keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Öisiä oivalluksia

Pari yötä sitten heräsin puolenyön aikaan siihen oivallukseen, että minulla on kohta kahden lapsen sijaan kolme lasta. Tiesin kyllä tietysti, että vauva oli tulossa, mutta jotenkin en kuitenkaan osannut kuvitella häntä osaksi arkeamme. Tajusin, että olen viime viikkoina miettinyt talven koulu- ja harrastuskuvioita muistamatta lisätä mielikuviini mukana menossa siinä vaiheessa kulkevaa vauvaa. 

Useamman tunnin olin yöllä hereillä ja mietin minkälaiselta elämä tulee muutaman kuukauden päästä näyttämään. Olin ehtinyt jo melkein luvata vahtia ystävän lasta koulun jälkeen useampana päivänä viikossa mutta yön pimeinä tunteita ymmärsin, etten ainakaan alkuun voi enkä halua ottaa mitään ylimääräisiä velvollisuuksia. Olin myös miettinyt Mikolle urheiluharrastusta mutta tajuan nyt, että ensin täytyy saada kolmilapsisen perheen arjesta kiinni ennen kuin siihen lisätään mitään uusia liikkuvia osia. Kun talvella palaamme Suomesta Belizeen Mikon koulupäivä on aikaisempaa yli tunnin pitempi, tiistaisin ja torstaisin jopa kaksi tuntia pitempi. Siinä saattaa hyvinkin olla pienelle pojalle tarpeeksi tekemistä ainakin alkuun. Ja jos ylimääräistä energiaa kuitenkin riittää, jalkapalloa voi onneksi potkia ihan kotipihallakin. 

Olin miettinyt harrastusjuttuja siitä lähtien kun ystäväni kertoi, että kylällä aloitetaan taas tytöille balettitunnit. (Kyllä - vain tytöille. Belizessä tytöt ovat aika pitkälti tyttöjä ja pojat poikia eikä suurimmalle osalle vanhemmista taida tulla edes mieleen, että vain toiselle sukupuolelle suunnatussa harrastuksessa olisi jotain vialla. Onneksi Mikon urheilukerhossa on sentään useampi tyttö poikien lisäksi, kuten myös uimatunneilla.) Balettiryhmät alkavat kolmevuotiaasta eteenpäin eli Matilda olisi harrastuksen aloittamiseen juuri sopivan ikäinen. Uskon, että olisi Matildan unelmien täyttymys käydä tanssitunnilla. Hän tanssahtelee pitkin taloa ja ihailee prinsessoja ja balettitanssijoita. Mutta balettitunteja on pienimmilläkin ballerinoilla kolme kertaa viikossa, ja se on mielestäni ainakin kolmevuotiaalle ihan liikaa. 

Vaikka jaksaisinkin kulkea vauvan kanssa iltapäivisin Mikon ja Matildan harrastuksissa, en yksinkertaisesti halua täyttää isompien lasten iltapäiviä ohjatulla tekemisellä. Jos aamusta useampi tunti kuluu esikoulussa, täytyisi iltapäiviin jäädä kunnolla rauhallista aikaa ilman aikatauluja. Ja sitä paitsi kolme iltaa viikossa yhteen harrastukseen missä iässä hyvänsä kuulostaa erikoistumiselta ja omistautumiselta yhteen asiaan. Matilda on kuitenkin prinsessa- ja tanssi-innostuksen lisäksi ihastunut moneen muuhunkin asiaan. Ja ennen kaikkea hänelle ovat tärkeitä omat ihmiset: perhe ja muut läheiset. Jos lähes joka ilta kuluu harrastamassa, milloin lapsi ehtii leikkimään ja tapaamaan ystäviä? Ja vielä tärkeämpää, missä vaiheessa hänellä on aikaa istua kotona kaikessa äidin tai isän sylissä ja olla vaan, ja kertoa siitä mitä mielessä milloinkin pyörii? 

Maatessani sängyssä hereillä keskellä yötä ajatuksissani kaikkia muita tärkeämmäksi ajatukseksi nousi se, etten halua täyttää lasteni arkea - enkä omaanikaan - loputtomalla menemisellä ja tekemisellä. Tärkeintä perheellemme tässä elämänvaiheessa on ihan tavallinen rauhallinen perhe-elämä. Miko on vasta viiden ja Matilda kolmen. He ehtivät elämässään vielä mennä ja harrastaa vaikka miten paljon, vaikka tänä kouluvuonna jäisivät kaikki tarjolla olevat harrastusmahdollisuudet käyttämättä. En halua, että meidän elämämme vaatii minuutintarkkaa aikataulutusta ja että joka arkipäivä kiirehdimme pää kolmantena jalkana koulusta kotiin ja kotoa taas harrastamaan. Me kaikki viihdymme niin hyvin ihan täällä kotonakin. Miko ja Matilda leikkivät hienosti yhdessä suuren osan ajasta ja osaavat toisaalta myös rauhoittua kirjan tai television ääreen. He eivät tunnu kaipaavan toinen toistaan seuraavia ärsykkeitä tai ohjattua tekemistä, enkä halua myöskään opettaa heitä siihen, että koko ajan pitäisi olla menossa ollakseen olemassa.

Minä suoraan sanottuna toivon, ettei lapsillamme ilmene mitään erityisiä luontaisia edellytyksiä olla sen enempää prima ballerinoja kuin konserttipianisteja tai huippujalkapalloilijoitakaan. En ole vakuuttunut siitä, että yhdelle asialle omistautuminen on avain hyvään elämään. En myöskään erityisesti toivo lapsiemme olevan äärimmäisen eteviä koulussa. Keskinkertaisuus riittää oikein hyvin ja keskinkertaisen on minun kokemukseni mukaan helpompi nauttia rennosti elämästä. Kun omat ja muiden odotukset eivät ole kohtuuttoman korkealla voi keskittyä muuhunkin kuin etenemiseen ja menestymiseen. Elämässä on niin paljon muutakin. Avain hyvään elämään on minun tapauksessani ollut ihan tavallisen rauhallisen arjen onnen ymmärtäminen. Haluaisin ennen kaikkea välittää lapsillemmekin kyvyn nauttia tavallisesta elämästä ihan sellaisenaan. Siinäpä siis lapsille oivallinen koko elämän kestävä harrastus: opetella olemaan.

8 kommenttia:

  1. Kirjoitat niin hyvin etten voi muuta kuin peesailla! :-) Tytölläni (7v) ei ole vielä mitään ohjattua harrastusta ja hyvä niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Lapset ehtivät tosiaan kyllä harrastamaan itsensä väsymykseen asti vähän isompinakin!

      Vaikka rehellisyyden nimissä täytyy lisätä, että onhan meidän lapsilla itse asiassa ollut tänä vuonna muutama harrastus. Miko on nyt jonkun aikaa käynyt uimatunnilla, mutta tunnit ovat lauantaisin eivätkä koulupäivän päälle, ja ovat toisaalta harrastamisen lisäksi tilaisuus velloa viileässä altaassa kuumalla hellesäällä. Ilman tunteja eivät lapset helposti pääsisi uimaan koska kylällä ei ole tähän asti ollut minkäänlaista yleistä allasta, lähimmät altaat kuten merikin ovat noin tunnin ajomatkan päässä - asumme siis sisämaassa. Uimatunneille pääsemme Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueen altaalle; sinne emme voisi muuten noin vain mennä pulikoimaan. Ja kun uimatunnit ovat osuneet lauantai-aamulle ne ovat olleet enemmän perheen yhteistä tekemistä kuin varsinainen harrastus. Opettaja on osannut tehdä tunnista ennen kaikkea rentoa leikkiä ja kuin huomaamatta Miko on oppinut uimaan ja Matilda siinä sivussa päässyt totuttelemaan myös veteen ja me vanhemmat nauttimaan viilentävästä vedestä.

      Myös sunnuntaiset ratsastustunnit ovat olleet ennen kaikkea perheen yhteistä aikaa: ollaan käyty sunnuntaisin porukalla ratsastamassa mutta käytännössä lapset ovat ottaneet rennosti hevosen selässä kun joko Cosimo tai minä on ratsastanut vakavammin opettajan johdolla.

      Tuota balettiakin voisin harkita vakavammin jos sitä olisi viikonloppuna (ja vain kerran viikossa!). Mutta en tosiaan pidä ollenkaan pahana jos vaikka kaikki harrastaminen jäisikin nyt vielä toistaiseksi. Ratsastustunnit ovat joka tapauksessa nyt vähintäänkin tauolla koska opettaja laittoi äskettäin ratsastuskoulun kiinni. Oli itse asiassa ihanaa viettää viime sunnuntai rauhassa kotona perheen kesken ilman kiirettä mihinkään! Lapsetkin tuntuivat vain nauttivan kiireettömyydestä ja aikatauluttomuudesta.

      Poista
  2. Olemaan opettelu on oikein hyvä harrastus :)

    Ymmärrän hyvin huolesi, että kolme kertaa viikossa saman hararstuksen harrastaminen on liikaa. Se nimittäin on. Tyttölapsi nimittäin on harrastanut joukkuevoimistelua jo viisi vuotta kolme kertaa viikossa, ja ainakin kahden vuoden ajan me vanhemmat olemme vastustaneet sitä, että harjoittelukertoja lisättäisiin neljään/vko. Olkoonkin, että valmentajat vastustavat, mutta meidän mielestämme 10-vuotiailla tytöillä kuuluukin olla sitä vapaa-aikaa ja mahdollisuus harrastaa jotain muutakin. Pari vanhempaa haluaa tytöistään huippuvoimistelijan, mutta me muut lähdemme siitä, että harrastuksen on oltava kivaa ja rentouttavaa.

    Tyttölapsi on menevää sorttia ja harrastuksia on aika paljon (voimistelu, partio, jalkapallo kesäisin, kun voimistelu on tauolla ja kokkikerho). Nämä kaikki ovat tytön itsensä valitsemia, mutta siitä lähdetään, että mihinkään ei ole pakko mennä, jos ei vain jaksa. Ainoastaan yhteen harrastukseen "jumiutuminen" on myös minun mielestäni liian sitovaa. Lasten täytyy kokeilla ja kokea ja myöskin tylsistyä silloin tällöin.

    Viime viikolla tuli voimisteluvalmentajilta sähköposti, jossa ilmoitettiin voimistelukauden elokuisesta alkamisesta. "Kick Off" kestää päivän, ja siitä kuulemma saa olla pois vain PÄTEVÄSTÄ SYYSTÄ (tämä siis oli todellakin kirjoitettu sähköpostissa isoilla kirjaimilla). Lähden siitä, että meidän perheessä ne ovat vanhemmat, jotka päättävät, mitkä syyt ovat päteviä ja mitkä eivät -valmentajat eivät syiden pätevyydestä tai pätemättömyydestä perheessämme päätä. No, voimistelukauden avaus jää tyttölapselta väliin, koska hän haluaa itse mennä viimeiseen jalkapallopeliinsä, koska heidän joukkueestaan otetaan joukkuekuva.

    Se on pätevä syy meidän perheessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on juuri se mikä vähän pelottaa, että menot vievät mennessään ja sitten eletäänkin kohta harrastuksen ehdoilla ja se uhkaa viedä kaiken ajan, niin muulta tekemiseltä kuin ihan vain olemiseltakin. Hienoa, että te ja lapsi itse osaatte ja rohkenette (isoista kirjaimista huolimatta! :) valita mikä on hänelle tärkeintä - valmentajat varmasti haluavat löytää uusia lahjakkuuksia ja heillä on siis ihan omat motiivinsa lisätä tunteja ja edellyttää läsnäoloa.

      Isommilla lapsilla varmasti luonnostaan on kaikenlaista menoa. Mikon ja Matildan ikäiset eivät kuitenkaan tiedä odottaa tai vaatia mitään erityistä harrastusta vaan kaikki lähtee vanhemmista tässä vaiheessa. Täällä kylällä on niin vähän harrastusmahdollisuuksia, että vanhempana on joskus vaikea olla innostumatta uusista jutuista - täytyy tosiaan ihan herätä yöllä oivaltamaan, että kaikkia tilaisuuksia ei ole pakko eikä kannatakaan käyttää! :)

      Poista
  3. Mukava lukea vanhemmista, jotka eivat tayta lasten vapaa-aikaa miljoonalla eri harrastuksella. Lasten pitaisi saada olla lapsia ..... viime kesana, kun olin soccer coach Army base:ssa, muutama lapsi oli 3-4 eri harrastuksessa soccer:n lisaksi, ja kaytannossa siis menossa jossakin viikon jokaisena paivana. Ei ihme, etta nailla lapsilla oli sitten motivaatio vahissa mm. soccer:n pelaamiseen, valittivat vasymysta jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harrastaminen tosiaan väsyttää ainakin näitä pienempiä! Kaikkeen ei tosiaan varmasti riitä samanlailla innostusta ja voimia jos väsymyksestä huolimatta joka päivälle on tekemistä. Ihan vain tämä yksi urheilukerho, jota on siis arkipäivisin tunnin verran kerrallaan, on ainakin viisivuotiaalle aika paljon. Illalla kerhon jälkeen väsyttää sillä tavalla sopivasti, mutta kun joka päivä käydään ja vaikkei siis muuta erityistä koulu- tms menoa olekaan, Miko on ollut viikonloppuisinkin tavallista väsyneempi. Viikon verran vielä jaksetaan ja sitten jatkuu taas rauhallisempi loma.

      Itsekin kaipaan tasaisin väliajoin sellaista rauhallista aikaa, että saan aivot nollattua. Kasvavilla lapsilla kuluu vielä lisäksi ympäristön ja maailman havainnointiin ja jäsentämiseenkin ihan eri tavalla energiaa ja aikaa kuin aikuisilla.

      Yksi tuttuni vie lastaan täällä joka iltapäivä harrastamaan ja sanoo, että muuten lapsi ei pysy ollenkaan rauhallisena. Olen itse vähän miettinyt, että olisiko kyseisen lapsen levottomuus kuitenkin ennemminkin seurausta siitä, ettei jää aika opetella olemaan rauhallinen ja miettimään omia ajatuksia ja tunnelmia kun koko ajan ollaan menossa?

      Poista
    2. Yksi grad school professoreistani oli vankasti sita mielta, etta erityisesti kouluajan ADHD diagnoses tulevat siita, etta lapset eivat osaa olla rauhallisia. Kun heilla on pienesta pitaen puuhaa ja tekemista koko ajan - jos ei mitaan muuta niin television katselua, niin ei ihme, etta he ovat levottomia koulussa, missa pitaisi istua paikallaan ja kuunnella.
      Ja sitten lapsi, jolla on ollut virikkeita ympairllaan 24/7 laitetaan koulunpenkkiin, niin ei ihme, etta siina tylsistyy ja tulee levottomaksi. Itse asiassa ole itsekin sita mielta, etta osa levottomuudesta on "opetettua" - mutta samaan aikaan vaheksymatta tosiasiaa, etta ADHD ym kayttaytymisongelmat ovat ihan diagnosoitavia, oikeasti esiintyvia tilanteita, joita ei voi kaikkien osalta valttaa vain kasvatusymparistolla.

      Poista
    3. Minulle on tullut vähän samanlaiset ajatukset mieleen tämän tuttavani lapsen menoa sivusta seuraillessani. Ihan varmasti on selkeästi levottomampia lapsia ja ääripäässä lapsia joilla on todellisia keskittymis- yms ongelmia. Mutta lasten täytyy toisaalta myös ihan konkreettisesti opetella rauhoittumista ja sille täytyy antaa tilaa. Tuntuu jotenkin, että levottomuuden juuriin ei päästä koskaan kiinni jos siihen ainut ratkaisu on järjestää levottomalle lapselle enemmän ja enemmän tekemistä ja virikkeitä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!