keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Toinen lomaviikko

Vapaa oleminen ja tylsistyminen näyttäisivät tehneen tehtävänsä. Maanantaina Miko pyysi minulta paperia ja kynän ja kuvitti huolellisesti useamman itsekeksimänsä tarinan. Tiistaina lapset järjestivät spontaanisti minulle pienen varietee-esityksen: Matilda lauloi kahteen kertaan englanniksi "Tuiki, tuiki tähtönen" ja Miko lausui loruja joilla ei ollut päätä eikä häntää. Vanhoista leluista on kehitelty uusia leikkejä. Matilda juoksee useamman kerran päivässä ympäri alakertaa ja vetää perässään pitkää narunpätkää, joka on kuulemma hänen koiransa nimeltään Rex. 

Minusta tuntuu oikein hyvältä saada pitää molemmat lapset lähelläni koko ajan, ja he olisivat molemmat mieluusti kanssani kaiken päivää. Mutta se ei tarkoita sitä, että meillä olisi jatkuvasti lomalla yhdessä harmonisen rauhallista. Mitä enemmän aikaa vietämme kaikki saman katon alla, sen enemmän tulee tietysti sanomistakin puolin ja toisin. Tukahduttavan kuuma sää tuo oman lisänsä yhteiseloomme. Helle tuntuu raskaana ollessa vielä tukalammalta kuin muuten. Olen ollut viime päivinä kuuman ja kostean sään vuoksi väsynyt ja ärtynyt, ja ikävä kyllä ärtymykseni on heijastunut myös lapsiin. On tylsää, että talon edessä seisova vartija epäilemättä kuulee kun korotan ääntäni ja räyhään lapsille, mutta ei toisaalta kuule ärtyilyä pian seuraavia anteeksipyyntöjäni. Olen onneksi hyvä pyytämään lapsilta anteeksi. Meillä käsitellään juurta jaksaen kaikki erimielisyydet jälkeenpäin ja myönnän auliisti lapsille jos olen ollut väärässä. 

Lomapäiviimme on hissukseen kehittynyt oma rytminsä. Arkiamuisin talossa hyörii muutaman tunnin ajan lasten ja minun lisäksi myös kotiapulainen ja lastenhoitaja. Nyt kun molemmat lapset ovat kotona, olen yrittänyt jakaa lastenhoitovastuun aamuisin lastenhoitajan kanssa. Tavallisestihan lastenhoitaja katsoo vain Matildan perään muutaman tunnin verran Mikon kouluaamuina niin, että pääsen yksin hoitamaan asioita tai silloin tällöin ystävän kanssa rauhassa aamukahvilla. Kaksi lasta on kuitenkin lastenhoitajalle huomattavasti enemmän työtä kuin yksi - ja toisaalta haluan käyttää tilaisuuden hyväksi ja viettää vähän aikaa molempien lasten kanssa myös erikseen nyt kun siihen on aamuisin tilaisuus.

Maanantaina vein Mikon aamulla mukanani hoitamaan asioita ja pysähdyimme ostosreissun päälle vielä Formosa-kahvilaan. Miko sai juoda banaanipirtelön ja syödä kiinalaisia mykyjä (dumplings), herkkuja joista hän ei enää pääse kovin usein nauttimaan Matildan ruokavaliorajoitusten vuoksi. Tiistaiaamuna otin puolestaan Matildan mukaani kauppakierrokselle. Mieluusti olisin vienyt Matildankin jonnekin herkuttelemaan mutta en oikein luota siihen, että yksikään kylän ruokapaikoista osaa tehdä gluteenitonta ruokaa, joten tyydyin ostamaan tytölle pillimehun. 

Hyvissä ajoin ennen puoltapäivää lastenhoitaja ja kotiapulainen lähtevät ja me jäämme kotiin kolmisin. Syömme lounasta ja sitten lapset leikkivät. En ole erityisen innostunut leikkikaveri tai askarteluohjaaja, enkä siis juurikaan leiki tai askartele lasteni kanssa. Minun erikoisominaisuuteni on se, että olen paikalla ja saatavilla. Minun kanssani voi aina jutella, syliin pääsee ellei ruuanlaitto ole juuri pahasti kesken, ja melkein milloin tahansa olen valmis laittamaan kaiken muun sivuun ja lukemaan lapsille kirjaa ääneen pyydettäessä. Laitan ruokaa ja haavojen päälle laastarit. Oikein hyvänä päivänä leivon gluteenitonta banaanileipää tai muffinsseja. 

Olen huomannut, että jos lähden lasten kanssa väenvängällä tekemään jotain mikä ei lähde minusta itsestäni luonnostaan, olen kärsimätön ja hermostun helposti. Kun taas toimin omien vaistojeni varassa ja omista lähtökohdistani ja olen lasteni kanssa mahdollisimman rehellisesti oma itseni, on meillä yhdessä rennompaa ja mukavampaa. Leppoisinta yhteistä tekemistä onkin siis meidän taloudessamme sellainen, joka viihdyttää niin äitiä kuin lapsiakin: kirjojen lukeminen, pirtelötreffit, tai vaikkapa lastenelokuvan katsominen DVD:ltä. 

Eilen huomasin, että istun myös ihan mielelläni urheilukentän reunalla ja seuraan lasten urheiluharrastuksia. Mikon urheilukerho peruuntui maanantaina sateen vuoksi, mutta eilen tennisharjoitukset pääsivät harmaista pilvistä huolimatta vihdoin alkuun. Mikoa vähän jännitti etukäteen, mutta reippaasti hän lähti muitten lasten ja opettajan mukaan eikä olisi tunnin lopuksi halunnut lähteä kotiin ollenkaan. Matilda jaksoi myös hyvin odottaa tenniskentän reunalla; hän hyppi ja pomppi ja teki omia urheiluharjoituksiaan. Tästä tulee nyt pariksi viikoksi eteenpäin iltapäiviemme yhteinen huvi. Ja saa nähdä miten monta vuotta tulen vielä istuneeksi kentän reunalla, jos urheilukärpänen puree lapsia oikein kunnolla.

Osa lapsista tuli tunnille omien mailojensa kanssa. Suurimmalla osalla urheilukerholaisista ei kuitenkaan ollut lenkkitossuja kummempia omia varusteita, ei Mikollakaan.


2 kommenttia:

  1. Mulla on myös välillä tullut mieleen, että naapurit kuulee taatusti lapsille huutamisen, mutta ei niitä anteeksipyyntöjä - eikä myöskään niitä normaalilla äänellä esitettyjä noin seitsemää kehotusta, jotka sitä huutamista yleensä edeltää. Loma meinaa välillä käydä hermojen päälle täälläkin. Mutta toi on kyllä hyvä huomio, että väkisin asioiden tekeminen hermostuttaa enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tosiaan vartijoilta ja ohikulkijoilta jää kuulematta myös ne ihan ystävällisellä äänellä esitetyt kehotukset ja sitten tosiaan myös ärähdystä seuraava keskustelu ja anteeksipyynnöt. Eipä sillä pitäisi olla väliä mitä muut kuulevat tai ajattelevat, mutta kyllä joskus tekisi mieleni asua autiolla saarella! Mähän vielä lisäksi korotan täällä ääntäni ihan vieraalla kielellä. Siinä on tietysti hyvätkin puolensa, mutta voin vain arvailla miltä mä ihmisten korviin kuulostan kun puhisen ja ärisen suomeksi lapsille.

      Vähemmän todellakin ärtyilen kun en yritä liikaa olla omien mielikuvieni täydellinen äitihahmo, joka koko ajan puuhailee kovasti lasten kanssa. Vähitellen oon alkanut ymmärtää, että olen ihan riittävän hyvä äiti näin omana itsenäni. Luulen, että kuluisin aika nopeasti loppuun jos kovasti koko ajan hommailisin lasten kanssa sellaista mikä ei ole mua itseäni niin kuin nyt vaikka askartelujuttuja. Ja sillä tavalla kehittyisi varmaankin lapsiinkin vähän erikoinen suhde, jos olisin ikäänkuin koko ajan suorittamassa tätä äitiyttä heidän kanssaan sen sijaan, että olisin aidosti heidän kanssaan ihan sellaisena kuin olen. Kesti muutaman vuoden päästää irti epämääräisestä syyllisyydentunnosta askarteluun yms liittyen ja olla reippaasti oma itseni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!