sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kell' onni on

Koko raskauden ajan onneani nakersi huoli siitä, että jokin menisi vikaan. Huolehdin jos jonkinlaisista asioista foolihaposta makrosomiaan, enemmän tai vähemmän syystä. Tuntui jotenkin mahdottomalta ajatella, että voisimme todella saada vielä kolmannen terveen ihanan lapsen. Etukäteen vähän pelkäsin, että huolestuneisuus jäisi päälle enkä osaisi ollenkaan nauttia vauvasta jos kaikki kuitenkin menisi huolistani huolimatta ihan hyvin. Mutta kun vauva sitten syntyi aivan ajallaan ja paljastui ihan terveeksi ja kolmesta lapsistamme itse asiassa pienimmäksi, ei helpotuksellani ollut rajoja. Olen ollut kuluneet pari viikkoa aika lailla täydellisen onnellinen.

Vauva on ihana. Hän täydentää perheemme tavalla jota en etukäteen osannut oikein kuvitellakaan. Isosisarukset ovat molemmat ihastuneet uuteen tulokkaaseen ja ovat ottaneet hänet heti vastaan täytenä perheenjäsenenä. Mikoa vähän huolestuttaa ymmärtävätkö koirat, että vauva on tullut jäädäkseen, mutta hänelle itselleen on ollut alusta asti selvää, että meitä ihmisperheenjäseniä on nyt tästä eteenpäin viisi. Minkäänlaisesta kateudesta ei kummankaan isosisaruksen kohdalla ole ollut merkkiäkään: pikkusisko on enemmän kuin tervetullut. 

Ensimmäiset viikot ovat kuluneet hyvin ja rauhallisesti ja olisin itse asiassa ehtinyt päivittää blogia jo aikaa sitten. Mutta jotenkin tämä onni tuntuu kaikessa ihanuudessaan niin yksityiseltä, etten tiedä miten paljon haluan siitä näin julkisesti jakaa. Tytön suloiset kasvot ja hänen nimensä eivät ainakaan toistaiseksi kuulu blogiin. Toisaalta blogia ja kirjoittamista on vähitellen jo ikävä. Loppuraskaudessa ajatukseni olivat niin puuroiset, etten juuri onnistunut edes kommentoimaan muitten blogeja, saati päivittämään omaani. Mutta jo synnytyssairaalassa synnytystä seuraavana päivänä ajatukseni tuntuivat kirkkaammilta kuin pitkään aikaan ja kirjoittelin puhelimeen muistiin ajatuksiani. Ehkäpä kirjoittaminen siis tästä lähtee taas ennen pitkää käyntiin.