torstai 29. elokuuta 2013

Loman loppusaldo

Tällä lomalla on kohdattu omalla pihalla tai ihan pihan tuntumassa ainakin:
Lukemattomia jäniksiä
Peura
Kettu
(Kuollut) mäyrä
(Sekopäinen) myyrä

Lomaan on kuulunut myös muun muassa:
Aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa
Useampi lounas ja käsittämättömän hyvää suklaata Fiskarsissa 
Lounastamista ja vaeltelua Bilnäsissä
Vierailu aurinkoiseen Hankoon
Linnanmäki
Retkiä Ikeaan
Huonekalujen rakentamista ilman pahempia haavereita tai kirosanoja
Leikkipuistoilua Tammisaaressa ja Fiskarsissa

Ja ikävä kyllä myös:
Punkinpurema ja sen vuoksi varalta antibioottikuuri

Leikkipuistoilua.
Kahvi- ja vohvelitauko. Helposti olemme löytäneet kahviloista ja ravintoloista mitä makoisimpia gluteenittomia herkkuja.
Linnanmäki on aina Linnanmäki.
Ihana vaaleanpunainen talo ja käsittämättömän sininen taivas Hangossa.
Valoa ja varjoa. Tammisaaren kaupungintalo on herkullisen kirkkaankeltainen.
Suomalaista puustoa.
Pian on loma loppu ja Suomessa oleilussa alkaa uusi vaihe, kun Cosimo lähtee takaisin Belizeen töitä tekemään useammaksi viikoksi. Paljon hyvää ja hauskaa on varmasti vielä edessä meillä jotka jäämme tänne syksyisempiin maisemiin, mutta tulee silti olemaan kovaa kun Cosimo lähtee. Minusta tuntuu aina raskauden loppuvaiheessa erityisen vaikealta olla erossa Cosimosta. Tuntuu jotenkin luonnottomalta odotella perheenlisäystä niin, että lapsen isä on kaukana poissa. Mikä lie luolanaisen vaisto kai painaa mielessä, että tässä tilassa olisi miehen syytä olla lähellä. 

Miko ja Matilda tulevat varmasti myös kovasti ikävöimään isäänsä, varsinkin nyt kun ovat loman aikana tottuneet siihen, että tämä on aina läsnä ja menossa mukana. Vaikka lapset viihtyvät Suomessa hyvin heillä on kuitenkin ikävä koiriamme ja belizeläisiä ystäviä ja he olisivat toisaalta jo valmiita palaamaan omiin tuttuihin kuvioihin. Tunne tulee arvatenkin korostumaan siinä vaiheessa kun isä lähtee kotiin. 

Lasten koulu alkoi viime viikolla Belizessä. Kunhan koulu pääsee kunnolla alkuun aion pyytää Mikolle koululta etätehtäviä. Se toivottavasti antaa hänelle tunteen, että hän on muiden menossa mukana vaikkakin täällä kaukana. Muutenkin täytyy nyt alkaa keräillä arjen aineksia päiviin. Rutiineja ja järjestystä on kyllä jo vähitellen alkanutkin olla suorastaan ikävä.

Vaikka loma oli kaikin puolin ihana ja on tylsää, että Cosimon täytyy pian lähteä, olen toisaalta kyllä jo valmis aloittamaan taas arjenkin. Tämän viikon alussa lomailimme kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Hanko, Bilnäs ja Fiskars kahdessa päivässä väsyttivät koko porukan niin, että tiistaina Fiskarsissa iltapäivä huipentui siihen, että yksi lapsi kiljui läpi puolen kylän epätoivoisesti "cioccolato" (suklaata!), toinen kyynelehti hiljaa ja meillä vanhemmilla taisi molemmilla nousta savu päästä kun johdatimme lapsia autolle, matkalle kohti kotia. 

Keskiviikkona osasimme onneksi nauttia kauniista viimeisestä lomapäivästä Raaseporissa paremmalla menestyksellä ja huomattavasti rauhallisemmin. Emme käyneet juuri pihaa pitemmällä ja päivän huvituksiin kuului kirjoja, kotitekoista gluteenitonta pizzaa ja leikkiä. Ehdin rauhallisen oleilun lomassa siivoillakin ja pestä pyykkiä. Hyvä muistutus taas kerran, että hyvään (loma)päivään ei välttämättä tarvita paljon muuta kuin aikaa ja hyvää seuraa. 

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kahden kulttuurin liitto

Vaikka mieheni ja minä olemme kotoisin vastakkaisilta puolilta Eurooppaa ja eläneet monessa mielessä ihan erilaista elämää läpi lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden, on meillä silti yllättävän paljon yhteistäkin. Meillä on hyvin samanlainen näkemys esimerkiksi yhteiskunnasta, politiikasta, ihmis- ja eläintenoikeuksista. Me molemmat arvostamme muissa ihmisissä vaatimattomuutta ja toisten huomioonottamista. Olemme kasvaneet kodeissa joissa kirjahyllyt täyttävät melkein jokaisen seinämetrin; missä aina on tilaa uusille kirjoille, vaikka hyllyt näyttäisivätkin jo olevan viimeistä senttiä myöten täynnä. 

Mutta olemme me yhtäläisyyksistämme huolimatta kuitenkin selvästi kahdesta eri kulttuurista kotoisin. 

Suomalainen suorapuheisuus ja italialainen la bella figura - pyrkimys olla ja esittää kaikki aina kauniisti ja parhain päin - eivät aina ole ihan helppo yhdistelmä. Cosimo ei tosin onneksi koreile sen enempää ulkoisesti kuin puheissaankaan ja osaa itse asiassa puhua hyvinkin suoraan, mutta ajoittain silti tulee vastaan tilanteita, joissa erilaiset kulttuurimme törmäävät. Esimerkiksi siinä miten suomalaisen sanomana "katsotaan" tarkoittaa, että asia on tosiaankin harkinnan alla, kun italialaisen sanomana "katsotaan" puolestaan tarkoittaa ennemminkin "ei" kuin "ehkäpä". Italialaisittain on liian jyrkkää sanoa suoraan "ei", joten kieltäytyminen on mieluusti esitettävä pehmeämmän harkinnan muodossa. Cosimo saattaa myös sanoa, että hoitaa jonkun asian "nyt" mutta tarkoittaa itse asiassa, että on aikeissa ottaa asian hoitaakseen aikaisintaan noin viiden minuutin kuluttua. Cosimo saapuu kyllä aina ajallaan sovittuihin tapaamisiin ja meillä on sinänsä onneksi hyvin samanlainen aikakäsitys. Jostain syystä vain "nyt" ei tarkoita hänelle yhtä lailla tätä hetkeä kuin minulle. Meni pitkä aika ennen kuin ymmärsin ettemme Cosimo ja minä yksinkertaisesti aina käytä samoja sanoja samalla tapaa. 

Kielenkäytöstä puheenollen, olen huomannut, että italialaisten muunmaalaiset puolisot päätyvät usein ennen pitkää käyttämään italiaa kotikielenään, vaikka pari alunperin olisikin kommunikoinut jollain muulla yhteisellä kielellä. Suomalaiset puolestaan tuntuvat useinkin suosiolla kääntävän elämänsä puolison kielelle. Italia on kaunis ja mielenkiintoinen kieli jota mieluusti itsekin osaisin paremmin. Mutta vaikka oppisin italiaa oikein hyvinkin, en silti olisi valmis vaihtamaan yhteistä kieltämme englannista italiaan. Tuntuu jotenkin reilummalta käyttää kieltä, joka ei ole kummankaan äidinkieli. Suomi on hankala kieli, enkä odota kenenkään sitä oppivan, mutta tasa-arvon nimissä en itsekään halua itsestäänselvästi omaksua italian kieltä ja alkaa sitä käyttää aktiivisesti arjessa. Onneksi Cosimokaan ei ole omalta osaltaan koskaan edellyttänyt tai odottanut, että oppisin italiaa ja alkaisin sillä hänen kanssaan kommunikoida. 

Niin kielissä kuin ruuassakin, italialaiset suosivat usein omaansa yli muiden. Miten monesti olemmekaan nähneet italialaisia lomailemassa vierailla mailla kaukana kotoa, etsimässä epätoivoisina italialaista ravintolaa, vaikka tarjolla olisi mitä parhaimpia paikallisia herkkuja. Eivätkä he tietenkään hae mitä tahansa italialaista ravintolaa, vaan ravintolaa jossa italialaisen ruuan valmistaminen hallitaan kaikin puolin. Vaikka italialainen ruoka on näennäisen helppoa valmistaa, itse asiassa italialainen ruuanlaitto on sääntöjä täynnä. Ei liikaa valkosipulia, pasta tarkalleen al dente, ei koskaan juustoraastetta kalapastan päälle. Ruoka tulee valmistaa parhaista mahdollisista raaka-aineista ja on todellakin väliä sillä mitä pastaa tai tomaattimurskaa ruuanlaitossa käyttää. Jokaiselle pastakastikkeelle on oma pastatyyppinsä eikä pastatyyppejä siis turhaan ole niin monenlaisia.

Ruoka on Italiassa sekä nautinto että vakava asia, josta keskustelemiseen voi käyttää tuntikaupalla. Muistan ikuisesti miten anoppi kerran kyseli huolestuneena, että aionhan tehdä pastakastikkeen pohjaksi kunnollisen soffritton kun kiireessä aloin valmistaa pikaista tarjottavaa nälkäisille suille. Soffritto on monien italialaisten ruokien pohja: sipulia, porkkanaa ja selleriä kuullotettuna oliiviöljyssä. Turhaan anoppi epäili minua; ei tulisi mieleenikään tarjota italialaiselle pastakastiketta ilman asiaankuuluvia raaka-aineita ja valmistusvaiheita. Tilanne on joka tapauksessa mielestäni hyvä esimerkki siitä miten järkyttävä voi italialaiselle olla ajatus epäpätevästä ateriasta, oli sitten kuinka kiire tai nälkä hyvänsä.

Tässä yhteydessä on myönnettävä, että vaikka lapsemme osaavat arvostaa hyvää pastaa, leipää ja muita italialaisen keittiön aarteita, olen opettanut heidät syömään myös raadollisemmin: esimerkiksi pastaa raastetun juuston ja ketsupin kanssa. Se on minun vaatimaton pilke silmäkulmassa tehty vastaiskuni italialaisen keittiön säännöille. Tunnen tarvetta opettaa lapsillemme myös suomalaisemman suhtautumisen ruokaan ja ruokailuun; ruokaa ei ole pakko aina ottaa niin vakavasti. On mielestäni hyvä osata reippaasti syödä erilaisia ruokia, niin sushia ja simpukoita kuin myös niitä vähän proosallisempia aterioita. Onneksi Cosimo on italialaiseksi hyvin joustava ruuan ja ruokailun suhteen eikä siis joudu epätoivon valtaan jos kaapista ei löydykään kastikkeelle sopivanmallista pastaa tai joku epähuomiossa raastaa juustoa kalapastan päälle. Hän osaa myös arvostaa muitten maiden ruokia ja on esimerkiksi tykästynyt moniin suomalaisiin herkkuihin kuten leipäjuustoon ja karjalanpiirakkoihin. Ketsuppia hän kyllä inhoaa.

Italialaisen puolison kanssa samassa paketissa italialaisen kulttuurin kanssa tulee totta tosiaan myös italialainen anoppi. Kaikkihan tietävät italialaiset mammat, jotka eivät koskaan suostu ihan kokonaan päästämään irti varsinkaan poikalapsistaan? Erikoista Italian mammoissa on minun näkökulmastani se kuinka huoletta monet heistä jättävät pieniä lapsiaan isovanhempien hoitoon päivä- ja viikkokausiksikin, mutta kuinka he sitten toisaalta haluavat mieluusti pitää aikuiset lapsensa lähellään ja pyrkivät aktiivisesti ohjailemaan heidän elämäänsä. Se on mielestäni nurinkurista. Minä itse pyrin olemaan lasteni kanssa nyt kun he ovat pieniä ja yritän samaan aikaan koko ajan vähitellen opetella päästämään heistä irti, jotta osaisin ja voisin sitten heidän aikuistuttuaan vetäytyä taka-alalle ja antaa lasten elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Liekö tämä sitten suomalaisuutta vai jotain perhekohtaisempaa? Tässäkin suhteessa Cosimo on joka tapauksessa onneksi moderni italialainen mies: hän on tehnyt terveen pesäeron äitiinsä eikä anopilla ole siis elämässämme määrättömän suurta roolia. Hyvin perinteisen italialaisen miehen kanssa en varmaan pärjäisikään, eikä perinteinen italialainen mies toisaalta arvatenkaan minun kanssani. Suomalaiset naiset, minä mukaanlukien, eivät taida olla niitä maailman kaikkein helpoimpia puolisoita. 

maanantai 19. elokuuta 2013

Ehjä

Minua on viime viikkoina koskettanut niin Jade Beallin The Body Beautiful -projekti kuin Mami Go Go -blogin Mintun heittämä Beautiful Body -haastekin. On eheyttävää kuulla ja nähdä, etteivät kaikki muutkaan äidit ole toipuneet raskauksista ihan entiselleen. Jokainen julkkisäiti joka ilmaantuu muutama kuukausi synnytyksen jälkeen lehtien sivuille bikineissä esittelemään hyvin palautunutta vartaloaan on muistutus siitä kuinka raskaudet eivät välttämättä jätä jälkiä. Bikinikuvien vastapainoksi on hyvä nähdä ja kuulla muunkinlaisia tarinoita. 

Kaksi raskautta, kaksi suurta vauvaa ovat nimittäin todellakin jättäneet jälkensä minuun. Nyt raskauden viimeisellä kolmanneksella mahani on niin kaunis kuin raskausmahat yleensäkin mielestäni ovat: ihmeen ilmentymä. Mutta toisaalta tiedän, että tämä raskaus tulee hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen kerta kun olen varauksetta ylpeä ruumiistani. 

En osannut ollenkaan aavistaa miten paljon raskaus voikaan muuttaa naisen vartaloa. Olin kai kiinni siinä mielikuvassa, että raskaus on luonnollinen asia ja että luonto järjestää vartalon takaisin entiselleen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Julkkisäidit bikineissään olivat hekin ehkä alitajuntaisesti luoneet minulle uskoa omankin ruumiini uudistumiskykyyn. Ensimmäisestä raskaudesta selvisinkin itse asiassa aika vähin merkein. Mutta toisen raskauden loppupuolella Cosimon äiti sairastui yllättäen hyvin vakavasti ja oli vähällä kuolla. Cosimo, Miko, Poppy ja minä olimme juuri muuttaneet Jamaikalta Belizeen. Minä en tuntenut kylältä juuri ketään. Cosimo vietti kuukauden äitinsä sairaalavuoteen vierellä Italiassa samalla aikaa kun minä yritin ihanan uuden au pairin tuella saada otteen elämästä Belmopanissa. Skype toimi vain pätkien ja lankapuhelut Belizen ja Italian välillä olivat erinomaisen kalliita. Oli huoli Cosimosta ja anopista, ja Cosimolla toisaalta meistä. Näin jälkikäteen en yhtään ihmettele, että raskaassa tilanteessa en juuri kiinnittänyt huomiota painooni tai osannut ottaa aikaa liikunnalle. Vaikken ihan mahdottomasti lihonutkaan, painoni nousi toisessa raskaudessa selkeästi enemmän kuin ensimmäisessä raskaudessa. Ja Matildakin oli toisaalta syntyessään suurempi kuin Miko aikoinaan. 

Matildan syntymän jälkeen olin tietysti ennen kaikkea onnellinen uudesta ihanasta vauvastani. Mutta toisaalta häpesin kärsinyttä mahaani. Syytin siitä itseäni, vaikka ennen kaikkea on kai syyttäminen geenejä: Cosimon geenit tekevät vauvoistamme suuria ja minun geenini toisaalta määräävät kuinka raskausmahani kasvaa ja kehittyy. 

Tavallisia raskaudenjälkeisiä naisvartaloita esitelleet projektit ovat herättäneet keskustelua niin hyvässä kuin pahassakin. On ikävä lukea syyllistäviä kommentteja siitä kuinka huonoja ja laiskoja ovat ne äidit, jotka lihovat raskausaikana suosituksia enemmän eivätkä pysty treenaamaan itseään raskauden jälkeen uimapukukuntoon hetkessä - tai ikinä. On totta, että monet naiset palautuvat raskaudesta ja synnytyksestä ennen pitkää aika lailla entiselleen. Joskus on kyse kurinalaisuudesta, usein kuitenkin geeneistä ja elämäntilanteesta. Olemme alunperinkin kaikki erikokoisia ja -näköisiä, ja elämäntilanteita on niin erilaisia. Kaikilla ei ole raskausaikana mahdollisuutta keskittyä kaikin voimin ulkonäköönsä. Äidit kokevat raskauden ja synnytyksen aikana paljon kovempiakin koitoksia kuin mitä minä Matildaa odottaessani. Jotkut syövät stressiin tai suruun, toiset eivät elämäntilanteensa vuoksi ehdi liikkua kunnolla tai eivät raskauskomplikaatioiden vuoksi sitä voi tehdä. Vauvoja syntyy hätäkeisarinleikkauksilla, joissa eivät esteettiset kysymykset ole ensi sijalla. Kunpa osaisimme antaa armoa itsellemme ja toisillemme ja ymmärtää, että erilaisten vartaloiden takana on erilaisia tarinoita. Että ruumiinrakenteestamme huolimatta olemme kaikki yhtä arvokkaita ja hyviä.

Erityisen koskettavia niin Jade Beallin kuin Mintunkin aloittamissa projekteissa ovat minusta kuvat joissa äiti on kuvattu lapsensa tai lastensa kanssa. Lapsellehan äiti on aina kaunis oli hän sitten minkänäköinen hyvänsä. Kun oppisinkin näkemään itseni ihan vain lasteni katseitten kautta sen sijaan, että heijastelen muiden vartaloista omia puutteitani. Onnekseni minulla on ihailevien lasten lisäksi myös mies, jolla on näkemystä ja perspektiiviä. Jokin viikko sitten kuvailin Cosimolle näitä projekteja, jotka ovat minua viime viikkoina liikuttaneet. Kun sanoin, että raskaudet ovat rikkoneet minun vartaloni, Cosimo korjasi minua: raskaudet ovat jättäneet merkkinsä, mutta rikki en ole vaan ehjä edelleenkin. 

tiistai 13. elokuuta 2013

Uusia tuulia

Cosimo hoitaa erinomaisesti työnsä vaikeissa olosuhteissa. Enkä tarkoita vaikeilla olosuhteilla niinkään Belizeä vaan itse asiassa Euroopan komissiota. Mutta vaikka olen aidosti ylpeä Cosimon tekemästä työstä ja etenkin hänen työetiikastaan, vielä ylpeämpi olen siitä, että Cosimo osaa jättää työt työpaikalle eikä suinkaan elä vain tehdäkseen töitä. Hän saattaa tehdä pitkiä päiviä ja välillä töitä tarpeen vaatiessa myös viikonloppuisin, mutta kun hän on kotona iltaisin, viikonloppuisin tai lomilla hän ei lue työposteja eikä muutenkaan aktiivisesti mieti työasioita. Hän tekee töissä töitä ja vapaalla on vapaalla.

Erityisen ylpeä ja iloinen olen juuri nyt siitä, että Cosimo äskettäin haki kuuden kuukauden palkatonta isyyslomaa voidakseen olla kotona perheen kanssa ja saadakseen samalla hengähdystauon töistä. Isyysloman on määrä alkaa vauvan syntymän jälkeen. Sitä ennen Cosimo kyllä vielä palaa kesälomalta joksikin viikoksi Belizeen töihin.

Uskon, että muutos kaksilapsisesta perheestä kolmilapsiseksi tulee olemaan huomattavasti helpompi ja leppoisampi kun me molemmat saamme olla alkuun kaikessa rauhassa yhdessä kotona totuttelemassa uuteen arkeen. Enkä usko, että seinät ehtivät kaatua päällemme vaikka olemmekin pitemmän aikaa yhdessä kotona. Olemme nimittäin aikeissa palata Belizeen mahdollisimman pian vauvan syntymän jälkeen. Miko ja Matilda tulevat molemmat käymään samaa koulua mutta eri aikataululla; Matilda täytyy hakea koulusta useampaa tuntia ennen Mikoa. Uusi vauva ja kaksi pientä koululaista joita täytyy viedä ja hakea koulusta, ja lisäksi kolme koiraa - siinä riittää meille molemmille kyllä arkipäiviksi tekemistä. 

Kun palaamme viisihenkisenä perheenä Belizeen elämä jatkuu monessa mielessä pitkälti ennallaan. Tosin muutamia muitakin muutoksia on edessä kuin se, että Cosimo jää töistä pitemmäksi aikaa kotiin ja Matilda aloittaa koulutiensä. Lastenhoitajamme odottaa hänkin vauvaa ja jää vuoden lopussa äitiyslomalle. Lastenhoitajahan on käynyt meillä pari tuntia arkipäivisin hoitamassa Matildaa, mutta nyt kun Matilda loppuvuodesta lähtien viettääkin arkiaamut koulussa ja Cosimo on toisaalta kotona, ei lastenhoitajalle olisi ollut tarvetta. Vauvaa en halua kenenkään perheen ulkopuolisen hoitoon jättää hyvään aikaan. Olinkin ollut etukäteen huolissani siitä mitä lastenhoitajan kanssa tehtäisiin. Hänen raskautensa tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan. Vauvansa syntymän jälkeen lastenhoitaja saa jonkun verran sosiaaliturva-avustusta ja me pyrimme myös auttamaan häntä ja hänen perhettään taloudellisesti ja muutenkin. 

Kotiapulainen saa puolestaan mieluusti edelleen jatkaa vaikka olemmekin Cosimo ja minä molemmat kotona. Olen kiitollinen siitä, että voimme vuodesta toiseen tarjota ihanalle kotiapulaiselle töitä ja hän puolestaan meille arvokasta kodinhoitoapua. Kotiapulainenkin tulee tosin tästä lähtien tekemään vähän lyhyempää päivää, sillä hänen pieni poikansa aloittaa nyt syksyllä myös koulutiensä ja äidin täytyy viedä ja hakea lapsi puolipäiväisestä esikoulusta. Uusia tuulia siis itse kullakin.

Tuntuu hyvältä lomailla kun loman jälkeenkin on odotettavissa hyviä aikoja. Ei ole niin kiirettä tehdä lomalla nyt kaikkea mahdollista yhdessä kun tiedossa on enemmänkin aikaa rauhassa koko perheen kesken. Vaikka tiiviisti yhdessä ovat lomapäivät toistaiseksi kyllä silti sujuneet. Aamuisin ihmettelemme ikkunan äärellä jäniksiä, jotka käyvät syömässä aamupalakseen pensaita ja ruohoja ihan talomme edustalla. Päivisin puuhailemme milloin mitäkin, hoidamme asioita ja tutustumme uuteen kotiseutuumme. Illat ovat toistaiseksi vielä pitkiä: emme ole vieläkään ihan asettuneet suomalaiseen aikaan vaan kukumme koko porukka usein hereillä vielä kymmenen maissa. Asiaa ei tietysti yhtään auta se, että illat pimenevät toistaiseksi vielä aika myöhään. On vaikea uskotella lapsille, että on todella ilta, kun ulkona on vielä täysi päivä. Hehän ovat tottuneet siihen, että ilta pimenee mustaksi yöksi jo viimeistään seitsemän maissa. 

Vaan mikäpä tässä on toisaalta valvoessa. Aamuisin on aikaa nukkua vähän pitempään ja ehtiä silti hyvissä ajoin ihmettelemään marjapensaita mutustelevia jäniksiä. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Tilanne hallinnassa

Kesti lopulta useamman viikon saada Cosimon hemokromatoosin hoito hallintaan Belizessä. Kun olimme jo ehtineet lähes menettää toivomme, eräs ystävä suositteli Cosimolle sisätautilääkäriä joka ottaa vastaan potilaita San Ignacion kaupungissa, vähän alle tunnin ajomatkan päässä Belmopanista. Cosimo ajoi seuraavalla viikolla vastaanotolle töiden jälkeen. Lääkäri tunsi sairauden, oli samaa mieltä hoidosta ja lupasi järjestää hoidot säännöllisesti viikon välein vastaanotosta eteenpäin. Hassua kyllä kyseessä on sama lääkäri jonka vastaanotolle Cosimo alun alkujaan yritti Belmopanissa. Olisimme säästyneet monelta mutkalta matkassa, jos ensimmäinen lääkärikäynti olisi onnistunut. 

Ennen lomalle lähtöä Cosimolta saatiin Belmopanin sairaalassa lääkärin lähetteellä poistettua verta kerran viikossa useampi viikon peräkkäin. Ihan ilman kommelluksia eivät hoidot ole sujuneet. Eräälle maanantaille sovittu hoitokerta siirtyi tiistaille ja tiistaina paljastuikin sitten muun muassa, että koko sairaalasta olivat laastarit loppuneet kesken. Mutta verta saatiin kuitenkin useamman kerran poistettua menestyksekkäästi ja hoidot pääsivät siis kunnolla alkuun. Mikä helpotus.

Suomessa hakeuduimme pian saavuttuamme yksityiselle sisätautilääkärille, jotta hoitoja voitaisiin jatkaa täällä loman ajan. On vaikea kuvailla miltä tuntuu kävellä belizeläisestä todellisuudesta suomalaiseen steriiliin lääkärikeskukseen. Jo puhtaassa ja hygieenisessä odotushuoneessa tuntuu siltä, että tilanne on hallinnassa.

Eilen Cosimolle tehtiin ensimmäinen hoito, joita jatketaan nyt viikon välein. Hoidot järjestyivät lopulta yksityisessä syöpäsairaalassa. Menimme ensimmäiselle hoitokeikalle koko perheen voimin. Saimme Cosimon hoidon lisäksi myös annoksen perspektiiviä. Syöpäsairaalassa ollaan tekemisissä isojen ja vakavien asioiden kanssa. Varhain havaittu keliakia ja hemokromatoosi eivät niihin verrattuna ole mitään. 

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Kaikki

Pohjois-Amerikassa puhutaan paljon siitä onko naisten mahdollista saada "kaikki": voiko onnistuneesti yhdistää perhe-elämän ja työn. Jotkut naiset antavat ymmärtää, että heillä on kuin onkin kaikki; he ovat osanneet tuoda kaikki elämänsä elementit yhteen ilman sen kummempia ongelmia. Toiset toteavat että vaikka heillä onkin niin perhe kuin antoisa työkin, ei heillä ole kaikkea, vaan elämä on jatkuvaa tasapainottelua; he joutuvat joustamaan perhe-elämästä työn vuoksi ja töistä perhe-elämän vaatimusten vuoksi. 

En tiedä käydäänkö muuallakin tätä keskustelua yhtä lailla? Minä olen joka tapauksessa viime päivinä huomannut ajatelevani useampaan kertaan, että minulla todellakin on tässä elämänvaiheessa kaikki mitä olisin ikinä osannut elämältä toivoa. En haikaile töihin. Minusta ei vähääkään tunnu siltä, että elämä kulkisi ohitseni sillä välin kun minä olen lasten kanssa kotona. Päinvastoin. Elämä on juuri tässä ja nyt; pienissä ja vähän suuremmissakin hetkissä lasten, Cosimon, koirien ja muiden läheisten kanssa. 

En mitenkään erityisesti hakeutunut kotiäidiksi. Tosin en tiedä suunnittelinko nuorempana muutenkaan elämääni kovin yksityiskohtaisesti suuntaan tai toiseen. Mutta sen tiedän etten ainakaan mitenkään erityisesti suuntautunut jäämään kotiin lasten kanssa pitemmäksi aikaa. Vaikka tiesin jo nuoresta asti haluavani lapsia ja äitiys tuntui aina minulle luonnolliselta niin ajatuksen tasolla kuin käytännössäkin, en silti osannut kuvitella, että lasten kotona oleminen tuntuisi näin selkeästi minun jutultani. 

Ennen pitkää, kun lapset tästä kasvavat, palaan varmasti vielä työelämään. Mutta arvelen, että missään työssä en tule koskaan tuntevani olevani yhtä lailla tarpeellinen ja tarvittu kuin kotona pienten lasteni kanssa. Kotona on tällä hetkellä kaikki mitä tarvitsen. 

*****

Olemme olleet nyt muutaman päivän suomalaisessa kotipesässämme. Talossa on vielä parempi asustaa kuin mitä olisin osannut kuvitella ja ympäristö on kesällä vähintäänkin yhtä kaunis kuin talvisten hankien keskellä. 

Vaikka saavuimme Suomeen vasta elokuun alussa, kun melkein kaikki muut ulkosuomalaiset ovat jo palanneet asuinmaihinsa ja monet paikalliset ovat siirtyneet lomalta taas takaisin töihin, ehdimme onneksi kuitenkin perille vielä hyvän sään aikaan. Olemme saaneet nauttia kauniista aurinkoisista päivistä, tuoreista marjoista niin omista pensaista kuin toriltakin, paljaista jaloista nurmikolla. Illat ovat edelleen meidän näkökulmastamme valoisia vaikka päivä ennen pitkää yöksi pimeneekin. 

Lomailemme ja laitamme kotia järjestykseen. On huimaa pestä pitkästä aikaa pyykkiä toimivalla pesukoneella; suorastaan mahtavaa täyttää ja tyhjentää astianpesukonetta joka todella pesee astiat puhtaaksi. Ruokakaupat ja ravintolat jaksavat myös ihastuttaa meitä hyvin paljon vähempään tottuneita. Mikä onni on löytää maaseutumarketista salviaa ja saada kuukausien tauon jälkeen syödä pastaa voi ja salvia -kastikkeella. Puhumattakaan siitä mikä elämys olivat ne täydelliset gluteenittomat suklaakakkupalat, jotka muutama päivä sitten löysimme suklaapuodista Fiskarsista. Pienimmissäkin ruokakaupoissa on niin kattavat valikoimat, että menemme kauppareissuilla koko porukka vähän päästämme pyörälle.

Koiria on ikävä. Mietin monta kertaa päivässä mitä koirat nyt puuhailisivat jos olisivat täällä mukanamme, mitä ne ajattelisivat suomalaisesta maaseutumaisemasta. Iltaisin ja öisin huomaan kuinka paljon turvaa nelijalkaiset henkivartijamme minulle tuovat. On helppo vaipua syvään uneen kun tietää, että koirat kyllä vahtivat taloa läpi yön. Ja puolensa on myös siinä miten koirat noukkivat kaiken lapsilta maahan tippuneen ruuan. Mutta koiria lukuunottamatta meillä on täällä juuri nyt kaikki mitä kaipaamme ja tarvitsemme ja enemmänkin.