maanantai 27. tammikuuta 2014

Taas kerran

Taas kerran ollaan siinä tilanteessa, että minulla on edessäni lista toinen toistaan haastavampia maita ja yritän miettiä minkälaisessa todellisuudessa osaisin ja haluaisin perheineni elää. Tasapainottelen mielessäni erilaisten vähemmän kehittyneiden maiden puutteita ja hyviä puolia: malaria vastaan terrorismiuhka ja sitä rataa. Kun yritän kuvitella meidät uuteen vieraaseen ympäristöön on minun välillä vaikea pysyä rauhallisena. Istun hiljaa sohvannurkassa ja yritän muistaa hengittää. On vaikea ymmärtää miten minun elämääni voi kuulua suunnitelma muutosta haastaviin ja arvaamattomiin olosuhteisiin. Minun suurin onneni on tavallinen arki ja tutut rutiinit, enkä ole vähääkään seikkailunhaluinen. Kuinka elämä järjesti juuri minulle näitä seikkailuja jotka kuljettavat perhettäni maailman äärestä toiseen?

Onhan tässä tilanteessa toki oma huumorinsakin. Osassa listan maissa on vakavia ongelmia merirosvouksen kanssa ja mietin, että Mikon näkökulmasta merirosvojen uhka taitaisi ennemminkin olla syy lisätä maa listalle kuin hylätä se. Hänelle kun merirosvot ovat vain entisaikojen koukkukätisiä ja luurankohattuisia antisankareita, jännittäviä tuttavuuksia, eivätkä suinkaan mikään huolenaihe. Enkä minäkään itse asiassa pidä merirosvoja suurena huolena siinä mielessä, että merelle meidän tuskin on pakko lähteä seikkailemaan asuimme sitten missä tahansa. Minua ei sinänsä huolestuta myöskään ajatus asumisesta huomattavasti vähemmän kehittyneessä maassa. Olemmehan jo tottuneet hyvin paljon vaatimattomampiin oloihin, puutteellisiin terveydenhuoltopalveluihin ja muihin vähemmän kehittyneiden maiden haasteisiin. Vaaralliset tarttuvat sairaudet sen sijaan huolestuttavat minua, niin kuin myös yleinen turvattomuus. Sisällissota tai muut vakavat levottomuudet ovat syy vetää viiva maan yli listallamme, eli niitten kanssa ei minun onneksi ole pakko oppia elämään edes ajatuksen tasolla. Nyt kun vielä omistaisi kristillipallon josta tarkistaa ovatko tällä hetkellä jokseenkin rauhalliset maat rauhallisia myös muutaman vuoden päästä…

Toisaalta olen kuitenkin eri asenteella liikkeellä kuin vielä kesällä. Omaksi yllätyksekseni tunnen itseni vähitellen valmiiksi uusiin seikkailuihin. Mieluusti jäisin tänne aloilleni elämään tätä mukavaa Belizen arkeani, mutta ajatus muutosta ei kuitenkaan onneksi ole enää ihan kamala mörkö mielessäni. Ikävä tulee lähtiessä varmasti tätä ihanaa maata ja tänne jääviä ystäviä, siitä ei pääse mihinkään. Mutta toisaalta tiedän kyllä vuosien kokemuksella, että ystävyyden ei missään määrin tarvitse päättyä muuttoon, ja että kaikkialle pääsee aina takaisin kyläilemään. Eron ei ole pakko olla lopullinen.

On hyvin mahdollista, että käy taas niin, että se maa jonne lopulta päädymme ei ole yksikään niistä jonka terveys- ja turvallisuustilannetta olen tutkinut ja pähkäillyt nyt eri puolilta. Aikoinaanhan Cosimoa itse asiassa haastateltiin Afganistanissa olevaa paikkaa varten, mutta lopulta me päädyimme kuitenkin Jamaikalle. Ja hyvä niin, koska Afganistanin silloinen vähän rauhallisempi tilanne muuttui suhteellisen pian taas huonompaan suuntaan. Eikä siitä kuitenkaan varmasti mitään haittaa ole, että tutustun vähän lähemmin minulle jokseenkin vieraisiin maihin, vaikkemme lopulta niistä yhteenkään päätyisikään. Menköön yleissivistyksen piikkiin. Maat alkavat elää kartalla ihan eri tavalla kun tietää esimerkiksi mitkä niitten viralliset kielet ovat ja miten laajalle vaikkapa malaria on niissä levinnyt.  

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Joitakin asioita joista pidän tällä hetkellä

Pizzapohja kukkakaalista
Olen nyt useamman kerran testannut kukkakaalipizzapohjaa. Tämä luontaisesti gluteeniton herkku maistuu minulle ja Cosimolle, valitettavasti ei tosin lapsille. Minä olen kuitenkin itse kukkakaalipizzaan niin ihastunut, että teen sitä joka tapauksessa ihan omaksi ilokseni. Raastan kukkakaalin kukkaosaa juustoraastimella riisimäiseksi noin neljän desin verran. Kypsytän raastetun kukkakaalin mikrossa pehmeäksi, viitisen minuuttia. Pehmennettynä kukkakaali vähenee noin puoleen, eli pariksi desiksi. Yhdistän pehmennettyyn kukkakaaliin kaksi desiä raastettua juustoa, kaksi puristettua valkosipulinkynttä ja yhden kananmunan. Sekoitan taikinaksi ja levitän voidellulle pizzapannulle. Paistan pizzapohjaa ilman täytteitä 225 celsiusasteessa 10-15 minuuttia. Annan pohjan jäähtyä hetken, levitän täytteet ja paistan täytteiden kanssa 200-asteisessa uunissa sen verran, että juusto sulaa. Hyvää ja perinteiseen pizzapohjaan verrattuna aika lailla kevyempää!

Uuniparsa
Meillä syödään tällä hetkellä monta kertaa viikossa uunissa paistettua parsaa. Leikkaan yhden parsakaalin kukkaosat ja sekoitan ne kahteen ruokalusikalliseen oliiviöljyä, kahteen puristettuun valkosipulinkynteen, ja ripaukseen suolaa ja pippuria. Levitän kukkakaalit voideltuun uunivuokaan ja paistan 175 celsiusasteessa puolisen tuntia. Niin helppoa ja maistuu aina yhtä herkulliselta. Tämäkään ei varsinaisesti ole meidän lasten herkkua mutta on maistunut erinomaisesti kaikille muille joille olen sitä toistaiseksi ehtinyt tarjota, eli Cosimolle ja muutamalle illallisvieraalle.

Porkkanapunajuurisalaatti
Belmopanissa on äskettäin avannut ovensa kasvis- ja superruokaan erikoistunut pieni ravintola. Ravintola on kätevästi Matildan balettikoulun vieressä joten tulen käyneeksi siellä useamman kerran viikossa Matildaa odotellessani. Välillä juon vain inkivääriteen tai jonkun herkullisista supersmoothieista mutta silloin tällöin nautiskelen myös ravintolan ihanalla porkkanapunajuurisalaatilla. Perjantaina löysin torilta punajuuria ja päätin yrittää miten salaatti onnistuisi kotona. Raastoin kolme pientä raakaa porkkanaa ja yhden raa'an keskikokoisen punajuuren. Olin maistanut ravintolan salaatissa inkivääriä, joten improvisoin inkivääristä salaattikastikkeen: noin yksi teelusikallinen raastettua tuoretta inkivääriä, yksi teelusikallinen balsamietikkaa ja pari teelusikallista oliiviöljyä. Salaatti vastasi erinomaisesti ravintolan salaattia. 

Vaaleanpunaisen ja vaaleanvihreän yhdistelmä
Mia on perinyt kokoelman hailakan vaaleanpunaisia vaatteita Matildalta. Mialla on käytössään myös Mikon ja Matildan vanhoja peittoja, jostain syystä monet niistä vaaleanvihreitä. En tiedä miten en ennen ollut huomannut miten kauniisti vaaleanpunainen sointuu vaaleanvihreään ja tuo vähän lällyyn vaaleanpunaiseen ytyä. Toinen väriyhdistelmä joka tällä hetkellä viehättää silmääni on indigonsininen ja oliivinvihreä. En tiedä miten lähtisin itseäni juuri nyt toteuttamaan näitten väriyhdistelmien osalta. Pistän ne siis toistaiseksi korvan taakse ja pidän mielessä vastaisen varalle. 

Koirat
Koiramme ovat tietysti aina minulle rakkaita, mutta välillä on tuntunut siltä, että ne aiheuttavat minulle enemmän huolta kuin iloa. Mielen taustalla painaa koko ajan vähän ajatus siitä, että ennen pitkää täytyy koiraparat pakata kuljetuskoppeihinsa ja muuttaa vielä toistaiseksi tuntemattomiin olosuhteisiin. Minua huolestuttaa kuinka ne jaksavat pitkän matkan ja kuinka sopeutuvat uuteen ympäristöön. Mutta jotenkin olen osannut viime aikoina pistää sivuun huolet tulevaisuudesta ja elää koirien kanssa tätä hetkeä. Ovathan nuo aikamoisia mutatassuja, mutta ihania ennen kaikkea. On myös hauskaa seurata miten vauva alkaa vihdoin huomata, että meillä asuu kaksijalkaisten ihmisten lisäksi myös karvaisempia kavereita. Koiratkin ovat jotenkin Miasta kiinnostuneempia nyt kun hän on selvästi huomannut ja hahmottanut niiden olemassaolon. 

Kahvi 
En imetyksen vuoksi voi juoda rajattomia määriä kahvia, mutta sitä paremmalta maistuvat ne pari kupillista kahvia jotka itselleni suon päivittäin. Aamulla juon yhden pienen kupin ja iltapäivällä kun väsymys alkaa painaa nautiskelen tavallisesti toisen. Yritän ajoittaa kahvitteluni Mian päiväunien ajaksi, että saan rauhassa keskittyä jokaiseen kulaukseen. Iltapäiväkahvin kaveriksi saatan napata Matildan valikoimista pari gluteenitonta suklaakeksiä, oi onnea. 

Rauhalliset sunnuntaipäivät kotona
On mukavaa, että lasten koulu ja pienet harrastukset tuovat rytmiä ja järjestystä arkeen. Lauantaiaamutkin on tätä nykyä omistettu harrastuksille: vähän vailla yhdeksän jätän vauvan isänsä ja isoveljensä hoiviin ja ajelen Matildan kanssa tanssikoululle Belmopanin ostarille. On ihan hyvä, että lauantai-aamuisin on syy pukea päälle ja lähteä liikkeelle hyvissä ajoin. Balettitunti on Matildan ja minun yhteinen aamuhetki ja antaa hyvän alun viikonlopulle. Mutta vaikka pidän arjesta, aikatauluista ja lauantairutiineista, osa minusta odottaa kuitenkin koko viikon sunnuntaita, jolloin meillä tavallisesti ei ole minkäänlaista ohjelmaa. Tänä aamuna heräsin omia aikojani ja ilman kiirettä ja vaikka kello olikin itse asiassa vain puoli seitsemän kun nousin sängystä tuntui minusta siltä kuin olisin nukkunut pitkälle päivään. Voi olla, että puemme vähitellen kaikki päällemme ja lähdemme ystävien omistamaan ravintolaan sunnuntailounaalle. Tai ehkä taion jääkaapin valikoimista meille aterian ja lounaan jälkeen Cosimo tekee popcornia ja katsomme jonkun lasten DVD-elokuvista. Juuri nyt nautin siitä, että ei ole pakko tehdä mitään, etten vielä tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Lapset leikkivät Cosimon kanssa lastenhuoneessa, minä valvon Mian aamupäiväunia ja nautin hiljaisesta hetkestä. 

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Vauva

Jokohan olisi aika esitellä vauva blogissakin? Meinaan joka tapauksessa ajatuksissani kirjoittaa hänen nimensä tänne toisten lasten nimien jatkoksi.

Meillä on lastemme nimien rakentamisessa ollut aina tekemistä siinä, että keksisimme nimet jotka toimisivat niin suomeksi, italiaksi kuin englanniksikin ja joilla olisi jonkinlainen yhteys niin äidin kuin isänkin kotimaahan. Jos ensimmäinen nimi on enemmän suomalainen, toinen nimi onkin sitten italialaisempi ja päinvastoin. Tarkoituksella eivät lasten nimet kaikki ala samalla kirjaimella vaan yksinkertaisesti siksi, että sattumalta näytämme Cosimo ja minä ennen kaikkea pitävän M-kirjaimella alkavista nimistä.

Mutta pitemmittä puheitta: tässä on Mia, kohta kolme kuukautta. 

Isosiskon pusuteltavana.
Mia on aikamoinen hymytyttö ja on jo useamman viikon ajan nauraa käkättänytkin kun sille päälle sattuu. Mutta osaa hän kyllä itkeäkin ja vaatia seuraa ja maitoa ja apua nukahtamiseen. Päivisin on päiväunille vaipumisessa välillä vähän haastetta, mutta iltaisin tyttö sammahtaa kahdeksan maissa ja tavallisesti ensimmäisen kerran haluaa syödä vasta melkein seitsemän tuntia myöhemmin. Itse hän ei itse asiassa yöllä edes varsinaisesti ehdi herätä syömään vaan minä havahdun siihen kun Mia alkaa vieressäni pyöritellä unissaan päätään tai muuten heilua vähän enemmän. 

Meillä nukutaan siis perhepedissä, parhaimmillaan ja pahimmillaan kirjaimellisesti koko perhe niinä öinä kun kova sade tai pahat unet ovat ajaneet isommat lapset omista sängyistään meidän huoneeseemme. Onneksi sänky on suuri.

Matilda ja Miko ovat erinomaisen ihastuneita pikkusiskoonsa ja pikkusisko näyttää pitävän isosisaruksistaan vähintäänkin yhtä paljon kuin he hänestä. Mia ja Matilda jokeltelevat toisilleen päivittäin pitkiä pätkiä ja Mia rauhoittuu kun Miko laulaa hänelle. Minkäänlaisesta mustasukkaisuudesta ei ole näkynyt merkkiäkään. Tosin siitä tulee välillä riitaa kumpi isosisarus saa istua lähempänä vauvaa...

Muutaman viime päivän ajan on Mia alkanut jutella kovasti omia pieniä juttujaan, ja tällä viikolla hän myös löysi kätensä. Niitä ihmetellessä kuluu päivästä tovi jos toinenkin.

Minulta puolestaan kuluu edelleen paljon aikaa vauvan ihastelemiseen. En ollut oikein ymmärtänytkään kuinka paljon toivoin ja kaipasin tätä vauvaa ja kuinka helpottunut ja onnellinen olen kun hän on nyt täällä. En melkein osaa edelleenkään uskoa todeksi, että meillä tosiaan on elämässämme tämä pieni aarre, Mikon ja Matildan ihana pikkusisko. Ehdin jo surra, ettei häntä ehkä koskaan tulisikaan. Ja yhdeksän kuukauden aikana huolehdin, että jokin veisi hänet meiltä ennen kuin hän ehtisi syliin asti. Mutta tässä hän nyt on jo kolmatta kuukautta, täydellinen pieni ihminen. 

perjantai 10. tammikuuta 2014

Aurinkoinen perjantai

Koirilla on ollut kylmän ja sateisen sään vuoksi kurjat oltavat siinä kuin meillä ihmisilläkin. Takapihalla on viime päivät ollut märkää, mutaista ja kylmää ja sisälläkin koirien on ollut vaikea löytää hyvää lämmintä nukkumapaikkaa. Kun ne ymmärtäisivät pitää peittoja päällään tai edes nukkua vieretysten, mutta ei. Jokainen hakeutuu omaan petiinsä tai nojatuoliinsa ja kietoutuu mahdollisimman pieneksi keräksi pysyäkseen lämpimänä. 

Skippy
Pongo
Pongo ja Poppy. Pongon kuono on sateesta märkä.
Ensimmäinen arkiviikko on sujunut vähän niin ja näin, mutta nyt ollaan onneksi jo perjantaissa. Ja tänään paistaa ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aurinkokin.

Viikonlopun aikana on taas mahdollisuus nukkua aamulla vähän pitempään, ladata pattereita, rauhassa sylitellä lapsia ja rapsutella koiria, ostaa ja valmistaa uusia välipala- ja lounastarpeita lasten kouluaterioita varten. Viikonloppuun mahtuu myös tapaamisia ystävien kanssa, toinen balettitunti ja sopivasti muutakin pientä tekemistä. Jos vielä aurinko nyt jaksaa paistaa tästähän saattaa vielä tulla ihan mainio viikonloppu.

torstai 9. tammikuuta 2014

Balettia

Sain ystävältä Matildalle lainaksi balettiasun. Eilen iltapäivällä Matilda puki sen avullani päälleen, veti lämmikkeeksi ylleen pienen villatakin ja me lähdimme kohti Belmopanin ostaria. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä. Tunnin oli määrä alkaa puoli neljältä mutta sitä ennen minun piti ilmoittaa Matilda balettitunneille. Menin Matildan ja vauvan kanssa Belmopanin ostarilla sisään pieneen kahvilaan. Kerroin tiskin takana seisovalle naiselle, että halusin ilmoittaa Matildan balettitunneille. Tasapainottelin vauvaa toisen käsivarren varassa ja toisella kädellä täytin lomakkeen, jossa luki muun muassa, että tunneille sopii tulla vain asianmukaisissa varusteissa tukka nutturalle kiinnitettynä vaaleanpunaisella tai mustalla hiuslenkillä. Olin laittanut Matildan tukan eilen kiinni balettituntia varten kahdelle letille, joita pitivät kiinni turkoosit hiuslenkit. Pudistin päätäni turhan tiukoille määräyksille mutta toivoin toisaalta hiljaa mielessäni, ettei Matilda joutuisi heti ensimmäisellä tunnillaan vaikeuksiin hiustensa vuoksi.

Maksoin ilmoittautumismaksun, maksun tunneista kuukaudeksi eteenpäin ja ostin samalla tytölle pienet somat balettitossut, koska tossuja en ollut saanut ystävältäni Matildalle lainaksi. 

Tasan kello puoli neljä seisoimme Matilda ja minä vauva sylissäni tanssistudion ovella. Koputin oveen. Oven avasi nuori nainen, joka ei näyttänyt lainkaan odottavan meitä. Selitin keitä olimme ja että olin kahta päivää aikaisemmin ollut häneen yhteydessä balettitunneista. Nainen toi nähtäväkseni lukujärjestyksen ja sanoi, että oli päättänyt siirtää tunnin keskiviikosta torstaille. Joskus tämä Belizen joustava aikakäsitys harmittaa minua toden teolla ja eilen oli yksi niistä päivistä. Nuori tanssinopettaja ei edes vaivautunut pyytämään anteeksi, että olimme turhaan paikalla - pieni tyttäreni täynnä intoa balettiasussa, valmiina elämänsä ensimmäiselle tanssitunnille. Jos olisi valinnanvaraa, jos en olisi juuri maksanut kuukauden tunteja etukäteen, jos Matilda ei olisi niin innostunut uudesta harrastuksestaan, olisin mieluusti lähtenyt samalta seisomalta pois tulematta takaisin. Mutta koska tilanne on mikä on, Matilda ja minä olemme tänään vauvan kanssa suuntaamassa toistamiseen Matildan ensimmäiselle balettitunnille.

Minä en ole mikään baletti-ihminen. En ole koskaan itse tanssinut balettia, en juuri edes käynyt katsomassa balettiesityksiä, en ole todellakaan unelmoinut siitä, että omat tyttäreni olisivat jonain päivinä pieniä ballerinoja. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että kolmevuotiaiden pitää yleensäkään harrastaa yhtään mitään. Mutta puolikkaat koulupäivät ovat osoittautuneet varsin kevyiksi koitoksiksi reippaalle Matildalle; iltapäivisin koulun jälkeen hänellä on vielä paljon virtaa ja halua tehdä jotakin. Hän pitää tanssimisesta ja liikkumisesta. Tuntuu luontevalta käydä koittamassa miltä ohjattu tanssi hänestä tuntuu. 

Tunnit joille Matildan nyt ilmoitin ovat juurikin ne samat joista viime kesänä kirjoitin, kolme balettituntia viikossa, tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin - ellei opettaja nyt sitten satu muuttamaan aikataulua uudemman kerran. Tunnit kestävät puoli tuntia kerrallaan. Meiltä kestää tanssistudiolle viisi minuuttia joten aikaa tunteihin ei lopulta kulu viikosta kovin paljon vaikka niitä onkin kolmeen otteeseen. Ratsastustunteihin meillä ei enää valitettavasti ole mahdollisuutta koska ratsastuksenopettajamme päätti lopettaa opettamisen, eivätkä uimatunnitkaan ole vielä päässeet alkuun kun sää on ollut niin kurja. Että jospa kolme balettituntia viikossa ei nyt tuntuisikaan niin paljolta kuin miltä se kuulostaa, kun muita harrastuksia ei meillä kellään nyt vaihteeksi olekaan? 

Sen lisäksi, että minua huolettaa pienen tytön sitoutuminen kolmeen tanssituntiin viikossa, minua mietityttää myös se miten baletti on niin leimautunut juuri tyttöjen harrastukseksi. Se on selkeästi tyttöjen harrastus etenkin täällä Belmopanissa, missä pojilla ei ole ollenkaan asiaa balettitunneille. Haluaisin yrittää korostaa tytöilleni kuinka he voivat olla paljon muutakin kuin prinsessoja ja ballerinoja, erityisesti kun elämme täällä machokulttuurissa. Mutta valinnanvaraa ei tosiaan ole. Kylällä on tällä hetkellä kaksi tanssistudiota, joissa pienillä tytöillä on mahdollisuus opetella balettia, ei muuta. Jos mielii harrastaa tanssia, baletti on ainut vaihtoehto. Ja muuta ohjattua tekemistä ei kolmevuotiaille kylällä näillä näkymin olekaan. 

Katsotaan mitä tästä tulee. Tärkeintä on kuitenkin tietysti mitä Matilda itse balettitunneista ajattelee, ja se selviää pian.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kylmä

Meillä on kylmä. Lämpömittari näyttää pariakymmentä astetta tai vähän allekin. Se ei ehkä kuulosta niin pahalta, mutta näissä oloissa se on aika vähän. Meillähän ei ole minkäänlaista lämmitystä talossa ja ikkunoissa ei ole kunnollisia laseja. Kovalla helteellä on kätevää, että ikkunoista pääsee sisään pieni tuulenvire. Tällä säällä se ei tunnu lainkaan yhtä mukavalta. Ikkunoista kirjaimellisesti tuulee sisään ja kiviseinät, jotka kuumalla säällä varaavat itseensä lämpöä hohkaavatkin tällä hetkellä kylmää.  

Tavallisesti näin viileää ei täällä ole kuin öisin, enimmillään muutaman viikon verran talvikuukausien aikana. Nyt yöt ovatkin ihan oma lukunsa, kun lämpötila laskee vielä päivääkin alemmaksi. Viime yönä pidin vauvaa vuorotellen molemmista käsistä kiinni ja yritin lämmittää hänen kylmiä sormiaan. Vauvalla oli päällään kaksi kerrosta vaatteita ja lämmin peitto, jota en tietenkään voinut kuitenkaan vetää kokonaan vauvan päälle ettei se pääsisi häntä vahingossa tukehduttamaan. Hanskoja minulla ei vauvalle täällä ole koska ei tullut mieleeni, että saattaisin sellaisia täällä tropiikissa tarvita. Isommilla lapsilla oli heilläkin kaksi pyjamaa päällekkäin. Heillä on myös sängyissään lämpimät peitot mutta molemmilla on paha tapa potkia peitto pois päältään oli sitten miten kylmä hyvänsä. Kolme neljä kertaa kävin viime yönä lastenhuoneessa laittamassa Mikolle ja Matildalle peittoa paremmin päälle. Jossain vaiheessa yötä Miko siirtyi kylmissään Cosimon ja minun sänkyyn. 

Vauva on nukkunut syntymästään asti vieressäni, mutta tänä yönä taidan olla kaukaa viisas ja ottaa isommatkin lapset samantien viereeni nukkumaan. Säästynpähän kulkemasta kahden huoneen väliä läpi yön. Lastenhuone on joka tapauksessa jostain syystä vielä meidänkin huonettamme kylmempi, joten sieltä sopii nyt suosiolla lähteä evakkoon siihen asti, että ilma taas vähän lämpenee. 

Olen yrittänyt selvittää johtuuko sateinen ja kylmä ilma Belizessä Pohjois-Amerikan yllä vaikuttavasta sääalueesta, vai mikä on syynä siihen, että täällä on nyt niin harvinaisen kurjat sääolosuhteet. En ole kuitenkaan löytänyt oikein minkäänlaista tietoa siitä mistä nyt oikein tuulee. Epäselvää on myös se kuinka kauan kylmä sää jatkuu. Osa säätiedotuksista lupaa kolmenkymmenen asteen lämpöä jo loppuviikoksi, mutta niitten mukaan meillä on toisaalta tällä hetkelläkin huomattavasti todellista lämpimämpää. 

Minulla on tänään päälläni pitkät housut, t-paita, pitkähihainen paita, villatakki, ja kaksi paria sukkia päällekkäin. Eilen join kuppikaupalla vihreää teetä pysyäkseni lämpimänä. Tänään taitaa olla vuorossa kaakao. Selkäni sai viime yönä kylmää ja alaselkäni on jumissa. Tekisi mieli vain yrittää löytää vauvan kanssa sohvalla peiton alla hyvä asento ja pysytellä siinä iltaan asti. Mutta tänään iltapäivällä on Matildan ensimmäinen balettitunti. Särkylääkkeen ja lisävaatekerrosten voimin täytyy siis kohta lähteä katsomaan miltä ohjattu liikunta Matildasta vaikuttaa. Onneksi balettipukuun kuuluu sukkahousut! Tavallisissa oloissa ne ovat varmasti täällä tuskaisen kuumat päällä mutta tänään tulevat enemmän kuin tarpeeseen.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Uudenvuodenaattovieras

Uudenvuodenaattoiltana huomasimme keittiönovessa tällaisen kaverin, onneksi toisella puolella lasia. Kovat sateet tuovat usein talojen tuntumaan ja sisälle asti kaikenlaisia ötököitä. Toistaiseksi olemme säästyneet pahemmilta yllätyksiltä.
Ihan pienestä hämähäkistä ei ollut kyse, mutta myrkyllinen se ei sentään tainnut olla. Uuden vuoden ensimmäiseen aamuun mennessä oli hämähäkki jo siirtynyt muihin maisemiin.

Tervetuloa arki

Onpa mukavaa olla taas kerran tällä puolen joulun ja uuden vuoden juhlallisuuksia! Joulu sujui kaikin puolin mukavasti, mutta joulun- ja uudenvuodenpyhät tuntuivat silti tuskastuttavan pitkiltä. Lapsuudessa ja nuoruudessa Suomessa minua ahdisti kun aattoiltapäivänä raitiovaunut ja bussit lakkasivat kulkemasta ja elämä pysähtyi useammaksi päiväksi. Belmopan ei onneksi sentään hiljentynyt ihan samalla tapaa joulun ajaksi. Joulupäivänä vastapäisessä talossa tehtiin muuttoa, ja tapaninpäivänä oli meille tulossa korjausmies korjaamaan rännejä. Ränninkorjaaja tuli lopulta itse asiassa vasta uudenvuodenaattona, mutta minua riemastutti jo ajatus siitä, että tapaninpäivänä tehtäisiin töitä ihan tavalliseen malliin.

Jouluaattona kuuseen paistoi jonkun hetken ihana tropiikin aurinko. Aurinkoa ei ole täällä viime viikkoina liiaksi asti näkynyt.
Vuodenvaihde ei ollut minulle tänäkään vuonna mikään erityinen käännekohta. Emme jaksaneet uutta vuotta mitenkään erityisesti juhlistaa vaan ilta sujui täällä kotosalla ihan ihan tavalliseen tapaan. Uudenvuodenaattoyö tietysti erosi tavallisesta siltä osin, että raketit paukkuivat auringonlaskusta pitkälle aamuyöhön. Cosimo istui pahimman paukkeen ajan alakerrassa koirien seurana lukemassa; minä päivystin yläkerrassa siltä varalta, että lapset heräisivät paukkeeseen. Paukkupelkoinen Pongo-parka läähätti hermostuksissaan muutaman tunnin verran uudenvuodenaattoyönä niin kovaa, että se kuului yläkertaan asti.

Jonkun verran on paukkunut vielä vuoden ensimmäisinäkin iltoina ja öinä. Täytyy toivoa, että raketit alkavat vihdoin olla lopussa eikä niitä olisi enää liiemmin tuleville illoille ja öille jemmassa. 

Lomapäiviin on kuulunut lasten pienten ystävien vierailuja ja leppoisaa lepäilyä kotona jouluelokuvia katsellen, mutta ikävä kyllä myös vähän sairastelua. Lapset ovat onneksi pysyneet terveinä, mutta minä en ole ollut ihan yhtä onnekas. Minun vastustuskykyni ei taida olla parhaimmillaan sillä tuntuu siltä kuin olisin koko ajan joko tulossa sairaaksi tai juuri paranemassa edellisestä vaivasta.

Yksi loma-aamu kului paikallisen klinikan odotushuoneessa.

Loputtomista sateista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, meidän banaanipuumme ovat vihdoin alkaneet kantaa hedelmää. Meillä on puutarhassa tavallisten banaanien lisäksi kasvamassa myös ruokabanaaneja ja pikkubanaaneja. Ensimmäisenä kypsyivät pikkubanaanit, joita täällä usein kutsutaan lady finger -banaaneiksi eli hienon naisen sormiksi. Ne ovat pituudeltaan noin puolet tavallisesta banaanista mutta aika lailla yhtä paksuja. Maultaan ne ovat tavallisia banaaneja makeampia ja minun mielestäni niissä maistuu sivumakuna mustikan maku. Pikkubanaanit ovat suurta herkkuani ja on mahtavaa, että meillä on niitä nyt kokonainen oksallinen nautittavana. 

Banaanit kypsyvät vähän kerrallaan.


Lasten joululomaa kestää vielä tämän viikon loppuun ja sitten saadaankin taas tavallisesta arjesta kiinni. Minusta on aina ihanaa kun olemme koko porukka kotosalla, mutta toisaalta lasten koulu rytmittää arkea ja tuo siihen omat rutiininsa. Minä alan olla valmis arjen alkamiseen. Mehän olemme oikeastaan lomailleet nyt enemmän tai vähemmän heinäkuusta asti. Vähän uteliaana odotan miten tämä vähän uudenlainen arki nyt lähteekään käyntiin, Miko ja Matilda koulussa, Cosimo ja minä molemmat kotosalla vauvan kanssa.