lauantai 6. joulukuuta 2014

Punaiset verhot

Kun muutimme tähän taloomme täällä ei ollut valmiina odottamassa vaatekaappeja, eikä edes hellaa tai jääkaappia, mutta verhot roikkuivat joka ikkunassa. Ne oli ripustettu erikoisella mekanismilla, joka ei alkuun oikein auennut minulle sen enempää kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikaan. Alakerran vaaleankeltaiset verhot olivat alusta asti mielestäni ihan kestettävät, varsinkin kun oivalsin miten ne saa kunnolla auki ja sen että ne näyttävät paremmalta juurikin kokonaan aukinaisina. Makuuhuoneiden ja työhuoneen sinänsä neutraalit keltaiset ja harmahtavat verhot viehättivät nekin ihan riittävästi silmääni, etten juuri miettinyt niitten vaihtamista. 

Verhot on läpi talon ripustettu samalla erikoisella mekanismilla ja jokaiselle verholle on myös kaunis metallinuppi, jonka varaan ne voi kerätä päiväksi auki.

Sen sijaan en alkuun ollenkaan pitänyt yläkerran olohuoneen punaisista verhoista. Ne olivat mielestäni räikeät ja jotenkin kaikinpuolin vääränsävyiset. Suunnittelin yläkerran punaisten verhojen vaihtamista mitä pikimmin. Kun verhomekanismi vihdoin selvisi siinä määrin, että oli yleensä mahdollista harkita verhojen vaihtamista käytännössä, kaivoin esiin kontin mukana tulleet vanhat verhomme: harmaat Ikean verhot, jotka ovat roikkuneet makuuhuoneemme ikkunoissa Belgiassa, Jamaikalla ja Belizessä, ja ruskeat verhot jotka hankimme aikoinaan Belize Citystä Belmopanin olohuonettamme varten. Mallasin näitä vanhoja verhojamme yläkerran olohuoneen huonekaluja vasten ja huomasin hämmästyksekseni, että punaiset verhot toimivat huomattavasti harmaita tai ruskeita paremmin. Kaunis sudanilainen sohvamme näytti harmaan ja ruskean rinnalla jotenkin lattealta ja tylsältä, kun taas punaisia verhoja vasten sama sinänsä aika huomaamaton huonekalu herää jotenkin henkiin. 

Sohva ja edustalla näkyvä rahi ovat täältä Sudanista. Sohvan reunalla on Ikean viltti ja sen päällä miehen Etiopiasta tuoma huivi jonka usein vetäisen suojakseni kun aamulla odotan lasten kanssa koulubussia. Seinällä roikkuu Australiasta ostettu kilpikonnakoriste ja katon rajassa kulkee osa Belizessä keräämäämme vyötiäiskokoelmaamme.


Sisustamista ohjaavat mielestäni vahvasti ympäristön värit ja etenkin valo. Ostin aikoinaan Iso-Britanniassa asuessani itselleni kauniit vihreät lakanat jotka olisivat näyttäneet kauniilta suomalaisessa herkänhaaleassa valossa; jo Iso-Britanniassa oli kuitenkin sen verran kirkkaampaa ja kaikin puolin valoisampaa, että lakanat näyttivät sänkyynpedattuina yksinomaan valjuilta ja ankeilta. Täällä Khartumissa on nyt joulukuussa selkeästi talvi. Aurinko ei ole tähän aikaan vuodesta samalla tavalla vahvan kirkas kuin Jamaikalla tai Belizessä läpi vuoden. Ja saasteiden ja aavikkoympäristön vuoksi täällä Khartumissa on kai aurinko kesälläkin vähän vähemmän terävä kuin siellä missä Karibianmeri heijastaa auringonvalon takaisin kohti taivasta. Khartum on kyllä vihreämpi ja värikkäämpi kuin mitä alkuun ajattelin, mutta on täällä silti ruskeaa ja harmaatakin. Täällä ei siis ruskeita ja harmaita verhoja tarvita vaan päinvastoin kirkkaita värejä - punaiset verhot tuovat väriä ja valoa vähän hailakkaan sudanilaiseen talveen. 

Sohvan takana on belizeläinen keinutuolimme, jonka tyynyt tein itse aikoinaan Jamaikalla Marimekon kankaasta. Koirien vesilautanen on keinutuolin takana piilossa - se on itse asiassa tarjoiluvati mutta toimii hyvin myös tukevana vesiastiana. Koristetyynyt ovat Suomesta, Keniasta ja Ikeasta.


Punaiset verhot kaipaavat kuitenkin vastapainokseen muita värejä ja rohkeutta sisustukseen, etteivät veisi kaikkea huomiota. Sohva pärjää mielestäni verhoille oikein hyvin kun sitä koristaa kokoelma värikkäitä tyynyjä. Yläkerran olohuoneen seinille on viime viikkojen aikana noussut niin guatemalalaisia maskeja kuin muun muassa italialaista taidettakin eivätkä verhot niitten rinnalla enää ollenkaan samalla tapaa pistä silmään kuin alkuun. 

Innostuin ostamaan lapsille paikalliset metalliset tuolit. Jokin niissä viehättää silmääni. Suunnittelen, että ennen pitkää voin päällystää istuinosat jollain neutraalimmalla materiaalilla. Tuolit piippaavat kun niihin istuu, mutta toivon, että mekanismi väsyy vähitellen!


Yksi suosikkitauluistani on päässyt olohuoneessa kunniapaikalle. Possutaulun on mieheni saanut jollain työmatkalla lahjaksi; koululaisen tekemä maalaus liittyy jotenkin Euroopan unioniin. Maalauksella on miehelleni oma tarinansa. Minua se viehättää kuvana mutta myös siksi, että se muistuttaa minua menneistä vuosista. Veimme kuvan kehystettäväksi aikoinaan Kingstonissa kehystämöön, joka oli samassa rakennuksessa kuin sikäläisen synnytyslääkärini vastaanotto. Possutaulu oli Jamaikalla ja Belizessä lastenhuoneen seinällä, mutta täältä sille ei lasten huoneista löytynyt sopivaa paikkaa, joten se löysi tiensä olohuoneeseen. Punaiset verhot sopivat mielestäni hyvin yhteen kuvan lapsekkuuden kanssa. Minua riemastuttaa sekin, että keksin nostaa possun kaveriksi seinälle guatemalalaisen härän, joka nuolee turpaansa. Yhdessä italialaisen taideteoksen kanssa possu ja härkä muodostavat mielestäni tasapainoisen ja kivan yhdistelmän. 

Iloinen seurue. Tai iloiseksi tämä kokoelma tekee ainakin minut.


Vielä on yläkerran olohuoneessa laittamista mutta vähitellen huone alkaa sentään tuntua vähän valmiimmalta, vähän vähemmän varastotilalta. Olen sisustuksessa vetovastuussa koska olen kotona ja ehdin siksi pähkäillä minne mikäkin huonekalu ja taulu sijoitetaan, ja toisaalta siksikin, että sisustaminen on minusta mukavaa. Paljon teemme ratkaisuja ja valintoja kyllä yhdessäkin.

Sohvan vastaiselta seinältä katselee guatemalalaisten maskien seurue.
Pyrin itse sisustuksessa mukavuuteen ja kodikkuuteen, jonkinlaiseen harmoniseen lopputulokseen. Olen sisustusasioissa miestäni huomattavasti minimalistisempi, mutta toisaalta ihailen italialaisia koteja, joissa parhaimmillaan yhdistellään mainiolla tavalla uutta ja vanhaa, antiikkia ja nykytaidetta. Vähitellen olen itsekin rohkaistunut sisustamaan vähän runsaammin, yhdistämään värejä ja erilaisia yksityiskohtia. Nykyään hallitun kaoottinen sisustustyyli oikeastaan viehättää paljonkin silmääni. Olen myös huomannut, että tämän uuden kotimme suuria tiloja voi runsaalla ja värikkäällä sisustuksella ikäänkuin vähän pienentää ja tehdä kodikkaammaksi. Suuriin huoneisiin mahtuu paljon väriä ja erilaisia elementtejä ilman, että ne alkavat liikaa riidellä keskenään. 

Nostin nämä tavarat aikoinaan muuttolaatikosta odottamaan parempaa paikkaa, mutta siihen ne tuntuvat nyt jääneen, epämääräiseksi mutta mukavan värikkääksi kokoelmaksi.


Välillä kaipaan tavanomaisempaa sisustusta ja perinteisempiä ratkaisuja, sellaista vähän hotellinomaisempaa ja huomaamattomampaa sisustusta. Mutta sitten pysähdyn ihastelemaan yhtä tai toista kaunista tai mielenkiintoista esinettämme tai tauluamme ja elämäni monet muistot ja kerrokset nousevat mieleeni. Meidän elämämme ei ole ihan tavanomaista, ei siitä pääse mihinkään. Tuntuu siis oikeastaan ihan hyvältä ja oikealta, ettei kotimmekaan näytä kenen tahansa kodilta vaan on omalla tavallaan persoonallinen ja osin vähän outokin.

Toinen epämääräinen kokoelma jonka elementit odottelevat edelleen omaa paikkaansa sulassa sovussa. Vasemmanpuolinen koriste-esine on muuten tehty virtahevon hampaasta. Norsunluuta meillä ei ole eikä tule.

Iloiset sukkakissat ovat kotoisin Edinburghista. Belizeläisen pallon nostin niitten viereen turvaan koiralta joka luuli sitä omaksi lelukseen.


Liskon lähetti ystävä lapsille muistaakseni Laosista. Liskonkaan paikka ei sinänsä ole sohvalla vaan se on myös nostettu Pongo-koiralta turvaan. Meillä saavat koirat kyllä kiivetä sohville mutta sudanilainen sohva on niille liian korkea, joten siellä on liskon turvallista lepäillä.


Emme kyllä mitenkään erityisesti pyri outouteen: tällä hetkellä suurimpiin haaveisiini kuuluvat Ikean huonekalut ja kyllä meillä niitä useampia onkin. Työn alla on myös saada teetettyä mahdollisimman yksinkertaiset vaatekaapit makuuhuoneisiimme. Sillä vaatekaappeja meillä ei edelleenkään ole, vaan aina vain elämme pahvilaatikoista- ja matkalaukuistakäsin. Sisustuksemme outous tai kerroksellisuus ei siis ole alunperin kovin harkittua vaan on seurausta siitä, että huonekalut jotka ovat kotoisin useammasta eri maasta yhdistyvät meillä erinäisiin rakkaisiin ja tärkeisiin esineitä joita olemme mies ja minä yhdessä ja erikseen keränneet ympäri maailman. Nyt kun elämä on vähän asettunut tuntuu mukavalta haasteelta sommitella tavaroita paikoilleen ja seurata kuinka jokaisen seinälle nostetun taulun myötä talo tuntuu enemmän kodilta.

Perheen pienin kuulostelee lastenhuoneiden ovella.



keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Portilla

Olen kotioloissa usein aika ärhäkkä, en valitettavasti mikään aurinkoinen kodin hengetär. Kodin ulkopuolella olen kuitenkin aina pyrkinyt pysymään rauhallisena, asiallisena ja pikemminkin pehmeänä kuin kovana. Saatan siis kotona karjaista lapsille hyvinkin tarmokkaasti, että on aika laittaa kengät jalkaan, koulubussi odottaa - mutta heti portilla tervehdin toisaalta vartijaa ja koulubussin henkilökuntaa lauhkeana kuin lammas. Perheeni tuntee koko tunneskaalani: äkäisestä lempeään, iloisesta vihaiseen, onnellisesta ja kiitollisesta pettyneeseen ja väsyneeseen, lauhkeasta raivokkaaseen. Vieraille ja vähän tutummillekin olen kauan näyttänyt kuitenkin pääasiassa vain lauhkean ja lempeän puoleni, sen joka yrittää parhaansa salata ärsytyksen, peittää pettymyksen ja suodattaa surun. 

Tuntuu, että viime vuosina tunteeni ovat kuitenkin alkaneet pyrkiä enemmän ja enemmän pintaan myös kodin ulkopuolella ja se on ollut minulle hämmentävää. Pitkään nimittäin ajattelin, että minun tulisi pyrkiä olemaan kotona yhtä hillitty kuin mitä ihmisten ilmoilla suurimmaksi osaksi olenkin. Olen yrittänyt tehdä töitä siihen suuntaan, että olisin yhtäläisempi kokonaisuus, kaikkialla lempeä, lauhkea, rauhallinen minä. Mutta viime viikkoina olen vähitellen kypsynyt ajattelemaan, että ehkä onkin niin, että ihan päinvastoin minun tulisi rohjeta olemaan kaikkialla kaikkineni oma itseni. Lakata pyrkimästä miellyttämään vieraita, lopettaa miettimästä sitä mitä tuntemattomat ihmiset minulta odottavat. Olen alkanut epäillä, että olisin itse asiassa hyvin mahdollisesti vähemmän ärhäkkä kotioloissa jos jakaisin todellisia tunnelmiani vähän laajemmalle kuin vain kodin piiriin, ja purkaisin pahan mielen sen todellisiin aiheuttajiin. Jos sen sijaan, että yritän esimerkiksi olla äärimmäisen ystävällinen vartijoille olisinkin heidän kanssaan vain ihan normaalin asiallinen, minulta säästyisi voimia enkä niin herkästi ärsyyntyisi läheisilleni. 

Muutama viikko sitten vietettiin lasten erään pienen ystävän syntymäpäiviä. Inhoan lastenjuhlia. Pienissä juhlijoissa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kun heitä on yhdessä kolmisenkymmentä, alkaa meno ja melu olla minulle liikaa. En myöskään edelleenkään oikein löydä paikkaani täältä muiden vanhempien joukosta. Lasten arkimenoissa tapaan useimmiten vain lastenhoitajia ja vanhemmat ovat siksi jääneet minulle vieraiksi. Lasten juhlissa on usein paikalla enemmän vanhempia, vähemmän tuttuja lastenhoitajia; lauantain juhlissa noin kolmannes lapsista oli paikalla lastenhoitajan kanssa ja loput olivat tullut juhliin vanhempiensa mukana. Olen tavannut monet vanhemmista jo muutamaan kertaan, mutta jotenkin tunnen jääväni aina vähän jutun ulkopuolelle. En tiedä johtuuko se vain siitä, että olemme edelleenkin niin uusia täällä, vai siitä, että muut eivät tiedä miten suhtautua minuun tai minä heihin. Joka tapauksessa kaksi ja puoli tuntia lastenjuhlissa veti minut väsyneeksi ja hiljaiseksi. Juhlivat lapset olivat ihan mainioita eikä heidän vanhemmissaan ja lastenhoitajissaankaan varmaankaan ollut mitään vikaa, mutta tunsin itseni juhlien ajan hyvin ulkopuoliseksi. Olin helpottunut kun oli aika paimentaa katraani autoon ja kotiin. 

Kotiportilla minua odotti ärtynyt vartija, joka ei tervehtinyt minua vaan aloitti suoraan kertomaan korjanneensa vartijoiden vessan oven ja lampun. Hän roikotti kädessään loisteputkea ja sanoi, että minun tulisi hankkia rikkinäisen tilalle uusi. Sanoin, että luulin lampun uusimisen olevan toimiston asia, mutta hän totesi, että toimiston mielestä vastuu lampun vaihtamisesta on meillä. 

Vartija oli vihainen. Kai siksi, että hänestä tuntui, ettemme välitä heidän olosuhteistaan. Siitä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut kyse. Minä luulin itse asiassa toimiston jo ajat sitten hoitaneen lampun kuntoon, rikkinäisestä ovesta en ollut koskaan kuullutkaan; toimiston korjausmies käy meillä aina ajoittain ja pysähtyy aina juttelemaan vartijoiden kanssa pitkäksi aikaa. Käsittääkseni myös toimistolla käydään keskusteluita siitä kuinka vartijoiden asiat tulisi missäkin taloudessa hoitaa. Minulla ei ole missään näistä keskusteluista osaa eikä arpaa. En ymmärrä talollamme käytäviä arabiankielisiä keskusteluita ja olen käynyt toimistolla yhteensä kahdesti; en tunne mieheni työkavereita juuri lainkaan enkä tiedä kuka toimistolla on vastuussa vartijoiden asioista. Mieheni oli kyseisenä lauantaipäivänä ollut työmatkalla jo melkein viikon ja toinen mokoma oli vielä edessäpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä toimistolla oli viimeksi puhuttu vartijoidemme asioista.

Katsoin vartijan kädessä olevaa lamppua ja hänen vihaista ilmettään ja tunteeni ryöppysivät pintaan. Minua harmitti, ettei täällä juuri kukaan vielä tiedä eikä ymmärrä, että me olemme ihan hyviä ihmisiä, ettei meillä ole tapana jättää ihmisiä pulaan, että välitämme kyllä lähipiirimme ja tuntemattomampienkin asioista. Minua hermostutti se, etten lainkaan tiedä mistä täällä ostetaan loisteputkia. Minua väsytti koska olin juuri sinnitellyt läpi lastenjuhlien, koska edessä oli taas uusi kiireinen arkiviikko, koska kaikkien muiden hoidettavien asioiden listalle täytyi nyt lisätä vielä loisteputkiostokset. Minua suretti, koska minulla ei täällä oikeastaan ole yhtään sellaista ystävää joka tekisi meluisista lastenjuhlista kestettävät ihan vain olemassaolollaan, joka olisi ihan oikeasti kiinnostunut kuulemaan mitä minulle kuuluu, jolle voisin soittaa ja kysyä mistä ihmeestä ostaa uusi loisteputki. Kyynelet nousivat silmiini. Sanoin vartijalle, etten yhtään tiedä mistä ostaa uusi loisteputki, mutta hankin sellaisen niin pian kuin ehdin. 

Minua nolotti, että liikutuin vartijan ja autonkuljettajan edessä, mutta toisaalta ei nolottanut niin paljon, että olisin säästänyt kyyneleeni portin toiselle puolelle. Yhtäältä tuntui oikeastaan oikein hyvältä näyttää tunteeni siinä hetkessä missä ne nousivat pintaan - johan olin kaksi ja puoli tuntia juhlissa esittänyt, että viihdyin mainiosti vaikka koko ajan tunsin itseni lähinnä yksinäiseksi. Sittemmin olen nyt jo toisenkin kerran puhjennut portilla kyyneliin, sillä kertaa autonkuljettajan, toisen vartijan ja toimiston korjausmiehen edessä. Vaikka sekin tilanne itsessään oli harmittava ja ahdistavakin, minusta tuntuu, että vartijat ja autonkuljettaja ymmärtävät minua tätä nykyä paremmin ja puhallamme nyt enemmän yhteen hiileen kuin aiemmin.

Viime viikkoiset heikot hetkeni ovat olleet kurjia mutta tarpeellisia. Purkaukseni johtivat ensinnäkin siihen, että asiat ovat alkaneet hoitua. Kyllästyin nimittäin vihdoin odottamaan, että toimisto hoitaisi talomme kuntoon - yhden jos toisen asian odottelu oli se mikä hermostutti niin minua kuin vartijoitakin ja aiheutti välillemme jännitteitä. Järjestin nyt sitten itse ja omalla rahallamme kuntoon useamman asian joka oli jäänyt toimistolta viikkokaupalla hoitamatta. En jaksa enää pallotella vastuuta edestakaisin. Olkoon toimiston velvollisuus tai meidän, mieluummin hoidan asiat kuntoon kuin odottelen loputtomiin.

Olen alkanut näitten kohtaamisten myötä myös uskoa entistäkin vahvemmin, että tosiaankin taitaa olla parempi rohkeasti näyttää tunteet muuallakin kuin kodin piirissä. Mikään ei muutu jos ärtyilen läheisille asioista joiden kanssa heillä ei ole mitään tekemistä; asiat eivät siitä korjaannu, että suren ja napisen kodin rauhassa asioista joitten ratkaisut sijaitsevat kodin ulkopuolella. On jotenkin huvittavaa, että tämä oivallus on kirkastunut juuri portilla, ikäänkuin kodin ja ulkomaailman rajamailla.  

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kolme kuukautta ja risat

Jo jokunen viikko sitten huomasin aamuauringossa oudon terän, ilmassa oli syksyn kirpeyttä. Melkein huomaamatta sää viileni niin, ettei siitä voinut enää erehtyä: talvi on tullut Khartumiin. Öisin lämpötila laskee alle kahdenkymmenen ja aamuisin kun kuuden jälkeen päästän koirat pihalle on ulkona suorastaan kylmää, kuudentoista asteen paikkeilla. Tänään kävin ostamassa koululapsille koulupuvun hupparit ja laitoin taaperolle sukat jalkaan. Paikalliset kärsivät kylmästä meitäkin enemmän. Monet miehet ovat kietoneet huivit päänsä suojaksi, autonkuljettaja tuli tänään töihin paksussa takissa. 

Päivisin aurinko lämmittää aika nopeasti ilman lähelle kolmeakymmentä, mutta kylmä terä säilyy ja varjossa on läpi päivän vähän vilakkaa. Minä nautin tästä viileämmästä säästä jo siksikin, että on niin mielenkiintoista tuntea kuinka samaan aikaan voi olla toisaalta hyvin lämmintä mutta silti selkeästi kuitenkin talvi.

Olemme olleet Khartumissa nyt jo noin kolme ja puoli kuukautta. Elämä on yhtäältä koko ajan mukavasti tutumpaa, mutta toisaalta arjen haasteetkin ovat vakiintuneet päivittäisiksi tai viikottaisiksi harmeiksi. Alan toisaalta onneksi vähitellen ymmärtää paremmin mitkä arjen osaset toimivat ja mitkä eivät, mitä voi karsia viikon ohjelmasta, mitä ei. Vähitellen pyrin yksinkertaistamaan elämäämme ja tekemään siitä niin sujuvaa kuin mahdollista.

Uusi ihana tilava automme on ollut pitkien automatkojen pelastus. Isommat lapset jaksavat nyt autossa paljon paremmin kun heillä on enemmän tilaa. Sunnuntaisin ajelemme edelleen pojan ratsastustunnille koko porukka, mutta uudessa autossa matka taittuu paljon mukavammin. Maanantaisin ajellaan milloin minnekinpäin Khartumia leikkikerhon tapaamiseen; leikkikerhossa on vapaa ohjelma, milloin mitäkin puuhaa, ja sinne lapset menevät kaikki mielellään. Torstaisin on isomman tytön balettitunnin vuoro, sinnekin ajelemme yhdessä koko porukka. Siskon balettitunnin ajan isoveli ja pikkusisko leikkivät suuressa puutarhassa. Vaikka torstai-iltapäivänä ovat käsillä väsyttävän arkiviikon viimeiset tunnit on balettitunneilla käynti meille kaikille pääasiassa iloinen asia.

Mies on useamman viikon työmatkalla ja isäni meillä täällä lomailemassa. On aivan mainiota, että minulla on mieluista seuraa - ja on ollut onni jo useammassa onnettomuudessa, että isä on ollut täällä paikalla. Tuntuu, että koko ajan sattuu ja tapahtuu jotain pientä ja vähän suurempaakin. Kaikki on edelleen niin uutta, että pienetkin vastoinkäymiset sekoittavat helposti suunnitelmat ja saavat minut vähän tolaltani. Autonkuljettaja ajoi autollamme alkuviikosta pienen kolarin. Onneksi mitään sen kummempaa ei käynyt kenellekään osalliselle, ja ihan hyvä sekin, että emme kukaan olleet kyydissä. Asian käsittelyyn meni kuitenkin hyvä tovi, ja samana iltana piti keittiön kaasupullo vaihtaa uuteen - voin vain kuvitella miten maanantai-ilta olisi sujunut, jos olisin yksin huolehtinut autosta ja kaasupullosta, lasten illallisesta ja muista juoksevista asioista.

Viime päivien aikana olen isän avustuksella laittanut taloa vähän kerrallaan lisää ojennukseen: tauluja seinälle, naulakkoja paikoilleen, guatemalalaisia ja afrikkalaisia maskeja esille. Lilat koristeverhot on vihdoin saatu pois alakerran ikkuinoista ja työhuonekin on aavistuksen verran paremmassa järjestyksessä. Talo näyttää nyt omemmalta ja asutummalta, kaikin puolin paremmalta.

Joka viikko käyn muutamassa khartumlaisessa kodissa lasten harrastusten merkeissä. Alkuun ihastelin muiden koteja, kadehdin niitä suorastaan. Kuinka taloissa olikin tunnelmaa, kauniita huonekaluja, hyvin oivallettuja sisustusratkaisuja. Oma kotimme tuntui vierailujen jälkeen tyhjältä, kolkolta ja kaikin puolin väärältä. Nyt kun oma talomme alkaa vähitellen olla paremmassa järjestyksessä alan hiljakseen huomata muiden kodeissa kaikenlaisia pieniä puutteita. Vinot seinät jotka alkuun toisaalla tuntuivat jännittäviltä ovatkin nyt vähän turhankin eksoottiset, ja oman kotimme geometrisen tarkat mitat miellyttävät yhtäkkiä enemmän silmääni. Muitten suurempia ja lapsiystävällisempiä pihoja kadehdin vähän edelleen mutta toisaalta tiedän, että en jaksaisi heilua lasten kanssa pihalla helteessä loputtomiin kuitenkaan. Meidän talossamme plussaa on suuri kellarikerros jossa on tilaa pyöräillä säällä kuin säällä. 

Monista alkuun oudoista täkäläisistä asioista ja ilmiöistä on tässä kolmen kuukauden aikana tullut tavallisia ja arkipäiväisiä, mutta aika lailla päivittäin pysähdyn kuitenkin edelleen ihmettelemään tätä elämääni. Outoa ja haastavaa ei elämästäni tee niinkään maanosa, kulttuuri tai uskonto, vaikka moni niin haluaisikin kai uskoa. Vaikeaa minulle ovat aika arkiset asiat jotka eivät lopulta liity niinkään tähän ympäristöön kuin kiertolaisuuteen ja kansainvälisten yhteisöjen elintapoihin yleensä. Kotiäitiyteni ja se, että olen sitoutunut ja innostunut hoitamaan lapseni itse tekee minusta vähän oudon linnun, ja outouteni korostuu täällä missä täyspäiväiset lastenhoitajat kantavat hyvin laajasti vastuun hyvintoimeentulevien perheiden lapsista. Isompien lasten koulukuvioissa tunnun myös olevan siitä harvinainen, etten odota enkä halua lasteni jatkuvasti ylittävän itseään. Yritän tasapainotella omien suomalaisten odotusteni ja koulun asettamien haasteiden välimaastossa, ja alan ymmärtää, että tästä tasapainottelusta taitaa tulla ennen pitkää aikamoista akrobatiaa. Täällä kolmevuotiaat pelaavat iltapäivisin tennistä ja kuusivuotiaiden tulisi harjoitella pianonsoittoa kuutena päivänä viikossa. Monilla vanhemmilla tuntuu olevan kova kiire tehdä lapsistaan taitavia jos jollakin elämän osa-alueella. Minä taistelen siitä, että lapsilleni jäisi iltapäivisin aikaa leikkiä ja suorastaan tylsistyä. 

Tästä viikosta eteenpäin pyrin siihen, että lasten kaksi vapaata arki-iltapäivää viikossa olisivat tosiaankin vapaita. Tiistai- ja keskiviikkoiltapäiviksi en siis pyri enää järjestämään lapsille leikkiseuraa tai muuta tekemistä, vaan ne saavat olla aikaa rauhoittumiseen ja olemiseen, leikkimiseen, läksyjen tekemiseen ja vaikkapa elokuvien katseluun. Uskon, että jaksamme kaikki paremmin jos meillä on viikossa riittävästi luppoaikaa. Tämä taitaakin olla asettumisessa ja sopeutumisessa yksi suurimmista haasteista: kuinka ymmärtää ja määrittää uuden elämän rajat. Minulla on tämän khartumilaisen elämämme hahmottamisessa ja rajaamisessa vielä tekemistä, mutta tuntuu siltä, että olemme sentään vihdoin menossa oikeaan suuntaan.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Vertailua ja hyviä tunnelmia

Arki on vienyt jo mennessään mutta ajatukset viipyilevät kyllä vielä viime viikonlopun lomassa. Oli mielenkiintoista saada vertailupintaa omalle uudelle todellisuudelle ympäristöstä jossa oli paljon samanlaista mutta joka on toisaalta niin erilainen. 

Minuun tekivät vaikutuksen Dubaissa ja Abu Dhabissa etäältä näkemäni koristeelliset moskeijat, ja rukouskutsut jotka olivat kuin toisesta maailmasta - niin kauniita, että niitä kuuntelisi mielikseen useamminkin kuin viidesti vuorokaudessa. Täällä Khartumissa on muutama komeampi moskeija mutta suurin osa moskeijoista täällä on vaatimattomampia, koristeellisia ja kauniita kyllä nekin omalla tavallaan. Arabiemiirikunnissa ei ehkä vaatimattomia moskeijoita olekaan? Rukouskutsut ovat täällä Khartumissakin mielestäni ennen kaikkia kauniita, mutta Dubaissa ne ovat todellakin ihan omaa luokkaansa.

Oli myös mielenkiintoista kuulla, että Abu Dhabissa on rukouskutsut keskitetty yhteen kellonaikaan ja äänenvoimakkuutta on rajoitettu. Meillähän kuuluu joskus rukouskutsuja joko kuorona kahdesta tai useammastakin eri moskeijasta samaan aikaan, tai sitten yksi rukouskutsu alkaa kun toinen päättyy. En tiedä millä perusteella rukouskutsujen ajankohdat valitaan, mutta selkeästi eri moskeijoilla voi olla ajankohdasta eri mielipide. Meille kotiin rukouskutsut kuuluvat sen verran etäältä, että eivät lainkaan häiritse vaan päinvastoin kuulostavat jotenkin lohduttavilta, mutta ihan moskeijan vieressä asuvilla voi täällä olla korvissa pitelemistä jos kovaääninen osoittaa huonoon suuntaan. 

Vuosia sitten kun muutama tuttuni muutti Dubaihin töitä tekemään minä ajattelin, etten mitenkään voisi itse asua maassa missä on niin paljon sääntöjä ja rajoituksia esimerkiksi pukeutumisen suhteen. On suorastaan koomista muistella vuosien takaisia ajatuksiani nyt kun asun maassa, jossa säädökset ovat huomattavasti ankarammat niin pukeutumisen kuin monen muunkin asian osalta. Ja Dubaissa näkyi itse asiassa hyvinkin paljon paljasta pintaa; monet länsimaalaiset liikkuivat esimerkiksi ostoskeskuksissa aika vähissä vaatteissa. Minua se hämmensi; on mielestäni typerää ja tarpeetonta toimia vastoin paikallisen kulttuurin normeja. Onko todellakin niin vaikeaa pukeutua niin, että vähintäänkin hartiat ja polvet ja kaikki niiden väliltä jäävät piiloon? Dubaissa on kaikkialla ilmastointi sen verran kovalla, että kuumastakaan ei sisätiloissa voi valittaa vaikka olisi pukeutunut vähän peittävämminkin.

Tällaiselle keski-ikäiselle äidille kuin minä sopivat tietysti muslimimaiden pukeutumissäädökset vallan mainiosti. Minua on viime vuosina ahdistanut ja hermostuttanut se miten kaikkien naisten tulisi pyrkiä loputtomiin näyttämään parikymppisiltä. On sopivaa hehkua odottavan äidin onnea mutta sillä hetkellä kun lapsi on syntynyt tulisi äidin pyrkiä näyttämään siltä kuin ei olisi koskaan ollutkaan raskaana. Naisen vanheneminen tuntuu olevan kauhistuttava asia, jota vastaan tulee kaikin voimin taistella silmävoiteiden ja liikunnan avulla. Niin kuin olen tainnut jo sanoakin, minusta onkin itse asiassa ollut hyvin vapauttavaa pukeutua täällä Khartumissa vähän peittävämmin. En suinkaan pukeudu säkkiin vaan itse asiassa ehkä naisellisemmin kuin ennen: minulla on aika usein nykyään päälläni pitkä hame ja suhteellisen istuva mutta peittävä paita jonka hihat ovat yli kyynerpään. Kaiken kaikkiaan vaatteiden merkitys on vähentynyt niin omien kuin muidenkin ihmisten vaatteiden osalta ja entistäkin mielenkiintoisemmaksi ovat tulleet ihmiset vaatteiden sisällä. Se tuntuu kaikin puolin hyvältä kehitykseltä.

Sudan on täysin kuiva maa monessakin mielessä. Pyykki kuivuu täällä tunnissa parissa, koska ilma on samaan aikaan kuuma ja kuiva. Mutta Sudan on kuiva myös kuvainnollisesti, eli täällä alkoholi on kielletty. Innoissani odotin, että viikonloppuna Dubaissa joisin ruuan kanssa lasin tai pari viiniä, koska Dubaissa alkoholi ei ole samalla tavalla pannassa kuin täällä. Mutta niin vain unohdin koko viinin ja jäin sen sijaan loman aikana koukkuun ihaniin minttu ja limetti -mehuihin. Selvästikään emme olleet kovia alkoholinkäyttäjiä ennen muuttoakaan, mutta alkoholista luopuminen ei todella ole ollut vaikeaa. Kahvista on täällä Khartumissa tullut minulle entistä tärkeämpi nautinto, mutta alkoholia ei ole ikävä kuin ihan silloin tällöin kun illan päätteeksi olisi mukava saada lasillinen viiniä. 

Ymmärsin Dubaissa, että meidän todellisuutemme täällä on tavallaan köyhän miehen versio Arabiemiraattien loistokkuudesta. Ystäväni abudhabilaisessa kodissa oli edustusolohuone ja toisaalta rennompi perhehuone niin kuin meilläkin; lastenhoitajat ja autonkuljettajat ja kotiapulaiset pyörittävät arkea Arabiemiraateissa niin kuin täällä Sudanissakin hyvintoimeentulevissa talouksissa. Dubaissa ahdisti kahden kerroksen ilmapiiri: yhtäällä rikkaat paikalliset ja turistit, toisaalla selkä vääränä työtä painavat siirtotyöläiset. Mutta niin täällä Sudanissakin tietysti eletään vähintäänkin kahdessa eri todellisuudessa. Täältä puuttuu monesta kodista hyvin moni arkea helpottava asia, koska kotiapulaisen käsiä tai aikaa ei kukaan välitä säästää. Khartumista löytyy kaupoista hienoja televisioita ja tietokoneita, mutta esimerkiksi tiskikoneet ovat täällä harvinaisia. Ne joilla olisi varaa tiskikoneeseen palkkaavat yhden tai pari kotiapulaista eivätkä varmaankaan tule koskaan edes ajatelleeksi tiskien kiertokulkua kaapista pöydän ja tiskialtaan kautta takaisin kaappiin. 

Oli miten oli, tuntui joka tapauksessa hyvältä palata kotiin, omiin tuttuihin rutiineihin. Tulin takaisin valmiina hyväksymään sen, ettei elämäni täällä ole vielä alkuunkaan valmis, mutta huomasinkin tämän viikon aikana ilokseni, että monelta osin olen kuin olenkin Khartumissa kuin kotonani ja minulla on jopa muutama kaveri täällä. Tapaan kavereitani lähinnä lasten menoissa mutta tapaan kuitenkin. 

Pari päivää ennen viikonloppumatkaa saimme vihdoin myös uuden automme. En ole mikään autoihminen, mutta on vaikea olla innostumatta uudesta autostamme. Auto, valkoinen Land Rover Defender, edustaa niin täydellisesti afrikkalaista unelmaa, että se on suorastaan huvittavaa. Ja auto saapui juuri parahiksi sillä tänä yönä otamme vastaan ensimmäisen vieraamme kun isäni saapuu meille kyläilemään. Vuokra-autossa olisi tehnyt tiukkaa kulkea koko porukalla mutta seitsenpaikkaisessa autossamme on hyvin tilaa meille kaikille. 

Eikä siinä vielä kaikki. Eilen tutustuin taaperokerhossa isään jolla on keliakia ja joka osasi neuvoa minulle ruokakaupan mistä pitäisi löytyä gluteenittomia jauhoja ja muita ruoka-aineita ja pari ravintolaa jossa keliaakikon on turvallista syödä.

Tuntuu, että elämä täällä alkaa vähitellen aueta minulle ja palaset loksahdella hissukseen kohdilleen. Osaan odottaa seuraavaa alamäkeä, koska sellainen on varmasti edessä, mutta rohkenen myös iloita siitä, että nyt tuntuu vaihteeksi kaikin puolin hyvältä. 

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ensimmäisen luokan loma

Vietimme pitkän viikonlopun Dubaissa ja Abu Dhabissa. Neljä yötä, vain kolme kokonaista päivää, mutta ajateltavaa lyhyt loma tarjosi muutaman kuukauden edestä. Olin ensimmäistä kertaa Lähi-idässä, ensimmäistä kertaa Arabiemiraateissa, ensimmäistä kertaa lomalla Sudanista. Ja olosuhteet olivat mitä mainioimmat: Lensimme ykkösluokassa koska Qatar Airwaysin ykkösluokan liput välilaskulla Dohassa olivat Emirates-lentoyhtiön suorien lentojen normaaleja lippuja halvemmat. Vanha ystävä johon tutustuin aikoinaan yliopistossa Lontoossa ja joka on tätä nykyä hotellialalla järjesti meille hienosta huoneistohotellista kohtuuhintaan suuren huoneiston johon kuului kaksi makuuhuonetta kylpyhuoneineen, suuri olohuone ja täysi keittiö - kahdenkymmenen kerroksen korkeudesta ihmettelimme ikkunasta aukeavaa näkymää, Dubaita joka minun silmiini näytti tulevaisuuteen sijoittuvan tieteiselokuvan lavasteilta.

Ajelimme takseilla pitkin ja poikin Dubaita. Kävimme useammassa ostoskeskuksessa näkemässä omin silmin, että Dubaista löytyy kaikki mitä ihminen voi ikinä keksiä haluavansa. Ja enemmänkin. Yhden ostoskeskuksen sisällä oli talvimaailma lumileikkeineen ja laskettelurinteineen; toisessa ostoskeskuksessa puolestaan luistinrata ja suuri vedenalainen eläintarha. Kauppoja Dubaista löytyy halpaketjuista aina kaikkein kalleimpiin liikkeisiin asti, lähes kaikki Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta tutut liikkeet ja monta muuta lisäksi. Me ostimme kotiintuomisiksi useamman kymmenen kilon painosta gluteenitonta ruokaa jota löytyi hyvin ja helposti. Jonkun verran ostin myös lapsille vaatteita, itselleni parit farkut ja ihanan syystakin jolle minulla ei tietysti näissä oloissa ole mitään tarvetta. Pidän kuitenkin kaikkein eniten syys- ja kevätvaatteista ja halusin raskaiden kuukauden jälkeen antaa itselleni jotain kaunista sillä ajatuksella, että joskus takille tulee taatusti vielä käyttöä. Lapset saivat puolestaan valita Dubain mahtavista lelukaupoista itselleen muutaman uuden lelun.

Vietimme pikkulomamme aikana Dubain lisäksi puolisen päivää myös Abu Dhabissa. Abu Dhabi on noin tunnin ajomatkan päässä Dubaista ja sieltä on kotoisin Bristolin yliopiston aikainen ystäväni, jonka kanssa satuimme aikoinaan asumaan myös New Yorkissa jonkun kuukauden samaan aikaan. Viimeksi tapasimme ystävää minun ja mieheni häissä kahdeksan vuotta sitten. Oli mahtavaa nähdä häntä pitkästä aikaa, tutustua hänen kasvaneeseen perheeseensä ja saada vähän kuvaa abudhabilaisesta elämästä. Ystäväni perheineen vei meidät paikalliseen lasten leikkipaikkaan, ostoksille biokauppaan josta löytyi ihania gluteenittomia herkkuja, ja illalliselle ravintolaan josta oli näköala merelle ja jossa sain juodakseni maailman parasta juomaa: minttu ja limetti -mehua.

Antoi paljon perspektiiviä ja ajattelemisen aihetta nähdä minkälaiseksi ystävän arki on muotoutunut nyt kun hän on ulkomaanvuosien jälkeen palannut omaan kotimaahansa elämään aikuiselämäänsä. Ystävälläni oli kahden lapsensa hoitoapuna kolme kokopäiväistä lastenhoitajaa joista yksi toimi lisäksi muun muassa myös autonkuljettajana. Edelleenkään en itse halua kuin puolipäiväisen kotiapulaisen, mutta alan vähitellen todella ymmärtää ja hyväksyä kuinka monin tavoin elämää voi lähestyä ja elää. Minulle kirkastui taas vähän enemmän kuinka tärkeää on kuunnella omia vaistojaan ja tunnelmiaan välittämättä ympäristön odotuksista tai normeista, ja kuinka turhaa on tuntea syyllisyyttä omista valinnoista tai lähteä niitä kenellekään selittelemään. Omat valinnat ovat hyviä ja oikeita jos ne tuntuvat itsestä hyviltä eivätkä satuta ketään muuta. 

Loma herätti näiden ajatuksien lisäksi myös toiveen nähdä lisää Abu Dhabia ja mielihalun pysähtyä seuraavalla kerralla lentokoneen vaihtoa pidemmäksi aikaa myös Qatariin. Mielelläni tutustuisin muutenkin paremmin Lähi-itään nyt kun siihen on maantieteellisesti ajatellen mainio tilaisuus. 

Dubaita näin kyllä toisaalta ihan riittämiin ainakin vähäksi aikaa. Dubain häpeilemätön yltäkylläisyys on minulle liikaa, varsinkin kun se yhdistyy taksikuskien, tarjoilijoiden ja hotellityöntekijöiden surullisiin tarinoihin. Dubai on täynnä ulkomaalaista työvoimaa, satojatuhansia ellei miljoonia työntekijöitä joiden tehtävä on luoda toisille luksuskokemuksia. Työntekijät elävät erossa perheistään ja lähettävät osan palkastaan kauas muihin maihin puolisoille, lapsille ja vanhemmille joita parhaimmillaan näkevät jonkun vuoden välein, huonoimmillaan eivät koskaan. Siinä valossa, ja muutenkin, on mielestäni suorastaan noloa miten hyvin kaikki toimii Dubaissa, miten matkatavaramme kiidätettiin auton takakontista hotellihuoneeseen kuin huomaamatta, ostoskeskuksen ovella kauppakassit katosivat taksiin ja ilmaantuivat taas kuin tyhjästä hotellihuoneen eteiseen.

On tietysti tavallaan ihan mainiota elää ykkösluokan elämää, ja juuri nyt teki totisesti hyvää saada viettää stressitön loma. Mutta jo Khartumissa minua hermostuttaa se miten vähän saan itse tehdä, miten valkoinen ihoni ja osoitteeni hyvässä kaupunginosassa tuntuvat automaattisesti merkitsevän sitä, etten osaa enkä halua hoitaa itse omia asioitani - Dubaissa saimme tehdä vielä vähemmän. Asunkin kyllä mieluummin Khartumissa kuin Dubaissa. Sovin paljon paremmin tänne rönttyisempiin oloihin, täällä tuntuu kaikesta huolimatta olevan enemmän tilaa olla oma itseni. Täällä en myöskään joudu tuntemaan jatkuvaa syyllisyyttä suhteessa esimerkiksi autonkuljettajaamme. Me maksamme autonkuljettajalle hyvää palkkaa, kohtelemme häntä kunnioituksella ja hän on vapaa vaihtamaan työpaikkaa milloin hyvänsä - hänen asuinpaikkansa tai elinolosuhteensa yleensä eivät ole riippuvaisia hänen työstään juuri meidän alaisuudessamme. 

Loma herätti minussa yleensä ottaen myönteisiä ajatuksia Sudania kohtaan. Toisena iltana Dubaissa huomasin yhtäkkiä, että minulla oli ikävä sitä aavikkopölyn hajua jolta ei Khartumissa pääse oikein missään pakoon. Dubaissakin ollaan aavikon keskellä, mutta jotenkin pöly on siellä ihan eri tavalla hallinnassa kuin täällä. Aavikkopölystä on kuitenkin tullut kotoisa tuoksu joka merkkaa minulle minne tällä hetkellä kuulun, missä on minun perheeni, missä oma koiralaumamme.

Koirista oli loman alkuun huoli, mutta se kääntyi pian suureksi helpotukseksi. Autonkuljettajamme asui meillä loman ajan ja hoiti koiria. Jo ensimmäisen päivän iltana hän lähetti minulle viestin, että kaikki sujui mainiosti. Kuukausien tai oikeastaan vuosien huoli suli siinä samassa harteiltani. Koirien muuttaminen maasta toiseen on hyvin stressaavaa itse muuttomatkan vuoksi: kuinka koirat selviävät matkasta, miten paperisota hoituu? Mutta ehkä vielä suurempi stressinaihe on se mistä uudessa kotipaikassa järjestyy koirille lomahoitaja. Ilman hoitajaa ei ole lomiin mahdollisuutta ja ilman lomia tuntuu, että seinät kaatuvat hiljakseen päälle. Nyt kun tiedämme koirien tulevan autonkuljettajan kanssa hyvin juttuun ja päinvastoin, tuntuu kuin elämäämme Khartumissa olisi avautunut ihan uusi ulottuvuus. Voin tästä eteenpäin hyvillä mielin suunnitella joululomaa ja muita tulevia vapaita kun tiedän, että koirilla on täällä poissaollessamme kaikki hyvin. 

Miehen työnantaja edellyttää, että poistumme tasaisin väliajoin Sudanista hengähtämään - ja nostamaan pankista rahaa sellaisissa oloissa joitten pankkitoimintaa ei kauppasaarto radikaalisti rajoita. Näissä merkeissä teimme viikonloppumatkamme Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin. Ajatuksen tasolla minua ärsyttää se, että joku muu määrittää lomantarpeeni, mutta käytännössä sain huomata, että työnantaja on kuin onkin oikeassa hengähdystauon suhteen. Palasin pikalomalta rentoutuneena ja täynnä energiaa, kirkkaammin aivoin ja hyvillä mielin. Nyt riittää taas voimaa ja intoa arkeen. Kaikin puolin onnistunut loma siis.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Mitä tästä opimme

Pinnistelin läpi viime viikkoiset yksinhuoltajapäivät viimeisillä voimillani. Kun kouluviikko oli vihdoin torstai-iltana paketissa ja nelivuotiaan balettituntikin ohi, minä jaksoin vielä lämmittää lapsille nakkeja ja perunoita, ja sitten en enää jaksanutkaan oikein mitään. Vielä päivän verran oli siinä vaiheessa jäljellä yksinhuoltajuutta, mutta perjantain vapaapäiväksi ei meillä onneksi ollut mitään suunnitelmia, joten rohkenin antaa itseni rentoutua jo torstai-iltana. Jotenkin sain lapset nukkumaan ja sitten vaivuin itsekin uneen. Hyvin pitkästä aikaa nukuin sellaista syvää unta, joka antaa tilaisuuden kunnon unennäölle.

Kun olin nuorempi uneni kertoivat minulle tuon tuostakin tärkeitä viestejä alitajunnaltani. Nyt en ole pitkään aikaan nukkunut niin hyvin, että uneksisin kunnolla. Torstain ja perjantain välisenä yönä näin kuitenkin unta, että matkustimme koko perhe lautalla pieneen merenrantakaupunkiin jossain tropiikissa. Astuin lautasta maihin ja tunsin heti olevani kuin kotonani. Vieras paikka oli jollain mystisellä tapaa minulle tuttu vaikka olikin samaan aikaan ihan vieras. Unessa pysähdyin juttelemaan ohikulkijan kanssa. Kysyin kuin monta asukasta kaupungissa on. Nuori mies osoitti kylttiä joka kertoi asukasmäärän olevan 38 000. Halusin jäädä, mutta mieheni totesi pahoitellen, että meidän olisi palattava Khartumiin, hänelle ei ollut pikkukaupungissa töitä. Tuntui tukahduttavalta ajatukselta lähteä lempeän aurinkoisesta rantakaupungista takaisin pölyisen miljoonakaupungin keskelle. Koiratko lie minut herättäneet mutta sinne unessa jäin: rantahiekalle harmittelemaan paluuta nykyiseen todelliseen elämääni. 

Unesta voisi varmasti vetää vaikka mitä johtopäätöksiä ja analyysejä. Minä en kuitenkaan usko unikirjoihin tai perinteisiin unenselityksiin vaan uskon, että ihminen itse ymmärtää omien uniensa merkityksen jos rohkenee niitten viestit ottaa vastaan. Minulle uneni kertoi ennen kaikkea, että kaipaan pienempiin kuvioihin, hitaampitempoiseen ympäristöön, paikkaan jossa on luontevaa jutella ohikulkijoiden kanssa niitä näitä. Olen paljon viime aikoina miettinyt sitä mitä tästä haastavasta ajasta voisin oppia, miten käyttää tulevaisuudessa hyödyksi näitten raskaitten viikkojen tunnelmia. Minulle uni oli osaltaan vastaus siihen kysymykseen: vaikka Khartumissa olisi mitä hyvää ja kaunista, viiden miljoonan asukkaan metropoli on minulle auttamatta liian suuri. Se on hyvä pitää mielessä kun mietimme seuraavaa muuttoa. 

Olen konkreettisesti ymmärtänyt kyllä ilman untakin, että nämä kuviot ovat minulle vähän liikaa. Mutta olen pitkälti jäänyt kiinni yksityiskohtiin sen sijaan, että olisin ymmärtänyt ongelman kokonaisuudessaan. Minusta on alusta asti tuntunut, että ihmisillä on täällä liian kiire; on vaikea saada todellista yhteyttä muihin kun niin heidän kuin minunkin huomioni on samaan aikaan niin monessa eri asiassa. Joka puolella pyörii paljon ihmisiä, liikenne surraa ja velloo eteenpäin, etäisyydet ovat sen verran pitkiä, että ainakin omassa mielessäni painaa koko ajan tieto siitä, että kotiin kestää vielä ainakin puoli tuntia lähes paikasta kuin paikasta. Minulla on täällä koko ajan vähän kiire. Välissä on toki näitä vähän rauhallisempiakin hetkiä joiden aikana ehdin ottaa vähän omaa aikaa esimerkiksi blogin kirjoittamiseen. Mutta melkein koko päivän tuntuu siltä, että vuorokauden tunnit eivät mitenkään riitä kaikkeen. 

Tältä ei tuntunut Belmopanissa vaikka samaa arkea samalla kokoonpanolla pyöritin sielläkin. Onhan minulla täällä vähän enemmän tekemistä kuin Belizessä: joudun täällä muun muassa tekemään koirien ruuat aika lailla itse, koska täältä ei löydy hyvin koiranruokaa, tai se on hyvin kallista, ja pojalla on tänä vuonna viime vuotta enemmän läksyjä. Mutta nyt ymmärrän, että pitkälti elämäni tuntuu täällä niin kiireiseltä ja väsyttävältä ja hektiseltä siksi, että välimatkat ovat niin suuret ja ihmiset niin kiireisiä, ettei heihin saa luotua todellista yhteyttä. Lapseni viilettävät yhteensä tunnin verran päivässä koulubussilla, se tuntuu minusta edelleen käsittämättömältä ja irvokkaalta. Minä istuin autossa tänä aamuna taaperon kanssa yhteensä tunnin kun kävin ihan vain pikaisesti pesuaineostoksilla. Paljon yli tunti on vielä tänään edessä autoilua kun vien tyttöjen kanssa pojan ratsastustunnille. Tuntuu siltä, että suuri osa elämästäni täällä kuluu autossa - uupuneena ja tylsistyneenä, takapenkillä kuumasta ja väsymyksestä napisevat lapset. Tuntuu, että tähän olisi löydyttävä joku muutos tai ratkaisu. Tai ehkä tämä on vain "aikansa kutakin" ja "mitä tästä opimme", eikä auta kuin olla vain ja odottaa, että aika kuluu niin, että tästä yksinkertaisesti tulee arkipäiväistä.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Kielisotku

Olin täynnä periaatteita kun vanhin lapsemme oli vielä pieni. Yksi tärkeimmistä periaatteista liittyi perheemme monikielisyyteen: minä puhuisin lapsillemme tiukasti suomea ja mies italiaa; keskenämme puhumme mies ja minä englantia. Tästä ei poikettaisi vaikka mikä olisi. Edelleenkin päätös elää ja voi hyvin periaatteen tasolla, ja kyllä minä aika pitkälti käytännössäkin pidän kiinni siitä, että puhun lapsille suomea. Mutta niin vain huomaan kuitenkin puhuvani ajoittain lapsille myös englantia vaikka olisimme kotona ihan vain he ja minä. Viime aikoina olen hämmentyneenä oivaltanut, että varsinkin silloin kun motkotan lapsille asiasta tai toisesta puhun usein vahingossa englantia enkä suomea. En ollenkaan tiedä miksi.

Kun vanhin lapsi oli vielä ainokainen ja niin pieni, että vasta tapaili sanoja, en osannut ollenkaan aavistaakaan miten erilaiset olosuhteet ja asianhaarat vaikuttaisivat omiin periaatteisiini. Yksi kieliasiaan vaikuttava tekijä oli se, että Jamaikalla ja etenkin Belizessä elimme aika lailla täysin englanninkielisessä ympäristössä. Muutimme Belizeen kun esikoinen oli puolitoistavuotias, keskimmäinen syntyi jokunen kuukausi muuton jälkeen. Meillä oli ihan alkuun suomenkielinen aupair apuna keskimmäisen syntymän jälkeen, mutta siitä asti kun keskimmäinen oli puolivuotias olimme minä ja tytön isoveli koko maan ainoat suomenpuhujat. Englannista muodostui siksi alusta asti keskimmäisen lapsemme vahvin kieli. 

Isommat lapsemme puhuvat keskenään englantia - mikä on toinen kieliasiaan ratkaisevasti vaikuttava tekijä. Lasten keskinäiseen kieleen ei ole vanhemmilla juuri sanomista. Se muotoutuu itsestään ja omia aikojaan ja on heidän oma valintansa ja asiansa. Koska me vanhemmat puhumme keskenämme englantia ja lapset puhuvat keskenään englantia, käy aika usein niin, että puolin ja toisin jatkamme vahingossa samalla kielellä juttua puolin ja toisin. Tavallisesti me vanhemmat alamme puhumaan lapsille omalla äidinkielellämme mutta kun lapsi vastaa ajatuksissaan englanniksi, tulee itsekin vastattua samalla kielellä takaisin ja kielisotku on valmis. Taaperon kanssa on hyvin paljon helpompi pitäytyä suomen kielessä kun hän ei vielä varsinaisesti vastaile takaisin. 

Minä olen monen vuoden yövalvomisista niin uupunut, etten kirjaimellisesti aina tiedä mitä puhun, saati millä kielellä. Väsymys ja kai osaltaan ikääntyminenkin ovat vieneet myös selkärankani siinä määrin, että kovin en jaksa enää tästä kieliasiasta huolehtia. Pyrin puhumaan lapsille aina suomea, mutta yritän antaa itselleni armoa lipsahdusten suhteen. Armoon näyttäisi olevan syytä siinä mielessä, että nyt kuusi- ja nelivuotiaina isommat lapsemme puhuvat kuitenkin verrattain hyvää suomea. Oma tuntumani on se, että on ollut erityisen tärkeää, että he ovat vauva-aikana kuulleet äidiltä suomea ja isältä italiaa. Ja toinen tärkeä suomen kielen kehitykseen vaikuttanut tekijä on ollut se, että olemme viettäneet Suomessa useamman pitemmän pätkän: esikoinen on ollut mukanani Suomessa useamman kuukauden kerrallaan odottamassa kahden pikkusisarensa syntymää, ja keskimmäinenkin on ehtinyt tehdä yhden vauvanodotuskeikan. Kaikki lapset saivat kielikylvyn myös nyt kesällä kun olimme yhtäjaksoisesti Suomessa monta kuukautta odottamassa muuttoa tänne Sudaniin. Luemme kyllä myös suomenkielisiä kirjoja ja katselemme suomenkielisiä DVD:itä, mutta molempien isompien lasten suomen kielen taito on kuitenkin aina kehittynyt huimasti ennen kaikkea juuri Suomilomien aikana.

Tältä pohjalta toivon, että myös jatkossa saamme viettää Suomessa pitempiä jaksoja, ja toisaalta toivon myös, että meille tulisi ajoittain tilaisuus viettää pidemmän aikaa myös Italiassa. Lapset ymmärtävät italiaa täydellisesti, mutta eivät tällä hetkellä puhu sitä juuri ollenkaan. Ongelma on tietysti ennen kaikkea se, että koska mies käy päivätöissä lapset yksinkertaisesti näkevät isäänsä vähemmän ja ovat siksi italian kielen kanssa tavallisesti vähemmän tekemisissä päivittäin. Ja on mies ehkä myös lipsunut vielä minuakin enemmän äidinkielensä käyttämisestä - omastakin kokemuksesta tiedän, että on oikeasti yllättävän hankala muistaa aina vastata yhdellä kielellä kun toinen puhuu jatkuvasti toista.

Lapsemme ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän kolmikielisiä - vasta aikuisuudessa kai selviää kuinka hyvin he kunkin kielensä lopulta hallitsevat. Englanti on toistaiseksi ainakin kahden vanhemman lapsen selkeästi vahvin kieli. Se on mielestäni hyvä ja oikein kun ottaa huomioon, että englanniksihan he koulua käyvät. Olisi oikeastaan aika kurjaa, jos suomi sujuisi erinomaisesti mutta englanti vähän sinnepäin, kun pitkät päivät kuluvat kuitenkin englanninkielisessä ympäristössä uutta omaksuen. 

Jäin tätä kieliasiaa miettimään koska äskettäin tapasin paikallisen äidin jonka lapset käyvät samaa koulua kuin meidän lapsemme. Hän oli hyvin tiukka sen suhteen, että puhuu lapsilleen aina arabiaa vastasivat he sitten millä kielellä hyvänsä. Lasten koulussa opetetaan myös arabiaa mutta koulu on kuitenkin ennen kaikkea englanninkielinen. Ymmärrän, että täällä arabiankielisessä maassa monille vanhemmille on ensiarvoisen tärkeää, että lapset oppivat paikallisen kielen eivätkä ainoastaan englantia. Yhtäältä siis ymmärrän ja ihailenkin kyseisen äidin peräänantamattomuutta, mutta toisaalta olen tätä nykyä väsynyt kaikenlaiseen absoluuttisuuteen. Olen hyvin suuren osan elämästäni ollut täynnä periaatteita, jos jonkinlaisia "ei koskaan noin" ja "aina näin" -ajatuksia. On ollut helpotus antaa itselleni lupa ja rauha lipsua harmaalle alueelle yhden jos toisenkin asian suhteen. Seinät eivät kaadukaan päälle eikä tule maailmanloppua vaikka en tekisi kaikkea juuri niin tai näin vaan sen sijaan vähän sinnepäin.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tiilimuuri


Lasten koulun ratsastuskoulu sijaitsee vähän Khartumin ulkopuolella, noin viidentoista minuutin matkan päässä koululta. Kun ensimmäistä kertaa ajoimme ratsastuskoululle ihmettelin loputonta ruskeaa tiilimuuria, joka nousee molemmin puolin ruskeaa hiekkatietä. Katselin ratsastuskoulun lähettämää karttaa ja ihmettelin missä ihmeessä ovat ne maamerkit joista kartta mainitsi: minä en nähnyt ympärilläni muuta kuin ruskeaa tiiltä. Nyt kun ratsastuskoululle on ajeltu jo aika monesti olen kuin olenkin alkanut huomata ruskeassa aidassa yksityiskohtia. Tiiliaita katkeaa yhtäällä pikkukauppaan, toisaalla tienhaaraan. Senkin olen huomannut, että ruskea tiili näyttää kauniilta taivaan sinistä ja palmujen vihreää vasten. Ja turkoosit portit ruskeaa tiiltä vasten ovat mielestäni niin herkullisia, että voisin käyttää jonkun viikon vain kuvaamalla niitä. 

Toistaiseksi otan kuitenkin edelleen kuvia ainoastaan puhelimen kameralla. Kunnollista kameraa meillä ei täällä juuri nyt olekaan, se tuntui elokuussa aika turhalta matkatavaralta, kun minulla ei siinä vaiheessa vielä ollut valokuvauslupaakaan. Nyt kun olemme olleet täällä jo pian kolmisen kuukautta kaipaan kyllä jo välillä kameraani. Toisaalta en tiedä voinko ja viitsinkö täällä koskaan ottaa kovin huomiotaherättävästi kunnollisia valokuvia oikealla kameralla, vaikka diplomaattikortti onkin nyt taskussa ja sitä kautta lupa valokuvaamiseen onkin.

Paikalliset eivät taitaisi kuvaamisesta pahastua sen perusteella kuinka hanakasti he itse pyytävät meidän perhettämme esiintymään omissa kuvissaan. Meidät on useamman kerran pysäytetty ruokakaupassa valokuvausta varten. Etenkin taaperon kanssa halutaan ottaa kuvia, mutta ihan koko perheemme tuntuu olevan verrattain suosittu valokuvauskohde. Autonkuljettaja haluaa puolestaan mielellään ottaa itsestään kuvia koiriemme kanssa. Puhelimen kameralla räpsityt omat kuvat ovat siis täälläkin iso juttu. Mutta itse en osaa enkä halua vaivata tuntemattomia, ja oikeastaan minua kiinnostaisi muutenkin juuri nyt ennen kaikkea kuvata ympäristöä. Täällä tunnutaan kuitenkin ottavan kuvia itsestä ja kavereista, tai tuntemattomista ulkomaalaisista perheistä ruokakaupassa, ei niinkään arkkitehtonisista yksityiskohdista tai edes komeista palmuista. Eikä kuvaaminen ole täällä mikään ihan yksinkertainen asia, kun siihen kuitenkin tarvitaan periaatteessa ihan lupa. Oli miten oli, en halua toistaiseksi kiinnittää huomiota itseeni joten räpsin puhelimen kameralla mitä ehdin.

Sen pitemmittä puheitta tässä kuvia sunnuntailta.


Tämä kauppa on jostain syystä ollut kiinni jo jonkin aikaa. Tien varrella on useampi vastaavanlainen pikkuruokakauppa - kaikkiin ei ehkä riitä asiakkaita?
Minkäköhänlaisia maailmoja muurien takaa löytyy?

lauantai 25. lokakuuta 2014

Vihreä Khartum

Vähitellen alan rohkaistua ottamaan kuvia enemmän myös kodin ulkopuolella, tosin toistaiseksi lähinnä vain tyhjistä ja hiljaisista kaduista. 

Harmaanruskea Khartum on itse asiassa osin yllättävänkin vihreä, ja kun roskat on juuri kerätty kadunvarsia rumentamasta on täällä paikoittain suorastaan kaunista. Kun lähtee koirien kanssa lenkille huomaa miten paljon roskia roskakuljetuksilta jää itse asiassa jälkeen. Kaluttuja luita, rikkinäistä lasia ja jos jotakin muuta löytyy pitkin näennäisen siistejä katuja. Mutta ilman koiria en enää pienempiä roskia niin huomaa tai huomioi. Silmäni on onneksi pitkälti oppinut täällä löytämään rumuuden sijaan kauneutta, ja harmauden ja ruskeuden sijaan keskittymään puiden ja pensaiden vihreään, talojen kirkkaisiin maalipintoihin, naisten värikkäisiin huiveihin.

Ihan kuvan taka-alalla pilkottaa minareetti. Moskeijoita on täällä niin paljon, että joka kaupunginosassa niitä on useampi. Iltaisin kuuluu ajoittain samaan aikaan kahden eri moskeijan rukouskutsu, kuin moniääninen kaunis kuoro. 
Rehevät puut luovat varjoa jalkakäytävälle.

Siellä täällä kadunvarsilla on tällaisia juomavesisäiliöitä. Meille ne ovat vain mielenkiintoisia ja kauniitakin yksityiskohtia mutta paikalliset saattavat hyvinkin pysähtyä juomaan säiliöistä janoonsa. Metallinen juomakuppi roikkuu kettingin päässä puun oksasta.



torstai 23. lokakuuta 2014

Kateutta, ikävää ja yksinäisyyttä

Tavallisesti olen näin torstaiaamupäivisin hyvällä mielellä. Täkäläinen viikonloppu on edessä ja vähintäänkin siitä voi siis jo iloita, ettei huomenaamulla ole pakko herätä ennen kuutta. Mutta tänään tuntuu lattealta torstaista huolimatta.

Eilen aamupäivällä menin toiveikkaana taaperokerhon tapaamiseen tapaamaan tuttuja, mutta vietinkin puolisentoista tuntia taaperoni, kahden lastenhoitajan ja heidän kahden pienen hoidokkinsa kanssa. Meillä ei ollut lastenhoitajien kanssa edes kovin kummoista yhteistä kieltä. Saatoimme jutella siitä kuka lapsista seuraavaksi leikkisi keinuhevosella, mutta emme juuri muusta. Jamaikalla minua aikoinaan hämmensi, että vauvakerhoon tuli äitien lisäksi myös lastenhoitajia. En osannut silloin arvostaa sitä, että vanhemmat olivat sentään itse menossa mukana vaikka toivatkin lastenhoitajat avuksi mukaan!

Minulle nämä vauva- ja taaperokerhot ovat aina olleet enemmän minua kuin vauvaa taikka taaperoa varten. Niin esikoisen kuin keskimmäisen kanssa olen käynyt erilaisissa pienten tapaamisissa, mutta ennen kaikkea vaihtamassa ajatuksia muitten vanhempien kanssa. Tilanne on nytkin se, että vain taaperon itsensä vuoksi en jaksa kerhoissa käydä; mielestäni alle kaksivuotias ei oikeastaan tarvitse omanikäistään seuraa, ainakaan jos kotona on jo kaksi sisarusta leikkikavereina. Eli jos minulle on kerhossa viikosta toiseen juttukavereina vain lastenhoitajia taitavat kerhoilut jäädä meiltä tähän. 

Ja kun nyt on päästy taas valituksen alkuun, niin antaa tulla loputkin:

Vaikka yhtäältä ajattelenkin, että on oikein ja hyvä, että juuri me elämme juuri tätä elämää juuri näissä olosuhteissa, olen silti aika ajoin kateellinen niille ulkomailla asuville jotka asuvat jossain vähän tavanomaisemmassa maassa tai pääsevät siirtymään yhdestä helposta maasta toiseen. Sopeutumisessa on aina omat haasteensa oli kyse maasta mistä hyvänsä, mutta oman kokemukseni perusteella on silti aika paljon eroa siinä muuttaako Lontooseen, New Yorkiin, Brysseliin - vai Khartumiin. Uskon, että oma asettumiseni on tällä kertaa niin haastavaa monestakin eri syystä: tulimme tänne rakkaasta Belizestä kotimaa-Suomen kautta, kyseessä on jo vaikka kuinka mones kansainvälinen muuttoni, ja tällä kertaa ollaan liikkeellä kouluikäisten lasten ja useamman koiran kanssa. Mutta oma haasteensa on paikassakin.

Monessa mielessähän elämämme täällä on varsin helppoa, mukavaa ja mutkatonta. Asumme suuressa talossa paikallisen mittakaavan mukaan hyvällä asuinalueella, lapsemme käyvät erinomaista koulua jonka kampuksella on uima-allas ja tenniskentät ja pienen matkan päässä jopa oma hevostalli, meillä on arkipäivisin apunamme kotiapulainen ja autonkuljettaja, minä saan olla lasten kanssa kotona niin kuin haluankin. Elämämmehän kuulostaa suorastaan satumaisen hyvältä! Mutta kyllä jo kauppasaarto itsessään vaikeuttaa elämää aika lailla. Ja jotain kertoo tietysti elämästä täällä sekin, että mietin kyllä paljon Belizen aikoja tarkemmin mitä tänne blogiin kirjoitan. Samasta syystä olen kuluneet kuukaudet valvonut blogiin tulevia kommentteja: en aio julkaista sellaisia kommentteja missä mennään maan politiikkaan tai muuten kritisoidaan uutta kotimaatamme. Toistaiseksi en ole juurikaan sensuroinut itseäni, ja olen ilokseni myös voinut päästää läpi kaikki kommentit, mutta olen kuitenkin koko ajan hyvin tietoinen siitä mitä ja miten elämästämme ja uudesta ympäristöstämme blogissa kerron. 

Ja vaikka ikävä Belizeen onkin taas laantunut vähän kestettävämmälle tasolle, minulla on kuitenkin koko ajan ikävä. Tällä viikolla on toistaiseksi ollut ikävä muun muassa syksyä, Tammisaaren torin laidalla olevaa vohvelikahvilaa, Miami Beachiä, Disney Worldiä, omaa äitiä ja isää, lastemme kummitätejä, tuoreita marjoja, Oltermannia… On ikävä myös yhteisöllisyyttä ja sitä tunnetta, että kuulun johonkin tai jonnekin. Belizessä tuntui, että koko kylä kannatteli meitä ja me toisaalta teimme toisten kyläläisten hyväksi mitä saatoimme. Täällä tunnen olevani aika yksin. Monet ihmiset ovat kyllä sinänsä ystävällisiä ja avuliaitakin, mutta kaikilla tuntuu olevan omassa elämässäänkin jo ihan tarpeeksi tekemistä, eivätkä avuntarjoukset ikävä kyllä läheskään aina muutu sanoista teoiksi.

Eikä minulla toisaalta ole juuri täällä ollut tilaisuuksia olla muille avuksi. Se masentaa itse asiassa ehkä vielä enemmän, että tunnen itseni täällä omien perhekuvioiden ulkopuolella suureksi osin niin tarpeettomaksi. Mihinkään vapaaehtoistöihin tai hyväntekeväisyyteen minusta ei juuri nyt ole, eikä ollut Belizessäkään; lapset ja koirat pitävät sen verran kiireisinä. Mutta Belizessä olin avuksi esimerkiksi hoitamalla omien lasten ohella yksinhuoltajaäitiystävän lasta ja tekemällä oman perheen ruokien rinnalla ruokaa ystäväperheelle joka oli juuri saanut uuden vauvan. Täällä kaikilla tuttavillani on kokopäiväinen kotiapulainen, monilla lisäksi myös erillinen kokopäiväinen lastenhoitaja. Kukaan ei siis tarvitse lastenhoitoapua tai ruuanlaittoapua; minun vaatimattomilla panoksillani ei ole näissä kuvioissa juuri arvoa. Jonkun verran olen sentään päässyt antamaan tietoa ja henkistä tukea sellaisille, jotka ovat saapuneet maahan minun jälkeeni tai vasta suunnittelevat muuttoa. Se on tuntunut mukavalta, mutta aika rajalliselta. Ennen kaikkea olen täällä itse edelleen uusi, tietämätön ja yksinäinen. 

En kaipaa ympärilleni ihmisiä yleensä; minullahan on tätä omaa perhettäkin jo niin riittämiin etten ikinä ole suorastaan yksin. Kaipaan seurakseni ihmisiä joitten kanssa minulla olisi kuvainnollisesti yhteinen kieli, jollain tapaa samanlainen elämänkatsomus. Sellaisia ystäviä ei voi hakemalla hakea tai tekemällä tehdä. He ovat onnenkantamoisia. On kuljettava mieli avoinna silloinkin kun mieli on itse asiassa maassa, käytävä mahdollisimman monissa riennoissa, tutustuttava mahdollisimman moniin ihmisiin, että löytäisi ne omat ihmisensä. Tämä sama haaste on ollut enemmän tai vähemmän vastassa kaikkialla minne olen elämäni aikana muuttanut. Kyllä Belizessäkin kesti aikansa, että minulle kehittyi oma rakas ystäväpiiri. Se ei sinänsä siis ole uutta, että alkuun tuntuu yksinäiseltä. Mutta niin vain se on aina ihan yhtä ankeaa. 

Tunnelmiani latistaa varmaan tänään sekin, että vaikka edessä on viikonloppu, sitä seuraa taas uusi haastava viikko. Mies lähtee jälleen työmatkalle, tällä kertaa Etiopiaan, ja minä jään tänne pyörittämään arkea itsekseni. Onneksi koululaisten teemaviikko sentään päättyy tänään, mutta ensi viikolle löytyy taatusti taas omat hommansa ja haasteensa. 

Nyt ei kai auta kuin yrittää elää hetkessä ja löytää kaikki päivän pienet ilonaiheet. Siihen ainakin voin olla tyytyväinen, että meillä on aggregaatti. Tänä aamuna ovat sähköt katkenneet moneen kertaan, mutta onneksi aggregaatti toimii. Ja internetkin toimii vaihteeksi, ei mikään pieni juttu sekään. Kyllä tämä taas tästä, hetki kerrallaan.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Hyvää ja kaunista

Viime päivät ovat kuluneet vaihteeksi vähän aallonpohjalla. Lasten koulu pitää kiireisenä, poskiontelontulehdus uhkaa, koirien lomajärjestelyt stressaavat. Meiltä katkaistiin eilen vesi kun emme olleet tienneet missä ja milloin maksaa lasku; viime viikolla ei roskiamme ei viety talon edestä lainkaan pois koska emme olleet tienneet maksaa roskamaksua.

Tuntuu hölmöltä olla niin tietämätön, ja toisaalta ärsyttää, ettei kukaan ole viitsinyt antaa meille näistä ihan perusasioista hyvissä ajoin tietoa. Paikallisille ja pitkään maassa asuneille roskalaskut ja vesilaskun hoitaminen ovat varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta vasta maahan saapuneena kaikki on outoa eikä kaikista asioista tiedä eikä osaa kysyä. Nyt kun ajattelen asiaa, en ole koskaan nähnyt Khartumissa postinkantajaa. Laskuja on siis kai turha postitse odottaa? Taas kerran toivoisin, että miehen toimisto pitäisi meistä vähän parempaa huolta: antaisi etukäteen kulttuurin- ja kielenopetusta silloin kun ovat kysessä vähän haastavammat olot, tai ihan vähintäänkin ojentaisi uusille tulokkaille jonkinlaisen tervetulopaketin, jossa kerrottaisiin vähän siitä kuinka asiat missäkin maassa hoidetaan. 

Yritän kaikin voimin nousta aallonpohjalta taas kohti pintaa. Kyllähän täältä ärsytyksenaiheiden lisäksi tosiaan löytyy myös kaikenlaista hyvää ja kaunista - toistaiseksi ennen kaikkea ihan kodin piiristä, mutta ihan hyvä niin: täällä kotonahan suurin osa omasta ajastani kuluukin.

Hyviä ja kauniita asioita arjessa:

Gluteeniton mysli, jota on saatavilla lähes joka ruokakaupasta. Yksi harvoista gluteenittomista tuotteista joka täältä löytyy, mutta sen mainiompi: myslillä on kätevä aloittaa päivä.
Kahvikoneemme, jonka kanssa olen vihdoin tullut sinuiksi alun hankaluuksien jälkeen. Ja ystävän yliopistoaikoina antama muki, joka on kulkenut kanssani maasta toiseen.
Kauniit uudet sudanilaiset huonekalumme, kuten tämä tuoli jolla on näin ihana päällinen. 
Lasten leikit ja se, että talossa riittää leikeille neliöitä.
Koirat ja niiden huvittavat toimet, kuten tämä muodostelmassa lepäily.
Haukka sähköpylvään päässä syömässä saalistaan ihan talomme edessä.
Skippy sohvalla. Kesti kauan ennen kuin tämä koira rohkeni sohvilla lepäilemään tai pyytämään rapsutuksia. Nyt se on ihan täysi kotikoira, siinä kuin kaksi kaveriaankin.
Aina yhtä ilahduttava guatemalalainen sängynpeittomme.
Ihanat lapset. Kaikkein parhaimpia ja kauniimpia ihan missä vain ympäristössä tai olosuhteissa. Nimillä merkityn oven takana on lasten valtakunta.
Khartumlainen auringonnousu omalta pihalta katsoen. 

torstai 16. lokakuuta 2014

Maassa maan tavalla, koulussa koulun säännöillä

Koulua on nyt loman jälkeen käyty taas viikon verran. Tosin meidän lapsemme ovat ehtineet kouluun vain muutamaksi päiväksi tällä viikolla koska olivat molemmat enemmän tai vähemmän sairaina alkuviikosta. Loman rento ja leppoisa tunnelma on kuitenkin tässä vaiheessa vain etäinen muisto. Tällä viikolla olen jo ehtinyt unohtaa lähettää pojan pianokansion kouluun soittotuntipäivänä (onneksi autonkuljettaja sai kansion toimitettua perille hyvissä ajoin ennen tuntia) ja tänä aamuna meinasivat lasten lounaslaatikot jäädä repuista kokonaan. Olen aika järjestelmällinen tyyppi enkä tavallisesti jätä asioita viime tinkaan, mutta jotenkin nämä lasten koulujutut eivät edelleenkään suju minulta kovin jouhevasti. Lasten koulun tiimoilta on jos jonkinlaista kiirettä joka päivä: lounaiden valmistelua ja pakkaamista, läksyjä, pianoharjoituksia. Tällä viikolla olisi ollut tilaisuus ostaa lapsille koulun kautta kirjoja, mutta sen enempää minä kuin mieskään ei ehtinyt katsoa rauhassa läpi kirjalistaa. Koulu on erinomainen ja arvostan kovasti sitä, että se tarjoaa paljon enemmänkin kuin vain opetusta, mutta en vain meinaa pysyä mukana menossa, kun hoidettavana on näitten koululaisten lisäksi kokonainen elämä.

Ensi viikolla koululla kasvatetaan yhteishenkeä. Se kuulostaa sinänsä oikein mukavalta paitsi että joka päivälle on eri pukeutumisteemansa ja viikon lopulla pitää jokaisen oppilaan mukana lähettää jotain pientä naposteltavaa jaettavaksi muiden kanssa. Kun on täysi työ siinä, että saa terveellisen lounaan pakattua lasten mukaan joka päivä ja että arkiaamuisin lapsille löytyy molemmille puhtaat koulupuvun paidat ja shortsit tai hameet, uhkaavat hassut asut ja ylimääräiset ruuat katkaista kamelin selän. Kun on kyse neli- ja kuusivuotiaista lapsista lienee selvää, että niin asut kuin naposteltavat jäävät vanhempien mietittäväksi. Ja minä kun en ole vieläkään saanut edes ommeltua koulun lähettämiä nimilappuja kaikkiin lasten vaatteisiin...

Loman ja sairauspäivien jälkeen on tuntunut vaikealta, että lapset ovat taas pitkät päivät koulussa. Lapset itse viihtyvät ja pärjäävät hyvin mutta minusta tuntuu aina vaan vähän luonnottomalta lähettää heidät joka päivä pois luotani toiselle puolelle miljoonakaupunkia moneksi tunniksi. Kuusivuotiaan koulu on jo aika koulumaista; koulussa on aikaa leikkiä kunnolla vain päivän parilla pitemmällä välitunnilla ja pitkän päivän jälkeen täytyy kotona tehdä vielä läksyjäkin, joihin menee ainakin puoli tuntia päivässä. Nelivuotias sentään lähinnä vain leikkii koulussa ja oppii siinä sivussa huomaamattaan jos jotakin. Mutta on hän minun näkökulmastani vielä aika pieni edustamaan yksin itseään kello seitsemästä puoli kahteen - koulubussi hakee lapset seitsemältä ja tuo tytön kotiin puoli kahden maissa. Nelivuotias tarvitsee omia kavereita ja mielestäni myös aikaa pois vanhempien luota, mutta vähän lyhempikin päivä riittäisi hänelle ja minulle tässä vaiheessa. Lyhempi päivä riittäisi kuusivuotiaallekin, mutta hänen päivänsä aamuseitsemästä iltapäivän kolmeen ei minusta toisaalta tunnu niin mahdottoman pitkältä koska hän on jo sen verran isompi kuin pikkusisarensa. Pojan päivään saisi kuitenkin minun mielestäni kuulua paljon enemmän vapaata leikkiaikaa. 

Mutta maassa maan tavalla, ja koulussa mennään koulun säännöillä. Taaperon osalta taitavat koulun säännöt sentään toimia meidän parhaaksemme. Olen nimittäin nyt ymmärtänyt, että taapero voi aloittaa isompien sisarustensa koulussa vasta sinä vuonna kun täyttää neljä, koska on syntynyt vuoden viimeisellä neljänneksellä. Elo-syyskuun paikkeilla syntyneet saavat vielä aloittaa sinä vuonna kun täyttävät kolme, muut joutuvat odottamaan seuraavaan vuoteen. Vaikka käytännössä tämä tarkoittanee minulle vielä odotettuakin pitempää jaksoa aika kiinteästi lastenhoitohommissa, olen kuitenkin ennen kaikkea iloinen siitä, että perheen pienin ei pääse eikä joudu kiireellä kouluun. Koulussa ehtii viettää monta vuotta, sitä ei siis minun näkökulmastani ole mitään kiirettä aloittaa aikaisin. 

Vaikka koulu täällä parina ensimmäisenä vuonna onkin lähinnä leikkiä, tarkoitus on kuitenkin tehdä lapsista pieniä koululaisia aika paljon varhemmin kuin esimerkiksi Suomessa. Tässä asiassa olen vahvasti suomalainen; suomalaisesta näkökulmasta tuntuu hullulta opettaa lapsia lukemaan ja laskemaan jo nelivuotiaasta alkaen, kun myöhemminkin ehtii. Arvelen myös, että esimerkiksi lukemisen opettelu onnistuu paljon vähemmällä vaivalla ja tankkaamisella siinä vaiheessa kun lapsi on itse siihen todella valmis. Harmittaa, että poika on saanut vähän sellaisen kuvan, että on muista jäljessä kun ei ole vielä oppinut ihan täydellisesti lukemaan. On vaikea ymmärtää miten kuusivuotias voisi mitenkään vielä olla jäljessä minkään asian hallitsemisessa; eihän hän ole ollut olemassakaan vielä kovin montaa vuotta! 

Mutta minä en yleensä ottaen ole lasteni opintojen suhteen mitenkään kunnianhimoinen, kaikkea muuta. Näissä yksityiskoulukuvioissa asenteeni on vähän ongelmallinen. Niin edellinen kuin nykyinenkin koulu painottavat kyllä muitakin tavoitteita kuin menestymistä, mutta jonkinlainen oletusarvo silti on, että näistä yksityiskoulun kouluttamista lapsista kasvaa jotain suurta ja tärkeää, tulevaisuuden johtajia. Minä kuitenkin vain vilpittömästi toivon, että heistä kasvaa onnellisia aikuisia ja siinä kaikki. Saa nähdä minkä suunnan lapset ottavat tässä asenteiden ristiaallokossa.  

lauantai 11. lokakuuta 2014

Hiekkaa taivaalta

Kun illallisen jälkeen olin eilen nostamassa kodinhoitohuoneessa pyykkejä narulle huomasin, että sininen pilvetön taivas oli yhtäkkiä muuttunut tummemmaksi. Olin ajatellut hoitaa pyykit ensin ja ulkoilla koirien kanssa pihalla sitten, mutta päätinkin jättää pyykit sikseen ja yrittää houkutella koiria ulos ennen kuin sää estäisi ulkoilun.

Koirat paukkasivat iloissaan pihalle, mutta Poppy kääntyi samantien takaisin. Pongo oli pian sekin jo pyrkimässä ovesta sisään. Vain Skippy ulkoili tyytyväisenä, se ei kuuroutensa vuoksi kuullut lähestyvää jyrinää. Ulkona tuuli kovasti ja vaikka ilmassa ei siinä vaiheessa näkynyt selviä hiekanjyviä tunsin niitä kuitenkin silmissäni ja nenässäni. Oli kovin pilvistä mutta toisaalta aurinko pilkotti pilvien lomasta. Pilvet näyttivät kantavan mukanaan hiekkaa. Siirryimme suosiolla sisätiloihin odottamaan mitä tuleman piti.

Oli vielä valoisaa kun alkoi sataa, mutta pian ilta pimeni ja minulle jäi vähän epäselväksi oliko lopulta kyse varsinaisesta hiekkamyrskystä vai vain ukonilmasta sudanilaisittain. Tänä aamuna näytti pihalla joka tapauksessa siltä kuin maahan olisi yön aikana satanut taivaalta hiekkaa; toissapäivänä siivottu pihamme oli kevyen hiekkakerroksen peitossa.

Aurinko pilkottaa hiekkaisten pilvien lomasta.

Toisella puolella taloa taitaa jo sataa.