keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kotiopetusta

Mikon koulu alkoi Belizessä jo monta viikkoa sitten. Mikolta jää tänä syksynä väliin monta kouluviikkoa. Jotta Miko ei jäisi pahasti luokkakavereistaan jälkeen minä olen viime viikkoina yrittänyt toimia Mikon opettajana. Tämä on ensimmäinen omakohtainen kosketukseni kotikouluun, vaikka tunnenkin kyllä muutaman äidin, jotka opettavat lapsiaan kotona.

Suomessa kotiopetus on kuulemma viime vuosien aikana lisääntynyt. Yhdysvalloissa kotiopetuksella on pitempikin historia. Muutamaa prosenttia amerikkalaisista lapsista opetetaan kotona. Tilastojen mukaan suurin motivaatio kotiopetukseen Yhdysvalloissa ovat uskonnolliset syyt ja suurin osa kotiopetuksessa olevista lapsista on valkoihoisia. Suomessakin taitaa uskonto olla usein enemmän tai vähemmän syynä kotiopetukseen.

Minua hämmentää se miten niinkin monet vanhemmat ympäri maailman tuntevat olevansa päteviä opettamaan lapsiaan. Minä olen jo muutamassa viikossa huomannut, ettei minulla itselläni ole riittäviä tietoja ja taitoja hommaan. Kahdesta yliopistotutkinnosta ei ole esikoululaisen opettamisessa minkäänlaista hyötyä koska tutkintoni eivät ole käsitelleet esiopetusta tai opettamista ylipäänsä. Kohtuullinen yleissivistyskään ei juuri viisivuotiaan opettamisessa ole avuksi. Pienen koululaisen tarpeet ja kysymykset vaativat ihan omanlaistaan osaamista.

Hauskojakin hetkiä on kotiopetukseen mahtunut. Piirsin Mikolle aakkoset; yhdessä mietimme mikä kuva sopisi minkäkin kirjaimen kanssa. Miko tiesi ehdottaa esimerkiksi seepraa ja tulivuorta. Miko opettelee tietysti aakkosia englanniksi koska hänen koulukielensä on englanti.

Olen paljon miettinyt kuluneiden viikkojen aikana sitä miten terveellistä pitemmän päälle on sekoittaa vanhemmuus ja opettajan rooli keskenään. Vanhemmat totta kai opettavat lapsiaan jatkuvasti niin omalla esimerkillään kuin ihan käytännön toimilla ja ohjeillakin. Mutta mitä sitten kun käytöstapojen ja muitten huomioonottamisen lisäksi vanhemman tehtävänä on opettaa lapsilleen myös äidinkieltä ja matematiikkaa, maantietoa ja biologiaa? Tuleeko vanhemmasta enemmän opettaja kuin vanhempi, vai onko mahdollista pitää nämä kaksi roolia selkeästi erossa toisistaan?

Mielestäni minun lasteni vanhempana kuuluu ennen kaikkea olla heidän tukenaan ja turvanaan. Minun tehtäväni on huonon koulupäivän jälkeen lohduttaa, että elämässä on muutakin kuin koulu ja oppiminen. Jos aakkoset ja numerot eivät asettuisikaan päässä oikeaan järjestykseen tai koulu muuten sujuisi, minun asiani on muistuttaa, että lapseni ovat ihania ja nokkelia vaikkeivat saisikaan opeista otetta. En oikein hahmota miten voisin samaan aikaan ohjata kotona lastemme oppimista ja toisaalta antaa heidän ymmärtää, että minun kannaltani on itse asiassa ihan samantekevää oppivatko he yhtään mitään; että pidän heistä ihan sellaisenaan enkä oikeastaan ollenkaan välitä heidän akateemisesta osaamisestaan suuntaan tai toiseen.

Jo tuon ristiriidan vuoksi jätän oikein mieluusti opettamisen muiden tehtäväksi. Mutta ei kotiopetus muutenkaan ole minun juttuni. Pidän tärkeänä sitä, että lapsemme oppivat tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen ja tutustuvat jo varhaisessa vaiheessa muihinkin kuin oman perheen arvoihin ja ajatusmaailmaan. Se onnistuu kätevästi kouluympäristössä, jossa lapset luonnollisella tavalla kohtaavat erilaisia ihmisiä ja erilaisia tapoja toimia ja ajatella. Tekee hyvää myös meille vanhemmille joutua jäsentämään ja selittämään lapsillemme omia ajatuksiamme ja perheemme tapoja suhteessa muitten ihmisten ja perheitten ajatuksiin ja tapoihin.

Minulle on kotiopetuksessa kuluneiden viikkojen aikana hankalaa ollut sekin, että en ole ollenkaan vakuuttunut sen tarpeellisuudesta tässä vaiheessa. Mikon koulusta saamani tehtävät ovat lähinnä aakkosten harjoittelua: äänteiden ja riimien kuuntelua ja aakkosten tunnistamista. Minun mielestäni viisivuotiaiden ei kuitenkaan vielä tarvitsisi aakkosia oikeastaan lainkaan tapailla muuten kuin ihan omista lähtökohdistaan.

Ja siihen olenkin nyt päätynyt muutaman viikon jälkeen, että aakkosia ja oppimista yleensä lähestytään toistaiseksi vain Mikon oman innostuksen ja kiinnostuksen mukaan. Koulun lähettämät paperit olen siis muutaman viikon opettamisen jälkeen jättänyt suosiolla keräämään hyllylle pölyä.

Vanhempieni autotallista löytyi laatikollinen muoviaakkosia joitten avulla itse opin omia aikojani lukemaan aikoinaan. Niillä saa Miko vapaasti leikkiä. Kolmiulotteiset kirjaimet tuntuvat itse asiassa paremmalta tavalta lähestyä aakkosia kuin kirjaimet paperilla. Muovikirjaimia voi käännellä ja katsoa, vertailla konkreettisesti toistensa kanssa. En mitenkään erityisesti kannusta Mikoa leikkimään kirjaimilla, mutta jos hän ne itse ottaa esille autan häntä kokoamaan kirjaimista sanoja. Kaikki lähtee Mikon omasta aloitteesta ja etenee leikin kautta eteenpäin.

Laatikollinen kirjaimia. Näitten samojen kirjaimien avulla opin itse aikoinaan lukemaan.


Kotiopetuksen sijaan meillä siis nämä seuraavat viikot opitaan mitä opitaan leikin ja ihan tavallisen olemisen kautta. Mietiskeltävää ja opittavaahan on viisivuotiaan päivä täynnä. Kellotauluun on Miko päässyt tutustumaan siinä määrin, että tietää missä viisarien pitää olla, että kannattaa edes kysyä minulta olisiko jo aika katsoa televisiota. Kalenteri on puolestaan tullut tutummaksi kun olemme siitä päivä kerrallaan ruksineet päiviä lasten isää takaisin odotellessa. Vuodenaikojen vaihtelusta on tullut viime viikkojen aikana kirjaimellisesti arkipäivää.

Kotiopettajan toimeni kesti lopulta parisen viikkoa. Hyvillä mielin olen palannut takaisin kokopäiväisen äidin rooliin, hommaan jonka tunnen puutteistani huolimatta hallitsevani huomattavasti opettamista paremmin.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Odotusta

Täällä odotellaan. Että ruska ottaisi valtaansa puut ja pensaat, että tuulenpuuskat vähitellen varistaisivat lehdet maahan. Odotellaan, että päivät kuluisivat, että lentokoneet kuljettaisivat maailman toiselta laidalta miehen tänne omiensa luokse. Tein lapsille kalenterin, josta joka ilta ruksaamme päivän pois, kunnes viimein on edessä vain yksi yö ennen lasten isän paluuta. Sitä iltaa odotetaan hartaasti. Ja samaan aikaan odotellaan kuinka suureksi vauva kasvaa, kuinka suureksi maha vielä ehtii, odotetaan syntyykö vauva ajallaan vai ajasta edellä tai jäljessä. 

Harmikseni en tunne oloani niin reippaaksi kuin aikaisemmissa raskauksissa. Tekisi mieli nauttia kunnolla kaikesta mitä ympäristöllä on tarjota: kauniista syksyisestä säästä, leikkipuistoista, kirjastojen lastenosastoista, reippaista kävelylenkeistä raikkaassa ilmassa. Mutta liikkuminen väsyttää ja pahimmillaan huimaakin. Aika paljon aikaa on siis viime päivinä ja viikkoina kulunut aika pienellä reviirillä, pienissä puuhissa. Kauppa- ja kirjastoreissuista kasvaa viikon kohokohtia. Neuvolakäynnit kahden viikon välein ovat suuria tapahtumia. Päiviäni rytmittävät ateriat, Mikon koulutöitten ohjaaminen ja illan piirretyt. Lapsilla on onneksi seuranaan myös isovanhemmat joilta riittää tällä hetkellä huomattavasti minua enemmän virtaa menemiseen ja tekemiseen.

Odottaminen - niin lapsen odottaminen kuin odottaminen noin yleensä - on omituinen tila, varsinkin yhdistettynä hiljaiseloon. Olen viime viikkoina täyttynyt odotuksesta enkä oikein saa kunnolla enää mistään muusta kiinni. Odotan Cosimoa takaisin ja vauvaa syntyväksi. Muilta osin ajatus kulkee verkalleen.

Minulla on sinänsä paljon mielessä; uutiset tarjoavat Suomessa tällä hetkellä paljonkin aihetta mietiskelyyn ja ärsyyntymiseenkin. Viime viikkoina on minun mieltäni kuohuttanut muun muassa hallituksen ehdotus kotihoidontuen ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkauksista kuin myös kokoomusnuorten erikoinen tavoiteohjelmakin. Mutta en meinaa jaksaa kuitenkaan tosissani tai ajatuksella suhtautua tai ottaa kantaa oikein mihinkään. Kirjoitan Facebookiin tilapäivityksiä niin päivänpolttavista aiheista kuin arkipäiväisistä asioistakin mutta jätän ne julkaisematta. Luonnostelen erilaisia blogikirjoituksia mutta mikään ajatus ei oikein lähde vetämään kokonaiseksi tekstiksi asti. Aloitan kirjoittamaan kommentteja toisten blogeihin mutta jätän kommenttini melkein aina lähettämättä koska en oikein muista miksi jakaa ajatuksiani laajemmalle.

Kun meno ja ajatukset ovat näin hidastuneet, on ollut aikaa pysähtyä ihmettelemään ihan tavallisia asioita pitkästä aikaa. Ruisleipä ja mustikat maistuvat tässä tilassa erityisen hyviltä, ja ympäröivää luontoa tulee tarkkailtua tavallista tarkemmin samoin kuin lasten leikkejä ja ilmeitä. Toisaalta jään tällä hetkellä helposti kiinni myös ikäviin ajatuksiin turhan pitkäksi aikaa. Mutta tämä kuuluu kaikki kai asiaan. On hyväkin saada tilaisuus tässä vaiheessa hidastaa tahtia, rauhoittua ja tylsistyä, alkaa jo kaivata omaa vartaloa ja voimia takaisin. Vanhastaan muistelen, että kun vauva muutaman viikon hiljaiselon jälkeen vihdoin syntyy, ovat kiire ja hormonien ja väsymyksen aiheuttamat tunnemyrskyt jo suorastaan tervetulleita. On kuin mustavalkoiseen elokuvaan tulisi pitkästä aikaa taas väri. 

Sitä odotellessa.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin

Olemme jo useamman viikon verran nauttineet kaikesta siitä hyvästä mitä Suomella on tarjota: luonnosta, marjoista, ruokakauppojen kattavista valikoimista, ravintoloiden ja kahviloiden gluteenittomista herkuista. Olemme ottaneet mahdollisimman paljon irti erinomaisesta suomalaisesta terveydenhoidosta (toki yksityisellä puolella koska emme Kelan piiriin kuulu): raskauteni seuranta on vihdoin oikein hyvässä käsissä, olemme saaneet kullanarvoisia neuvoja Matildan keliakian hoitoon, ja Cosimo onnistui neljä viikkoa peräkkäin poistattamaan verta kerran viikossa ilman minkäänlaisia ongelmia. 

Mutta olemme ehtineet vähitellen näiden kuluneiden viikkojen aikana kohdata myös taas Suomen huonompiakin puolia. On hämmentävää tulla sosiaalisesti lämpimästä Belizestä Suomeen missä niin monet ihmiset käyttäytyvät ikäänkuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin he itse. Ohikulkijoiden katseita vältellään, ovia pitää vain harva seuraavalle tulijalle auki, ja suojateiltä pitää kiirehtiä autojen tieltä pois. Paljon löytyy toki Suomesta hyviä ja mukavia ihmisiä, jotka ovat olemassa muillekin kuin vain itselleen, mutta suuri on joka tapauksessa ero belizeläisen yhteisöllisyyden ja suomalaisen yksilöllisyyden välillä. 

Outoa on myös tulla vähemmän kehittyneestä maasta tänne koneiden valtakuntaan. Muutama ilta sitten katsoin Ylen iltauutisia päätäni puistellen. Suunnitteilla on autoveron vaihtaminen kilometriveroon: jos oikein ymmärsin suunnitelman mukaan jokaiseen autoon lisättäisiin kilometrejä mittaava laite ja autoilusta maksettaisiin jatkossa kilometrien mukaan. Suunnitelma voi sinänsä olla hyväkin ja on hienoa, jos se rajoittaa yksityisautoilua ja kannustaa julkisen liikenteen käyttämiseen. Mutta kun myöhemmin samassa uutislähetyksessä kuvailtiin ranneketta, jota käytetään vanhustenhoidossa apuvälineenä alkoi tuntua siltä, että Suomea ollaan koneistamassa ehkä vähän liiaksikin asti. Vanhustenhoidossa käytetyt rannekkeet mittaavat potilaan vointia ja hälyttävät paikalle hoitajan, jos kännykkä rekisteröi muutoksia vaikkapa hengityksessä tai sydämen toiminnassa. Mahtava idea, mutta toivottavasti ei johda siihen, että vanhukset jätetään hoitokodeissa ja sairaaloissa omiin oloihinsa entistäkin pitemmiksi aikaa. Hälyttääkö ranneke jos vanhuksella on yksinäinen olo ja hän kaipaa juttuseuraa?

Verrattuna Belizeen ja moneen muuhunkin maailmankolkkaan Suomessa on myös loputtomasti sääntöjä. Säännöissä ja säädöksissä on toki paljon hyvääkin. Säännöt ja niiden laajamittainen noudattaminen ovat suurena syynä siihen, että asiat Suomessa ovat ja hoituvat niin hyvin. Mutta säännönmukaisuus yhdistettynä siihen, että usein tuntuu siltä, että Suomessa on kaikkien tehtävä kaikki tarkalleen samalla tapaa, on kuitenkin minusta ajoittain vähän tukahduttavaa. Joskus olisi hyvä ja tärkeä osata joustaa säännöistä ja ottaa huomioon inhimilliset olosuhteet tai erikoislaatuinen tilanne, mutta sitä tapahtuu Suomessa aika harvoin. 

Se mikä on ehkä kuitenkin eniten askarruttanut mieltäni näiden kuluneiden viikkojen aikana on tämänhetkinen yhteiskunnallinen ilmapiiri Suomessa. Säästäminen tuntuu tällä hetkellä olevan suomalaisen politiikan tärkein tavoite. Tehokkuus, säästöt ja voitot tuntuvat painavan huomattavasti pehmeitä, sosiaalisia arvoja enemmän. Se huolestuttaa minua. Nyt kun Nokiakin on myyty muille maille toivoisin, että saisimme sentään pitää sen toisen suomalaisen ilmiön jota olen maailmalla ylpeänä mainostanut: suomalaisen hyvinvointivaltion.