maanantai 19. elokuuta 2013

Ehjä

Minua on viime viikkoina koskettanut niin Jade Beallin The Body Beautiful -projekti kuin Mami Go Go -blogin Mintun heittämä Beautiful Body -haastekin. On eheyttävää kuulla ja nähdä, etteivät kaikki muutkaan äidit ole toipuneet raskauksista ihan entiselleen. Jokainen julkkisäiti joka ilmaantuu muutama kuukausi synnytyksen jälkeen lehtien sivuille bikineissä esittelemään hyvin palautunutta vartaloaan on muistutus siitä kuinka raskaudet eivät välttämättä jätä jälkiä. Bikinikuvien vastapainoksi on hyvä nähdä ja kuulla muunkinlaisia tarinoita. 

Kaksi raskautta, kaksi suurta vauvaa ovat nimittäin todellakin jättäneet jälkensä minuun. Nyt raskauden viimeisellä kolmanneksella mahani on niin kaunis kuin raskausmahat yleensäkin mielestäni ovat: ihmeen ilmentymä. Mutta toisaalta tiedän, että tämä raskaus tulee hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen kerta kun olen varauksetta ylpeä ruumiistani. 

En osannut ollenkaan aavistaa miten paljon raskaus voikaan muuttaa naisen vartaloa. Olin kai kiinni siinä mielikuvassa, että raskaus on luonnollinen asia ja että luonto järjestää vartalon takaisin entiselleen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Julkkisäidit bikineissään olivat hekin ehkä alitajuntaisesti luoneet minulle uskoa omankin ruumiini uudistumiskykyyn. Ensimmäisestä raskaudesta selvisinkin itse asiassa aika vähin merkein. Mutta toisen raskauden loppupuolella Cosimon äiti sairastui yllättäen hyvin vakavasti ja oli vähällä kuolla. Cosimo, Miko, Poppy ja minä olimme juuri muuttaneet Jamaikalta Belizeen. Minä en tuntenut kylältä juuri ketään. Cosimo vietti kuukauden äitinsä sairaalavuoteen vierellä Italiassa samalla aikaa kun minä yritin ihanan uuden au pairin tuella saada otteen elämästä Belmopanissa. Skype toimi vain pätkien ja lankapuhelut Belizen ja Italian välillä olivat erinomaisen kalliita. Oli huoli Cosimosta ja anopista, ja Cosimolla toisaalta meistä. Näin jälkikäteen en yhtään ihmettele, että raskaassa tilanteessa en juuri kiinnittänyt huomiota painooni tai osannut ottaa aikaa liikunnalle. Vaikken ihan mahdottomasti lihonutkaan, painoni nousi toisessa raskaudessa selkeästi enemmän kuin ensimmäisessä raskaudessa. Ja Matildakin oli toisaalta syntyessään suurempi kuin Miko aikoinaan. 

Matildan syntymän jälkeen olin tietysti ennen kaikkea onnellinen uudesta ihanasta vauvastani. Mutta toisaalta häpesin kärsinyttä mahaani. Syytin siitä itseäni, vaikka ennen kaikkea on kai syyttäminen geenejä: Cosimon geenit tekevät vauvoistamme suuria ja minun geenini toisaalta määräävät kuinka raskausmahani kasvaa ja kehittyy. 

Tavallisia raskaudenjälkeisiä naisvartaloita esitelleet projektit ovat herättäneet keskustelua niin hyvässä kuin pahassakin. On ikävä lukea syyllistäviä kommentteja siitä kuinka huonoja ja laiskoja ovat ne äidit, jotka lihovat raskausaikana suosituksia enemmän eivätkä pysty treenaamaan itseään raskauden jälkeen uimapukukuntoon hetkessä - tai ikinä. On totta, että monet naiset palautuvat raskaudesta ja synnytyksestä ennen pitkää aika lailla entiselleen. Joskus on kyse kurinalaisuudesta, usein kuitenkin geeneistä ja elämäntilanteesta. Olemme alunperinkin kaikki erikokoisia ja -näköisiä, ja elämäntilanteita on niin erilaisia. Kaikilla ei ole raskausaikana mahdollisuutta keskittyä kaikin voimin ulkonäköönsä. Äidit kokevat raskauden ja synnytyksen aikana paljon kovempiakin koitoksia kuin mitä minä Matildaa odottaessani. Jotkut syövät stressiin tai suruun, toiset eivät elämäntilanteensa vuoksi ehdi liikkua kunnolla tai eivät raskauskomplikaatioiden vuoksi sitä voi tehdä. Vauvoja syntyy hätäkeisarinleikkauksilla, joissa eivät esteettiset kysymykset ole ensi sijalla. Kunpa osaisimme antaa armoa itsellemme ja toisillemme ja ymmärtää, että erilaisten vartaloiden takana on erilaisia tarinoita. Että ruumiinrakenteestamme huolimatta olemme kaikki yhtä arvokkaita ja hyviä.

Erityisen koskettavia niin Jade Beallin kuin Mintunkin aloittamissa projekteissa ovat minusta kuvat joissa äiti on kuvattu lapsensa tai lastensa kanssa. Lapsellehan äiti on aina kaunis oli hän sitten minkänäköinen hyvänsä. Kun oppisinkin näkemään itseni ihan vain lasteni katseitten kautta sen sijaan, että heijastelen muiden vartaloista omia puutteitani. Onnekseni minulla on ihailevien lasten lisäksi myös mies, jolla on näkemystä ja perspektiiviä. Jokin viikko sitten kuvailin Cosimolle näitä projekteja, jotka ovat minua viime viikkoina liikuttaneet. Kun sanoin, että raskaudet ovat rikkoneet minun vartaloni, Cosimo korjasi minua: raskaudet ovat jättäneet merkkinsä, mutta rikki en ole vaan ehjä edelleenkin. 

13 kommenttia:

  1. Tuntuu, että nykyään ihmiset (erityisesti naiset) ovat enenevässä määrin tosi ankaria itseään kohtaan. Puhutaan tehorääkistä, itsensä piiskaamisesta jne jne, itse asiassa aika väkivaltaisen kuuloista käytöstä omaa vartaloa kohtaan :) Lempeyttä, armollisuutta ja hyväksyntääkin kaipaisi enemmän, eikä se silti tarkoita, etteikö voisi "pitää huolta itsestään" eli liikkua ja syödä terveellisesti. Mutta omakohtaisestikin olen huomannut, miten uskomattoman kriittisesti ja negatiivisesti itseään katsoo ja mittailee. Kai se on se kuuluisa median luoma paine, mutta voisihan sitä vastaan vähän taistellakin (niinkuin nämä ko. blogitkin ovat tehneet!).

    Sinulla muuten vaikuttaa olevan todella fiksu ja lempeä mies, tuo viimeinen juttu on hyvin sanottu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulkonäkö on noussut ihan ihmeelliseen asemaan - tuntuu niin kuin kaikkien olisi oltava samasta muotista ja todellakin on tätä nykyä vähintäänkin ihailtavaa ja enimmillään suorastaan yleinen vaatimus, että ihmisten tulisi kiusata urheilulla ja kaikenlaisilla erikoisdieeteillä itsensä laihoiksi mutta toisaalta lihaksikkaiksi. Sillä mitä ihmisen pään sisällä liikkuu tai minkälainen ihminen hän noin muuten on, tuntuu toisaalta turhan usein olevan vähemmän merkitystä kuin sillä miltä itse kukin näyttää. Tylsää on se miten helposti sitä itsekin lähtee siihen ulkoiseen täydellisyyden tavoitteluun mukaan vaikkei haluaisikaan.

      Cosimolla on onneksi hyvät hetkensä ja tuo osui todellakin hyvään saumaan ja suorastaan liikutti minua. Lausahdus tuntui sen tärkeämmältä siksi, ettei se ollut varsinaisesti yritys saada oloani paremmaksi vaan miehen mielestä selvästi yksinkertaisesti itsestäänselvää. Ja niinhän sen pitäisi olla itsestäänselvää minullekin.

      Poista
  2. Voi kun kirjoitit kauniisti ja tuo mita miehesi sanoi on niin totta, viisas mies. Raskaus ja synnytys ovat niin valtavia ponnistuksia vartalolle etta niista pitaakin jaada merkkeja muistoksi. Turkissa tehdaan paljon keisarinleikkauksia ilman syyta, oma tyttarenikin syntyi sektiolla, tosin siina vaiheessa se taisi olla ainoa jarkeva vaihtoehto kun synnytysta ei saatu millaan kaynnistymaan. Varsinkin julkkiksilla ja varakkailla sektion syy on ihan vain se, etta toivotaan vartalon karsivan vahemmin, itse paastaan helpommalla ilman pelkoja. Viime vuonna tuli uusi laki, jonka myöta turhia sektioita ei enaa saisi tehda mutten usko etta tilanne on juuri muuttunut silla yksityisella sektorilla varmasti rahalla saa edelleen millaisen synnytyksen haluaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monessakin maassa tuntuvat olevan keisarinleikkaukset yleisiä tuosta ulkonäköön liittyvästä syystä - ja toisaalta kai siksikin, että on lääkäreille helpompaa kun voi etukäteen arvioida työpäivän pituutta kun lapset syntyvät suunnitellusti leikkauksilla eivätkä pidemmällä kaavalla alakautta. "Turhat" keisarinleikkaukset ovat siitäkin tylsiä, että keisarinleikkauksille on tosiaan ihan oikeastikin tarvetta eivätkä ne itsessään ole mikään huono ratkaisu tai huonompi tapa synnyttää. Kerroin aikoinaan eräälle saksalaiselle luonnollisten synnytysten puolustaja -tuttavalleni, että jos lääkäri olisi missään vaiheessa sanonut Mikon synnytystä ennen tai sen aikana, että keisarinleikkaus on oikea ratkaisu olisin luottanut lääkärin ammattitaitoon ja päätynyt leikkaukseen. Tuttavani oli aivan kauhistunut siitä ajatuksesta, etten olisi viimeiseen asti yrittänyt synnyttää luonnollisesti... On harmi, että lääketieteellisistä syistä tehtyjä keisarinleikkauksia (kuten myös vaikkapa imetysongelmia yms) joutuvat äidit usein puolustelemaan ja selittelemään. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin terve lapsi ja terve äiti.

      On jotenkin kirpaisevaa miten tuntuu monesti olevan melkein kaikkea muuta tärkeämpää miten nopeasti paino ja maha raskauden jälkeen laskeutuvat ennalleen, vaikka tosiaankin raskaudesta ja synnytyksestä sopisi näkyä merkkejä nyt ainakin ihan ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina koitoksen jälkeen - ja todella ihan mieluusti myöhemminkin. Yritän opetella armollisuutta ja hyväksymistä itseäni kohtaan tässä asiassa.

      Poista
  3. Ihana Cosimo! :)

    Luulen, että se olemme me naiset itse, jotka luomme itsellemme ja toisillemme paineita näyttää joltakin tietyltä. Itsehän me itseämme ja toisiamme vertailemme... Miksi me naiset emme osaa olla solidaarisia toisiamme kohtaan?

    Ajattelen itse niin, että olen tällainen kuin olen: tissit hiukan eri paria, maha pursuilee, reidetkään eivät ole enää sileät. Kulmakarvojen välissä on ryppyjä, leukapielet ovat ottaneet suunnan kohti maata. Hampaat saisivat olla valkoisemmat, ripset tuuheammat, hiukset vastaavasti ohuemmat ja mieluiten kiharat.

    Mutta vaikka kuinka kriiseilisin, niin asiat eivät täsät muuksi muutu. Joten ainoa vaihtoehto on hyväksyä itsensä sellaisena, kuin nyt sattuu olemaan. Energiaa vie niin moni muukin asia joka päivä, että mieluiten annan sellaisten asioiden olla, joille en voi mitään.

    Ajattelen myös, että ne ihmiset, jotka arvottavat minut vain ulkonäköni perusteella, eivät ole ansainneetkaan mahdollisuutta tutustua ajatuksiini. Nehän tekevät minusta minun, ja toivon, että ne ihmiset, jotka vierelläni kulkevat, katsovat mieluummin sisäpuoltani kuin ulkopuoltani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltä minustakin vaikuttaa, että ylenmääräinen arvostelu ja vertailu on ennen kaikkea naisten juttu. Mistä lienee alkujaan lähtöisin tämä kilpailun ilmapiiri?

      Suhteessa muihin ihmisiin olen minäkin onneksi järjissäni: ajattelen niin kuin sinäkin, että jos en kelpaa tällaisena niin hyvä niin, enpä olisi itsekään kiinnostunut sellaisen ihmisen seurasta joka tyrmää minut vain ulkonäköni tai jonkun muun yksittäisen ominaisuuden perusteella. Olen myös hyvin paljon hyväksyvämpi muita ihmisiä kuin itseäni kohtaan - en siis todellakaan arvioi muita ihmisiä heidän ulkonäkönsä perusteella enkä siis esimerkiksi ihmettele tai mieti toisten mahoja. Ihan päätön ajatuskin :)

      Mutta itseeni suhtaudun usein vähän liian ankarasti, en vain ulkonäön osalta vaan myös omien erinäisten sisäisten virheitteni ja puutteiteni vuoksi. Se on todellakin suurimman osan ajasta ihan turhaa energian tuhlausta. Yritänkin opetella olemaan itselleni kaikin puolin hyväksyvämpi ja armollisempi. Siitä on tullut viime vuosina minulle entistäkin tärkeämpää: haluan olla lapsilleni esimerkkinä siitä miten olemme kaikki hyviä ihan juuri sellaisina kuin olemme.

      Poista
  4. Viisaasti kirjoitettu ja taalla kommenteissa myos. Miksei nama taalla esiin tulleet ajatukset ole sita valtavirtaa? olisi oikeastaan aika kummallista jos raskaudesta ja synnytyksesta, jotka tuovat todellakin ihmeen, kokonaisen uuden ihmisen tahan maailmaan, ei jaisi mitaan merkkeja ihmeellisen ja suurenmoisen tyon tehneeseen kehoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa hyväksyvämpi asenne olisikin valtavirtaa! On tosiaan suuri ihme miten naisvartalo voi sisällään kehittää ja kasvattaa kokonaisen ihmisen. Huomio tuntuu kuitenkin pitkälti siirtyneen pois koko raskauden ja synnytyksen ihmeellisyydestä siihen miten sukkelaan uudista äideistä kuoriutuu synnytyksen jälkeen entistäkin nuoremman ja treenatumman näköisiä...

      Iltasanomien nettilehdessä oli joku viikko sitten juttu tuosta suomalaisissa blogeissa kiertäneestä haasteesta ja osa jutun alla olevista kommenteista oli kyllä aika kovaa luettavaa. Tiedän kyllä ettei pitäisi ikinä lukea Iltasanomien juttujen kommentteja eikä ottaa niistä ainakaan itseensä, mutta kyllähän ne jonkun kansanosan ajatuksia kuitenkin heijastelevat. On aika hurjaa miten rankalla kädellä ihmiset tuomitsevat toisia, ainakin silloin kun voivat tehdä sen anonyymeinä. Minua on myös hämmentänyt se miten niinkin monissa suomalaisten naisten kirjoittamissa blogeissa on suhtauduttu tuohon Mami Go Go:n aloittamaan haasteeseen vähän ankeasti. Kaikki eivät suinkaan ole lähteneet haasteeseen mukaan, tai sitten suosiolla sivuuttaneet sitä ilman kommenttia, vaan ovat inspiroituneet blogeissaan kritisoimaan sitä, että tavalliset naiset rohkenevat näyttäytyä sellaisina kuin ovat. Minun on vaikea ymmärtää mistä sellainen kriittisyys muita kohtaan on lähtöisin.

      Poista
  5. Hui en uskalla edes kuvitella mita Iltasanomien nettikeskusteluissa on sanottu. Naita tiettyja foorumeita ei tosiaan pitaisi eksya lukemaan, jos ei halua taysin menettaa uskoaan hyvaan tahtoon ihmisten kesken. Niin, en tieda miksi joissakin blogeissa tosiaan lahdettiin kritisoimaan naita tavallisten naisten omakuvia tai haasteeseen oasllistumista. Minusta haasteen idea oli hieno ja tervetullut. Ehka kritisoijat lopulta olivat ennen kaikkea kriittisia itseaan kohtaan? Silti on vaikea ymmartaa, etta itsekritiikki laajentuisi muihin - varsinkin kun omalla kohdalla itsekritiikkia ei tahdo saada millaan sammutetuksi, vaikka muita kohtaan on ihan helppo olla armollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin itsekin tuota, että onko kysymys siitä, etteivät jotkut ihmiset halua itselleen suoda puutteita ja epätäydellisyyttä ja ärsyyntyvät niistä siksi muidenkin ihmisten kohdalla? Outoa sinänsä koska niin se minunkin kokemukseni mukaan on, että sitä osaa tavallisesti kyllä toisia kohtaan olla armollinen vaikkei itseään päästäisikään helpolla.

      Tuo blogeissa ja Iltasanomien jutun kommenteissa näkemäni kritiikki tuntui ennen kaikkea pyörivän sen ajatuksen ympärillä, että on ihmisen omaa syytä, jos hänen vartalonsa ei ole kestänyt elämän koitoksia ilman sen kummempia merkkejä; pitää liikkua ja urheilla ja syödä hyvin ja terveellisesti ja ne jotka eivät sitä tee ovat yksinkertaisesti laiskoja ja huonoja ihmisiä. Olisiko tuonlaisessa kritiikissä sitten kuitenkin takana jotain epävarmuutta omien valintojen suhteen? Olen alkanut enemmän ja enemmän ajatella, että tarve hyökätä tarmolla toisten ihmisten erilaisia valintoja kohtaan lähtee hyvin usein epävarmuudesta. Kateellisuuden ajatellaan usein olevan kriittisyyden takana, mutta epävarmuus tuntuu minusta olevan kateellisuutta paljon yleisempi ja vahvempi ihmisiä johdattava voima. Ehkä joitain niistä ihmisistä jotka kiusaavat vartaloaan rankasti ja säännöllisesti ja syövät tiukan kuriinalaisesti huolestuttaa se ajatus, että onnellinen ja tyytyväinen itseensä voisi olla toisenlaisillakin elämäntavoilla ja toisennäköisenä?

      Poista
    2. Olen myös taipuvainen ajattelemaan niin, että se onkin epävarmuus omasta itsestä ja omista valinnoista, joka ajaa kritisoimaan muita.

      En itse lueskellut mitään noiden iltapäivälehtien kommenteista, mutta vierailin kyllä muutamissa blogeissa, joiden kirjoittaja oli osallistunut tähän haasteeseen. Täytyy kyllä nyt myöntää, että itselleni jäi aika ristiriitainen fiilis tästä projektista. Jotenkin minusta tuntui siltä, että haaste oli otettu vastaan ja projektiin lähdetty siksi, että se on nyt "muodikasta".

      Paraneeko meidän aikuisten naisten itsetunto,-tuntemus ja -arvostus todellakin silmänräpäyksessä sillä, että näytämme itsestämme puolialastomia kuvia netissä? Onko epämuodikasta hyväksyä oma epätäydellisyytensä siten, ettei siitä tee suurta numeroa?

      Itse nimittäin olen sitä mieltä, että itsensä hyväksymisen täytyy tapahtua tuolla korvien välissä ja ajan kanssa, eikä (puoli)alastonkuvissa netissä. (No niin, sorruin kritisoimaan. Anteeksi.)

      Poista
    3. Oman epätäydellisyytensä hyväksyminen on toki mahtavaa tapahtui se sitten miten hyvänsä. Toiset tarvitsevat ehkä suurempia eleitä samaan lopputulokseen päätymiseen. Luulen, että ne joita projekti ei ole niin koskettanut eivät ole sitä niin kipeästi tarvinneet - joko siksi, että ovat yksinkertaisesti niin sinut itsensä kanssa tai siksi, että heihin ei ole raskaus tai elämä muuten jättänyt niin kovin tuntuvia tai näkyviä jälkiä.

      En minäkään erityisesti tuntenut tarvetta lähteä esittelemään kuvia itsestäni blogissani, enkä usko, että se minun omiin tunnelmiini olisi suuresti vaikuttanut suuntaan tai toiseen. Toisaalta kuitenkin arvostan ja ymmärrän sitä, että näihin projekteihin osallistuminen on monille naisille iso ja tärkeä juttu. Kun on vuosia piilotellut vartaloaan voi olla hyvinkin vapauttavaa rohkaistua sanomaan ja näyttämään, että on todellakin ihan riittävän hyvä juuri sellaisena kuin on. Prosessi ei varmasti kenelläkään ala tai lopu siihen, mutta jonkinlainen avainhetki se varmasti monelle silti on.

      Laajemmassa mittakaavassa pidän tärkeänä, että näemme itse kukin muitakin kuin ns täydellisiä vartaloita. On helppo ajatella olevansa yksin maailmassa puutteineen jos ja kun ei koskaan näe ketään "kohtalotoveria". Minä en itse ollut näitä projekteja aikaisemmin juurikaan törmännyt vastaaviin kuviin tai vartaloihin ja se osaltaan lisäsi omaa häpeääni: jollakin tasolla epäilin olevani ainut maailmassa jonka vatsa ei palautunutkaan raskauksien ja synnytysten jälkeen entiselleen. Minua molemmat projektit siis todellakin koskettivat ja ovat auttaneet eteenpäin itseni hyväksymisen tiellä.

      Poista
    4. Ja se kritiikki mihin joissain blogeissa törmäsin ei ollut noin perusteltua tai ajattelevaista kuin sinun. Eräässä blogissa viimeisillään raskaana oleva blogisti haastoi tuoreita äitejä osoittamaan kuinka synnyttäneen naisen ei todellakaan tarvitse olla huonossa kunnossa - siinä oli mielestäni jäänyt koko tuon Mami Go Go:n haasteen merkitys ymmärtämättä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!