keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Jäähyväisiä ja lomailua

Olemme olleet koko perhe lomalla nyt kohta viikon verran. Maanantaina kävimme kyllä Cosimo ja minä lomasta huolimatta vielä yhdessä viimeisessä edustustilaisuudessa. Luulin, että edustamiset olivat minun osaltani ohi jo aikaisemmin tässä kuussa. Mutta kahden suurlähettilään yhteisläksiäisiin halusin vielä ehdottomasti lähteä, koska he vaimoineen ovat olleet keskeisiä ihmisiä meidän elämässämme Belmopanissa. Brittien korkein edustaja lähtee eläkkeelle ja Yhdysvaltain suurlähettiläs puolestaan siirtyy tehtäviin Washingtoniin. He ovat molemmat olleet Belizessä aika lailla yhtä pitkään kuin mekin ja on vaikea kuvitella Belmopania ilman heitä ja heidän puolisoitaan. 

Vaikka meillä on myös monia paikallisia ystäviä ja tuttavia, jotka eivät onneksi ole tekemässä lähtöä yhtään mihinkään, alkaa kesän monien läksiäistilaisuuksien myötä vähitellen tuntua siltä, että ennen pitkää on myös meidän aikamme lähteä. Vaikka belizeläiset tekevätkin lopulta Belizestä sen aarteen mitä se on, ovat jotkut ulkomaalaiset täällä lisänneet oman tuntuvan osansa niin arkeen kuin työhön ja juhlaankin, enkä oikein usko, että kukaan pystyy heidän paikkaansa täyttämään. 

Tuntuu kuitenkin hyvältä olla viimeisten lähtijöiden joukossa lähtemässä. Niin kuin Cosimo sanoi, on ehkä kuitenkin parempi olla se joka viimeisenä sammuttaa valot ja sulkee oven kuin lähteä kesken hyvien juhlien. Vaikka meidän lähtömme häämöttää vielä aika kaukana tulevaisuudessa eikä tulevasta kotimaasta ole vielä minkäänlaista tietoa, huomaan tekeväni mielessäni vähitellen lähtöä. Olen todella kiitollinen, että saimme tämän ylimääräisen vuoden aikaa valmistautua tulevaan. Uskon, että ensi kesään mennessä olen kuin olenkin valmis uusiin seikkailuihin. 

Edustamisen lisäksi olemme ehtineet ihan vain lomaillakin. Lauantaina kävimme syömässä ravintolassa, joka oli lyhyen ajomatkan päässä Belmopanista mutta kuin toisessa todellisuudessa. Dream Valley on niin hotelli, ravintola kuin kauneushoitolakin, ja ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Olimme ravintolan ainoat lounasasiakkaat ja saatoimme siis rauhassa tilata Matildalle erikoisaterian, riisiä ja kananrintaa paistettuna erikseen ilman minkäänlaisia mausteita tai kastikkeita. Kiireisessä ravintolassa en täällä rohkene Matildan kanssa lainkaan syömään, koska pelkään, ettei kokilla ole silloin aikaa valmistaa Matildan ateriaa ajatuksella ja taatusti ilman mitään gluteenillisia aineksia. 

"Unelmien laakso" on nimensä veroinen.

Ravintola on ajatuksella sisustettu.

Ravintolan terrassilta voi ihailla Belizen lintuja ja muita eläimiä. Terrassilla oli useampia kiikareita vieraiden ja ruokailijoiden käyttöön.

Dream Valleyn hotellihuoneet ja kauneushoitola näkyvät ravintolan terrassilta.


Sunnuntaina ajelimme pitkästä aikaa Las Floresiin, Guatemalaan. Ajomatka Belmopanista Las Floresiin kestää noin kaksi ja puoli tuntia ja perillä odottaa ihana pieni turistisaari; ravintoloita ja matkamuistokauppoja yksi toisensa jälkeen. Suosikkikauppamme oli valitettavasti jostain syystä kiinni, eli emme päässeet lisäämään yhtään uutta puista pyhimystä tai luurankoa kokoelmiimme. Toisesta kaupasta löytyi kuitenkin onneksi ihana tilkkutäkki, joka pääsee sulostuttamaan kotipesäämme Suomessa ja muistuttamaan meitä aina tästä kauniista maailmankolkasta. Pysähdyimme Las Floresissa ostosten välillä ensin juomaan ja vähän myöhemmin vielä syömäänkin. Tällä kertaa ruokatilaus ei mennyt ihan nappiin Matildan ruokavalion osalta: riisi ei ollutkaan valkoista vaan maustettua riisiä jonka gluteenittomuudesta emme voineet olla varmoja. Tyttö sai onneksi kuitenkin taas kerran syödäkseen kananrintapalan ja juodakseen ihanaa tuoretta mehua.  

Petén Itzá -järvi ravintolan terrassin varjosta katsottuna. Pysähdyimme Santana-hotellin ravintolaan hengähtämään ja nauttimaan raikkaista juomista.

Lounastamaan menimme perinteiden mukaisesti La Villa del Chef -ravintolaan.

Eilen innostuimme ensimmäistä kertaa kuukausiin myös käymään Belizen eläintarhassa. Belizen eläintarhassa on vain hädästä pelastettuja paikallisia eläimiä, jotka eivät syystä tai toisesta voi enää palata luontoon. Yhtäkään eläintä ei ole varta vasten otettu kiinni ja pakotettu syyttä vankeuteen. Osa eläimistä on otettu vahingoittuneena talteen tienvarresta. Jaguaareja on poistettu tilanteista, joissa niillä on ollut vaarana joutua karjaansa suojelevien maanviljelijöiden ampumiksi. Koska eläintarha tekee konkreettista eläintensuojelutyötä se ei masenna minua niin kuin eläintarhat yleensä. Eläintarha on myös riittävän pieni, että sen jaksavat kiertää läpi myös pienemmät vierailijat kovasta helteestä ja auringonpaisteesta huolimatta. 

Säät ovat suosineet meitä lomalaisia vähän liiaksikin. Nyt alamme vähitellen valmistautua viileämpiin suomalaisiin kesäsäihin. Kotipesä odottaa. Jännittävää nähdä miltä talo näyttää kesäisissä maisemissa, kun tähän asti olemme siellä käyneet vain lumihankien keskellä. 

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Lastenhuoneen uusi järjestys

Matildan uutta sänkyä ei lupauksista huolimatta maanantaina näkynyt, eikä vielä tiistainakaan, mutta keskiviikkoaamuna pysähtyi yhtäkkiä talon eteen lava-auto, jonka lavalla oli sängyn palasia. Kaksi espanjaa puhuvaa miestä kantoi palaset yläkerran lastenhuoneeseen ja kokosi niistä Matildalle sängyn. Operaatio kesti kokonaisuudessaan 45 minuuttia. Täytyy vain toivoa, että sängyn saa ulos huoneesta joko yhtenä kappaleena tai että sen purkaminen osiin ja rakentaminen uudelleen ei ole aivan ylivoimaista. Vaikka muutto ei enää häämötäkään ihan lähitulevaisuudessa on silti vaikea olla katsomatta huonekalujamme ja muita tavaroita sillä silmällä miten niitten muuttaminen maasta toiseen tulee ennen pitkää sujumaan. 

Minun oli tarkoitus virittää Matildan uuden sängyn päätyyn prinsessaverhot, mutta Matilda tuntuukin pitävän sänkyä prinsessasänkynä ihan sellaisenaan. Hyvä niin. Hentoiset verhot olisivatkin varmaankin lasten leikkien tohinassa menneet aika pian rikki. 

Matildan uusi sänky kaikessa komeudessaan.


Koska Miko oppi nukkumaan sängyssä putoilematta vasta ihan äskettäin halusin Matildan sängyn reunoihin varalta pienet sivusuojat. Ne on tarkoitus pystyä poistamaan kunhan Matilda vähän kasvaa ja eikä taatusti enää tipu sängystä. Saa nähdä miten sivusuojien poisto käytännössä onnistuu. Ensimmäisenä yönä Matilda pysyi hyvin sängyssä, mutta jo toisena yönä hän valui unissaan sängyn jalkopäähän ja tippui lattialle. Olin onneksi kaukaa viisaana laittanut lattialle pienen patjan pehmentämään pudotusta. Ensi yöksi taidan laittaa vielä ylimääräisen irtosängynreunan varmistelemaan, että Matilda nukkuu yön sängyssä eikä lattialla. 

Halusimme Matildan sängyn alle säilytystilaa, koska sitä meillä ei ole tässä talossa liiaksi asti. Suunnitelman mukaisesti sängyn alaosassa on kaksi suurta vedettävää laatikkoa. Siirsin Matildan vaatteet toiseen sängyn alta vedettävään laatikkoon ja toinen jäi vielä tyhjäksi vastaisen varalle. Lipaston laatikot joissa Matildan vaatteet olivat tähän asti olleet jäävät puolestaan odottamaan vauvan vaatteita. Pinnasänky on siirretty Cosimon ja minun makuuhuoneeseen odottamaan uutta tulokasta. Kaikki alkaa olla valmiina, kerrankin hyvissä ajoin.

Mikon autosänky lastenhuoneen toisessa nurkassa.

Miko vanhassa IKEA:n tuolissa, joka kipeästi kaipaisi uutta verhoilua. Nojatuoli verhoiluineen taitaa olla jo kolmisenkymmentä vuotta vanha.


Kingstonista tien varresta aikoinaan ostettu papukaija vahtii lasten leikkejä. Lastenhuoneen verhoissa roikkuu enemmänkin papukaijan pienempiä ja suurempia lajitovereita ja yksi tukaanikin.
Niin ikään Kingstonista vuosia sitten ostettu verhokangas viehättää edelleen minun silmiäni.
Italiasta ostimme tämän nallen ottamaan lasten pituudesta mittaa.
Etelä-Afrikan tuliaisia ovat puolestaan nämä sätkyeläimet jotka roikkuvat lelukaapin kahvoissa.
Lastenhuoneen seinällä roikkuvat naamiot ovat Guatemalasta. Meillä on näitä mahtavia naamioita monia erilaisia, ja kaikki eivät ole vielä edes päässeet esille asti. Ystävällisimmän näköiset roikkuvat lastenhuoneen seinällä.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Ruokaostoksilla

Autoni on ollut viimeisen parin viikon aikana enemmän korjaamolla kuin kotona, joten minulla on ollut aikaa ja aihetta miettiä sitä miten vähemmälläkin pärjää. Eilen sain auton vihdoin takaisin käyttööni ja se tuntui onneksi tämän aamun kauppakierroksen perusteella toimivan taas ihan hyvin. Kauppareissulle alkoikin olla jo tarvetta, sillä tänä aamuna jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Ilman autoa en ollut kohta viikkoon päässyt kunnolla ostoksille tai muutenkaan vaivatta liikkeelle. Ihan mukavaa oli siis päästä katsomaan mitä kylälle kuului.

Kävin ensiksi yhdessä kylän kiinalaisista kaupoista. Hyllyt olivat ilokseni täynnä tavaraa. Maitopurkin päiväys oli kerrankin niin kaukana tulevaisuudessa, että tällä kertaa en ehkä joudu heittämään puolta tölkillistä pilaantuneena pois. Maustamatonta jugurttia ja juustoa löytyi myös kaupan kylmäkaapista riittämiin. Belizeläisellä mozzarellalla ei ole mitään tekemistä mozzarellan kanssa - ei maun eikä varsinkaan rakenteen puolesta - mutta jos jättää juuston nimen omaan arvoonsa, se maistuu kyllä ihan hyvältä. Myönteistä on sekin, että juusto kuten maitokin on todellakin belizeläistä, paikallisten mennoniittojen tuottamaa. 


Juuri kun olin ehtinyt pahoitella mielessäni sitä, ettei kylän kaupoissa tunnu olevan tarjolla sellaista maapähkinävoita, johon ei olisi lisätty soijaöljyä, osui silmiini rivi mantelivoipurkkeja. Olen alkanut epäillä, että Matilda on soijalle yliherkkä, joten yritän nyt gluteenin lisäksi varoa myös soijaa hänen ruokavaliossaan. Molemmat lapset ovat päässeet täällä pähkinävoin makuun, se kun kuuluu heidän pienten amerikkalaisten ystäviensä ruokavalioon. Minä pidän pähkinävoista siksi, että lapset saavat siitä proteiinia ja toisaalta myös kaipaamaansa rasvaa - Miko ja Matilda kun ovat molemmat laihanpuoleisia. 


Kiinalaisen kaupan hyllyllä ei edes seisonut mikä tahansa mantelivoi, vaan lasipurkki jossa luki selvästi "gluteeniton". Ainut mikä purkista tuntui puuttuvan oli viimeinen myyntipäivä. Sitä ei löytynyt vaikka miten kaupassa purkkia kääntelin, mutta otin kuitenkin riskin ja ostin purkillisen mantelivoita. Kotona löytyi vihdoin myyntipäiväkin hintalapun alta.

Tuntuvat täällä ihan järjestelmällisesti laittavan hintalaput viimeisten myyntipäivien päälle. Uskon, ettei se ole tahallista, vaan kertoo ennemminkin siitä, ettei kauppojen henkilökunta itse pidä myyntipäiviä niin kovin keskeisenä asiana. Minä olen kuitenkin jo Jamaikan ajoista lähtien tottunut tarkastamaan päivämäärän jokaisen ostoksen kohdalla. Jamaikalla myytiin paljon jo vanhaksi menneitä tuotteita ja sama meno jatkuu täälläkin. Vanhentuneita tuotteita huolestuttavampaa on kuitenkin se, että ajoittain täälläpäin maailmaa tulee myyntiin tuotteita, jotka on Yhdysvalloissa tai esimerkiksi Iso-Britanniassa poistettu myynnistä jonkin puutteen tai epäilyn vuoksi. Ostosreissuilla täytyy siis olla tarkkana ja valppaana.


Riemastuin kun mantelivoin lisäksi löysin sardiineja tomaattikastikkeessa ja niitten vierestä vielä anjovista oliiviöljyssä. Syön mielelläni sardiineja välipalaksi ja anjovis maistuu pizzan päällä, ja molemmat ovat hyviä omega-3-rasvahappojen lähteitä. Tonnikalaakin otin varalta jonkun purkillisen, samoin kuin papuja tomaattikastikkeessa ja kananrintaa purkissa. Aika paljon purkkiruokaa kaiken kaikkiaan tuli ostettua tällä kertaa, kun kerrankin osui kaupassa silmään sopivia purkkeja, joita aina ei löydy.

Päivän gluteenilliset ostokset olivat kaksi pussillista täysjyväpaahtoleipää ja muropaketti - lähinnä perheen miespuolisia jäseniä varten.

Soijasuklaamaidosta on oikeastaan tullut kiellettyä tavaraa taloudessamme Matildan epäillyn soija-allergian vuoksi, mutta ostin sitä kuitenkin itselleni tölkillisen kahvinhimoa hillitsemään. Lapsille ostin poikkeuksellisesti pillimehut pientä herkuttelua varten, kun kerran otin itselleni suklaamaitoa. Purkillisen kuivattuja luumuja ostin myös makeaksi herkuksi. Kuka edes kaipaa karkkeja kun tarjolla on ihania makeita luumuja?

Päivän koko ostossaalis.
Ruokakaupasta lähdin vielä hedelmä- ja vihanneskauppaan. Cosimo osti viime viikonloppuna torilta kiitettävän kokoelman hedelmiä ja vihanneksia joten niistä ei meillä ollut itse asiassa vielä niin pulaa. Lähdinkin ostamaan hedelmä- ja vihanneskaupasta lähinnä banaaneita smoothieita varten, mutta mukaan lähti samalla myös muutama pitaija (englanniksi dragonfruit tai pitaya), pari kiiwiä, porkkanoita, kurkkuja ja omenoita.

Vähän pöllöltä tuntuu ostaa amerikkalaisia tai meksikolaisia omenoita ja kiiwejä Belizessä missä tarjolla olisi niin paljon paikallisiakin hedelmiä, mutta joskus täytyy antaa myöten mielihaluille. Omenat ja kiiwit maksavat paikallisiin hedelmiin verrattuina aika lailla ja ne myydään kappalehintaan paunahinnan sijaan. Vertailun vuoksi esimerkiksi pitaijat, joita kasvaa täällä Belizessä mielinmäärin, myydään painon perusteella ja ovat huomattavasti halvempia. 

Kaikki päivän ostokset maksoivat yhteensä 210 Belizen dollaria, eli 105 US dollaria; noin 80 euroa. Aika paljon yhden päivän ostoksiksi mutta näillä pärjätään toisaalta aika pitkään. Lihaa on jo jääkaapissa ja pakastimessa odottamassa, eli kaupassa ei tarvitse nyt toivottavasti käydä moneen päivään.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Vähempikin riittää

Aika usein on tullut jo mainittua, ettei meiltä täältä kylältä löydy juuri mitään gluteenittomia tuotteita. Sitä en ole kuitenkaan tainnut niinkään tulla korostaneeksi, että kaupoista puuttuu paljon muutakin kuin vain erikoisruuat. Kauppojen rajalliset valikoimat ovat niin arkipäivää, etteivät ne taida oikein enää rekisteröityä mieleeni kertomisen arvoisena asiana. Tilanne on tosiaan joka tapauksessa se, että monia tuotteita ei täällä ole lainkaan saatavilla. Perunoita on tasan yhtä lajiketta, ja niistä on siis väännettävä niin muussit kuin paistetut perunat kuin perunasalaatitkin, vaikkei kyseinen laji itse asiassa tunnu soveltuvan varsinaisesti oikein mihinkään ruokalajiin. Tavallista leipää on laajemmin tarjolla vain yhtä ja samaa paahtoleipää; vaihtoehdot ovat valkoinen tai täysjyväpaahto. Sellaisia luksustuotteita kuten vaikkapa lohta tai kreikkalaista jugurttia ei ole tarjolla lainkaan. Muita ihan tavallisiakin tuotteita löytyy kaupoista toisinaan ja toisinaan taas sitten ei. Ihan belizeläisetkin ruoka-aineet kuten tuore maito ja kana ja kananmunat loppuvat joskus kaupoista yksinkertaisesti kesken. Hyllyt ammottavat tyhjyyttään ja ilta-ateriaksi on improvisoitava ruokaa sen perusteella mitä sattuu löytymään.

Jo Jamaikalla totuimme siihen, ettei kauppaan voinut lähteä ostoslistan kanssa ja odottaa, että kaikki listalla olevat tuotteet tulisivat varmasti kaupan kassissa mukana kotiin - Kingstonissakin kun oli vähän arvaamatonta mitä kaupasta milloinkin löytyy. Otin Jamaikalla tavaksi kirjoittaa ostoslistalle useamman vaihtoehtoisen aterian ainekset. Ostin mitä löytyi ja vasta ostosten perusteella lopulta päätin mitä on ruokalistalla. Olen kuullut, että Kingstonissa ovat kauppojen valikoimat viime vuosina huomattavasti parantuneet. Mutta oli siellä jo meidän aikanamme paljon enemmän tarjolla kuin täällä Belizen pääkaupunkikylässä Belmopanissa. Kingstonin kaupoista löytyi jo vuosia sitten esimerkiksi näkkileipää, suuri valikoima erilaisia mehuja ja kivennäisvesiä, erilaisia juustoja ja leivonnaisia. Belmopanissa ei puolestaan ole myynnissä lainkaan esimerkiksi kivennäisvettä. Ainut kuplavesi mitä joskus löytyy on soodavettä. Minä olen molemmissa edellisissä raskauksissa alkuaikana himoinnut en mitä tahansa kivennäisvettä vaan tarkalleen ottaen Perrieriä, jota onneksi Jamaikalta löytyikin. Tässä kolmannessa raskaudessa on tehnyt onneksi aktiivisesti mieli vain porkkanoita ja parsakaalia. Niitä sentään melkein aina on saatavilla Belmopanissakin.

Belizessä ei ole niin kuin joissain muissa vähemmän kehittyneessä maassa, että rahalla saisi lopulta mitä vain. Kauppojen valikoimasta sairaanhoitoon, Belizestä ei yksinkertaisesti löydy kaikkea, ei vaikka miten maksaisi. Rahalla saa täällä lentoliput Yhdysvaltoihin tai bensan ajomatkalle Meksikoon, joista molemmissa löytyy suurempi valikoima niin ruoka-aineita ja tavaroita kuin palveluitakin. Vähempään tarjontaan kuitenkin tottuu aika nopeasti, ja itse asiassa suuremmat valikoimat alkavat suorastaan hämmentää kun on jonkun aikaa elänyt vähän vaatimattomammissa oloissa. Kun olimme Jamaikalle muuton jälkeen ensimmäisen kerran Euroopassa lomalla minua suorastaan inhotti eurooppalainen yltäkylläisyys ja kulutuskulttuuri. Olimme oppineet Jamaikalla muutamassa kuukaudessa tulemaan toimeen niin paljon vähemmällä. Tuntui käsittämättömältä miten paljon turhaa tavaraa ihmiset keräävät länsimaissa ympärilleen vain siksi, että siihen on mahdollisuus. Länsieurooppalaisista kaupoista löytyy paljon sellaista mitä kukaan ei todella tarvitse, ja mainokset ja alennusmyynnit kutsuvat kuluttamaan ihan vain kuluttamisen vuoksi. Yltiöpäinen kuluttaminen pistää pahasti silmään, kun siihen on saanut vähän etäisyyttä.

Seuraaviin lomiin mennessä olin jo vähän rauhoittunut ja toisaalta ehtinyt päästä jamaikalaisen hamstrauksen makuun: kun jotain hyvää tai kivaa löytyi Kingstonissa kaupasta, sitä piti ostaa varalta yli oman tarpeen, koska koskaan ei tiennyt tulisiko samaa tuotetta vastaan toiste. Hyviä mehuja, Panda-lakuja, ja esimerkiksi parempaa tomaattimurskaa tuli ostettua kärryn täydeltä kun niitä oli saapunut kauppaan kontillinen. Myös puulattioiden pesuainetta ostimme aina pullokaupalla kun sitä kerrankin löytyi. Ja hyvä niin, koska seuraavalla viikolla olivat hyllyt taas tyhjillään ja saattoi kulua kuukausia ennen kuin suosikkituotteita oli taas tarjolla.

Hamstrausvaihde jäi päälle ja vaikutti kulutuskäyttäytymiseemme myös lomilla. Kesti monta vuotta, ennen kuin opimme olemaan ostamatta Euroopassa ja Yhdysvalloissa lomilla kaikkea mahdollista vastaantulevaa mukavaa. Mielessä kyti nimittäin myös yltäkylläisemmissä oloissa se epäluulo, että samaa tuotetta ei ehkä löytyisi toiste, jos emme heti nyt nappaisi sitä mukaamme. Oppimista on ollut varsinkin lelujen suhteen. Täällä Belmopanissa ei juuri laadukkaita leluja kaupoista löydy. Huonolaatuisia kiinalaisia leluja, joitten pakkaustekstit huvittavat käännöskukkasillaan, on sen sijaan tarjolla vähän siellä sun täällä. Yhdessä kylän ruokakaupoista on pieni leluosasto, josta löytyy amerikkalaisia leluja (nekin toki Kiinassa tehtyjä mutta huomattavasti suuremmalla huolella), valitettavasti vain ihan hulluun hintaan. Käytännössä emme täältä kylältä tai Belizestä yleensäkään osta leluja muuten kuin pakon edessä, jos saamme syntymäpäiväkutsun viime hetkellä tai on muuten vain jostain syystä ihan pakko käydä leluostoksilla. Euroopan ja Yhdysvaltojen lelukaupat ovatkin siis meille kuin aarrekaivoksia: tekisi mieli ostaa lapsille hyvälaatuisia ja kivoja leluja kun siihen kerrankin on tilaisuus. Useampi vuosi siihen meni, että opimme rajoittamaan omaa ja lasten innostusta ja tyytymään lomareissuilla muutamaan oikein kivaan leluun. 

Vähitellen taidamme kulutuskäyttäytymisessämme olla palaamassa lähemmäs Jamaikan alkuaikoja ja sitä oivallusta, että elämässä ei tarvitse niin kovin paljon tavaraa ollakseen onnellinen. Mutta emme me miksikään minimalisteiksi sentään ole ruvenneet. Pidämme kauniista ja mielenkiintoisista esineistä ja vähän kerrallaan niitä kannamme taloon edelleen. Cosimo toi lauantaina työmatkalta pohjoisesta Belizestä kaksi jaguaaripuuveistosta, jotka hän oli ostanut eräästä EU-projektista. Jokin näissä jaguaareissa vetoaa minuun ja sopii tähän meidän sekamelskaamme, jossa Mikon koulutyöt, eurooppalainen taide, ja Belizestä, Guatemalasta, Meksikosta ja kauempaa hankitut koriste-esineet kaikki yhdessä toimivat leppoisan elämämme lavasteina.



sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Kiireestä ja kiireettömyydestä

Niin jamaikalaisia kuin belizeläisiäkin haukutaan usein laiskoiksi. Tosiasiassa en ole koskaan nähnyt missään ihmisten tekevän niin paljon töitä kuin täällä Karibialla*. Niin Jamaikalla kuin täällä Belizessäkin monet heräävät auringon noustessa ja painavat töitä auringonlaskuun, helteestä ja polttavasta auringosta huolimatta. Ruumiillisen työn tekijöillä on vain harvoin käytössään parhaat mahdolliset välineet. Esimerkiksi ruohoa täällä Belizessä leikataan harvoin ajettavalla tai edes työnnettävällä ruohonleikkurilla. Suuretkin niityt leikataan ruohonleikkurin sijaan usein pienellä trimmerillä. Se on aikaavievää ja tuskallisen kuumaa hommaa, mutta niin vain trimmerit hurisevat tunnista toiseen ilman sen kummempia taukoja. Eikä siinä vielä kaikki: trimmerit kannetaan töihin ja takasin pyörän selässä tasapainoillen monien kilometrien matkat. En usko, että monesta länsimaan kasvatista olisi samaan.

Minä en kehdannut Kingstonissa koskaan jäädä aamulla sänkyyn vellomaan tai heilua pyjamassa pitkälle aamupäivään, koska asuinalueemme pihamaalla oli täysi elämä käynnissä jo kuuden-seitsemän maissa. Asuinalueen vartija siivoili pihaa tai pesi autoja, kotiapulaiset puuhasivat milloin mitäkin. Ihan tavallista oli, että jo varhain aamulla vartija toi päivän postin. Oli noloa avata ovi pyjamassa, tukka pystyssä, kun toinen oli arvatenkin ollut hereillä ja liikkeellä jo useamman tunnin ajan. Täällä Belizessä olemme vähän enemmän omissa oloissamme oman porttimme sisäpuolella, joten olen tullut viime vuosina taas vähän laiskemmaksi. Mutta täälläkin on täysi päivä käynnissä kello kuudelta, kun vartijat vaihtavat vahtivuoroa. Aurinko on silloin jo korkealla taivaalla. 

Toki laiskojakin ihmisiä löytyy niin Jamaikalta kuin Belizestäkin, mutta niinpä heitä löytyy myös Suomessa ja ihan kaikkialta muualtakin maailmassa. Kehnot palkat ja epäasiallinen kohtelu eivät missäänpäin maailmaa motivoi ihmisiä tekemään töitä.

Ei siis ole minun kokemukseni mukaan kyse laiskuudesta, etteivät asiat täälläpäin maailmaa aina hoidu ihan ajallaan. Täällä Karibian alueella on vain yksinkertaisesti erilainen käsitys ajasta. Länsimaissa tuntuu kiire usein olevan täyden ja hyvän elämän merkki, mutta täällä Karibialla kiireettömyys on kiirettä huomattavasti tärkeämpää. Hommat kyllä hoituvat vaikkei koko ajan olisikaan menossa pää kolmantena jalkana. Kun töitä tehdään, niitä tehdään, mutta jos työmatkalla törmää tuttavaan kuuluu asiaan vaihtaa rauhassa kuulumiset. Työt saadaan kyllä valmiiksi ja tehtyä, vaikkei niitä aloitettaisikaan ihan tarkalleen kello kahdeksalta vaan vasta vähän myöhemmin. Ihmiset osaavat elää hetkessä ihan eri tavalla täällä missä kaikkea ei tehdä kellon mukaan.

Näiden kuluneiden Karibianvuosien aikana olen itsekin oppinut ennen kaikkea arvostamaan kiirettömyyttä kiireen sijaan ja rauhallisuutta äärimmäisen tehokkuuden sijaan. Olen oppinut, että ollakseen hyvin kaiken ei aina tarvitse tapahtua tarkalleen ajallaan ja olla niin viimeisen päälle. 

Ensi alkuun Jamaikalla oli vaikea päästää irti eurooppalaisista odotuksista. Kun minulle sanottiin, että puhelinfirman teknikko tulee tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä yhdistämään puhelinlinjan, odotin häntä aika tarkalleen niillämain ja hermostuin kun miestä ei lupauksista huolimatta näkynyt, ei sovittuun kellonaikaan eikä edes sovittuna päivänä. Vasta muutaman kuukauden jälkeen ymmärsin olla kysymättä teknikon saapumisen arvioitua ajankohtaa. Luvatuista ajoista ei kuitenkaan pidetty kiinni, oli parempi kun minäkään en niitä päähäni tallentanut. Teknikko ei kulkenut talosta toiseen kellon mukaan vaan riippuen siitä miten edelliseltä keikaltaan ehti. Kun en tiennyt tarkkaan milloin hän oli tulossa en turhaan järjestänyt elämääni teknikon menojen ja tulojen ympärille enkä siis hermostunut omien muuttuneiden suunnitelmieni vuoksi. Teknikkokaan ei hermostunut jos olin puolestani poissa kun hän vihdoin ehti paikalle. Se kuului sikäläiseen elämäntapaan ja -rytmiin.

Vähitellen opin höllentyneiden odotuksieni myötä itsekin aidosti rennommaksi. Jamaika ja jamaikalaiset antoivat minulle suuren lahjan kun opettivat minut katsomaan aikaa eri näkökulmasta, ja täällä Belizessä olen saanut näiltä tiimoilta arvokasta lisäoppia. Onko oikeasti niin päivän päälle milloin jokin asia saadaan hoidettua, jos se ennen pitkää kuitenkin hoituu? Ovatko televisiokanavat ja internetyhteydet todella elämän ja kuoleman kysymyksiä? Onko tarpeen ja hyödyllistä ärtyillä venyneestä aikataulusta vai olisiko aika pysähtyä ja miettiä mikä elämässä todella on keskeistä ja tärkeää?

Tilasimme Matildalle jokin viikko sitten uuden sängyn. Matildan on aika vihdoin siirtyä pinnasängystään tavalliseen sänkyyn, jotta pinnasänky voidaan valmistella uutta tulokasta varten. Uuden sängyn piti olla valmis noin kahden viikon sisään. Ensin sen piti tulla viime keskiviikkona; seuraava arvioitu saapumisaika on huomenna, maanantaina. En osaa hermostua joustavasta aikakäsitteestä vaikka kaikki jo innolla odotammekin sänkyä tulevaksi. Sänky tulee sitten kun se on valmis. Meillä ei ole mitään syytä valittaa: taitava puuseppä tekee meidän piirrostemme mukaan lapsellemme sängyn hyvistä raaka-aineista. Sama puuseppä teki aikoinaan myös Mikolle sängyn ja jos Matildan sänky on yhtään yhtä hieno kuin Mikon sänky voimme olla vain kiitollisia siitä, että olemme saaneet lapsillemme niin kauniit ja hyvät sängyt eurooppalaisittain hyvin edulliseen hintaan. 

Näin mahtavan autosängyn suunnittelimme ja teetimme Mikolle pari vuotta sitten. Autoa esittelemässä kolmevuotias Miko ja vuoden ikäinen Matilda. Nyt kaksi vuotta myöhemmin odotellaan siis Matildalle omaa sänkyä - prinsessa-sellaista, totta kai.


Ja sitä paitsi aikakäsite on täällä suhteellinen usein myös toiseen suuntaan. Teetimme Matildan sänkyä varten hänelle myös sopivankokoisen patjan. Soitin ja tilasin patjan eräänä arkiaamuna. Patjan oli määrä olla seuraavana iltapäivänä valmis, mutta itse asiassa sainkin jo muutaman tunnin päästä tilauksestani tiedon, että valmis patja odottaa noutajaa. Hyvin harvoin minulle on Euroopassa käynyt niin, että olisin saanut palvelua nopeammin kuin mitä on alunperin luvattu; aikatauluista ei lipsuta suuntaan eikä toiseen. 

Minulla on usein täällä Belizessä hyvin levollinen olo. Tähän tilaan harvoin pääsen Euroopassa. Ikävä kyllä Euroopassa Karibian opit nopeasti katoavat päästäni ja joka puolelta ympäröivä kiire ja aikataulut löytävät minut taas. Euroopassa katselen kelloa päätäni puistellen kun bussi on minuutin aikataulusta myöhässä, ja puhisen hiljaa itsekseni, kun kaupan kassajono matelee. Onneksi on ihana Belize, jossa osaan oikeasti rauhoittua, elää hetkessä ja keskittyä olennaiseen. 


*Belize, joka siis itse asiassa sijaitsee Väli-Amerikassa, luetaan usein mukaan Karibianmaihin siksi, että se on Karibianmeren rannalla ja on Väli-Amerikan ainoa maa, jossa englanti on virallinen kieli. Belizellä on paljon yhteistä väliamerikkalaisten naapureidensa kanssa, mutta se jakaa niin sijaintinsa kuin historiansa ja virallisen kielensä vuoksi myös osan Karibian kulttuuriperintöä.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Ulkomaalaiset ulkomailla

Ulkomaalaisyhteisöt maailmalla ovat esimerkkejä monikulttuurisuudesta parhaimmillaan ja pahimmillaan. Parhaimmillaan ulkomaalaisyhteisöjen erimaalaiset lapset kasvavat ympäristössä jossa erilaisuus on itsestäänselvää. He oppivat pienestä pitäen ymmärtämään ja kunnioittamaan erilaisia tapoja elää ja ottamaan kaikenlaiset ihmiset aidosti huomioon.



Mutta muilla mailla asuminen ei valitettavasti automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen avaa mielensä uusille vaikutteille ja toisenlaisille tavoille. Yllävän monet ulkomailla asuvat suhtautuvat ulkomaanvuosistaan huolimatta ennakkoluuloisesti erilaisuuteen ja toisenlaisiin kulttuureihin. Heille monikulttuurisuus ei tarkoitakaan kulttuurien kohtaamista vaan vain useamman epäilyttävän kulttuurin olemassaoloa. Monet ulkomaalaiset viihtyvät muilla maillakin parhaiten omiensa joukossa eivätkä mieluiten hakeudu muunmaalaisten saati paikallisten seuraan. 

Se, että elää yltäkylläisessä todellisuudessa suuren köyhyyden keskellä ei valitettavasti myöskään herätä kaikissa halua auttaa. Voisi kuvitella, että kun näkee ympärillään todellista köyhyyttä heräisi arvostamaan omaa hyvää elämäänsä, ja toisaalta tuntisi painetta auttaa niitä jotka eivät ole yhtä hyväosaisia. Ikävä kyllä olen kuitenkin usein törmännyt köyhissä maissa asuviin ulkomaalaisiin jotka tuntuvat päinvastoin ajattelevan, että heidän hyväosaisuutensa on merkki siitä, että he ovat tehneet elämässään jotain oikein. Toisten köyhyys on melkeinpä oikeutus heidän omalle hyvälle tilanteelleen. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti tuntevat ansaitsevansa hyvän onnensa, eivätkä näe, että on tosiaankin vain onnenkauppaa minne kukin meistä on syntynyt. 

Minua hämmentää myös se miten monet vähemmän kehittyneissä maissa asuvat länsimaalaiset tuntuvat odottavan, että kehitysmaassa elämä on automaattisesti edullisempaa ja helpompaa kuin heidän alkuperäisessä kotimaassaan. Jamaikalla kuulin kerta toisensa jälkeen eurooppalaisten päivittelevän sitä kuinka ruoka oli Jamaikalla yhtä kallista kuin monessa Euroopan maassa. Köyhässä saarivaltiossa monet asiat tosiaan maksavat; paljon ruokaa ja käyttötavaroita tuodaan Jamaikalle rahtilaivoilla konteissa kaukaa merten takaa. Kalliiden kauppareissujen ei olisi pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä, mutta elämän kalleus ei kerta kaikkiaan vain sopinut uusien tulokkaiden kuvaan hyvästä elämästä köyhässä maassa. Olen myös kuullut surullisen monta kertaa länsimaan kasvatin kehuvan, että kehitysmaassa on hyvä asua kun lapset ovat pieniä, koska lapsille saa hoitajan niin paljon halvemmalla kuin länsimaissa.

Kuitenkin ulkomaille varta vasten muuttaneet ansaitsevat usein keskimääräistä parempaa palkkaa. Monilla on varaa olla laskematta pennejä ruokaostoksilla, varaa maksaa kunnon palkkaa kotiapulaisille ja lastenhoitajille, varaa tukea erilaisia paikallisia hyväntekeväisyysprojekteja. Onkin mielestäni vähän käsittämätöntä miten monet hyvätuloiset ulkomaalaiset kehitysmaissa tinkaavat ja tekevät kauppoja, odottavat saavansa kaiken lähes ilmaiseksi. Ja samaan hengenvetoon päivittelevät kun internet ei toimi tarpeeksi sukkelaan eikä mistään saa kunnon espressoa. 

Meillä ei ole täällä Belizessä lähellä isovanhempia tai muita sukulaisia tai läheisiä, jotka voisivat silloin tällöin auttaa meitä lastenhoidossa. Olemme siksi palkanneet osa-aikaista apua ettei meidän täytyisi pärjätä ihan yksin päivästä toiseen - ikäänkuin ennaltaehkäisemään uupumusta. Muutaman tunnin arkiaamuisin on viimeisen parin vuoden ajan Matildaa hoitanut lastenhoitaja ja kotiamme kotiapulainen. Mutta tarkoitus ei ole päästä halvalla tai helpolla. Maksamme mieluusti hyvästä työstä hyvää palkkaa enkä koskaan tinkisi etenkään omien lasteni hoidosta. Ensisijaisesti haluan myös hoitaa lapseni itse, enkä siis pyri täällä Belizessä tai missään muaallakaan siihen, että saisin rahalla lapsilleni keinoemon. Haluan viettää lasteni kanssa mahdollisimman paljon aikaa, herätä yöllä hoitamaan lapsiani aina kun heillä on jokin hätä, haluan tietää heidän huolensa ja ilonaiheensa, heidän lelujensa nimet ja heidän lempitelevisio-ohjelmansa.

Maksamme myös mieluummin liian paljon kuin liian vähän niin ruuasta kuin palveluistakin, emmekä lähde tinkimään jo alhaista hintaa vielä alemmaksi vain jonkun periaatteen nimissä. Emme pidä omaa hyvää onneamme itsestäänselvyytenä, vaan ennemminkin vain yhtenä syynä auttaa apua tarvitsevia. Toivon, että lapsemme oppivat myös ymmärtämään kuinka hyväosaisia he ovat ja kuinka jakaa omaa hyvää onneaan laajemmalle. Toivon, ettei heistä koskaan kasva omahyväisiä ja itsekkäitä hyväosaisia.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kasvua

Raskaana oleminen sopii monessa mielessä minulle hyvin. Olen odottaessani aavistuksen verran tavallista neuroottisempi ja herkempi, mutta yleisesti ottaen kuitenkin ehkä vähän rauhallisempi ja seesteisempi versio itsestäni. Tukkani ja ihoni nauttivat raskaushormoneista ja näytän jopa kuulemma nuoremmalta kuin tavallista. Raskauteni ovat toistaiseksi sujuneet ilman minkäänlaisia ongelmia. Olen kahdessa ensimmäisessä raskaudessani voinut ja jaksanut olla viime hetkiin asti aktiivinen ja elää suhteellisen normaalia elämää, ja ainakin toistaiseksi vointini on ollut myös tässä kolmannessa raskaudessa hyvä. Miko ja Matilda ovat molemmat olleet syntyessään suurenpuoleisia ja tämäkin vauva näyttäisi kasvavan yläkäyrillä. Sekin on itsessään myönteinen asia: lapseni ovat olleet syntyessään suuria - ja vahvoja ja terveitä. 

Suurikokoiset vauvat ovat kuitenkin kirjaimellisesti jättäneet merkkinsä mahaani. En ole kovin turhamainen, mutta minun on silti ollut vaikea tottua siihen miten raskaudet ovat ruumistani muuttaneet. Ei ole ehkä edes niin paljon kyse ulkonäöstä kuin hallinnan menettämisestä. Ennen kuin olin koskaan ollut raskaana, ruumiini oli omani ja teki aika pitkälti mitä siltä odotinkin. Jos söin muutaman viikon ajan vähän mitä sattuu, se näkyi ruumiissani, mutta toisaalta sain liikkumalla palautettua itseni nopeasti alkutilanteeseen. Raskauksien aikana ja niiden jälkeen en olekaan pystynyt hallitsemaan ruumistani samalla tapaa. Liikuin ja urheilin sitten miten paljon hyvänsä, en enää koskaan tule näyttämään samalta kuin ennen raskauksia. Siinä on ollut opettelemista.

Kahdessa aikaisemmassa raskaudessa en muista huolehtineeni vatsan kasvamisesta vaan olin siitä vain iloinen ja ylpeä. Tällä kertaa mahani pullahti kuitenkin jo aika varhain esiin ja tuntui siksi useamman viikon ajan vähän vieraalta ja oudolta. Oli vaivaannuttavaa kun jo varhaisilla viikolla puolituntemattomat kävivät taputtelemassa pyöristynyttä mahaani. Vauvahan oli itse asiassa siinä vaiheessa vielä aika lailla piilossa ja esille pullahtaneita sisäelimiänihän ihmiset siis vain hivelivät! Osin varhain kasvaneessa vatsassani oli kyse siitä, että kyseessä on jo kolmas raskaus ja elimistöni on vanhastaan valmis antamaan oikeista paikoista periksi ja tekemään tilaa kasvavalle kohdulle. Osin syy on väsyneiden vatsalihaksieni. Suurten vauvojen kantaminen on kiusannut vatsalihakseni äärimmilleen enkä tajunnut niitä kunnolla kuntouttaa toisen raskauden jälkeen. Nyt vähän hirvittää saanko mahaani lainkaan kurottua kasaan sitten kun vauva on syntynyt. 

Koska minua itseänikin on kasvava mahani ehtinyt tässä raskaudessa hämmentää, otan itseeni kun minulle ihmetellään mahani kokoa. Ystävän läksiäisjuhlissa viime viikolla eräs tuttu totesi ykskantaan, että minun mahanihan on viikkoihin nähden liian suuri. En tiedä minkälaista raskausmahataulukkoa kyseinen nainen kantaa mukanaan, mutta hienotunteisuus oli joka tapauksessa selvästi unohtunut kotiin. Toinen tuttu naureskeli siihen päälle, että ehkä sieltä on kaksoset tulossa. Diplomaatteja muuten molemmat naiset, vaan eivät kovin diplomaattisia. En ymmärrä miten niin monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että on sopivaa arvioida toisen ihmisen ulkonäköä vain siksi, että hän on raskaana; illalliskutsuilla ei kuitenkaan noin muuten tavallisesti jutella läsnäolijoiden syystä tai toisesta kasvaneista vatsoista. Kaksosista vitsaillut nainen on itse roimasti ylipainoinen, mutta ei tulisi mieleenikään sanoa hänelle, että hän on muuten pituutensa nähden liian rehevä! 

Tuntuu kuitenkin typerältä valittaa kasvaneeseen mahaan kohdistuneista typeristä lausahduksista ja kevyesti kärsineestä vartalostani kun olen kuitenkin ollut niin onnekas raskauksieni ja vauvojeni suhteen. Kaikki on sujunut erinomaisen hyvin: olen onnistunut tulemaan raskaaksi, kaksi lastani ovat syntyneet täysaikaisina ja terveinä, ja toivottavasti myös kolmannen kohdalla kaikki sujuu loppuun asti yhtä hyvin. Ymmärrän olevani onnekas. Olenkin viime aikoina osannut ennen kaikkea kääntää varhain pyöristyneen mahani hyväksi puoleksi: saan tässä kolmannessa ja viimeisessä raskaudessani olla näkyvästi raskaana erikoispitkän ajan ja nauttia ihanasta raskausmahasta ikäänkuin useamman viikon ylimääräistä. Nyt kun olen jo pitemmän aikaa tuntenut säännöllisesti vauvan potkut ja pyörähtelyt, tuntuu muhkea maha juuri passelilta. Todellakin, ihan oikea vauvahan se mahaani kasvattaa - oikea vauva, joka on isosisarustensa tavoin aivan taatusti kaikkien raskausarpien ja venyneiden vatsalihasten arvoinen. 

Sateinen sunnuntai

Sunnuntaina lähdimme käymään Belize Cityssä muutaman ystävän kanssa. Söimme intialaisessa ravintolassa herkullisen lounaan, jonka jälkeen olimme aikeissa mennä Belizen ainoaan elokuvateatteriin katsomaan uuden lastenelokuvan. Minä en ennen viime viikkoa tiennyt Belizessä edes olevan elokuvateatteria. Ja mystiseksi paikaksi se jäi edelleen sillä elokuvateatterissa olikin viikonloppuna meneillään elokuvafestivaalit ja lastenelokuva jäi siis näkemättä. 

Ihan hyvillä mielin ajelimme silti kotiinpäin. Jamaika ja Belize ovat kasvattaneet kestämään suunnitelmanmuutoksia ja yllätyksiä siinä kuin ovat myös opettaneet joustavampaa suhdetta aikaan. Ei meillä ollut mitään valittamisen aihetta: olimme tulleet lähteneeksi hiljaisena sateisena päivänä kotoa liikkeelle ja saaneet syödäksemme hyvän aterian, joka tosin Matildan kohdalla valitettavasti jäi vain riisiin. 

Kotimatkalla sain autonikkunasta vihdoin otettua kuvan tienviitasta, joka aina jaksaa huvittaa ja josta olen halunnut ottaa kuvan jo monen vuoden ajan. Vaikka kuvasta vain vaivalla saa luetuksi mitä kyltissä lukee, tämä hämärä ja sateinen kuva jo itsessään teki sunnuntairetken minulle enemmän kuin vaivan arvoiseksi.

Kyltissä lukee "Belmopan City Limits", Belmopanin kaupungin rajat.


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Hyviä unia ja vahvistuneita päätöksiä

Eilen vahvistui entisestään ajatukseni siitä, että ohjattuja harrastuksia tärkeämpää on lapsillemme ainakin toistaiseksi vapaa leikkiaika. Vietin perjantaina lasten kanssa ystäväperheen luona monta tuntia aamusta pitkälle iltapäivään. Japanilainen ystäväni ja minä juttelimme kaikesta auringon alla ja lapsemme leikkivät yhdessä onnellisina tunnista toiseen. Välillä syötiin välipala ja lounaskin. On vaikea kuvata miten kiitollinen olen siitä, että ystäväni ottaa aina Matildan ruokavaliorajoitukset niin täydellisesti huomioon. Välipala ja lounas olivat kokonaisuudessaan gluteenittomia ja herkullisia. Matilda tuli välipalapöytään jo valmiiksi vähän allapäin - hän on niin ehtinyt tottua siihen, että kyläpaikoissa hän ei useinkaan saa syödä samaa ruokaa kuin muut - ja ilahtui vähintään yhtä paljon kuin äitinsä kuullessaan, että saisikin ottaa kaikkea mitä pöydässä oli tarjolla.

Kun oli aika lähteä leikkimästä urheilukerhoon Miko ei olisi halunnut liikkua mihinkään. Vaikka hän lopulta kyllä pelasi ihan innostuneena pesäpalloa oli selvää, että hyvin mieluusti Miko olisi viettänyt koko päivän ihan vain leikkien ystäviensä kanssa. Tennistunnit ja muut ohjatut urheilut saavat siis jäädä suosiolla vielä toistaiseksi. Urheilukerhossa käymme mieluusti nyt vielä viikon verran, mutta kouluvuoden aikana saa Mikon harrastukseksi koulun jälkeen riittää ihan vain leikkiminen. Lauantaisia uimatunteja varmaankin jatkamme, jos siihen on mahdollisuus. Meillä on käynyt suuri onni uimaopettajan suhteen: opettaja on hyvä opettamaan ja vielä lisäksi mukava ihminen noin muuten. Miko on lähes leikiten oppinut uimaan ja opettelee nyt jo kroolaamaan.

Yhdelle arki-iltapäivälle vielä harkitsen Matildalle balettia jos talvemmalla tuntuu, että hän olisi siitä innostunut ja jos on yleensä mahdollista käydä vain yhdellä viikon kolmesta tunnista. Puolituntinen kerran viikossa ei vielä veisi liikaa Matildan vapaasta leikkiajasta. Katsotaan.

Eilen illalla olin valmistautunut taas levottomaan yöhön yskäistä vartijaa kuunnellen. Mutta suureksi ilokseni huomasin, että vuorossa olikin yskivän vartijan sijaan ihan toinen vartija. Eikä vain kuka tahansa vartija, vaan kaikkien aikojen suosikkivartijani, jonka olin jo ehtinyt luulla menettäneen työnsä kokonaan toimiston sähläyksen vuoksi. Toivotin hänet riemukkaasti tervetulleeksi takaisin ja pahoittelin sitä sotkua, joka oli lähettänyt nuoren miehen pois töistä kuukaudeksi. 

Cosimo oli pitkälle iltaan edustustilaisuudessa johon en itse lähtenyt mukaan. Periaatteenani on olla ihan enimmillään kerran viikossa poissa lasten luota iltamenoissa, oli kyse sitten edustustilaisuuksista tai ihan omista huveista, ja kun torstaina olin jo ehtinyt juhlia Englannin kuningatarta sai perjantai siis olla osaltani koti-ilta. Lasten käytyä nukkumaan jäin valvomaan ja odottamaan Cosimoa kotiin enkä siis nukkunut ihan niin paljon kuin mihin hyvä ja hiljainen vartija olisi antanut mahdollisuuden, mutta huomattavasti paremmin kuitenkin kuin monena viikonloppuna tätä ennen.

Tänään minulla onkin ollut pitkästä aikaa voimia tehdä muutakin kuin vain yrittää pysytellä hereillä. Aamulla kävin Mikon uimatunnin aikana itsekin uimassa ja huomenna olemme koko perheen voimin lähdössä Belize Cityyn lounaalle ja elokuviin. Lounas intialaisessa ravintolassa vähän huolettaa Matildan ruokavaliorajoitusten vuoksi. Aion tarjota hänelle lounasta jo ennen lähtöä siltä varalta, ettei ruoka ravintolassa sitten olekaan taatusti gluteenitonta. Elokuvissa emme ole Belizessä vielä koskaan käyneet enkä oikein tarkkaan tiedä minkälaisesta teatterista on kyse, mutta kun ohjelmassa on lastenelokuva voi vain toivoa, että kyseessä on edes suhteellisen asiallinen paikka.  

Näin juhlallisesti nimetyllä urheilukentällä on Miko käynyt jalkapallo- ja pesäpalloharjoituksissa tällä viikolla. Taustalla vasemmalla näkyy Belmopanin ympäri kiertävä kehätie, kylän valtaväylä.

Näin vaatimattomalta näyttää juhlallisesti nimetty urheilukenttä. Etualalla innostunut pieni jalkapalloilija tulossa vesitauolle.

En saa tarpeekseni palmujen tai sinistäkin sinisemmän taivaan kuvaamisesta. Nyt kun vielä saisi palmujen havinan nauhalle.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Viikonlopun tunnelmissa

Varhainen perjantaiaamu. Tuntuu lauantailta paitsi että Cosimo on jo ehtinyt lähteä töihin. Jossain kaukana haukkuu koira ja välillä laulaa lintu, mutta muuten on hiljaista. Jääkaappi hurisee. Takapihan mangopuussa viimeiset mangot ovat kypsyneet kauniin punaisiksi. Keittiössä on mangoja kypsymässä tusina. Matilda nukkuu vielä. Koirat päivystävät valppaina pihalla. Miko ja minä syömme juustoleipää. Ihana pysähtynyt hetki. 

Eilen söimme lapset ja minä djiboutilaisen tuttavan luona isommalla porukalla myöhäistä lounasta - tai minä söin ja kotona jo etukäteen lounastaneet lapset leikkivät. Tuttavan luota kiirehdimme urheilukerhoon, jossa olivat vuorossa pesäpalloharjoitukset. Kenttä oli viime päivien sateitten jäljiltä märkä. Lapset toivat kengissään urheilukentältä kotiin tavattomasti mutaa. Pesin kerhon jälkeen kotona kengänpohjia ja kylpyhuonetta paksusta mustasta möhkästä ja kirosin hiljaa sadekautta. Hetkeä myöhemmin pukeuduin parhaimpiini ja Cosimo ja minä lähdimme juhlistamaan Englannin kuningattaren syntymäpäiviä Britannian korkeimman edustajan kotona. Arkinen elämä ja edustaminen tuntuvat usein lomittuvan minulla juuri näin: lähden kapisen koiran luota edustusillalliselle tai mutaisesta talosta kohottamaan lasini Englannin kuningattaren kunniaksi. Kiireessä yritän suihkussa ennen tilaisuutta pestä itsestäni pois niin tarttuvat sairaudet kuin sitkeän mudan. 

Kyseessä oli arvatenkin minun viimeinen edustustilaisuuteni pitkään aikaan. Oli mukava nähdä tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin, mutta aika nopeasti väsyin seisomaan korkokengissä ja kannattelemaan kasvavaa mahaani. Tiesin kuitenkin kokemuksesta, että seisomistakin raskaampaa voi olla istua alas: voi jäädä pahemman kerran kiinni johonkin unettavaan tai muuten epämiellyttävään keskusteluun, josta on huomattavasti vaikeampi huomaamatta ajelehtia pois kuin seisomasta. 

Onneksi kotimatka ei illan päätteeksi ollut pitkä. Teki hyvää kävellä pitkään seisomisen jälkeen. Ilma oli sateesta raikas, mutta kotimatkamme aikana ei sentään satanut. Menin liian myöhään nukkumaan, mutta havahduin tänään vasta viiden jälkeen ja edessä on suhteellisen helppo päivä. Oleilua ystävän luona lasten kanssa, urheilukerho jonne Cosimokin pääsee vaihteeksi mukaan seuraamaan peliä, ja rauhallinen ilta kotona. Viikonlopun aatto. 

torstai 11. heinäkuuta 2013

Kehitysyhteistyöstä lyhyesti

Viime aikoina olen törmännyt useamman kerran kommentteihin, joissa paheksutaan tai väheksytään suuria kehitysyhteistyö- ja avustusjärjestöjä. Suurten kansainvälisten järjestöjen ja organisaatioiden ajatellaan olevan tietämättömiä eri maitten tilanteista ja tarpeista ja syytävän rahaa köyhiin maihin ilman suunnitelmaa tai sen kummempia periaatteita. Mikrolainoja ja pieniä paikallisia avustusjärjestöjä ja -projekteja pidetään parempana vaihtoehtona auttamiseen. 

En oikein ymmärrä mistä nämä ajatukset ja ennakkoluulot ovat alkujaan lähtöisin. Mistä lähtee se ajatus, että suuri on paha ja pieni on hyvä? Suurissa organisaatioissa on toki ongelmansa. Hierarkia hidastaa ja byrokratian suuret rattaat pyörivät omaan tahtiinsa. Mutta on suurissa kuvioissa paljon hyvääkin. Ja toisaalta pienissä paikallisissa järjestöissä esiintyy ikävä kyllä myös korruptiota ja väärinkäyttöä. Pieni ja paikallinen ei valitettavasti aina ole itsestäänselvästi hyvä. 

Tosiasia on se, että tarvitaan niin suuria kuin pienempiäkin vaikuttajia vastaamaan vähemmän kehittyneiden maiden moniin erilaisiin tarpeisiin. Mikrolainat ja pienempimuotoiset projektit ovat hyvä ja tärkeä tapa nostaa yksittäisiä ihmisiä ja erilaisia ihmisryhmiä köyhyydestä kohti parempaa toimeentuloa. Mutta mikrolainoilla ja pienillä projekteilla ei tehdä tai korjata teitä, ei rakenneta sairaaloita, kouluja tai toreja. Ilman toria ei mikrolainalla tuetulla perheenäidillä ole paikkaa missä myydä kasvattamiaan hedelmiä. Ilman teitä ei kukaan pääse tekemään kauppaa. 

Suurilla järjestöillä ja organisaatioilla on parhaimmillaan työnsä taustalla paljon tutkimustyötä. Ne tekevät lähes aina yhteistyötä paikallisten vaikuttajien kanssa eivätkä siis suinkaan yksin päätä summanmutikassa mihin kohteeseen milloinkin antavat tukea. 

Usein valitetaan sitä miten suuri osa avustustukirahoista kuluu hallintokuluihin. Jos rahaa ei kuitenkaan ollenkaan kulu hallintoon ja esimerkiksi työntekijöiden palkkoihin on syytä olla vähän huolissaan. Kuka silloin vahtii ja tarkistaa, että raha todella menee sinne minne sen kuuluu mennä, jos hallintokulut ovat nollassa tai lähellä sitä? Hyvin pienimuotoinen kehitysyhteistyö tai avustustyö voi vielä jotenkin sujuakin vapaaehtoisvoimin, mutta teitä ja siltoja ei tehdä ilman suunnittelua, työvoimaa ja tarkastuksia. 



Minä olen päässyt läheltä seuraamaan Euroopan unionin työtä maailmalla. Tiedän siis hyvin, ettei EU aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla ja että suurissa kuvioissa on omat haasteensa ja ongelmansa. Mutta EU:n puolustukseksi täytyy sanoa, että ainakin täällä Belizessä EU tekee ja on tehnyt paljon tärkeää työtä. EU on rahoittanut Belizessä teitten ja siltojen tekoa ja korjausta, torien ja linja-autoasemien rakennusta. EU on myös muun muassa rahoittanut sähköverkon laajentamista kattamaan kyliä läpi Belizen. EU-rahoilla on tarjottu laadukasta opettajakoulutusta maassa jossa opettajia ei tähän asti ole juurikaan koulutettu työhönsä. EU tukee Belizessä myös pienempiä mutta tärkeitä projekteja, kuten muun muassa puutarhurikoulutusta, jota maassa ei aikaisemmin ole juurikaan ollut tarjolla. Muutama viikko sitten Belizessä pantiin alulle EU:n rahoittama projekti jolla kohennetaan vastasyntyneiden hoidon tasoa. Projekti tulee todellakin tarpeeseen: toukokuussa Belize Cityssä valtion sairaalassa kuoli useampi vauva vastasyntyneiden teho-osastolla levinneeseen sairauteen, joka oltaisiin voitu välttää jos sairaalassa olisi vastasyntyneiden hoitoon ollut paremmat välineet ja enemmän tietotaitoa. 

Hyvä järjestö pyrkii auttamaan niin, että tekee vähitellen itsensä tarpeettomaksi. Tämä pätee niin suuriin kuin pieniinkin järjestöihin. Ja suuret rahat auttavat nekin tavallisesti lopulta yksittäisiä tavallisia ihmisiä, vastasyntyneistä vanhuksiin. 

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Öisiä oivalluksia

Pari yötä sitten heräsin puolenyön aikaan siihen oivallukseen, että minulla on kohta kahden lapsen sijaan kolme lasta. Tiesin kyllä tietysti, että vauva oli tulossa, mutta jotenkin en kuitenkaan osannut kuvitella häntä osaksi arkeamme. Tajusin, että olen viime viikkoina miettinyt talven koulu- ja harrastuskuvioita muistamatta lisätä mielikuviini mukana menossa siinä vaiheessa kulkevaa vauvaa. 

Useamman tunnin olin yöllä hereillä ja mietin minkälaiselta elämä tulee muutaman kuukauden päästä näyttämään. Olin ehtinyt jo melkein luvata vahtia ystävän lasta koulun jälkeen useampana päivänä viikossa mutta yön pimeinä tunteita ymmärsin, etten ainakaan alkuun voi enkä halua ottaa mitään ylimääräisiä velvollisuuksia. Olin myös miettinyt Mikolle urheiluharrastusta mutta tajuan nyt, että ensin täytyy saada kolmilapsisen perheen arjesta kiinni ennen kuin siihen lisätään mitään uusia liikkuvia osia. Kun talvella palaamme Suomesta Belizeen Mikon koulupäivä on aikaisempaa yli tunnin pitempi, tiistaisin ja torstaisin jopa kaksi tuntia pitempi. Siinä saattaa hyvinkin olla pienelle pojalle tarpeeksi tekemistä ainakin alkuun. Ja jos ylimääräistä energiaa kuitenkin riittää, jalkapalloa voi onneksi potkia ihan kotipihallakin. 

Olin miettinyt harrastusjuttuja siitä lähtien kun ystäväni kertoi, että kylällä aloitetaan taas tytöille balettitunnit. (Kyllä - vain tytöille. Belizessä tytöt ovat aika pitkälti tyttöjä ja pojat poikia eikä suurimmalle osalle vanhemmista taida tulla edes mieleen, että vain toiselle sukupuolelle suunnatussa harrastuksessa olisi jotain vialla. Onneksi Mikon urheilukerhossa on sentään useampi tyttö poikien lisäksi, kuten myös uimatunneilla.) Balettiryhmät alkavat kolmevuotiaasta eteenpäin eli Matilda olisi harrastuksen aloittamiseen juuri sopivan ikäinen. Uskon, että olisi Matildan unelmien täyttymys käydä tanssitunnilla. Hän tanssahtelee pitkin taloa ja ihailee prinsessoja ja balettitanssijoita. Mutta balettitunteja on pienimmilläkin ballerinoilla kolme kertaa viikossa, ja se on mielestäni ainakin kolmevuotiaalle ihan liikaa. 

Vaikka jaksaisinkin kulkea vauvan kanssa iltapäivisin Mikon ja Matildan harrastuksissa, en yksinkertaisesti halua täyttää isompien lasten iltapäiviä ohjatulla tekemisellä. Jos aamusta useampi tunti kuluu esikoulussa, täytyisi iltapäiviin jäädä kunnolla rauhallista aikaa ilman aikatauluja. Ja sitä paitsi kolme iltaa viikossa yhteen harrastukseen missä iässä hyvänsä kuulostaa erikoistumiselta ja omistautumiselta yhteen asiaan. Matilda on kuitenkin prinsessa- ja tanssi-innostuksen lisäksi ihastunut moneen muuhunkin asiaan. Ja ennen kaikkea hänelle ovat tärkeitä omat ihmiset: perhe ja muut läheiset. Jos lähes joka ilta kuluu harrastamassa, milloin lapsi ehtii leikkimään ja tapaamaan ystäviä? Ja vielä tärkeämpää, missä vaiheessa hänellä on aikaa istua kotona kaikessa äidin tai isän sylissä ja olla vaan, ja kertoa siitä mitä mielessä milloinkin pyörii? 

Maatessani sängyssä hereillä keskellä yötä ajatuksissani kaikkia muita tärkeämmäksi ajatukseksi nousi se, etten halua täyttää lasteni arkea - enkä omaanikaan - loputtomalla menemisellä ja tekemisellä. Tärkeintä perheellemme tässä elämänvaiheessa on ihan tavallinen rauhallinen perhe-elämä. Miko on vasta viiden ja Matilda kolmen. He ehtivät elämässään vielä mennä ja harrastaa vaikka miten paljon, vaikka tänä kouluvuonna jäisivät kaikki tarjolla olevat harrastusmahdollisuudet käyttämättä. En halua, että meidän elämämme vaatii minuutintarkkaa aikataulutusta ja että joka arkipäivä kiirehdimme pää kolmantena jalkana koulusta kotiin ja kotoa taas harrastamaan. Me kaikki viihdymme niin hyvin ihan täällä kotonakin. Miko ja Matilda leikkivät hienosti yhdessä suuren osan ajasta ja osaavat toisaalta myös rauhoittua kirjan tai television ääreen. He eivät tunnu kaipaavan toinen toistaan seuraavia ärsykkeitä tai ohjattua tekemistä, enkä halua myöskään opettaa heitä siihen, että koko ajan pitäisi olla menossa ollakseen olemassa.

Minä suoraan sanottuna toivon, ettei lapsillamme ilmene mitään erityisiä luontaisia edellytyksiä olla sen enempää prima ballerinoja kuin konserttipianisteja tai huippujalkapalloilijoitakaan. En ole vakuuttunut siitä, että yhdelle asialle omistautuminen on avain hyvään elämään. En myöskään erityisesti toivo lapsiemme olevan äärimmäisen eteviä koulussa. Keskinkertaisuus riittää oikein hyvin ja keskinkertaisen on minun kokemukseni mukaan helpompi nauttia rennosti elämästä. Kun omat ja muiden odotukset eivät ole kohtuuttoman korkealla voi keskittyä muuhunkin kuin etenemiseen ja menestymiseen. Elämässä on niin paljon muutakin. Avain hyvään elämään on minun tapauksessani ollut ihan tavallisen rauhallisen arjen onnen ymmärtäminen. Haluaisin ennen kaikkea välittää lapsillemmekin kyvyn nauttia tavallisesta elämästä ihan sellaisenaan. Siinäpä siis lapsille oivallinen koko elämän kestävä harrastus: opetella olemaan.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Outo lintu

En tunne täältä Belizestä yhtäkään keliaakikkoa Matildan lisäksi enkä tiedä ketään, joka eläisi täällä gluteenittomuuden haasteiden kanssa mistään muustakaan syystä. Olisi hienoa jos jostain löytyisi keliaakikoiden vanhemmille tarkoitettu vertaistukiryhmä, josta voisin saada käytännön vinkkejä ja tukea. Sellaista tukiryhmää tai sivustoa ei kuitenkaan mistään ole vielä löytynyt eikä taida löytyäkään, jonka jäsenet todella ymmärtäisivät saati sitten olisivat kokeneet nämä meidän erikoisolosuhteemme. Meillä ei ole kaupoissa juurikaan gluteenittomia tuotteita, ellei sitten joku ihan tavallinen peruselintarvike ole sattumalta rekisteröity gluteenittomaksi. Kylältä ei löydy gluteenitonta jäätelöä eikä monia muitakaan tuotteita, jotka länsimaissa asuville keliaakikoille ovat arkipäiväisiä ja helppoja herkkuja. Ravintoloissa ei olla kuultukaan gluteenista tai gluteenittomuudesta. 

Onnekseni olen löytänyt internetistä kaksi keliakiatukisivustoa, joista olen saanut niin tietoa kuin tukeakin. Tunnen silti olevani kummassakin ryhmässä lopulta vähän outo lintu, vaikka monet kokemukseni ja tunnelmani löytävätkin näistä ryhmistä vastineensa. Suomalaisessa virtuaalisessa keliakiatukiryhmässä olen lyhyessä ajassa ilokseni oppinut paljon keliakiasta ja sen hallitsemisesta Suomessa, mutta tunnen toisaalta olevani aika kaukana suomalaisesta todellisuudesta, jossa keliaakikoillekin löytyy kaupasta eineksiä ja ravintoloista turvallisia annoksia. Amerikkalaisessa virtuaalisessa tukiryhmässä olen sitten taas puolestaan vähän erikoinen eurooppalainen, joka seuraa amerikkalaisen keliakiatutkimuksen lisäksi myös eurooppalaisia virtauksia, ja sitten asuukin yllättäen Väli-Amerikassa. 

Ajoittain kaipaisin myös tukiryhmää, vaikkapa ihan vain virtuaalista sellaista, joka laajemminkin jakaisi minun elämänkokemukseni ja josta voisin hakea apua, tukea ja vastauksia erilaisiin arkielämääni koskeviin kysymyksiin. Täällä Belmopanissa minulla on toki ystäviä, joiden kanssa voin päivitellä elämää kylällä ja jotka ovat minulle suuri käytännön tuki ja apu. Ystäväni Belmopanissa ovat kuitenkin pääasiassa amerikkalaisia ja belizeläisiä ja vaikka minulla on heidän kanssaan paljon yhteistä, ei kukaan heistä ole kasvanut aikuiseksi Euroopassa eikä sillä tavalla jaa yhteistä taustaa kanssani. Muita suomalaisiahan ei Belizessä minun tietoni mukaan ole kuin Miko, Matilda ja minä, enkä niinkään oikeastaan ikävöikään suomalaista seuraa - sitähän onneksi saan Suomessa lomilla ja puhelimen ja internetin välityksellä lomien välissä. Mutta joskus kaipaan täällä kylällä kuitenkin arkielämän yhteyttä muihin eurooppalaisiin ja eurooppalaisuuteen.

Koska Cosimon toimisto täällä Belizessä on niin pieni, vain harvoin pääsen käytännössä myöskään vertailemaan kokemuksia saman organisaation sisällä työskentelevien kanssa. Cosimon työnantaja vaikuttaa moneen asiaan elämässämme, kuten esimerkiksi lomiimme, ja joskus toivon, että minulla olisi sellaisia ystäviä ja tuttavia joiden kanssa voisin silloin tällöin pauhata Cosimon työnantajasta. Jamaikalla minulla oli eurooppalaisia ystäviä, jotka elivät aika tarkalleen samoissa oloissa, saman työnantajan alaisuudessa. En silloin oikein oivaltanutkaan kuinka tärkeää oli voida jakaa tunnelmia ja kokemuksia muitten vastaavassa tilanteessa elävien kanssa.

En myöskään tällä hetkellä tunne koko maailmassa ketään muuta jonka omakotitalon edessä partioivat yötä päivää vartijat. Yhdysvaltain suurlähetystön asuinaluetta vartioi täällä ryhmä vartijoita, mutta vartijoiden paikka on asuinalueen portilla eivätkä he siis kirjaimellisesti ole amerikkalaisten kotioven edessä ja ikkunan alla niin kuin meillä. Halusin tai en, vartijoiden läsnäolo vaikuttaa minuun ja meidän elämäämme ja tekisi hyvää välillä päästä purkamaan vartioihin liittyviä tunteita muitten vastaavissa oloissa elävien kanssa.

Kun pähkäilimme olisiko meistä kolmen lapsen vanhemmiksi, olisin kaivannut samanlaisessa elämäntilanteessa eläviltä tietoa ja kokemuksia siitä, miten raskaus olisi parasta pyrkiä ajoittamaan. Miten muut kiertolaiset ovat perheensä suunnitelleet, kun elämä on arvaamatonta eikä etukäteen voi olla varma siitä mistä maailmankolkasta itsensä vuoden sisään löytää? Onko vaikeampaa muuttaa ihan uudenlaiseen ympäristöön kovasti raskaana vai pienen vastasyntyneen kanssa? EU-diplomaattituttuja minulla ei juuri ole vastaavassa tilanteessa ja amerikkalaisten diplomaattien tilanne on erilainen, koska he usein tietävät jo vuoden etukäteen minne ovat seuraavaksi menossa. Kaikki eteni vauva-asiassa lopulta omalla painollaan; ikä alkoi tulla sen verran vastaan, etten enää rohjennut miettiä ajoituksia muuta kuin siitä näkökulmasta, että ennen pitkää olen liian vanha pohtimaan perheenlisäystä suuntaan tai toiseen. Mutta siinä vaiheessa kun tilanne oli vielä auki ja kesken, olisi ollut mukavaa voida miettiä yhdessä samanlaisessa tilanteessa elävien kanssa näitä kiertolaisen elämän erikoisuuksia tästäkin kulmasta.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän haluan ennen kaikkea yrittää ymmärtää muita ihmisiä ja löytää yhtäläisyyksiä erojen sijaan. Onni on olla toisen ihmisen kanssa samalla aaltopituudella ja ymmärtää edes hetken verran ja vaikka vain yhden kokemuksen osalta tarkkaan miltä toisesta tuntuu. Siihen kai vertaisryhmät perustuvat? Sitä tuntee olevansa vähemmän yksin, kun kuulee muidenkin tuntevan samanlaisia tunnelmia ja kokevan samanlaisia kokemuksia. Oudot linnut ovat mielenkiintoisia ja eksoottisia, mutta mukavampaa on ehkä kuitenkin olla ihan tavallinen pulu toisten pulujen keskellä.

Vertaisryhmää tai -ryhmiä kaipaan siis, mutta ei minulla mitään oikeaa valittamisen aihetta ole. Minulla on mahtava perhe johon kuuluu niin tämä oma perheeni kuin lapsuudenperheenjäsenenikin, hyviä ystäviä niin täällä kylällä kuin monissa muissakin maailmankolkissa, ja siis tosiasiassa paljon tukea kun vain osaan sitä hakea. Onnekseni olen viime vuosina myös blogin ja blogien maailman kautta päässyt toteamaan, että yhtäläisiä kokemuksia ja tunnelmia löytyy kuin löytyykin maailman äärestä toiseen. 


Ps. Vertaisryhmän puutteessa Google auttaa monesti minua elämän erilaisissa tilanteissa ja haasteissa. Mutta toisaalta Googlelta harvoin saa tiedon lisäksi myös tukea ja ymmärrystä, eikä Googlen avulla kaikkea löydy vaikka miten hakisi. Eilen yritin etsiä Googlen välityksellä tietoa kohinalaitteista (white noise machine), mutta mistään ei selvinnyt mikä kone parhaiten hiljentäisi vartijoiden äänet ikkunan alla. Erilaisia kokemuksia kerrostaloasumisesta ja kohinalaitteista löytyi kyllä, mutta ei mitään pihalla läpi yön yskivästä ja sylkevästä vartijasta. Ei löytynyt Googlesta myöskään ohjeita siitä miten suhtautua työnantajaan, joka on onnistunut kohtelemaan vartijoita sen verran kurjasti, ettemme enää juuri kehtaa vartijoille mistään yöllisistä äänistä valittaa. Täytyi taas kerran soveltaa ja keksiä itse ratkaisu joka toimisi näissä meidän olosuhteissamme. Eilen illalla otin siis tyynyni ja siirryin yöksi nukkumaan välikköön, jossa meillä on hyvä sänky ja jonne eivät vartijan äänet kuulu, mutta jossa toisaalta oli niin kuuma, että olin läkähtyä enkä siksi saanut kunnolla nukuttua. Toivottavasti saamme tuulettimen välikössä toimimaan seuraavaan viikonloppuun ja yskivän vartijan seuraaviin yövuoroihin mennessä. Ja ehkäpä ennen pitkää saan taloon kohinalaitteen, joka hiljentää kaikki häiritsevät äänet leppoisaksi huminaksi ja nukuttaa siinä sivussa vielä vauvankin. 

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Hakuammuntaa

Aina välillä muistan käydä tarkistamassa minkälaisilla hakusanoilla tänne blogiin on löydetty perille. Aika lailla blogin perustamisen alusta asti olen yrittänyt myös kirjoittaa muistiin mielenkiintoisempia tai muuten osuvia hakusanoja. 

Osa blogiin Googlen kautta ajautuneista on ehkäpä löytänytkin hakemansa. Näillä hakusanoilla on ainakin blogissa ollut ihan oikeasti asiaa: 
"gluteeniton banaanileipä"
"turhia tavaroita"

Näitäkin olen ihan varmasti sivunnut:
"miksi asettuminen on niin vaikeaa"
"jotenkin ärsyttää"

Toiset blogiin Googlen kautta eksyneet ovat toisaalta ihan varmasti joutuneet pettymään. Erityisesti minua hymyilyttävät tämän listan ensimmäiset ja viimeiset hakusanat - blogistani ei taatusti ole löytynyt kummallekaan hakijalle oikein mitään lukemisen arvoista:
"kristillisiä väritystehtäviä"
"ilmastointipuhdistus päiväkirja"
"perheessä kaksi uraihmistä"
"miksi lääkkeitä on hyvä säilyttää erillisessä lääkekaapissa"
"milloin jääkaapin tuuletin pyörii"
"mistä voi ostaa vanha sohva"
"kotiäidin taidot"
"kuuma kotirouva"

Näistä minulla olisi enemmänkin sanottavaa mutta en muista toistaiseksi näitä kuitenkaan erityisesti käsitelleeni blogissa:
"lasten kanssa kotona onko se kotirouva"
"kuinka käyttäytyä suurlähettilään seurassa"
"gluteeniton ruoka american airlinen"
"kuinka pitkään kestää järjestelmäkameran korjaus"

Tuohon viimeiseen kysymykseen vastaus kuuluu joka tapauksessa lyhyesti ja ytimekkäästi: kauan. Ainakin meidän kokemuksemme mukaan. Eikä valmista ja ihan ehjää tule välttämättä ikinä.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Kesä kuivaa minkä kastelee

Eilen juhlistettiin Yhdysvaltain suurlähetystöllä maan itsenäisyyttä päivän etuajassa. Lastenhoitaja vahti lapsia aamun sijaan iltapäivällä, että pääsin Cosimon seuraksi iltapäivän juhlallisuuksiin. Pitkään en ehtinyt tosin viipyä, koska Mikon toinen urheilukerhotunti osui aika lailla samaan saumaan. Onneksi asumme tässä ihan suurlähetystön kulmilla. Kuuman auringon alla kävelin ensin kotoa Cosimon toimistolle, sitten sieltä yhdessä suurlähetystöön ja jonkun ajan kuluttua taas omia aikojani takaisin kotiin. Cosimo jäi vielä hetkeksi minun lähtöni jälkeen edustamaan ja nauttimaan lähetystön rennosta picnic-henkisestä itsenäisyyspäivänjuhlasta.

Kotona pakkasin lapset autoon ja ajelimme lyhyen matkan kylän tenniskentälle. Ehdimme juuri parahiksi kentän reunalle istumaan kun alkoi sataa. Osa urheilukerholaisista meni sateelta suojaan opettajan autoon, osa tenniskentän tuomarinistuinten alle. Minä jäin muutaman muun aikuisen kanssa Mikon ja Matildan kanssa penkille sateeseen. Olisimme kastuneet ihan yhtä lailla vaikka olisimme juosseet autoon: vettä tuli kerralla sen verran paljon. Ja sade oli ihanaa lämmintä kesäsadetta, mitä siltä suojautumaan. 

Sade loppui melkein yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Urheilukerhon opettajat vetivät suuremmat lätäköt kentältä tavallisilla lattiaharjoilla kentän reunoille ja aurinko kuivasi hetkessä loput. Tunti pääsi alkamaan myöhässä, mutta lapset saivat kuitenkin urheiluharjoituksensa. Helle ja kirkas auringonpaiste jatkuivat heti sateen loputtua yhtä armottomana kuin ennen sadettakin. Melko kuivat olivat meidän sateessa kastuneet vaatteemme tunnin päätteeksi.

Koko viime yön satoi ja ukosti. Saa nähdä päästäänkö tänään kentälle lainkaan vai kirkastuuko päivä tästä vielä. Tänään ei onneksi ole iltapäivällä muuta ohjelmaa. Tällä kertaa ei minun siis tarvitse mennä ainakaan kentän reunalle kastumaan ripsivärit silmissä ja paremmissa pukeissa niin kuin eilen, vaan voin varustautua epävakaaseen säähän vähän paremmin.

Matilda ehti hetken leikkiä auringossa ennen kuin sade alkoi. 
Lippalakki ja paita läpimärkinä, mutta sateen jälkeen paistaa taas ja Mikoa hymyilyttää.
Hetki täytyi istua ja odottaa, että kenttä saatiin taas pelikuntoon.