lauantai 22. helmikuuta 2014

Uskonkysymyksiä

Belizessä uskonto elää arjessa huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Suomessa. Täällä yhtenään ja luontevasti kiitetään Jumalaa ja toivotetaan Jumalan siunausta; kokoukset aloitetaan Belizessä rukouksella; tuttavaperheen lasten tanssikoulun jouluesitystä edelsi rukous ja koko esitys taisi perustua Raamatun tarinoihin. Busseja ajaa kuskin lisäksi silloin tällöin Jeesus (Jesus is my copilot lukee joissain busseissa), autoissa on Jeesukseen viittaavia kala-kuvioita ja niiden rinnalla tarroja joissa kehotetaan suojelemaan kohdussa olevia lapsia (protect the children that are in the womb). Apteekin seinässä lukee This is the Lord's Territory Covered by His Blood (tämä on Herran reviiriä, Hänen verensä peittämä) eikä se tunnu hätkähdyttävän ketään muuta kuin minua. Tosin samaisen apteekin toisella seinällä lukee myös, että apteekilla on lupa myydä lääkkeitä ja myrkkyjä, mikä kuulostaa minuun korviini vähän erikoiselta sekin. 

Belizestä löytyy useampia eri kristinuskon lahkoja, ja lisäksi jonkun verran myös muita uskontoja. Meidän tuttavapiiristämme täältä löytyy kristittyjä mormoneista katolisiin, jehovantodistajista mennoniittoihin, ja lisäksi muun muassa ainakin muutamia muslimeja ja sikhejä. Ateismi tai uskonnottomuus on sen sijaan täällä aika harvinaista. Uskonto ja uskonnollisuus, ja erityisesti kristillisyys, on Belizessä niin tavallinen asia, ettei kenellekään tule tavallisesti oikein edes mieleen se vaihtoehto, että joku ei olisi uskonnollinen. Uskonnottomuus tuntuukin monelle olevan melkeinpä pelottava ilmiö. Ehkäpä siksi, että se on niin harvinaista. Tai ehkä siksi, että moraali ja moraalisuus yhdistetään niin helposti uskonnollisuuteen. Meiltä uskonnottomilta on täällä ihan suoraan kysytty miten määritämme mikä on hyvää ja mikä pahaa kun meitä ei ohjaa mikään jumala tai uskonto. 

Toissailtana kuului etäältä laulua. Vähitellen se tuli lähemmäksi. Koirat heräsivät pedeistään haukkumaan talomme ohi kulkevaa kristittyjen kulkuetta. En tiedä miksi pieni ryhmä ihmisiä kulki illan pimeydessä Belmopanin teitä ja katuja laulamassa Jeesuksesta. Se ei sinänsä ollut yllättävää, koska uskonto on todellakin täällä aina tavalla tai toisella niin läsnä, mutta koskaan ennen en kuitenkaan samanlaista kulkuetta ole täällä nähnyt. Suurempia kristittyjen kulkueita järjestetään muutaman kerran vuodessa mutta tällaiset pienemmät, spontaanimmat kulkueet ovat harvinaisia. 

Kulkue herätti mielessäni erilaisia ajatuksia. Koiramme ovat tottuneet siihen, että pimeän aikaan kukaan ei vartijoita lukuunottamatta kulje kotimme lähellä. Uskon koirien asettuvan lopulta hyvin ympäristöön kuin ympäristöön kunhan me heidän ihmisemme olemme lähellä. Mutta sitä en ollut tullut ajatelleeksi, että melkein missä tahansa on enemmän elämää kuin täällä Belmopanin laitamilla pimeän jälkeen. Tulevassa kotimaassamme koirat arvatenkin alkuun tuntevat tarvetta haukkua öisin kaikkia ohikulkijoita. Eli levottomia öitä on taatusti muuton jälkeen edessä, suuntautui muutto sitten minne hyvänsä.

Toinen ajatus joka tuli mieleeni kun kuuntelin kulkueen etääntyvää laulua oli se, etten taida osata oikein kuvitellakaan miltä tuntuisi elää ympäristössä jossa valtauskonto on jokin muu kuin kristinusko. Vaikken kristitty itse olekaan ja vaikka olen kyllä tutustunut muihinkin uskontoihin, kristinusko on silti uskonnoista minulle ehdottomasti tutuin. Toistaiseksi olen elämässäni asunut vain maissa joissa kristityt ovat selkeästi suurin uskonnollinen ryhmä. Jos suhteessa kristinuskoon tunnen itseni usein ulkopuoliseksi niin miltäköhän mahtaisi minusta tuntua maassa jossa valtauskonto onkin islam tai vaikkapa buddhalaisuus? 

En tiedä mikä kulkueen perimmäinen tarkoitus oli, mutta minut se siis ainakin herätti ajattelemaan. Ei tosin suinkaan kristinuskon perimmäisiä kysymyksiä vaan muuttoa, koirien sopeutumista, uskontoa ylipäätään ja kulttuurishokin olemusta. 

perjantai 21. helmikuuta 2014

Sekalaisia mietteitä

Jäin muutama ilta sitten katsomaan televisio-ohjelmaa jossa amerikkalainen pariskunta etsi uutta kotia Virginiasta, Yhdysvalloista. Kyseinen televisiosarja esittelee muuttoja jotka kohdistuvat joko Yhdysvaltojen sisälle tai sitten johonkin kaukaisempaan kohteeseen, tavallisesti eurooppalaiseen pääkaupunkiin tai väli- tai eteläamerikkalaiseen lomakohteeseen. 

Minun näkökulmastani eksoottisia muuttoja huomattavasti mielenkiintoisempaa on nähdä ihmisten valitsevan uutta kotia omilta kotikulmiltaan. Minun on tässä omassa tilanteessani välillä vaikea muistaa, että suuri osa muutoista tapahtuu kuitenkin saman kaupungin sisällä, tai vähintäänkin saman maan rajojen sisäpuolella. En osaa oikein edes kuvitella miltä tuntuu valita ainoastaan uutta kotia. Meidän muuttopäätöksemme kun liittyvät tällä hetkellä laajempiin asuinolosuhteisiin kuin itse taloon tai asuntoon. Emme edes tiedä minkälaisesta asumuksesta unelmoida ennen kuin olemme perillä uudessa maassa. Tai niin on ainakin ollut tähän asti.  

Kun muutimme Kingstoniin asuimme alkuun kuukauden verran huoneistohotellissa. Kiinteistövälittäjä kuljetti meitä katsomassa vapaana olevia taloja. Yhdessä muuten ihan mukavassa talossa oli jo omasta takaa huonekalut, mikä ei käynyt meille koska odottelimme konttia täynnä omia huonekalujamme. Toinen talo oli niin valtava ettemme tienneet miten olisimme saaneet sen sisustettua; asun mieluummin pienessä ja kotoisassa tilassa kuin valtavassa tyhjässä hallissa. Kolmatta taloa vielä rakennettiin, neljäs talo oli ihana mutta ei lopulta päätynytkään vuokramarkkinoille. Koti johon päädyimme vaikutti meidät kauniinvärisillä seinämaaleillaan ja mahtavalla terassillaan. Valitsemamme talo oli meille oikeastaan liian suuri - seitsemän huonetta ja viisi kylpyhuonetta vain meille kahdelle - mutta huoneet olivat sopivankokoisia ja sinänsä kodikkaita. Näin jälkikäteen pahinta Kingstonin talossamme oli asia joka ei oikeastaan liittynyt itse taloon ollenkaan: en koskaan tottunut katsomaan ulos tiheitten kaltereiden läpi. Minusta tuntui kuin olisin elänyt vankilassa.

Erona Belizeen muutossa oli se, että Belmopan oli Cosimolle jo tuttu hänen työmatkojensa myötä. Cosimo oli ehtinyt käydä tutustumassa useampaan taloon Belmopanissa ja päätynyt niistä yhteen, mutta halusi minun vielä näkevän talon ennen vuokrasopimuksen tekemistä. Talo oli kaikkea muuta kuin täydellinen - alakertaa dominoi valtava portaikko, jonka puolien välistä mahtuisi tippumaan suurempikin lapsi - mutta talossa oli suuri keittiö ja suurehko piha, ja sopiva määrä huoneita. Talo oli myös hyvällä alueella, lähellä Cosimon toimistoa. Oli selvää, ettei pienessä kylässä olisi loputtomasti valinnanvaraa joten katsoin suosiolla sormieni läpi talon puutteita. Belmopanin kodissammekin on muuten kalterit ikkunoissa, mutta vain alakerrassa. Täällä kalterit eivät kuitenkaan ole yhtä tiiviit kuin Kingstonissa; täällä ikkunasta näkee alakerrassakin ulos eikä katse jumiudu kaltereihin.

Tuntuu jotenkin huimalta ajatella, että vielä joskus valitsemme ehkä itsellemme pysyvää asumusta jostain ihan tavallisesta kaupungista. Se on minusta tällä hetkellä melkein hassu ajatus. Ettäkö siis voisin oikeasti joskus miettiä taloa itseään, julkista liikennettä, etäisyyttä kauppoihin ja muihin palveluihin? On varmasti myös ihan erilaista valita taloa jossa uskoo asuvansa muutaman vuoden sijaan pitkän aikaa. Onhan meillä oman pysyvämmän kodin valinnasta toki kokemusta Suomen talon osalta. Mutta talomme Suomessa on kuitenkin ainakin toistaiseksi loma-asunto, eli emme ole joutuneet tai päässeet tosissamme miettimään miltä siellä tuntuisi asua pysyvästi. 

Toistaiseksi kaikki on muuton osalta ihan auki. Muutama hakemus on vetämässä eri puolille maailmaa. Minun mieleni taustalla pyörivät edelleen turvallisuuskysymykset ja malariariskit. Yritän ajoittain kuvitella itseni toisenlaiseen ympäristöön, mutta suurimmaksi osaksi elelen kyllä ihan tässä hetkessä. Kolmen pienen lapsen kanssa melkein joka hetkeen riittää tekemistä ja ajankohtaista ajateltavaa. Tällä viikolla meillä on sairastettu, joten puuhaa on ollut tavallistakin enemmän; kuumeen mittaamista ja lääkkeiden annostelua, pienten potilaiden viihdyttämistä. 

Mutta olemme me joitain tulevaisuudensuunnitelmiakin ehtineet lyödä lukkoon viime päivinä. Varattuna on kaikkien aikojen reissu: Disney World, Legoland ja Kennedy Space Center; asuntona oma pieni talo uima-altaineen. Lapset ovat innoissaan mutta niin olemme kyllä me vanhemmatkin. Legolandissa kävimme viime keväänä Kaliforniassa joten tiedämme siltä osin vähän mitä odottaa. Jännittävää on nähdä millainen on kuuluisa Disney World, ja mielenkiintoista saada tutustua avaruuskeskukseenkin. Kummassakaan en ole vielä koskaan käynyt. Omassa talossa voimme laittaa rauhassa itse gluteenitonta ruokaa ja toisaalta ehdimme toivottavasti myös jonkun verran nauttia Orlandon ravintoloiden gluteenittomista tarjoiluista. Disney Worldissa osataan kuulemani mukaan hoitaa erikoisruokavaliot mallikkaasti eli tiedän, ettei ainakaan Disney-päivinä tarvitse huolehtia Matildan ruokailuista. 

Kaikenlaista jännittävää on siis vireillä, mutta toisaalta tavallinen arki maistuu minulle yhtä hyvin kuin ennenkin. Vieressäni isosisko kutittaa pikkusiskon jalkaa, pikkusisko kikattaa. Isoveli-toipilas on rauhoittunut katsomaan televisiota. Cosimo lähti hetkeksi hoitamaan asioita; koirat poukkoilevat pihalla. Ulkona aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Helppo elää hetkessä kun hetket ovat näin hyviä.

torstai 6. helmikuuta 2014

Leipää ja sämpylöitä

Viikko sitten opin vihdoin leipomaan gluteenitonta leipää. Puolisentoista vuotta siihen meni. On vaikea kuvailla riemuani kun leipä onnistui ja maistui vaativalle makutuomarille; Matilda söi tyytyväisenä yhden palan leipää ja pyysi samantien toisen. 

Olen kuluneiden kuukausien aikana lukenut lukemattomia reseptejä ja koettanut valmistaa gluteenitonta leipää useamman kerran. Jokin on aina mennyt vikaan. Pitkään luulin, että gluteenittoman leivän tekeminen eroaa ratkaisevalla tavalla gluteenillisen leivän teosta, enkä oikein tiennyt mistä aloittaisin uuden oppimisen. Minusta tuntui vaikealta ajatus gluteenittomien jauhojen sekoittamisesta toisiinsa oikeassa suhteessa. Enkä tiennyt mistä Belizestä löytäisin psylliumia, joka toimii gluteenittoman leivän kiinneaineena. 

Muutama viikko sitten löysin kuitenkin psylliumia ihan sattumalta mennoniittakylän luontaistuotekaupasta. Ostin samantien sekä psylliumrouhetta että -jauhetta, koska en tiennyt kumpi soveltuu leipomiseen paremmin. Samoihin aikoihin sain Yhdysvalloista satsin gluteenittomia kaurajauhoja. Löysin suomalaisesta blogista helponoloisen kauraleipäreseptin jossa ei ollut turhan monia raaka-aineita. Päätin koettaa onneani. Kaurajauhojen ja -hiutaleiden lisäksi käytin amerikkalaista valmista gluteenitonta jauhesekoitusta (ohjeen kahden eri sekoituksen sijaan vain yhtä) ja tuorehiivan sijaan kuivahiivaa. Jauhon ja nesteen suhde on täällä kosteissa olosuhteissa toinen eli lisäsin ohjeeseen molempia jauhoja sen verran, että sain taikinasta käsiteltävää. Leipä onnistui erinomaisesti. 

Muutamaa päivää myöhemmin rohkaistuin leipomaan uudelleen. Valmis jauhoseos oli kuitenkin harmikseni päässyt loppumaan. Minulla on kuivakaappi täynnä erilaisia gluteenittomia jauhoja; niitten erilaiset ominaisuudet ja maut ovat minulle jo aika tuttuja, mutta en hahmota sääntöjä joilla jauhoja sekoitetaan toisiinsa. Olin kuitenkin onneksi muutama viikko sitten löytänyt amerikkalaisesta blogista helpon ohjeen täysjyväjauhosekoitusten valmistamiseen. Siinä neuvotaan valitsemaan gluteenittomista täysjyväviljoista oman maun mukaan 700 gramman sekoitus ja yhdistämään se 300 grammaan gluteenittomia tärkkelyksiä. Näin syntyy kilon verran valmista leipäjauhoa. 

Otin siis esiin ruokavaakani ja gluteenittomat jauho- ja tärkkelysvalikoimani. Viljoista valitsin sekoitukseen hirssiä, kvinoaa, gluteenitonta kaurajauhoa ja amaranttia ja tärkkelyksistä tapiokaa ja maissitärkkelystä. 

Päätin yrittää tällä kertaa sämpylöitä. Hain sämpyläohjeen samasta blogista, josta olin löytänyt kauraleipäohjeenkin. Valmiin jauhosekoituksen sijaan käytin omaa sekoitustani. Taas kerran jouduin käsituntumalla määrittämään tarvittavan jauhon määrän, koska Belizen korkea ilmankosteus vaatii suomalaisia oloja huomattavasti suuremman määrän jauhoja. Muilta osin seurasin ohjetta. Sämpylät nousivat hienosti, paistuivat kauniisti ja maistuivat erinomaisilta. 

On mahtavaa voida tarjota Matildalle kotonaleivottua leipää. Tuntuu myös suurelta saavutukselta osata sekoittaa itse toimiva jauhosekoitus. Osassa käyttämistäni jauhoista on aika vahva maku, mutta yhdistettynä toisiinsa mikään niistä ei mielestäni noussut turhan dominoivaksi vaan leipä maistui mielenkiintoisen runsaalta. Innolla odotan tilaisuutta sekoittaa taas uuden satsin jauhoja, vähän eri suhteessa vaihtelun vuoksi. 

On ollut myös äärimmäisen antoisaa saada pitkästä aikaa vaivata ja käsitellä leipätaikinaa. En ollut tajunnutkaan kuinka paljon olin ikävöinyt leipätaikinan vaivaamista. Nämä viime päivinä tekemäni taikinat eivät tunnu ratkaisevalla tavalla erilaisilta kuin tavalliset leipätaikinat, vaikka ne onkin kai syytä jättää aavistuksen kosteammiksi kuin perinteiset leipätaikinat. Näillä jauhoilla ja ohjeilla tehty leipä on niin taikinavaiheessa kuin valmiinakin joka tapauksessa rakenteeltaan hyvin leipämäistä. Sitä on hyvä leipomisvaiheessa käsitellä - se ei ole liian liisterimäistä. Ja valmiina leipä tai sämpylät ovat helppoja leikata, haukata ja syödä - eivät murene käsiin. 

En melkein voi uskoa, että olen oppinut tekemään gluteenitonta leipää. Niin mahdottomalta se vaikutti alkuun Matildan diagnoosin jälkeen. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Seuraava tavoite taitaakin kai sitten olla gluteeniton täytekakku.