lauantai 7. syyskuuta 2013

Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin

Olemme jo useamman viikon verran nauttineet kaikesta siitä hyvästä mitä Suomella on tarjota: luonnosta, marjoista, ruokakauppojen kattavista valikoimista, ravintoloiden ja kahviloiden gluteenittomista herkuista. Olemme ottaneet mahdollisimman paljon irti erinomaisesta suomalaisesta terveydenhoidosta (toki yksityisellä puolella koska emme Kelan piiriin kuulu): raskauteni seuranta on vihdoin oikein hyvässä käsissä, olemme saaneet kullanarvoisia neuvoja Matildan keliakian hoitoon, ja Cosimo onnistui neljä viikkoa peräkkäin poistattamaan verta kerran viikossa ilman minkäänlaisia ongelmia. 

Mutta olemme ehtineet vähitellen näiden kuluneiden viikkojen aikana kohdata myös taas Suomen huonompiakin puolia. On hämmentävää tulla sosiaalisesti lämpimästä Belizestä Suomeen missä niin monet ihmiset käyttäytyvät ikäänkuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin he itse. Ohikulkijoiden katseita vältellään, ovia pitää vain harva seuraavalle tulijalle auki, ja suojateiltä pitää kiirehtiä autojen tieltä pois. Paljon löytyy toki Suomesta hyviä ja mukavia ihmisiä, jotka ovat olemassa muillekin kuin vain itselleen, mutta suuri on joka tapauksessa ero belizeläisen yhteisöllisyyden ja suomalaisen yksilöllisyyden välillä. 

Outoa on myös tulla vähemmän kehittyneestä maasta tänne koneiden valtakuntaan. Muutama ilta sitten katsoin Ylen iltauutisia päätäni puistellen. Suunnitteilla on autoveron vaihtaminen kilometriveroon: jos oikein ymmärsin suunnitelman mukaan jokaiseen autoon lisättäisiin kilometrejä mittaava laite ja autoilusta maksettaisiin jatkossa kilometrien mukaan. Suunnitelma voi sinänsä olla hyväkin ja on hienoa, jos se rajoittaa yksityisautoilua ja kannustaa julkisen liikenteen käyttämiseen. Mutta kun myöhemmin samassa uutislähetyksessä kuvailtiin ranneketta, jota käytetään vanhustenhoidossa apuvälineenä alkoi tuntua siltä, että Suomea ollaan koneistamassa ehkä vähän liiaksikin asti. Vanhustenhoidossa käytetyt rannekkeet mittaavat potilaan vointia ja hälyttävät paikalle hoitajan, jos kännykkä rekisteröi muutoksia vaikkapa hengityksessä tai sydämen toiminnassa. Mahtava idea, mutta toivottavasti ei johda siihen, että vanhukset jätetään hoitokodeissa ja sairaaloissa omiin oloihinsa entistäkin pitemmiksi aikaa. Hälyttääkö ranneke jos vanhuksella on yksinäinen olo ja hän kaipaa juttuseuraa?

Verrattuna Belizeen ja moneen muuhunkin maailmankolkkaan Suomessa on myös loputtomasti sääntöjä. Säännöissä ja säädöksissä on toki paljon hyvääkin. Säännöt ja niiden laajamittainen noudattaminen ovat suurena syynä siihen, että asiat Suomessa ovat ja hoituvat niin hyvin. Mutta säännönmukaisuus yhdistettynä siihen, että usein tuntuu siltä, että Suomessa on kaikkien tehtävä kaikki tarkalleen samalla tapaa, on kuitenkin minusta ajoittain vähän tukahduttavaa. Joskus olisi hyvä ja tärkeä osata joustaa säännöistä ja ottaa huomioon inhimilliset olosuhteet tai erikoislaatuinen tilanne, mutta sitä tapahtuu Suomessa aika harvoin. 

Se mikä on ehkä kuitenkin eniten askarruttanut mieltäni näiden kuluneiden viikkojen aikana on tämänhetkinen yhteiskunnallinen ilmapiiri Suomessa. Säästäminen tuntuu tällä hetkellä olevan suomalaisen politiikan tärkein tavoite. Tehokkuus, säästöt ja voitot tuntuvat painavan huomattavasti pehmeitä, sosiaalisia arvoja enemmän. Se huolestuttaa minua. Nyt kun Nokiakin on myyty muille maille toivoisin, että saisimme sentään pitää sen toisen suomalaisen ilmiön jota olen maailmalla ylpeänä mainostanut: suomalaisen hyvinvointivaltion.  

20 kommenttia:

  1. Olet aistinut tunnelmat aivan oikein, hyvinvointiSuomea ei enää ole ja viimeisiäkin rippeitä ajetaan parhaan mukaan alas. Ankaraa, karua ja julmaa. Olen huolestunut, minäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huolestuttavaa tosiaan ja surullista. En tiedä pistävätkö muutokset minun silmiini nyt niin paljon enemmän kuin joittenkin aikaisempien Suomi-visiittien aikana siksi, että olen täällä tällä kertaa nyt selkeästi pitempään. Vai onko kyse siitä, että katson asioita yleensä ottaen vähän erilaisesta näkökulmasta tätä nykyä kehitysmaavuosien jälkeen ja perheellisenä.

      Poista
  2. Hyvin kiteytit milta minustakin Suomi siella kaydessa tuntuu, kaikki toimii mutta inhimmillisyys on toisinaan hukassa, kun kaikki on saannöissa saneltu ei sydamella tarvitse enaa ajatella. Hyvia vointeja sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa on sääntöjen ja hiljaisuuden ja tietynlaisen sosiaalisen kylmyyden vastapainona ennen ollut yhteiskunnallinen välittäminen joka on antanut ainakin minulle turvaa. Saa nähdä muuttuvatko täällä ihmisten väliset suhteet yhteiskunnallisten rakenteitten muutosten myötä - ja jos muuttuvat niin mihin suuntaan.

      Hyvää vointia myös teille ja onnea uusiin ympyröihin! Tietokone oli hetken rikki enkä jostain syystä pysty kommentoimaan Bloggerin blogeja puhelimen kautta. Mutta hengessä olen elänyt mukana joka tapauksessa :)

      Poista
  3. Hassu yksityiskohta tuo vastaantulijoiden katsominen silmiin, olen sitä miettinyt tahollani kanssa. Minusta nimittäin kesäisellä Suomi-visiitillä tuntui enemmänkin siltä, että suomalaisilla on tapana pällistellä hitaasti päästä jalkoihin jokaista vastaantulijaa. :D Pariisissa ei ole tapana kovasti tuijotella vastaantulijoita, ainakaan näkyvästi. Itsekin olen kehitellyt tavan katsella ihmisten "läpi", ellei puheisiin ole erityisesti tarkoitus ryhtyä tai ellen ole terassilla vartavasten tuijottelemassa ihmisiä. ;) Ehkä kyse on silti miljoonakaupunki-ilmiöstä enemmän kuin kansallisuudesta (ainakin tässä Ranska vs. Suomi -tapauksessa), hiljattaisella Normandian-reissulla minusta nimittäin harva se vastaantulija tuntui pällistelevän aika estottomasti. ;) Ja tosiaan, Hgissä en viime visiitillä vieraillut, ehkä se on niin city, ettei siellä tuijotella vastaantulijoita? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että tuo katseitten välttely on hyvinkin pääkaupunkiseudun juttu. Mutta toisaalta en ehkä olekaan varsinaisesti huomionut kirjaimellisesti katseita vaan sellaista toisten huomioonottamista niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Olen itse asunut esimerkiksi Lontoossa ja New Yorkissa aikoinaan ja vaikka suurkaupungeissa totta tosiaan vältellään ottamasta vastaantulijoihin kontaktia, ihmisillä tuntuu kuitenkin olevan monessa maailman suurkaupungissa toisten huomioon ottamiseen jonkinlainen valmius tarvittaessa. Muistan monta kertaa kohdanneeni Lontoon maanalaisessa jonkun toisen matkustajan katseen vahingossa ja siinä hetkessä molemmat meistä hymyilivät tai jotenkin muuten rekisteröivät kumpaisenkin ihmisyyden. Täällä sen sijaan voi törmätä kadulla vahingossa toiseen ihmiseen niin, että tuntee olevansa vain katupylväs tai joku muu eloton aine.

      Samaan jatkumoon kuuluu myös se, ettei ovia pidetä auki tai yleensä juuri katsota eteen tai taakse onko joku muu tulossa. Mutta poikkeuksia todella löytyy ja tosiaan tässä on varmasti myös eroja kylästä ja kaupungista toiseen. Kyllä tuolla Raaseporin seudulla tuntee olevansa ihan eri tavalla olemassa myös vastaantulijoille kuin täällä pääkaupunkiseudulla, jossa olemme nyt taas viikon verran oleilleet.

      Poista
    2. Tuossa valmiudessa ottaa kontaktia saattaa kyllä olla jotain perää. Pariisissakin kokemusteni mukaan ihmiset melko hanakasti puuttuvat tilanteisiin, kun tarvetta tulee, esim. julkisissa kulkuvälineissä, vaikka suurkaupungissa ollaankin.

      Suomessa taas tuo ovien aukipitämättömyys yllättää aina. Joka kerta saan ensimmäisinä päivinä oven nenille kerran tai pari, ennen kuin muistan maan tavat. ;D

      Poista
    3. Täällä täytyy tosiaan pitää ovia silmällä, etteivät pääse lyömään nenälle! :)

      Poista
  4. Minä taas introverttina ihmisenä nautin siitä, että vastaantulijoita ei nimenomaan tarvitse katsoa silmiin, eikä juttusille tarvitse sen erityisemmin ryhtyä, jos ei halua :D Säännöistä (ja erityisesti niiden perusteluista) pidän siksi, että ne tekevät kaiken loogiseksi ja ehkä ennalta-arvattavaksikin.

    Kaikkeen muuhun yllämainittuun olen jo niin tottunut, ettei se minussa herätä sen suurimpia tunteita. Hyvinvointivaltiohan lakkasi olemasta jo 1990-luvun lamassa, joten sitä en osaa kaivata.

    Ainoastaan suojateillä en juokse autoja karkuun. Kävelen sen enempiä kiirehtimättä, autojen tehtävä on väistää. Liikennesäännöt määräävät niin ;) Ja sitäpaitsi: olen huomannut, että jos suojatiellä kävellessä ottaa katsekontaktin lähestyvän auton kuljettajaan, se pysähtyy. Ihan aina. Kokeilkaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen minäkin sen verran suomalainen edelleen, etten jaksaisi jokaisen vastaantulijan kanssa vaihtaa muutamaa sanaa ;) Mutta pidän kyllä arvona sitä, että osaa ottaa toiset huomioon kun liikkuu ihmisten keskellä. Eihän se mitään keskustelua vaadi eikä konkreettisesti kontaktia jokaiseen vastaantulijaan, vaan jonkinlaista tietoisuutta ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä.

      Säännöissä on todellakin hyvät puolensa ja arvostan itsekin tuota Suomen ennalta-arvattavuutta. Mutta on tilanteita, joissa toivoisi, etteivät säännöt aina olisi täällä niin absoluuttisesti se viimeinen sana. On tietenkin niin, ettei säännöistä voi alkaa tehdä loputtomia poikkeuksia ilman, että säännöt tulevat kokonaan turhanpäiväisiksi. Mutta voisi kuvitella, että tähänkin löytyisi joku kultainen keskitie hälläväliä-asenteen ja tiukan sääntöjen noudattamisen välillä.

      Minä en pienten lasten kanssa raskaana ollessani halua ottaa autojen suhteen mitään riskejä. Kyllähän niitten tosiaan tulisi pysähtyä. Mutta kun muistan miten minua aikoinaan Suomessa autokoulussa neuvottiin varta vasten olemaan pysähtymättä suojatien kohdalla "koska takanatulija ei siihen ole varautunut kun se ei ole täällä tapana", en itse luota siihen, että autoilijat liikennesääntöjä tältä osin aina ja joka tilanteessa noudattavat.

      Muutin Suomesta aikoinaan kun 1990-luvun lama oli hitaasti kääntymässä kohti parempia aikoja. Minulta on siis varmasti jäänyt monta hyvinvointivaltion tuhon vaihetta kokematta ja huomaamatta. Mutta oli täällä minun kokemukseni mukaan kuitenkin vielä lamankin jälkeen ihan eri tavalla jäljellä merkkejä hyvinvointivaltiosta - viimeiset muutamat vuodet ovat minun näkökulmastani muuttaneet tunnelmia ja asenteita Suomessa raaemmiksi kuin mitä ne olivat ennen.

      En oikein tunne tätä nyky-Suomea omakseni, mutta täytyy toivoa, että ehdin saada tässä tulevien kuukausien aikana vähän tasapainoisemman kuvan tilanteesta ja menosta täällä.

      Poista
  5. Paljon on Suomessa hyvää, jos on huonoakin.

    Itse - lievänä anarkistina - en voi sietää Suomen monia sääntöjä ja sitä, että tuikituntemattomat ihmiset heittäytyvät milloin poliiseiksi ja milloin vaan moralisteiksi. Suomalaiset voisivat joskus ottaa vähän rennommin - ei se maailma siihen kaadu, vaikka kaikki ei aina menisikään ihan sääntöjen mukaan. Suomesa tulee väkisinkin sellainen isoveli kyttää -tunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua ehkä enemmän ärsyttää se miten tuntuu siltä, että monet asiat on Suomessa tehtävä tietyn kaavan mukaan - ne kirjoittamattomat säännöt oikeanlaisesta olemisesta ovat minulle hankalampia kestää kuin kirjoitetut. Niin kauan kuin isoveljellä on hyvät mielessään, en sinänsä välitä kyttäämisestä :) Taidan itsekin olla lopulta sen verran lainkuuliainen, ettei sääntöjen noudattaminen minua niin häiritse, vaikka välillä tosiaan toivoisinkin, että sääntöjen poikkeuksille olisi vähän enemmän tilaa.

      Poista
  6. Noi saat asiat meita mietityttaa aina kun puhutaan mahdollisesta Suomeen muutosta. Erityisesti noi loputtomat saannot ja yhteiskunnallinen ilmapiiri (mukaan lukien se, etta on vain yksi oikea tapa tehda mitaan, utta myos toi kylmyys) on niita syita, minka takia ajatus muutosta alkaa kuulostaa yha utopistisemmalta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen asunut muilla mailla enemmän tai vähemmän pysyvästi nyt jo noin seitsemäntoista vuotta (hui miten aika rientää!). Tajusin järkytyksekseni muutaman ensimmäisen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen, että paluu Suomeen tulisi olemaan minulle paljon vaikeampaa kuin asettuminen johonkin ihan uuteen maahan. Silti aina välillä leikittelen ajatuksella paluusta ja mies on sinänsä innostunut Suomesta, että on mahdollisuuksien rajoissa, että täällä vielä joskus asummekin, varsinkin kun meillä on nyt täällä oma kotikin. Siksikin ehkä nyt tarkkailen Suomea näinkin kriittisesti, että muutto tuntuu ensimmäistä kertaa vähän todellisemmalta? Ihan varmasti kestäisi hyvän aikaa tottua tähän todellisuuteen omana pysyvänä arkena ulkomaanvuosien jälkeen.

      Poista
  7. Kiitos:) Olipa kivaa, että näin pitkästi kirjoitit asiasta, joka minua mietitytti.

    Totta ovat nuo asiat, joista kirjoitit. Täytyy koittaa itse täällä omalta kohdalta muistaa hyvät käytöstavat ja toisen huomiominen. Näin ne tarttuvat lapseenkin (joka muuten joskus ihmetteli, mikseivät aikuiset vastaa tervehdykseen rapussa, tai sano kiitos, kun pitää ovea auki, onneksi hekin olivat poikkeus).

    Mielenkiintoista tosiaan. Kiitos:)

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Venla itsellesi, että istutit ajatuksen mieleeni!

      En todellakaan itsekään muista aina ottaa toisia huomioon, ihan varmasti on minunkin jäljiltäni ovi lämähtänyt takanatulijaa vasten kerran jos toisenkin... Belizessä tulee jotenkin helpommin oltua tuntokarvat herkkinä muiden ihmisten suuntaan kuin täällä Suomessa, se jotenkin niin vahvasti kuuluu siihen todellisuuteen siellä. Täällä Suomessa minusta tulee jotenkin jäyhempi ja ujompikin eikä tunnu niin luontevalta jutella vieraiden ihmisten kanssa kuin vaikkapa juuri Belizessä. Mikäköhän siinäkin on?

      Poista
    2. Ehkä täällä on vaikeampi jutella ihmisten kanssa spontaanisti, koska jotkut siitä niin vaivautuvat (vai vaivaantuvat, kumpihan se oikea sanonta on).

      Venla

      Poista
    3. Ehkä se on tosiaan se, että vieraiden kanssa juttelu ei täällä ole samalla tavalla luontevaa kuin vaikka Belizessä. Ja minulle itselleni on kyllä helpompaa puhua niitä näitä englanniksi kuin suomeksi; turhat höpinät eivät jotenkin suomen kieleen samalla tapaa sovi. Vaan onko se sitten kieli vai kulttuuri laajemmin vai jokin ihan muu mikä tekee suomesta minulle jotenkin vakavamman kielen sitä en osaa sanoa.

      Poista
  8. Minäkin toivon kovasti, että suomalainen hyvinvointivaltio säilytetään, ja siitä syystä juuri toivon, että edes jossain onnistutaan säästämään, kun huollettavien määrä kasvaa ja veronmaksajien määrä supistuu. Tällä menolla en nimittäin usko, että hyvinvointivaltio säilyy jälkipolville, eläketurvasta nyt puhumattakaan. Hesarissa oli vähän aikaa sitten juttu siitä, kuinka mikään ihmisryhmä ei halua luopua saavutetuista eduista, ja kaikki olisivat valmiita säästämään vain naapurilta - ja minä todellakin toivoisin poliitikoilta kykyä tehdä myös kipeitä päätöksiä, jotta ei sitten 10 tai 20 vuoden päästä tarvitse pakon edessä tehdä vielä kipeämpiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Säästöjä varmasti tarvitaan eikä kukaan tietysti halua niiden osuvan omalle kohdalle, sepä se varmasti omalta osaltaan tekee päättäjien tehtävästä niin haastavan. Jotenkin täällä on nyt mielestäni kuitenkin vähän sellainen ilmapiiri, että tehokkuudesta on tullut kaikkea muuta tärkeämpää ja tehdään sellaisiakin poliittisia päätöksiä jotka ehkä ulospäin näyttävät säästöiltä mutta joitten pahaa pelkään käytännössä kääntyvän itseään vastaan ja tulemaan itse asiassa entistäkin kalliimmaksi yhteiskunnalle. Täytyy vain toivoa mahdollisimman hyvää jatkoa hyvinvointivaltiolle.

      Poista

Kiitos kommentistasi!