainakin minun kokemukseni mukaan. Mikon ja Matildan koulun oppilaskunnasta minulla on joka tapauksessa vain hyvää sanottavaa. Koulu korostaa akateemisen osaamisen lisäksi aktiivisesti myös hyviä käytöstapoja ja toisten huomioonottamista. Ja hyvin näyttävät opit menevän perille: en ole koskaan tavannut ryhmää niin vilpittömän mukavia ja hyvin käyttäytyviä lapsia kuin Mikon koulukaverit. He ovat erikseen ja yhdessä harvinaisen kivoja pieniä ihmisiä. En voi olla toistamatta kuinka onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että lapseni saavat aloittaa koulutiensä näin hyvässä koulussa. Etenkin kun vielä muutama vuosi sitten huolehdimme niin paljon tästä kouluasiasta.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Pitkällä ja mutkaisella tiellä

Kun Matilda sai keliakia-diagnoosin olin kuin puulla päähän lyöty. On varmasti erilaista olla kasvokkain keliakian kanssa jos on ehtinyt jo huolehtia paljon pahemmastakin. Minä sen sijaan luulin, että minulla oli kaksi perustervettä lasta. Yhtäkkiä toisella heistä olikin koko elämän kestävä sairaus. Diagnoosi ei ollut helpotus vaan suuri shokki.

Ensimmäiset viikot diagnoosin jälkeen minua itketti päivittäin. Joskus itku tuli ruokakaupassa kun huomasin, ettei minulla ollut enää asiaa useammalle kaupan käytävistä enkä tiennyt mitä ihmettä oikein ostaisin vanhojen tuttujen juttujen sijaan. Toisinaan itkin silkasta väsymyksestä: kun oli äkkiä saatava pöytään ateria enkä enää voinut kiireisimpinäkään päivinä tukeutua paikallisten ravintoloiden apuun. Surin moneen otteeseen sitä, etten ollut huomannut lapseni sairautta. Ja murehdin, että Matilda ei koskaan voisi olla ihan huoleton lapsi tai nuori vaan joutuisi aina miettimään jokaista suupalaansa. 

Ensimmäiset kuukaudet diagnoosin jälkeen olivat opettelua ja selviytymistä. Antoi voimaa tyhjentää ruokakaappi ja jääkaappi gluteenia sisältävistä ruoka-aineista; teki hyvää saada tehdä sairauden hoitamisen eteen jotain konkreettista. Mutta pitkään seisoivat hyllyt puolityhjinä kun en tiennyt mitä entisten luottotuotteiden tilalle oikein hankkisin. Aloimme syödä entistäkin terveellisemmin, mutta toisaalta myös tylsemmin. Vaihtoehdot vähenivät kun couscousin tilalle hankkimani kvinoa paloi kerta toisensa jälkeen pohjaan eivätkä riisinuudelit oikein maistuneet lapsille vehnänuudeleiden sijaan. Ruokavaliomme Belizessä kaventui pitkälti lihaan, vihanneksiin ja hedelmiin, riisiin, ja maitotuotteisiin kuten juustoon ja jugurttiin. Aika pitkälti noilla jatketaan edelleen, vaikka yritän kyllä parhaani mukaan lisätä gluteenittomia viljoja perheen ruokavalioon. 

Kaksi kuukautta gluteenittoman ruokavalion aloittamisen jälkeen Matildan paino alkoi nousta. Samaan aikaan huomasin, että hän yhtäkkiä antoi pestä hampaansa ilman tappelua. Oivalsin vasta silloin, että Matildan hampaiden pesu oli ollut pitemmän aikaa sellaista taistelua kipeiden haavojen ja rakkojen vuoksi. Haavat ja rakot suussa ovat yksi keliakian monista mahdollisista oireista. Samoihin aikoihin kun Matildan paino alkoi nousta, hän ei myöskään enää näyttänyt niin kalpealta eikä kuumasta säästä johtuva ihottuma vaivannut häntä samalla tapaa kuin ennen. Gluteeniton ruokavalio tuntui kaiken kaikkiaan tehoavan Matildaan nopeasti ja parantunut vointi näkyi myös keliakiavasta-ainekoetuloksissa. Vain muutama kuukausi gluteenittoman ruokavalion aloittamisen jälkeen Matildan keliakiavasta-aineet olivat normaalilla tasolla. 

Laiha hän on kuitenkin edelleen. Huomiotaherättävän laihalta tyttö ei sentään näytä, mutta on hän kuitenkin melkein kaksi kiloa pienempi kuin veljensä samanikäisenä, ja painon puolesta heiluu ihan alakäyrillä. Pituuden osalta Matilda on puolestaan ainakin amerikkalaisilla käyrillä pitkänpuoleinen. 

Matilda ei tunnu saavan näkyviä reaktioita gluteenista. Tämän totesimme, kun eräs Matildan pieni ystävä tietämättään tarjosi Matildalle jokin aika sitten gluteenillista syötävää ja Matilda ajattelemattomuuttaan silmänräpäyksessä söi tarjotun herkun ennen kuin ehdin väliin. Matilda ei reagoinut syömäänsä keksinpalaan millään tavalla. On sinänsä hienoa, ettei lapsen tarvinnut sairastaa vahingossa syömänsä keksinpalan vuoksi, mutta olisi kuitenkin oikeastaan parempi jos Matilda reagoisi gluteeniin selvästi aina ja joka kerta. Koska hän ei tunnu saavan gluteenista selkeää reaktiota, ainut tapa olla Matildan kohdalla varma siitä, että ruokavalio varmasti toimii näyttäisivät olevan säännölliset vasta-aineverikokeet. Belizessä tehtävät keliakiavasta-ainekokeet ovat ikävä kyllä hieman erilaiset kuin vastaavat suomalaiset kokeet. En halua otattaa turhaan kokeita useampaan kertaan ihan muutaman kuukauden sisään, varsinkaan nyt kun meillä ei enää ole kylällä oikein kunnon lääkäriäkään koetuloksia tulkitsemassa. Seuraavia verikokeita täytyy siis odotella kesän loppuun asti ja toivoa, ettei Matildan laihuus johdu siitä, että hän jatkuvasti saa vahingossa jostain gluteenia, joka hiljakseen syö hänen mahaansa rikki. Koska olipa keliaakikolla näkyviä oireita tai ei, gluteeni tuhoaa kuitenkin vatsan nukkaa joka tapauksessa.

Olen hyvin tarkka Matildan syömisien suhteen, mutta on silti aina mahdollista, että Matildaa kiusaa piilogluteeni. Tuskastuttavan monissa kaupallisesti valmistetuissa ruoka-aineissa ja ruuissa on gluteenia joka ei suoraan näy tuoteselosteista. Niin kauan kuin tarjoan Matildalle vain käsittelemätöntä lihaa sekä vihanneksia ja hedelmiä voin olla ihan varma, ettei hän saa ruuasta vahingossa lainkaan gluteenia. Heti kun lisään ruokavalioon mukaan jonkun kaupallisesti valmistetun tuotteen jonka gluteenittomuudesta minulla ei ole takuita, otan riskin, että ruuassa on gluteenia tai se on valmistettu samalla linjalla jonkin gluteenillisen tuotteen kanssa ja saattaa siis siksi sisältää pieniä määriä gluteenia. 

On myös mahdollista, että Matilda on yliherkkä jollekin muullekin ruoka-aineelle, joka vaikuttaa ruuan imeytymiseen tai ärsyttää vatsaa siinä määrin, ettei tyttö pääse kunnolla lihomaan. 

Tai sitten on kyse ihan vain ruokavaliosta. Olisi varmasti helpompaa koettaa saada Matildan paino kunnolla nousemaan, jos meillä olisi täällä tarjolla enemmän Matildalle sopivia ruokia ja herkkuja. En ole toistaiseksi löytänyt maasta jäätelöä joka olisi taatusti gluteenitonta, enkä ole oppinut menestyksekkäästi käyttämään jäätelökonetta, joten esimerkiksi jäätelöä emme täällä Belizessä ole voineet nyt kohta vuoteen syödä. Leipää ja leivonnaisia on tarjolla vain jos niitä itse teen. Vain hyvin harvoin rohkenemme Belizessä ulos syömään, eli teen lähes jokaisen aterian alusta loppuun asti itse. Välillä tuntuu haastavalta keksiä ja tehdä aina uusia hyviä ja maistuvia gluteenittomia ruokia ja välipaloja ja herkkuja, kun ne on kaikki tehtävä itse. Täällä voin vain unelmoida kaupan valmiista gluteenittomasta leivästä tai leivonnaisista. Lähin kokonaan gluteeniton kahvila tai ravintola on kaukana Meksikossa tai vaihtoehtoisesti lentomatkan päässä Yhdysvalloissa. Belizeläisistä ravintoloista ei löydy gluteenittomia vaihtoehtoja ruokalistalta. Toistaiseksi yhdessäkään paikallisessa ravintolassa jossa olemme Matildan diagnoosin jälkeen ei ole koskaan kuultukaan keliakiasta tai oltu tietoisia gluteenista. 

Alkuun yritykset leipoa gluteenitonta leipää tai leivonnaisia saivat minut poikkeuksetta kyyneliin, joten lopetin. Gluteeniton leipominen tuntui ylivoimaisen vaikealta. Ennen pitkää löysin valmiit gluteenittomat muffinssi- ja suklaaneliösekoitukset ja vähän kerrallaan uskalsin niillä kokeilla leipomista ilman gluteenia. Valmiista sekoituksista leipominen on aika idioottivarmaa hommaa oli sitten kyse gluteenillisistä tai gluteenittomista leivonnaisista. Onnistuneet leivonnaiset ja lasten myönteinen palaute kasvattivat rohkeutta yrittää muutakin kuin valmiita sekoituksia. Ennen pitkää kyllästyin tekemään aina samoja herkkuja suoraan paketista, joten eräänä päivänä koetin niitten sijaan tehdä jauhottomia maapähkinävoikeksejä netistä löytämälläni reseptillä. Keksit onnistuivat mainiosti, joten seuraavaksi rohkenin yrittää banaanileivän tekemistä gluteenittomalla jauhosekoituksella vehnäjauhojen sijaan. Banaanileivästä tulikin koko perheen herkku, jota tarjotaan myös vieraille. Joku aika sitten tein ensimmäistä kertaa gluteenitonta marjapiirakkaa. Pari viikkoa sitten gluteenittomia kaurasämpylöitä. Vähän kerrallaan alan uskoa, että melkein mitä tahansa voi tehdä gluteenittomana. Seuraavaksi täytyisi yrittää opetella tekemään kokonainen kakku, ettei syntymäpäiviä tarvitsisi aina juhlistaa muffinsseilla tai kuppikakuilla. 

Nyt kun Matildan diagnoosista on kulunut melkein vuosi olen vihdoin valmis tutkimaan oikein ajatuksella erilaisten gluteenittomien jauhojen ominaisuuksia. Alkuun gluteeniton leipominen oli ahdistavaa pakkopullaa, mutta nyt se suorastaan vähän kiehtoo minua. Paljon puhutaan siitä kuinka hankalaa gluteenittomia jauhoja on sekoittaa keskenään täydellisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Minun odotukseni eivät ole täydellisyydessä asti, mutta mielelläni oppisin sekoittamaan itse jauhot ja tekemään Matildalle sellaista leipää, joka hänelle maistuisi, ja muutenkin lisäämään hänen ruokavalioonsa leipomusten kautta lisää gluteenittomia viljoja ja kuituja. 

Matildan keliakiadiagnoosin sulatteleminen ja hyväksyminen on ollut minulle pitkä ja mutkainen tie, enkä vieläkään ole perillä. Vaikka olenkin kiitollinen siitä, että nykyään syömme koko perhe entistä enemmän ajatuksella ja vielä aikaisempaakin terveellisemmin, en silti osaa olla kiitollinen itse sairaudesta. Keliakia ei missään mielessä ole sairauksista pahimpia eikä sen hoitaminen ole mahdottoman vaikeaa, mutta kyllä se silti elämää hankaloittaa. On mahtavaa, että lapseni pitävät porkkanoita ja vesimelonia maistuvana jälkiruokana, mutta hienoa olisi myös voida istuutua yhdessä hetken mielijohteesta pizzalle ja jakaa jälkiruuaksi pala kakkua. Kävimme viikonloppuna paikallisessa pizzeriassa syömässä ensimmäistä kertaa Matildan diagnoosin jälkeen. Minä tein etukäteen Matildalle mukaan gluteenitonta pizzaa, jota tarjoilin tytölle muovirasiasta palan kerrallaan samaan aikaan kun me muut söimme pizzerian pizzaa. Kaikki sujui hyvin mutta en usko, että ihan heti jaksamme lähteä uudestaan pizzalle. Ravintolassa syömisenhän pitäisi olla mahdollisuus olla tekemättä kotona ruokaa yhden aterian verran - jos joka tapauksessa joudun kokkaamaan, niin voimme yhtä hyvin kaikki syödä yhdessä kotona samaa ruokaa. 

Seuraava kynnys ja haaste lapsen keliakiaan totuttelussa tulee kohdalle kun Matilda aloittaa koulun myöhemmin tänä vuonna. Pienen lapsen lähettäminen koulutielle on jo itsessään herkkä paikka. Kun kaikkien muiden tunnelmien lisäksi täytyy vielä huolehtia siitä, ettei lapsi saa koulussa syödäkseen mitään sopimatonta, eivät ensimmäiset viikot varmastikaan tule sujumaan ihan ilman sydämentykytyksiä ja kyyneliä. Mutta uskon kyllä, että kunhan pääsemme alkuun, kaikki sujuu koulussa hyvin. Matilda on hyvin innoissaan siitä, että on jo niin iso tyttö, että saa syksyllä lähteä Mikon kanssa kouluun. Matildan oman innostuksen ja riemun vuoksi haluamme antaa hänelle tilaisuuden aloittaa koulutiensä nyt, vaikka olisi ollut ehkä helpompaa pitää häntä kotona vielä hetki ja opettaa tyttöä paremmin ymmärtämään ruokavalionsa rajoitukset. 

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Juhannuksenvietosta

Tässä maailmalla asumisessa on mukavaa sekin, että voi aika pitkälti elää omannäköistä elämää. Paikallisten silmissä on usein joka tapauksessa vähän outo, eli paikallisia ei kannata edes yrittää lähteä miellyttämään, eivätkä oman kulttuurin perinteet ja odotukset toisaalta juuri paina kun elää niistä näin etäällä.

Ihan mieluusti jätän täällä maailman äärissä joka vuosi suomalaisen vapun viettämättä, ja usein juhannuksenkin, enkä tunne oikeastaan jääväni mistään paitsi. 

Lapsuudessa juhannukset olivat kyllä taianomaista aikaa. Vietin lapsuuteni kesät kollektiivissa, jossa saman talon katon alla asui kymmenisen perhettä. Viimeistään juhannukseksi kokoonnuttiin kaikki yhteen, syötiin hyvin, leikittiin ja laulettiin. Yöllä kerättiin enemmän tai vähemmän hiljaisuuden vallitessa yhdeksän kukkaa ja uneksittiin tulevista sulhoista. Se oli ihanaa aikaa. 

Mutta ikuisiällä juhannus on menettänyt minulle merkitystään ja taikaansa. Osin varmasti siksi, että olen viime vuodet asunut ikuisten kesien maissa. Suomessa juhannuksena on valoisaa ja parhaimmillaan juuri sopivan lämmintä. Kesästä ja juhannuksesta nauttii varmasti ihan eri tavalla kun on jaksanut taas kerran pitkien pimeiden kuukausien yli kesään asti. Näillä leveysasteilla minun täytyy sen sijaan harva se viikko mietiskellä mitä vuodenaikaa sitä taas eletäänkään. Aina on kuuma ja melkein aina aurinkoista. Vuoden valoisin aika ei kovasti eroa pimeimmästä. 

Tällä viikolla olen ollut kolmissa läksiäisissä. Tänä iltana on edessä vielä yhdet. Välissä on juhlittu Mikon koulun päättäjäisiä ja eletty joku hetki ihan tavallista arkeakin. Olen ihan poikki, enkä millään jaksaisi tänään pakata perhettä autoon ja lähteä juhannuksen viettoon maalle. Onneksi ei tarvitsekaan. Vietämme varmasti kyllä useamman ihanan kesäpäivän omassa kodissamme suomalaisella maaseudulla myöhemmin tänä kesänä. Keskikesää ehtii ehkä juhlistaa vähän myöhemminkin. Meille Suomessa on varmasti vielä elokuussakin aika valoisaa.

Tämä varsinainen juhannusviikonloppu sujuu meiltä tavallisissa puuhissa. Jos vain säät sallivat menemme tuttuun tapaan uimatunnille lauantaina ja ratsastamaan sunnuntaina. Ihan mielelläni näkisin kyllä toisaalta viikonloppusuunnitelmien satavan pois. Hyvää tekisi harrastusten sijaan ihan hiljainen viikonloppu kotona: elokuvia ja popcornia, kirjoja ja päiväunia. Sää saa näyttää meille suuntaa siitä millaisissa kuvioissa viikonloppu lopulta sujuu.

Hyvää juhannusta itse kullekin!

torstai 20. kesäkuuta 2013

Jännitystä ilmassa

Lentomatkustamisesta on tullut entistäkin jännittävämpää. Enää ei tarvitse jännittää ainoastaan sitä lähteekö lento ajallaan ja löytyykö koneesta varmasti etukäteen tilattu ateria, vaan tätä nykyä näyttää olevan ihan asiallista huolehtia myös siitä saako lapsille lennolle paikan vanhempien vierestä. Monet lentoyhtiöt laskuttavat nykyään ylimääräistä istumapaikkojen vaihtamisesta. Kun koneessa on matkalaisia jotka ovat maksaneet istumapaikoistaan ylimääräistä, ei lentohenkilökunta voi enää pyytää matkustajia vaihtamaan paikkaa jotta vanhemmat saisivat istua pienten lastensa vieressä. 

Minä pärjään kyllä vaikken saisi istua Cosimon kanssa vieretysten lentokoneessa oli kyse lyhemmästä tai pitemmästä matkasta. Toki tekee lasten kanssa matkustamisesta helpompaa, jos voimme molemmat yhdessä olla lasten apuna ja seurana koneessa, mutta en todellakaan edellytä, että meidän täytyisi koko nelihenkisen perheen voida aina istua lentokoneessa vieretysten. Meille sopii mainiosti istua kaksittain, yksi vanhempi per yksi lapsi, tai vaihtoehtoisesti niin, että toinen vanhempi istuu molempien lasten kanssa ja toinen toisaalla koneessa. Mutta se on minulle ihan mahdoton ajatus, että jättäisin viisivuotiaan tai kolmevuotiaan lapseni istumaan vieraitten ihmisten keskelle ja me vanhemmat istuisimme molemmat omilla tahoillamme toisaalla koneessa. Ja kuka ihme haluaisi istua pienten lasteni vieressä ilman jompaa kumpaa meistä vanhemmista? Kuka katsoo, etteivät he kaada mehua itsensä tai toisten päälle; kuka muistuttaa lähtemään vessaan ennen kuin hätä kasvaa liian suureksi?

Koko ajatus kuulostaa ihan päättömältä, mutta ikävä kyllä meillä on tästä päättömyydestä jo ihan omakohtaistakin kokemusta. Kun lensimme Houstonista San Diegoon aikaisemmin tänä vuonna meille oli perheen yhteisestä matkavarauksesta huolimatta jostain syystä varattu paikat ympäri konetta. Meillä ei ollut yhtään vierekkäistä paikkaa vaan olimme kaikki neljä yksittäisillä paikoilla rivien päästä toisistamme. Lähtöselvitykset hoituvat tätä nykyä maailman kentillä melkein järjestään omin avuin itsepalvelutiskeillä. Lähtöselvityksessä palvelutiskin läheisyydessä Houstonissa pyörinyt virkailija tarjosi meille mahdollisuutta maksaa oikeudesta vierekkäisiin paikkoihin. Emme voineet uskoa, että lentoyhtiön linja oli todella se, että perheiden täytyy maksaa ylimääräistä siitä, että pienten lasten ei tarvitse matkustaa koneessa itsekseen, joten siirryimme lippuinemme portille. Portilla toinen virkailija onnistui jotenkin järjestämään meille kaksi paikkaa vierekkäin. Minun tehtäväkseni jäi vedota kanssamatkustajaani, että hän siirtyisi kahden vieraan naisen keskelle ja antaisi puolestaan Mikon istua minun ja Matildan viereen. 

Mutta mitä jos nuori mies, jolla oli käytäväpaikka, ei olisikaan suostunut siirtymään naisten keskelle Mikon paikalle? Lentokoneen henkilökunnalla ei ole käytännössä asiaan mitään sanomista koska he eivät voi edellyttää kenenkään siirtyvän paikalta josta matkustaja on ehkä varta vasten maksanut lisämaksun. Jos mies ei olisi ystävällisesti suostunut siirtymään paikaltaan meillä ei olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin istuttaa Miko vieraiden keskelle. Miko on viisivuotiaaksi ihan reipas, mutta luulen, että hänelle olisi kyllä tullut itku jos olisin joutunut jättämään hänet istumaan yksin vieraiden ihmisten väliin. Lapsemme ovat tottuneita matkailijoita, mutta kyllä he silti kaipaavat vanhempia koneessa turvaksi. Kyse on kuitenkin pienistä lapsista! 

Onko todella niin, että perheiden pitäisi yksinkertaisesti tyytyä maksamaan joka kerta matkoistaan lisää taatakseen sen, ettei pienten lasten tarvitse istua yksin vieraitten ihmisten keskellä? En enää tiedä mitä ajatella. Lentomatkailu on kaiken kaikkiaan muuttunut viimeisten vuosien aikana. Nykyään vain harvoin kutsutaan lapsiperheitä siirtymään koneeseen ensin. Ennen se tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Me lennämme paljon koko perheen voimin; arviolta yhdellä lennolla kymmenestä meidät lapsinemme ohjataan ennen muita matkustajia koneeseen - Yhdysvalloissa ei koskaan, Euroopan kentillä sentään joskus. Tätä nykyä nimittäin matkustajat maksavat ylimääräistä myös siitä, että pääsevät koneeseen ennen muita. Ensin ei enää pyydetäkään siis koneeseen niitä ihmisiä joilta saattaa mennä omalle paikalle siirtymiseen vähän kauemmin, kuten lapsiperheitä tai esimerkiksi pyörätuolin avulla liikkuvia, vaan ensin koneeseen nousevat lentoyhtiön erityiskanta-asiakkaat, lentoyhtiön yhteistyökumppanien kanta-asiakkaat, ykkös- ja bisnesluokan matkustajat ja muut etuoikeudesta muuten erikseen maksaneet. Viime perjantaina Belize Cityn lentokentällä virkailijalta kesti valehtelematta puolisen minuuttia vain lukea läpi koko litania etuoikeutettuja, jotka saivat siirtyä koneeseen ennen meitä tavallisia matkalaisia.

Minua ei todellakaan haittaa vaikken pääsisikään nousemaan koneeseen ensin, mutta se kyllä toisaalta sitten ärsyttää, että kun yritämme vihdoin asettua lapsinemme paikoillemme, löytää täydestä koneesta käsimatkatavaroillemme tilaa lattialta penkin alta tai säilytyslokerosta, ja varmistaa, että käden ulottuvilla on kaikki se mitä lapset saattavat nousun aikana tarvita vesipulloista värityskirjoihin, kuulutetaan lentokoneessa äkäisesti, että ennen kuin olemme kaikki istuneet paikoillemme ja kiinnittäneet turvavyöt kone ei voi lähteä. 

Jos liput varaa hyvissä ajoin etukäteen, ei istumapaikkaongelmia juurikaan pääse syntymään. Tyhjästä koneesta on helppo varausvaiheessa varata vierekkäiset paikat vaikka miten suurelle seurueelle. Mutta aina ei ole lapsiperheenkään mahdollista suunnitella lomiaan kuukausia etukäteen. Elämässä sattuu ja tapahtuu, ja joittenkin ihmisten pomot odottelevat viime hetkiin asti ennen kuin hyväksyvät perheellisten työntekijöidensä lomahakemukset. Joskus on yksinkertaisesti pakko tehdä lentovaraukset viime hetkellä. 

Kun lähdin tutkimaan tätä asiaa lähemmin huomasin, että istuinpaikkasotkua on käsitelty viime vuoden aikana maailman lehdistössä aika paljonkin. Suurin osa lehtijutuista päivittelee sitä, että lentoyhtiöt ovat antaneet tilanteen mennä siihen, että ihan pienetkin lapset voivat todella joutua koneessa istumaan erossa vanhemmistaan. Mutta lukijoiden kommentit juttujen alla kertovat ennen kaikkea tarinaa itsekeskeisistä kuluttajista. Monet kommentoijat näyttävät olevan sitä mieltä, että jos lapsiperheet eivät maksa ylimääräistä saadakseen istua pienten lastensa vieressä koneessa, se on heidän oma häpeänsä. Jos lapsia hankkii täytyy heistä kantaa vastuu. 

Ja tottahan se on, että ihan itse olemme vapaaehtoisesti järjestäneet itsemme tähän tilanteeseen, jossa useampi pieni kasvava ihminen on meistä täysin riippuvainen. Eikä ole lopulta kenenkään muu velvollisuus huolehtia meidän lastemme tyytyväisyydestä tai turvallisuudesta. Mutta kuka oikeasti haluaa elää sellaisessa maailmassa, jossa kaikki huolehtivat vain itsestään tai enimmillään omasta perheestään? Minkälaisen ihmisen mielessä painaa muutama kymppi enemmän kuin pienen lapsen pelko ja hätä? Pahaa pelkään, että näitten itsekeskeisten matkailijoitten asenteisiin on myöhäistä ja mahdotonta vaikuttaa. Siksi toivon, että lentoyhtiöt vähitellen päätyvät tai joutuvat muuttamaan toimintatapojaan. Soisin mieluusti, että lentoyhtiöt pyytäisivät rehellisesti ja suoraan lentolipuista enemmän niin ettei jokaisesta palvelusta ja pähkinäpussista tarvitsisi erikseen laskuttaa. 

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Sateinen syntymäpäivä

Pari päivää on taas satanut ja ollut harmaata. Aamun kauppareissulla huomasin, että kovat sateet ovat vieneet osan teistä mennessään. Meidän takapihamme on mutavelliä. Mutta mudasta ja huonoista teistä huolimatta sateisessa säässä on jotain rauhoittavaa ja lohdullista. Mikä sen mukavampaa kuin istua sohvalla, juoda teetä ja kuunnella kuinka sade rummuttaa peltikattoa?

Eilen juhlittiin sateisessa säässä Mikon koulun vuoden päättäjäisiä. Koulu jatkuu vielä viikon loppuun asti, mutta juhlat pidettiin jostain syystä jo eilen. Kyse oli itse asiassa palkintoseremoniasta: pieniä koululaisia palkittiin erilaisten oppiaineiden hallitsemisesta ja myös esimerkiksi ystävällisyydestä ja toisten huomioonottamisesta. En itse juuri välitä kilpailemisesta tai palkinnoista, mutta iloitsin silti Mikon saamasta palautteesta. Mikon opettaja totesi seremonian aikana Mikon olevan utelias ja antelias. Opettaja huomioi kuinka perhekeskeinen Miko on ja kuinka vahvasti me Mikon ihmis- ja eläinperheenjäsenet elämme päivittäin mukana hänen puheissaan, piirrustuksissaan ja leikeissään. Se kuulosti minun korviini hyvältä. Toivon, että lapsistamme kasvaa itsenäisiä ja rohkeita tekemään omia valintojaan, mutta itsenäisyydelle on oma aikansa. On hyvä kuulla, että Miko tietää toistaiseksi olevansa ennen kaikkea osa tätä meidän tiivistä ja turvallista omaa porukkaamme. Perheen suojista on hyvä lähteä vähän kerrallaan kauemmas tutkimaan maailmaa. 

Matilda aloittaa Mikon koulussa syksyllä. Tuntuu vaikealta päästää häntä pois kodin suojasta, mutta toisaalta tämä on tytölle turvallinen hetki ja tilaisuus ottaa ensimmäisiä pieniä itsenäisyyden askelia. Matilda täytti tänään kolme vuotta. Aamulla Miko kysyi saako Matilda nyt heti tänään tulla kouluun kun on vihdoin kolme, mutta ei - vielä täytyy odottaa pitkälle syksyyn. Ihan hyvä niin. Puolen vuoden päästä olemme niin Matilda kuin minäkin vähän valmiimpia uuteen elämänvaiheeseen.

Kävin ostamassa syntymäpäivän kunniaksi kaupasta Matildan herkkuja: maustamatonta jugurttia, vesimelonia, porkkanoita. On hienoa, että lapsella on terveelliset herkut, mutta voi miten paljon mieluummin syöttäisin hänet tänään täyteen syntymäpäiväkakkua ja jäätelöä! Vaan en osaa edelleenkään tehdä kokonaista gluteenitonta kakkua. Banaanimuffinsseja yritän vielä päivän mittaan valmistaa jos vain voimat riittävät, ja ehkä rohkenen taas kerran yrittää tehdä itse jäätelöäkin tässä lähipäivinä. Joinain aamuina herään reippaana ja kevyenä, mutta tänään olo on jostain syystä kirjaimellisesti raskas: olen hyvällä mielellä mutta maha painaa ja minua väsyttää. Otamme siis pienen päivänsankarin kanssa kevyesti: kuuntelemme sadetta ja katselemme lastenohjelmia. 

Lauantaina juhlitaan Matildan syntymäpäiviä sitten vähän juhlallisemmin. Kutsuimme lopulta Matildaa juhlistamaan vain yhden läheisen ystäväperheen. Taas kerran uimme valtavirtaa vastaan kun emme järjestä Matildalle suuria syntymäpäiväkutsuja. Muitten miellyttämistä tärkeämpää on minulle kuitenkin se, että päivänsankarilla on mukavaa. Eikä hauskanpitoon tarvita suurta lapsilaumaa tai väsyttäviä valmisteluja. Jonkun verran täytyy taas leipoa, mutta kun on kyse pienemmästä seurueesta ei leipomisestakaan kasva liian suurta urakkaa. 

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Helpotuksen huokauksia

Belmopanissa myrkytettiin aikaisemmin säännöllisesti hyttysiä vastaan käytännössä koko kylä. Ikävä kyllä hyttysmyrkkyautoa ei ole kuitenkaan enää kuulunut eikä näkynyt aikapäiviin. Denguekuumetta levittävät hyttyset ovatkin siis päässeet sikiämään kaikessa rauhassa ja tiedossa taitaa olla aikamoinen denguevuosi. Me olemme Cosimo ja minä jo kerran sairastaneet denguen Jamaikalla, joten meillä on korkeampi riski saada taudista vaarallisempi versio. Onneksi meillä oli mahdollisuus myrkyttää oma talomme ja sen ympäristö: perjantai-iltapäivänä toimitettiin meidän taloudessamme ötökkämyrkytys. Toivon mukaan myrkytys pelotti pois kaikki lähipiirin skorpionit ja muut myrkylliset ötökät ja ennen kaikkea pitää edes jonkun hetken loitolla denguekuumetta levittävät hyttyset. Yksittäisten talouksien myrkyttäminen hyttysiä vastaan ei ole tietenkään ollenkaan niin tehokasta kuin koko kylän myrkyttäminen, mutta on se ehkä kuitenkin parempi kuin ei mitään. 

Meidän täytyi lähteä myrkkyjä pakoon jonnekin. Jamaikan aikana meitä neuvottiin tällaisten myrkytysten jälkeen olemaan poissa kotoa useamman tunnin, isompien myrkytysten yhteydessä jopa vuorokauden verran. Varsinkin raskausaikana olen mieluummin ylivarovainen kuin otan riskejä myrkkyjen kanssa. Päätimme siis varalta olla pois koko viikonlopun verran. Ja kun samaan saumaan tuttu Miamin hotelli ilmoitti, että saisimme huoneen halvalla viikonlopuksi, jäi tehtäväksi vain hankkia lentoliput ja lähteä matkaan. Miamiin lentää Belize Citystä puolisentoista tuntia ja se on siis meille yksi lähimmistä ja helpoimmista viikonloppulomakohteista. Olemme Jamaikan ja Belizen vuosien aikana viettäneet Miamissa sen verran aikaa, että olemme kehittäneet omat rutiinimme Miamin-viikonloppujen viettoon. Sinne on siis helppo mennä lyhyelläkin varoitusajalla ja ilman sen kummempia suunnitelmia. 

Pikaloma tuli tällä kertaa enemmän kuin tarpeeseen. Vaikka toissaviikonloppu sujuikin mainiosti mangonkeltaisissa tunnelmissa, viime viikko oli raskas. Vartijakuviomme ovat tällä hetkellä sanalla sanoen sekavat, sairaalan ei onnistunut hoitaa Cosimon toimenpidettä kuin sen yhden ainokaisen kerran, ja alkoi olla hyvin kuluttavaa odotella tietoa siitä saako Cosimo lainkaan pitää lomaa tänä kesänä. Viimeisen puolentoista vuoden aikana Cosimon lomista on peruttu osin tai kokonaan lähes jokaikinen, ja monta kertaa olemme joutuneet odottamaan ihan viime hetkeen asti, että lomahakemukset hyväksyttäisiin - tai oltaisiin hyväksymättä. On hyvin hankalaa ja usein aika stressaavaa suunnitella ja varata lomia kun koskaan ei ihan varmasti voi tietää onnistuvatko suunnitelmat lopulta ollenkaan. 

Hermostuttavan viikon jälkeen teki siis todellakin hyvää viettää vähän aikaa ihan muissa maisemissa. Nautimme Miamissa hyvästä ruuasta, kuljeskelimme tuntikaupalla ostoskeskuksessa ja teimme vähän ostoksiakin, velloimme hotellin uima-altaalla, kävimme elokuvissa, ja ennen kaikkea emme muutamaan päivään lainkaan miettineet mitään mieltä painavia asioita. Koska hotelli ja muutkin ympyrät olivat meille vanhastaan tutut, lapsiltakaan ei kestänyt hetkeäkään asettua aloilleen; olimme kaikki kuin kotonamme. 

Leppoisan viikonlopun jälkeen palasimme tänä aamuna kotiin sateiseen Belmopaniin, ja toimme nähtävästi sadesäähän mukanamme ripauksen lomaviikonlopun rentoa tunnelmaa: muutamassa tunnissa useampi asia on järjestynyt tai on vähintäänkin matkalla siihen suuntaan.

Sain ensinnäkin heti aamulla varattua Cosimolle tälle viikolle ajan sisätautilääkärille, jonka vastaanotto on kyllä noin kolmen vartin päässä San Ignacion kaupungissa, mutta joka näyttäisi ehkä voivan hoitaa Cosimon toimenpiteet tästä eteenpäin. Hassua kyllä kyseessä näyttäisi olevan se samainen lääkäri jonka vastaanotolle Cosimo jo kertaalleen yritti täällä Belmopanissa. Toivotaan, että tapaaminen nyt tällä kertaa todella onnistuu ja hoidot saadaan vihdoin kunnolla käyntiin. 

Cosimon lomahakemus hyväksyttiin myös myös vähän yllättäen tänään. Pääsemme kuin pääsemmekin siis suunnitelman mukaisesti lähtemään kaikessa järjestyksessä Suomeen synnyttämään, minun ei tarvitse tehdä pitkää matkaa yksin lasten kanssa, ja Cosimo saa pidettyä samassa yhteydessä ansaitsemansa kesäloman. Jos nyt vielä Cosimon hoitokin saadaan kunnolla vauhtiin, löytyy meille varmasti voimia kohdata arjen muut haasteet, kuten sekava vartijatilanne ja se, ettei autoni takavalo korjausyrityksistä huolimatta vieläkään toimi.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Mangonkeltainen viikonloppu

Viime viikon loppua kohti elämään palasivat onneksi taas värit. 

Internet-teknikko käytti koko perjantai-aamun yrittämällä saada nettiin vauhtia ja kyllähän se nyt paremmin toimiikin taas pitkästä aikaa. Toimiva yhteys ulkomaailmaan on siis taas auki ja piristää hiljaisia hetkiä. Tosin tietokoneeni alkoikin sitten taas vaihteeksi takkuilla. Belizessä ei ole tietokoneille sen parempia sairaaloita kuin ihmisillekään. Täytyy nyt siis vain toivoa, että kone jaksaisi jotenkin sinnitellä loppukesään ja Suomeen asti. 

Kävin poikkeuksellisesti perjantai-iltapäivällä hakemassa Mikon ja luokkakaverinsa koulusta Matildan kanssa. Tavallisesti Cosimo hoitaa poikien hakemisen lounastauollaan, mutta perjantaina työ vei hänet ihan Belizen eteläkärkeen koko päiväksi. Poikien haku sujui hyvin muutamaa pientä ongelmaa lukuunottamatta: Koulun parkkipaikalla täytyi minun antaa vesipullosta autolle vähän viilennysapua kun jäähdytysneste ihan yhtäkkiä taas kerran hupeni hetkessä lähes olemattomiin. Mutta se oli pientä siihen verrattuna, että minulle oli hetkeä aiemmin selvinnyt ikävällä tavalla ettei toinen vilkkuvalo autossani toimi lainkaan. Näytin merkkiä, että aioin kääntyä koululle, mutta vaikka auton sisällä tikitti lupaavasti, taakse ei näkynytkään lainkaan aikomukseni hidastaa ja kääntyä. Oli hyvin vähällä, etten saanut isoa maasturia päälleni. Onneksi ehdin alta pois. Hyvä uutinen on se, että auto pääsee nyt heti tänään huollettavaksi ja samalla lähtee vaihtoon tai vähintäänkin korjattavasti nähtävästi useampikin rikkinäinen tai huonosti toimiva osa. 

Muuten viikonloppuun kuuluikin sitten hyvää ruokaa ja hyvää seuraa, uima-allasaikaa, pyöräilyä ja ratsastusta. Minä jätin kaikenlaiset urheilut väliin, mutta nautin kaikesta muusta oheistoiminnasta - ja ennen kaikkea paremmasta mielestä. Viikonlopun paras hetki osui lauantai-iltapäivään. Vartijakuvioissamme oli tämän viikon lopulla ollut taas kerran muutoksia. Juuri kun olin helpottuneena huoahtanut, että tilanne on vihdoin hallinnassa. Olin ehtinyt jo uskoa ja surra, että toinen suosikkivartijamme oli menettänyt sähläyksen vuoksi työnsä, mutta suureksi yllätyksekseni ja ilokseni siinä hän olikin yhtäkkiä taas omalla paikallaan kun palasimme lauantain riennoista iltapäivällä kotiin. 

Ennen Belizen aikaa olisi tuntunut hermostuttavalta ajatukselta tuntea vastuuta useamman perheen pärjäämisestä, mutta täällä se tuntuu jotenkin luonnolliselta. Lähipiiriimme kuuluu täällä kylällä oman porukan lisäksi löyhemmin myös useampi muu ihminen ja perhe, ja autamme toinen toisiamme tarpeen tullen. Saamme itse paljon konkreettista apua ja pyrimme omasta puolestamme auttamaan ennen kaikkea taloudellisesti jos vain mahdollista. Olimme jo ehtineet viritellä erinäisiä suunnitelmia vartijan toimeentulon takaamiseksi - puutarhamme kaipaisi huomiota ja miehellä on sattumalta alan koulutus ja hän tuntuu osaavan muutenkin korjata ja tehdä vähän mitä tahansa, eli olisimme varmaankin onnistuneet keksimään hänelle töitä ainakin joksikin viikoksi - mutta sen parempi, jos varasuunnitelma säästyy nyt toiselle kertaa. 

Aamut alkavat tätä nykyä poikkeuksetta oman puun mangoilla. Jos banaanipuumme vielä alkaisivat kantaa hedelmää, olisi elämä aika täydellisen makoisaa.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Harmaan sävyjä

Sain alkuviikosta tiedon, että luottokorttini piti poistaa käytöstä jonkinlaisen tietovuodon vuoksi. Se ei itsessään ole mikään mahdoton ongelma, mutta saadakseni korttini virallisesti peruttua minun täytyi soittaa Suomeen. Internet on toiminut viime päivät erinomaisen heikosti ja Skype ei sitä vähääkään. En saanut tiistaina täältä kotoa minkäänlaista linjaa ulkomaille ja jouduin lopulta heti aamusta lähtemään Cosimon töihin hoitamaan puhelun. Tietysti siinä vaiheessa päivää linjoilla oli ruuhkaa ja sain odotella hyvän tovin ennen kuin pääsin puheisiin virkailijan kanssa. (EU:n budjetista huolestuneille tiedoksi, että maksamme totta kai toimistosta soittamamme henkilökohtaiset puhelut omasta taskustamme. Ne eivät siis mene toimiston piikkiin.)

Minkäänlaista tietoa ei virkailija voinut antaa minulle tietovuodosta eli jää arvailun varaan onko täällä päässä ollut kortin kanssa jotain ongelmia vai tarkalleen mitä kortille on tapahtunut. Joka tapauksessa kortti on nyt poissa käytöstä. Uuden saan vasta muutaman kuukauden päästä Suomessa, koska meille on hankala lähettää postia tänne.

Monen päivän odottelun jälkeen Cosimolle tehtiin viimein tiistaina iltapäivällä Belmopanin sairaalassa ensimmäistä kertaa venesektio eli häneltä otettiin vähän alle puoli litraa verta. Sama pitäisi tehdä tästä lähin kerran viikossa - ja mielellään ilman odottelua ja jonottamista - mutta vaikuttaa siltä, että se ei tule olemaan ihan helppoa. Joku suuri ajattelija sairaalassa on nimittäin tuntevinaan hemokromatoosin ja on sitä mieltä, ettei verta saa ottaa pois niin usein ja että itse asiassa Cosimon pitäisi mieluummin syödä jotakin lääkettä, joka poistaa rautaa elimistöstä. Siitäkin huolimatta, että saman tyypin tiedon mukaan Belizessä ei edes ole kyseistä lääkettä saatavilla. 

On huolestuttavaa ja hermostuttavaa olla itse paremmin selvillä asioista kuin sairaalan henkilökunta. Hemokromatoosia voidaan nimittäin kyllä hoitaa lääkkeelläkin, mutta minun tietoni mukaan lääkettä käytetään lähinnä sellaisissa tapauksissa joissa potilas ei jostain syystä voi luovuttaa tasaisin väliajoin verta, esimerkiksi anemian tai sydänongelmien vuoksi. Jos verenpoistolle ei ole mitään estettä, se on paras tapa hoitaa hemokromatoosia.

Jäi epäselväksi kuka tämä sairaalassa vaikuttava asiantuntija oikein on ja onko hänellä todella valtaa valita kuinka usein toimenpide tästä lähin tehdään. Belmopanin sairaalassa kaikki työntekijät nimittäin kulkevat tavallisissa arkivaatteissa ilman minkäänlaisia nimilappuja. Lääkäreitä ei voi siis erottaa hoitajista eikä hoitajia muista työntekijöistä tai potilaista. Belizeläiseen tyyliin kaikki myös osallistuvat toistensa asioihin ja keskusteluihin. Joku sairaalan potilaista oli esimerkiksi tiistaina ohimennen esittänyt mielipiteensä Cosimon hoidosta. Toivotaan siis, että mies joka eilen oli sitä mieltä, ettei venesektioita voida tehdä kerran viikossa vaan harvemmin, onkin vaikkapa sairaalan talonmies eikä toimenpiteistä päättävä johtava lääkäri. Jospa ensi viikosta lähtien homma kuitenkin sujuisi niin kuin pitää?

Cosimo kertoo hauskasti seikkailuistaan sairaalassa, mutta minun tekee lähinnä mieli itkeä hänen juttujaan kuunnellessani. Minä en ole sairaalaan hänen kanssaan toistaiseksi päässyt lasten vuoksi. En halua viedä lapsia Belmopanin sairaalaan paitsi jos on ihan pakko. Hygieniaolot siellä ovat nimittäin sellaiset, että pelkään lasten tuovan sairaalasta mukanaan kotiin kattavan kokoelman sairauksia. Ihan hyvä ehkä sinänsä etten ole päässyt sairaalakeikoille toistaiseksi mukaan. Cosimo on tähän asti ollut sairaalassa hyvin sopuisa eikä ole lähtenyt tappelemaan kenenkään kanssa sen enempää hoidon myöhästelyistä kuin hoitosuunnitelmastakaan; en tiedä olisinko itse osannut pysyä yhtä rauhallisena. On vaikea ymmärtää miksi tämän pitää olla ihan näin vaikeaa. Muuta ei toimenpiteeseen tarvita kuin sairaanhoitaja, neula ja pussi verta varten. Toimenpiteet eivät maksa mitään, mutta mieluummin tietysti vaikka maksaisimme toimivasta palvelusta. 

Harmaan päivän päätteeksi vietettiin tiistaina illalla Cosimon hollantilaisen kollegan läksiäisiä. Cosimo ja kyseinen kollega perustivat käytännössä kaksin EU:lle toimiston tänne Belizeen yli kolme vuotta sitten. Alkuun heillä ei ollut työvälineinä juuri muuta kuin toimistorakennus, joka sekin oli alunperin itse asiassa ihan tavallinen omakotitalo. Muistan miten hollantilainen kollega teki useamman viikon ajan töitä muovinen puutarhatuoli istuimenaan ennen kuin toimistoon saatiin hankittua kunnon huonekalut. Cosimon toimistohuonetta valaisivat puolestaan pitkään somat Nalle Puh -lamput; huone kun oli alkujaan ollut lastenhuone eikä tilalle heti saatu asianmukaisia valaisimia. 

Kesti kauan saada kaikki toimimaan, mutta ennen pitkää toimistosta tuli kuin tulikin ihan edustava. Jaettujen kokemusten, ja ennen kaikkea erinäisten vastoinkäymisten ja haasteiden myötä Cosimosta ja hänen hollantilaisesta kollegastaan, sekä toimiston paikallisesta sihteeristä ja autonkuljettajasta kehittyi tiivis pieni yhteisö. Hollantilainen kollega irtisanoutui muutama kuukausi sitten ja lähti nyt siis kokonaan uusiin seikkailuihin. Tiistaisissa läksiäisissä oli vähän haikea tunnelma. Cosimolla on tätä nykyä toimistossa jo toinenkin eurooppalainen kollega ja lähteneen kollegan tilalle saadaan toivottavasti pian joku muu, mutta mikään ei tule sittenkään koskaan olemaan ihan niin kuin ennen. Haasteet jatkuvat, mutta tästä eteenpäin niitä ei enää ole jakamassa toinen, joka on ollut mukana alusta asti, näkee asiat pitkälti samasta näkökulmasta ja ymmärtää melkein puolesta sanasta missä mennään. Onneksi Cosimo ei ole mikään herkistelijä vaikka kollegan lähteminen häntä koskettaakin: hän pärjää kyllä. Minä se suren vähän hänenkin puolestaan; tyhjentynyttä toimistoa ja yhden ajan loppua. 

Eilen vietettiin Mikon koululla puolestaan Yhdysvaltain suurlähettilään läksiäisiä. Suurlähettiläs ei tosin ihan vielä ole lähdössä mihinkään mutta ehtii ehkä kuitenkin vaimoineen muuttaa muille maille ennen kuin koulu taas syksyllä alkaa. Kesä on näissä kuvioissa muutosten aikaa ja tänä kesänä tuntuvat lähtevän erityisen monet. Lähdöt ja läksiäiset tuovat tunteet pintaan, vaikka itse saammekin vielä jonkun aikaa jatkaa tutussa rakkaassa ympäristössä.

Näissä kiertolaiskuvioissa ei mitään varsinaista pysyvyyttä voi saavuttaa edes jäämällä itse paikoilleen. Vähitellen ihmiset vaihtuvat ympäriltä joka tapauksessa, paikallisia tietysti lukuunottamatta. Onneksi meillä onkin useampi paikallinen ystävä, ja onneksi osa läheisistä ulkomaalaisista ystävistämme jää meidän tavallamme maahan vielä ainakin vuodeksi eikä elämä siis kerralla muutu sentään ihan täysin. Mutta vähän apea on silti mieli. Lasten jäähyväislaulu suurlähettilään läksiäisissä koululla sai eilen iltapäivällä minut ihan suorastaan kyyneliin. Suurlähettilästä ja hänen vaimoaan tulee varmasti ikävä, mutta samalla tuli surtua myös esimerkiksi Mikon Bulgariaan äskettäin muuttanutta pientä luokkakaveria ja muita läheisiä ihmisiä, joitten kanssa emme voi jakaa arkea. Raskaushormonit taitavat myös tuoda oman värinsä tähän väliaikaiseen alakulooni.

Mutta on viime päivien harmaudessa ollut valopilkkujakin: Tiistaina näin sattumalta entisen meluisan vartijamme uudessa työpaikassaan, vartioimassa taloa toisella puolella kylää. Meluisan vartijan aikakausi on siis todellakin osaltamme ohi. Olen iloinen, ettei hän ole meidän vuoksemme ainakaan menettänyt työtään vaan saa jatkaa toisissa kuvioissa. Uusi vartijamme, joka sai meluisan vartijan paikan, on osoittautunut ihan mukavaksi ja ihan riittävän hiljaiseksi. Radio ei ole enää ensimmäisen yön jälkeen soinut kertaakaan.