perjantai 21. helmikuuta 2014

Sekalaisia mietteitä

Jäin muutama ilta sitten katsomaan televisio-ohjelmaa jossa amerikkalainen pariskunta etsi uutta kotia Virginiasta, Yhdysvalloista. Kyseinen televisiosarja esittelee muuttoja jotka kohdistuvat joko Yhdysvaltojen sisälle tai sitten johonkin kaukaisempaan kohteeseen, tavallisesti eurooppalaiseen pääkaupunkiin tai väli- tai eteläamerikkalaiseen lomakohteeseen. 

Minun näkökulmastani eksoottisia muuttoja huomattavasti mielenkiintoisempaa on nähdä ihmisten valitsevan uutta kotia omilta kotikulmiltaan. Minun on tässä omassa tilanteessani välillä vaikea muistaa, että suuri osa muutoista tapahtuu kuitenkin saman kaupungin sisällä, tai vähintäänkin saman maan rajojen sisäpuolella. En osaa oikein edes kuvitella miltä tuntuu valita ainoastaan uutta kotia. Meidän muuttopäätöksemme kun liittyvät tällä hetkellä laajempiin asuinolosuhteisiin kuin itse taloon tai asuntoon. Emme edes tiedä minkälaisesta asumuksesta unelmoida ennen kuin olemme perillä uudessa maassa. Tai niin on ainakin ollut tähän asti.  

Kun muutimme Kingstoniin asuimme alkuun kuukauden verran huoneistohotellissa. Kiinteistövälittäjä kuljetti meitä katsomassa vapaana olevia taloja. Yhdessä muuten ihan mukavassa talossa oli jo omasta takaa huonekalut, mikä ei käynyt meille koska odottelimme konttia täynnä omia huonekalujamme. Toinen talo oli niin valtava ettemme tienneet miten olisimme saaneet sen sisustettua; asun mieluummin pienessä ja kotoisassa tilassa kuin valtavassa tyhjässä hallissa. Kolmatta taloa vielä rakennettiin, neljäs talo oli ihana mutta ei lopulta päätynytkään vuokramarkkinoille. Koti johon päädyimme vaikutti meidät kauniinvärisillä seinämaaleillaan ja mahtavalla terassillaan. Valitsemamme talo oli meille oikeastaan liian suuri - seitsemän huonetta ja viisi kylpyhuonetta vain meille kahdelle - mutta huoneet olivat sopivankokoisia ja sinänsä kodikkaita. Näin jälkikäteen pahinta Kingstonin talossamme oli asia joka ei oikeastaan liittynyt itse taloon ollenkaan: en koskaan tottunut katsomaan ulos tiheitten kaltereiden läpi. Minusta tuntui kuin olisin elänyt vankilassa.

Erona Belizeen muutossa oli se, että Belmopan oli Cosimolle jo tuttu hänen työmatkojensa myötä. Cosimo oli ehtinyt käydä tutustumassa useampaan taloon Belmopanissa ja päätynyt niistä yhteen, mutta halusi minun vielä näkevän talon ennen vuokrasopimuksen tekemistä. Talo oli kaikkea muuta kuin täydellinen - alakertaa dominoi valtava portaikko, jonka puolien välistä mahtuisi tippumaan suurempikin lapsi - mutta talossa oli suuri keittiö ja suurehko piha, ja sopiva määrä huoneita. Talo oli myös hyvällä alueella, lähellä Cosimon toimistoa. Oli selvää, ettei pienessä kylässä olisi loputtomasti valinnanvaraa joten katsoin suosiolla sormieni läpi talon puutteita. Belmopanin kodissammekin on muuten kalterit ikkunoissa, mutta vain alakerrassa. Täällä kalterit eivät kuitenkaan ole yhtä tiiviit kuin Kingstonissa; täällä ikkunasta näkee alakerrassakin ulos eikä katse jumiudu kaltereihin.

Tuntuu jotenkin huimalta ajatella, että vielä joskus valitsemme ehkä itsellemme pysyvää asumusta jostain ihan tavallisesta kaupungista. Se on minusta tällä hetkellä melkein hassu ajatus. Ettäkö siis voisin oikeasti joskus miettiä taloa itseään, julkista liikennettä, etäisyyttä kauppoihin ja muihin palveluihin? On varmasti myös ihan erilaista valita taloa jossa uskoo asuvansa muutaman vuoden sijaan pitkän aikaa. Onhan meillä oman pysyvämmän kodin valinnasta toki kokemusta Suomen talon osalta. Mutta talomme Suomessa on kuitenkin ainakin toistaiseksi loma-asunto, eli emme ole joutuneet tai päässeet tosissamme miettimään miltä siellä tuntuisi asua pysyvästi. 

Toistaiseksi kaikki on muuton osalta ihan auki. Muutama hakemus on vetämässä eri puolille maailmaa. Minun mieleni taustalla pyörivät edelleen turvallisuuskysymykset ja malariariskit. Yritän ajoittain kuvitella itseni toisenlaiseen ympäristöön, mutta suurimmaksi osaksi elelen kyllä ihan tässä hetkessä. Kolmen pienen lapsen kanssa melkein joka hetkeen riittää tekemistä ja ajankohtaista ajateltavaa. Tällä viikolla meillä on sairastettu, joten puuhaa on ollut tavallistakin enemmän; kuumeen mittaamista ja lääkkeiden annostelua, pienten potilaiden viihdyttämistä. 

Mutta olemme me joitain tulevaisuudensuunnitelmiakin ehtineet lyödä lukkoon viime päivinä. Varattuna on kaikkien aikojen reissu: Disney World, Legoland ja Kennedy Space Center; asuntona oma pieni talo uima-altaineen. Lapset ovat innoissaan mutta niin olemme kyllä me vanhemmatkin. Legolandissa kävimme viime keväänä Kaliforniassa joten tiedämme siltä osin vähän mitä odottaa. Jännittävää on nähdä millainen on kuuluisa Disney World, ja mielenkiintoista saada tutustua avaruuskeskukseenkin. Kummassakaan en ole vielä koskaan käynyt. Omassa talossa voimme laittaa rauhassa itse gluteenitonta ruokaa ja toisaalta ehdimme toivottavasti myös jonkun verran nauttia Orlandon ravintoloiden gluteenittomista tarjoiluista. Disney Worldissa osataan kuulemani mukaan hoitaa erikoisruokavaliot mallikkaasti eli tiedän, ettei ainakaan Disney-päivinä tarvitse huolehtia Matildan ruokailuista. 

Kaikenlaista jännittävää on siis vireillä, mutta toisaalta tavallinen arki maistuu minulle yhtä hyvin kuin ennenkin. Vieressäni isosisko kutittaa pikkusiskon jalkaa, pikkusisko kikattaa. Isoveli-toipilas on rauhoittunut katsomaan televisiota. Cosimo lähti hetkeksi hoitamaan asioita; koirat poukkoilevat pihalla. Ulkona aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Helppo elää hetkessä kun hetket ovat näin hyviä.

10 kommenttia:

  1. Hyvältä kuulostaa hetki, ja hyvältä kuulostaa myös reissu! Oih, avaruuskeskukseen olisi ihan huimaa päästä. Nauttikaa lomasta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avaruuskeskuksesta meillä intoilee lähinnä isä ja poika mutta arvaan, että me muutkin yllätytään siltäkin osin iloisesti :) Lomaa täytyy vielä hetki odottaa mutta sekin on oikeastaan aika ihanaa.

      Poista
  2. Taidan tietaa kyseisen ohjelman. Hassua seurata miten taalla (USAssa) tartutaan niin jarkyttavan pieniin yksityiskohtiin taloa valitessa (lamput, jotka kuuluvat yleensa kauppaan, seka seinien vari, jonka saa vaihdettua maalaamalla). Ja sitten kun joku muuttaa USAsta eurooppaan niin pienet huoneet ja jaakaappi seka pikkuruiset kylpyhuoneet ovat kauheita, ylitsepaasemattomia asioita. :)
    Reissu Floridaan kuulostaa ihanalta. Varatkaa aikaa Disneyworldissa yhteen kohteeseen ainakin paiva. Eika siinakaan kaikkea kerkea imemaan itseensa. Lego Landissa ei olla kayty mutta Kenedy Space centerissa kyllakin. Komuksia kaikki. ja hyvia sellaisia. ja talo uima-altaalla. Eihan sita muuta tarvitsisikaan. :) Lapset jo siita tykkaavat niin paljon.
    tsemppia kaikkiin muuttoon liittyviin juttuihin. Pahkailyt siis jatkuvat. Toivottavasti jotain paatoksiakin tulisi.
    Ja paranemisia sinne. Meilla on myos sairasteltu... juuri koulun lomaviikkona. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan joskus nähty samaisesta sarjasta jokunen jakso Belizeen muuttajista ja puisteltu päätämme miten pieniin yksityiskohtiin he ovat jääneet kiinni. Täällä kun asuu niin tietää aika hyvin mitä realistisesti kannattaa odottaa. Ja tosiaan on koomista miten kynnyskysymyksiksi saattaa nousta jotkut seinävärit kun nehän voi kuitenkin aina vaihtaa... Ihan viihdyttävä ohjelma silti välillä.

      Disney Worldiin varattiin juuri liput, yhteensä neljä päivää ja tosiaan päivä per kohde -linjalla ajateltiin edetä. On kutkuttavan ihanaa päästä näkemään miten lapset Disney-visiitistä tulevat nauttimaan. Legoland Kaliforniassa oli jo niin ikimuistoinen kokemus heille. Kunhan nyt saadaan tosiaan heidät suostuteltua lähtemään sieltä omasta uima-altaasta liikenteeseen :)

      Kurjaa että teilläkin sairastetaan. Ja vielä lomaviikolla! Tämä on nyt tätä sesonkia vissiin. Pikaista paranemista myös sinnepäin!

      Poista
  3. Taallakin on sairasteltu ja vaikka flunssa ei ole ollut kova niin sitakin sitkeampi. Teilla on ihana reissu tiedossa, wau tuo avaruuskeskus on taatusti mielenkiintoinen. Meillakin on kalterit ikkunoissa ja halytysjarjestelma, nain oli myös Ankarassa, onneksi kalterit ovat 'kauniit' mutta kyllahan se saa toisinaan ajattelemaan etta pitaakö sita asua maassa missa turvallisuustilanne vaatii ne kalterit, nain taitaa olla kylla jo aika monessa maassa, ikava kylla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei vielä koskaan ole ollut kauniita kaltereita - tiedän kyllä minkälaisia tarkoitat. Ehkä seuraavassa maassa! Niinhän se on, että nuo kalterit itsessään pistävät ajattelemaan turvallisuusasioita. Tosin meillä on täällä niin harvanlaiset nuo kalterit, että pienempi rosvo taitaisi päästä kalterien välistä sisälle. :)

      Avaruuskeskus on varmasti jännä paikka mutta täytyy myöntää, että vielä enemmän odotan tuota Disney-kokemusta. Mielenkiintoista nähdä minkälainen paikka Disney World oikeasti on, ja ennen kaikkea mitä lapset siitä pitävät.

      Toivottavasti teilläkin pian parannutaan. Meillä näyttäisi tänä aamuna koko porukka voivan onneksi jo paremmin. Uimatunnille ei sentään vielä päästä mutta nyt on jo sen verran virtaa molemmissa lapsissa että jaksavat leikkiä tavalliseen tapaan.

      Poista
  4. Oi miten jännittäviä juttuja tiedossa! Minä olisin kyllä ihan täpinöissäni tuosta tulevasta reissusta, vaikka aikuinen olenkin. :-)

    Viimeksi muutimme Intiaan samalla tavalla, että ensin asuimme anoppilassa kuukauden, josta käsin sitten etsimme asuntoa. Täydellistä ei löytynyt, mutta aika hyvä kumminkin. Kompromisseja joutuu aina pakostakin tekemään. Edelliseen Intian-asuntoon päädyimme niin, että se kuului ukkelin kaverille, ja kun asunto sattui olemaan vapaana, muutimme sinne. Aluksi asunto vaikutti ihan ok:lta, mutta lopulta inhosin asuntoa sydämeni pohjasta. Saan vieläkin näppylöitä, kun vain ajattelenkin paikkaa. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin aikuinen intoilen jo etukäteen Disney-prinsessojen ja muiden hahmojen tapaamista :) Että jännä loma edessä todellakin.

      Tämä meidän Belizen-koti saa mut välillä turhautumaan ja hermostumaan, mutta kyllä tämä toisaalta onneksi ihan kodilta tuntuu. Jamaikan talo oli niitä ärsyttäviä kaltereita huolimatta aika ihana vaikka olikin vähän peruskorjauksen tarpeessa sekin. Että kai meillä on oikeastaan käynyt aika hyvä onni täällä maailmalla taloja valitessa!

      Poista
  5. Mun taytyy sanoa, etta olen yllattynyt, etta tunnut olevan niin huolissasi malariariskista. Tai siis etta jotenkin ymmartaisin, jos et olisi asunut kehistysmaassa ikina, mutta eiko Belizessakin ole malariariskia...? Me asutaan ihan suon vieressa ja mietin kylla asiaa jonkun verran ennen tahan muuttamista (ensimmainen talo taalla oli kauempana suosta ja krokeammalla kukkulalla). Yllattava vahan hyttyset kuitenkaan kiusaa, tokihan niilta tarvii suojautua, mutta toistaiseksi lapset ja mina ollaan malarialta saastytty.

    Makin katson sita samaa ohjelmaa aina valilla ja se musta aika huvittava. On jannaa, miten ihmisille eri asiat merkitsee niin eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Belizessä ei ole juuri ollenkaan malariaa, eikä sitä käytännössä ole esimerkiksi täällä Belmopanissa ollenkaan. Belize on monessa mielessä hyvin helppo ja varsin kehittynyt kehitysmaa, niin kuin edellinen asuinmaamme Jamaikakin. Me sairastettiin Jamaikalla kyllä dengue kertaalleen, mutta sielläkään ei käytännössä ollut kovin kummoista malariariskiä, ainakaan silloin kun me siellä asuimme. En siis ole joutunut malarian kanssa kovin paljon tekemisiin vielä elämäni aikana. Ja ihan mieluusti eläisin koko elämäni ilman kosketusta malariaan.

      Ehkä tuosta malariasta on tullut mulle yksi sellainen mittapuu jonka perusteella mietin noita mahdollisia tulevia asuinmaita? Uskon kyllä, että malariariskin kanssa oppii elämään siinä kuin kaiken muunkin, eikä sitä sitten niin mieti kun on aloilleen asettunut. Enhän täälläkään jatkuvasti mieti esimerkiksi Belizen tappavan myrkyllisiä käärmeitä. Mutta jotenkin mulla on viime viikkoina ja kuukausina ollut taas paljon mielessä se, että onko meidän pystyttävä ja haluttava asua ihan missä tahansa - niin kuin Petra tuossa yllä mietti, että onko sitä asuttava sellaisessa paikassa missä turvallisuusriskit edellyttävät kaltereita ikkunoissa.

      Ajatus siitä, että pienet lapseni saisivat malarian tai tulisivat muuten vakavasti sairaiksi tai joutuisivat johonkin muuhun hengenvaaraan ihan vain meidän vanhempien elämänvalintojen vuoksi on mulle vaikea. Elämähän on täynnä riskejä joka tapauksessa. Mutta siis sitä mietin paljon, että kuinka monia niistä minun ja perheeni täytyy ottaa. Mehän olemme siinä äärimmäisen onnellisessa asemassa, että meidän ei tarvitsisi oikeasti edes tietää malariasta tai denguesta tai kaltereista ikkunoissa. Tuntuu välillä aika hullulta ajatella, että vapaaehtoisesti suunnittelemme vievämme lapsemme maailman eri ääriin, vieraisiin maihin ja enemmän tai vähemmän haastaviin olosuhteisiin.

      Meidän tilanne on se, että mitä haastavampi maa, sitä todennäköisemmin siellä on avoin paikka odottamassa. Yritän siis mielessäni kartoittaa ja mitata erilaisia haasteita ja miettiä minkälaisten asioiden kanssa uskoisin meidän voivan elää hyvää elämää. Yhdessä malariariskimaassa meillä on joka tapauksessa nyt hakemus vetämässä ja ihan hyvillä mielin ja innostuneesti odotan kuinka hakuprosessissa lopulta käy.

      Mutta tuosta muutto-ohjelmasta vielä: on jotenkin samaan aikaan hassua ja rauhoittavaa seurata miten ihmiset jäävät kiinni johonkin vessan kaakelien väriin. Oma kokemukseni on se, että kaikenlaisten kaakelien kanssa kyllä oppii elämään :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!