perjantai 21. maaliskuuta 2014

Hyvillä mielin

Kuten sanottu olemme siirtymässä pienemmistä kuvioista paljon suurempiin. Muutama muukin asia muuttuu muuton myötä. Vaikka olemmekin olleet täällä Karibian alueella juuri kehitysyhteistyön nimissä nämä viimeiset seitsemisen vuotta, Belize ja edellinen asemamaamme Jamaika eivät kirjaimellisesti ole kehitysmaita, vaan molemmat lasketaan itse asiassa ylemmän keskitulon maiksi (upper middle income country). Tuleva kotimaamme kuuluu puolestaan maailman vähiten kehittyneisiin maihin. 

Selkeästi vähemmän kehittyneessä maassa on takuulla omat haasteensa joista kaikkia en toistaiseksi varmaankaan osaa edes kuvitella. Uskon meidän kuitenkin kyllä pärjäävän haastavammissakin oloissa. Tiedän myös, ettei kehitys itsessään vielä millään tavalla takaa tyytyväisyyttä tai viihtymistä tai hyvää elämää. Eikä kehitysmaastatus toisaalta välttämättä myöskään itsestäänselvästi tarkoita nykyistä suurempia vaikeuksia ja haasteita. Valitettavan useinhan vähiten kehittyneissä maissa eletään kahden ääripään todellisuutta: rikkaat saavat rahalla mitä tarvitsevat ja haluavat kun samaan aikaan suurella osalla kansalaisista ei ole varaa edes ihan perustavanlaatuisiin tarpeisiin kuten ruokaan.

Tosiasia on myös se, että missä olemmekin maailmassa, me elämme aina varsin hyvissä ja turvallisissa oloissa, ainakin verrattuna suureen osaan asemamaittemme valtaväestöstä. Täällä Belizessä asumme täkäläisittäin erinomaisen hyvin: suuressa talossa hyvällä asuinalueella. Meitä auttavat arjessa niin kotiapulainen kuin esimerkiksi pesukone, tiskikone, mikro ja aggregaattikin. Lapsemme käyvät yksityiskoulua ja elämme muutenkin kaikin puolin hyvää elämää. Näiltä osin paljon ei arvatenkaan tule muuttumaan. 

Toisaalta olemme täällä Belizessä tottuneet siihen, että ystäväpiiriimme kuuluu niin diplomaatteja kuin autonkuljettajiakin, köyhiä ja paremmintoimeentulevia; paikallisia kaikista Belizen etnisistä ryhmistä. Tällainen laajamittainen yhteisöllisyys ei kaikkialla ole todellakaan mikään itsestäänselvyys ja sitä jään varmasti täältä ikävöimään. Hyväosaisten kuplassa eläminen ei ole aina niin mukavaa.

Meidän laajaan ja monikulttuuriseen tuttavapiiriimme täällä Belmopanissa kuuluu sattumalta myös perhe, joka on kotoisin tulevasta kotimaastamme. He tulivat eilen meille kyläilemään ja vastasivat vierailun aikana moneen mieliämme vaivanneeseen kysymykseen. Tuttavamme puhuivat kotimaastaan osin kriittisesti, mutta kaikin puolin realistisen oloisesti, ja sain heidän puheistaan sellaisen kuvan, että tulemme viihtymään perillä. Ennen kaikkea minä huolehdin tällä hetkellä lasten ja koirien sopeutumisesta, ja molempien osalta ystävämme saivat mieleni rauhoittumaan. 

Luulin aikaisemmin, että kun lähdöstä tulisi ajankohtaista minusta tuntuisi yksiselitteisen kauhealta, kuin juureni olisi revitty maasta. Ja kyllä onkin surullista ajatella, että joudun pian eroamaan monista tärkeistä ihmisistä joista on kuluneiden vuosien aikana tullut tärkeitä ystäviä ja tästä rakkaasta tutusta ympäristöstä. Samaan aikaan surettaa ja toisaalta ilahduttaa se, että tiedän, että meitä jäädään täällä myös kaipaamaan. Huolestuttaa se kuinka saamme kaikki asiat hoitumaan ennen muuttoa ja muuton jälkeen ja mietityttää kuinka kauan aloilleen asettuminen tällä kertaa kestääkään. Mutta ennen kaikkea oloni on kuitenkin kevyt ja luottavainen. Kyllä tästä hyvä tulee.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Henkisiä lähtövalmisteluja

Olemme siirtymässä pienestä Belizestä paljon suurempiin kuvioihin. Sen voin sanoa ilman, että toistaiseksi paljastan minne olemme menossa: Belmopania paljon pienempää pääkaupunkia tuskin maailmasta löytyy, suurempia sen sijaan on maailmassa lukemattomia. Suuremmissa kuvioissa on monet hyvät puolensa; harrastusmahdollisuuksia on esimerkiksi selkeästi enemmän. Mutta jokunen yö sitten en meinannut saada unenpäästä kiinni kun mietin pieniä lapsiani suuressa koulussa suuressa kaupungissa uudessa kotimaassa. On ollut mahtavaa, että lapset ovat saaneet aloittaa koulutiensä kansainvälisessä koulussa joka on kooltaan ja ilmapiiriltään kuin pieni kyläkoulu. Oppilaita on lasten koulussa tänä vuonna ollut kolmisenkymmentä. Jos ymmärsin oikein, lasten tulevassa koulussa oppilaita on kymmenen kertaa enemmän. Hetken ja toisenkin kestää varmasti niin lapsilta kuin meiltä vanhemmiltakin tottua uusiin suurempiin kuvioihin. 

Viime viikolla lueskelin pitkästä aikaa niin sanotuista kolmannen kulttuurin lapsista (third culture kids), lapsista ja nuorista jotka asuvat jossain muualla kuin vanhempiensa kotimaassa. Olen käsitellyt käsitettä blogissa aiemminkin; aihe on sydäntäni lähellä koska se on lasteni todellisuus. 

On mielestäni mielenkiintoista miten niin monet jo aikuistuneet kolmannen kulttuurin lapset korostavat sitä kuinka suurena rikkautena he pitävät lapsuutensa ja nuoruutensa elämäntapaa. Heidän lapsuuteensa ja nuoruuteensa on kuulunut useampia kansainvälisiä muuttoja, sopeutumista jos jonkinlaisiin oloihin ja haasteisiin; arvatenkin myös ulkopuolisuuden tunteita ja oman paikan hakemista ihan eri tavalla kuin sellaisilla lapsilla ja nuorilla jotka kasvavat yhdessä ja samassa kaupungissa ja maassa. Olen itse nähnyt kuinka fiksuja ja kypsiä kiertolaisten lapset parhaimmillaan ovat. He ovat tutustuneet pienestä pitäen erilaisiin kulttuureihin ja uskontoihin, ymmärtävät erilaisia tapoja olla ja elää, ja sopeutuvat helposti erilaisiin ympäristöihin. Mutta tässä elämäntavassa on ehdottomasti myös huonot puolensa ja mietinkin haluavatko aikuiset kolmannen kulttuurin lapset selittää tai kompensoida elämänsä huonoja puolia kehumalla kiertolaisuutta kokonaisuudessaan? Vai kysytäänkö asiasta heiltä niin usein, että vastaus tulee kuin tykinsuusta ja valmiiksi myönteiseksi pureskeltuna? 

Ennen kaikkea tietysti pohdin oman perheeni osalta onko kiertolaisuus todella rikkaus vai teemmekö tällä elämäntavalla lapsillemme karhunpalveluksen. Itse näen kaikesta huolimatta kyllä tässä elämäntavassa paljon hyvää. Tässä lähdön aattona kiertolaisuuden hyvät puolet ovat jotenkin erityisesti kirkastuneet mielessäni: Miten rakkaita ystäviä minulla onkaan ympäri maailman, ja mikä sääli olisi jos en olisi heihin kaikkiin tutustunut. Erilaiset kokemukset maailmalla ovat avanneet minun mieltäni entisestään ja uteliaana odotan mitä kaikkea uusi kotimaa ja -kaupunki minulle opettavat maailmasta, elämästä ja itsestäni. En tietysti osaa kuvitellakaan millaista elämäni olisi ollut jos olisin koko ikäni asunut samoilla kulmilla. Muutin ulkomaille opiskelemaan ensimmäistä yliopistotutkintoani parikymppisenä ja sillä tiellä olen oikeastaan edelleen. Lyhyitä jaksoja olen kyllä asunut välillä Suomessa mutta viimeisistä 18 vuodesta on kuitenkin suurin osa kulunut ulkomailla: Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Belgiassa, Jamaikalla ja täällä Belizessä. Jokunen kuukausi Keniassakin. Muuttaminen ja asettuminen uusiin ympäristöihin on minun elämääni. En siitä aina niin nauti, mutta toisaalta se on kuitenkin minulle tuttua ja omalla tavallaan turvallistakin.

Mutta miltä tämä kiertolaisen elämä tuntuu meidän lapsistamme, se nähdään pian. Kun muutimme Belizeen, Miko oli vasta puolitoistavuotias. Matilda ja Mia ovat asuneet Belmopanissa koko ikänsä. Kaikille kolmelle lapselle Belize on koti. Uskon, että lapset olisivat olleet täällä Belmopanissa onnellisia vielä monia vuosia - teini-iässä kuviot olisivat saattaneet alkaa tuntua liian pieniltä - ja siinä mielessä en voi mitenkään väittää, että muutto olisi heidän näkökulmastaan yksiselitteisen hyvä asia. Mutta toisaalta tänä kesänä on muuttovuorossa myös Mikon paras ystävä, jonka perhe kokonaisuudessaan on yksi meidän tärkeistä ankkureistamme täällä Belmopanissa. Jos emme olisi tehneet nyt muuttoa, heidän lähtönsä olisi jättänyt suuren aukon elämäämme täällä. Ja meidänkin on joka tapauksessa ennen pitkää muutettava, se kuuluu työn kuvaan. Tästä näkökulmasta tuntuu varsin sopivalta olla lähdössä aika lailla samoihin aikoihin kuin läheinen ystäväperhe. Pojat voivat jatkaa juttua kirjeiden ja Skypen välityksellä ja ehkä auttaa toinen toistaan sopeutumaan uuteen todellisuuteen tahollaan, kun ovat molemmat ensi syksynä samassa tilanteessa, uudessa koulussa uusien kavereiden keskellä, eri puolilla maailmaa. 

Vähän kerrallaan valmistelemme lapsia ajatukseen muutosta. Viisivuotias käsittelee muuttoa jo aika paljonkin mielessään, kolmevuotias puolestaan elää vielä toistaiseksi aika lailla tässä hetkessä. Minä yritän auttaa lapsia toisaalta elämään päivän kerrallaan mutta juttelen heille kyllä myös muutosta tasaisin väliajoin. Koetan avata aiheesta keskustelua ja auttaa sanoittamaan heidän mahdollisia tunnelmiaan. Kolme- ja viisivuotiaat ymmärtävät samaan aikaan niin paljon enemmän kuin voisi luulla, ja toisaalta heille voivat olla epäselviä asiat, jotka meidän vanhempien näkökulmasta ovat itsestäänselviä. 

Lapsia ja itseäni lohdutan joka tapauksessa ajatuksella siitä, että tulemme kyllä Belizeen kyläilemään tulevaisuudessa, että tapaamme myös toisaalla asuvia rakkaita ystäviä muuton jälkeenkin. Olen onnistunut pitämään kiinni monesta tärkeästä ystävästä läpi vuosien ja yli valtamerten, enkä suinkaan aio päästää irti niistä läheisistä, joihin olemme tutustuneet Belizen vuosien aikana. Joidenkin ihmisten kanssa syntyy sellainen yhteys, joka ei ole kiinni ajassa eikä paikassa. Tieto siitä auttaa nyt valtavasti.

*****

Jäähyväiset ovat jo alkaneet. Viime viikonloppuna kävimme sanomassa hyvästit Meksikolle. Vierailimme Chetumalin kaupungissa, aivan Belizen rajalla. Olimme matkassa ystäväperheen kanssa ja viikonloppu sujui vallan mainiosti. Chetumal ei ole mikään erityisen mielenkiintoinen tai kiehtova kaupunki itsessään, mutta siitä on kuluneiden neljän vuoden aika tullut tuttu paikka, oma osansa elämää Belizessä. Haikeaa oli ajella kotiinpäin Meksikosta leppoisan viikonlopun jälkeen. Miltähän tuntuu sitten kun ajellaan viimeistä kertaa kohti lentokenttää?

Aurinko laskee Chetumalin ylle.

Ja toisella puolella hotellin kattoterassia loistaa taivaalla kuu.

Kävimme sunnuntailounaalla kalaravintolassa merenrannassa.

Lapset istahtivat katselemaan kauaksi merelle ravintolan varjosta.


sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

La Ruta Maya - mayojen reitti

Joka vuosi Belizessä järjestetään La Ruta Maya (mayojen reitti) -melontakilpailu. Kilpailu on järjestetty vuosittain vuodesta 1998 alkaen. Kilpailu kestää yhteensä neljä päivää ja on pituudeltaan 175 kilometriä, San Ignaciosta Belizen vanhaa jokea pitkin Belize Cityyn. Kilpailuun osallistuvat jos jonkinlaiset joukkueet, ammattimaisista melojista harrastajiin. Monilla firmoilla on kilpailussa mukana oma joukkueensa. Myös esimerkiksi Yhdysvaltain suurlähetystöllä ja Iso-Britannian edustustolla on joinain vuosina ollut kisassa joukkue. Me emme ole toistaiseksi koskaan ehtineet edes melontakilpailun yleisöksi asti.

Eilen Cosimo ja minä veimme isommat lapset kouluun ja lähdimme ostoksille Mia-vauvan kanssa. Pysähdyimme matkalla aamiaiselle tuttuun paikkaan, Rossalyn ravintolaan. Viereisessä pöydässä istui muutaman hengen seurue, ryhmä toimittajia eräältä Belizen radioasemalta. Hämmästyksekseni toimittajaseurue aloitti kesken kaiken suoran lähetyksen paikoiltaan pöydän äärestä.

Enää en ihmettele miksi Belizen radiolähetysten äänenlaatu on usein niin surkea ja journalismi on muutenkin täällä vähän mitä on. Toimittajat puhuivat yksinkertaisesti suoraan kännykkään, kukaan heistä ei tarkistanut ensin kuuluuko heidän äänensä Belize Cityssä istuvalle toimittajalle saati radion kuulijakunnalle asti. He pyysivät sentään ravintolaa laittamaan lähetyksen ajaksi musiikin pois päältä mutta ohikulkevat autot ja rekat ilmajarruineen kuuluivat ja kaikuivat arvatenkin lähetyksessä. Radiokanavan porukka oli raportoimassa melontakilpailusta. He väittivät olevansa ihan Iguana Creek -sillan tuntumassa vaikka itse asiassa Rossalyn ravintola on kyllä muutaman kilometrin päässä sillalta. Olen elämässäni saanut seurata toimittajan työtä Suomessa aika läheltä. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka homma Belizessä hoituu, belizeläisen rentoon tyyliin.

Ravintolasta näimme miten tien varteen alkoi kerääntyä autoja ja jalankulkijoita. Me halusimme päästä sillan yli Spanish Lookoutin mennoniittakylään ostoksille, mutta päädyimme kuitenkin ensin mekin yleisöksi melontakilpailulle. Liikenne nimittäin pysähtyi sillalla täysin kun ensimmäiset kanootit tulivat sillan kohdalle. Alkuun jäimme jumiin autojen ja ihmisten taakse aika kauaksi sillasta, mutta suhteellisen nopeasti saivat poliisit onneksi avattua sillan taas liikenteelle. Me saimme matkalla sillan yli nähdä muutaman ensimmäisistä joukkueista. Kovaa vauhtia he meloivat sillan alitse.

Iguana Creekin sillalle ja sen tuntumaan oli kerääntynyt ihmisiä ja autoja seuraamaan melontakilpailua. 


Kun ajelimme kauppakierroksen jälkeen Spanish Lookoutista takaisin kohti Belmopania osa joukkueista oli vasta sillan kohdalla. Siinä vaiheessa suurin osa katsojakunnasta oli jo siirtynyt muualle, arvatenkin seuraavalle sillalle kanoottien reitin varrelle. 

Minä tarvitsin eilen tapiokaa ja maissitärkkelystä gluteenitonta jauhosekoitusta varten ja onneksi löysinkin niitä Spanish Lookoutin suuresta ruokakaupasta. Mutta ei ollenkaan hullumpaa, että ostosreissulla saimme myös nähdä pienen vilauksen kuuluisasta La Ruta Mayasta, ensimmäistä ja todennäköisesti myös viimeistä kertaa. 

torstai 6. maaliskuuta 2014

Belizestä tuntemattomaan


Poikani teki koulussa kauniin aurinkosiepparin. Ripustimme sen meidän vanhempien makuuhuoneen ikkunaan. Kun avaan aamulla silmäni näen kuinka päivän ensimmäiset auringonsäteet heijastuvat siepparin läpi. Jossain etäällä kiekuu kukko, pikkulinnut laulavat pihapuissa ja banaaninlehdet havisevat hiljaa ikkunan alla. Jos elämä olisi elokuva ja minä sen ohjaaja, kuvaisin aurinkosiepparia Belmopanin ikkunassamme ja siirtyisin sitten aurinkosiepparin kautta uuteen kohtaukseen, jossa saman auringon säteet taittuvat samasta aurinkosiepparista ja heijastuvat seinään uudessa ympäristössä, toisella puolella maailmaa. Mutta koska elämä ei ole elokuva, ehtii tapahtua jos jonkinlaista ennen kuin pääsen ripustamaan aurinkosiepparin makuuhuoneeni ikkunaan uudessa kotimaassamme.

Lähtölaskenta on kuitenkin nyt alkanut. Meillä on uusi kotikaupunki, jonka nimeä maistelen mielessäni. Jokin kaupungin nimessä miellyttää minua. Se tuntuu oudolla tavalla tutulta, kuin vanha kellastunut valokuva tai muisto vuosien takaa. Minulla on hyvä olo muuton suhteen. On surullista ja haikeaa lähteä Belizestä, mutta olen kuin olenkin toisaalta valmis uuteen seikkailuun, uusiin haasteisiin. Mikään ei vie minulta Belizen muistoja, tämä aika tulee elämään mielessäni aina, niin kuin mielessäni elää nykyhetken rinnalla kaikki muukin tähän asti kokemani. Tuntuu jännittävältä saada tutustua uuteen maahan, ja saada tutustua uuden ympäristön ja uusien haasteiden myötä uusiin puoliin itsessäni. Omalta osaltani olen valmis lähtöön; nyt on aika valmistella lähtöön lapset ja koirat.

En halua liikaa etukäteen tutustua tulevaan kotimaahamme. En nyt kun odottelemme vielä tarkkaa tietoa päivämääristä ja muista muuton yksityiskohdista, mutta en myöskään siinä vaiheessa kun tavaroitamme jo pakataan konttiin ja teemme lähtöä lentokentälle ja kohti uutta kotia. Haluan kyllä toki pääpiirteissään ymmärtää minne olemme menossa ja jotkut yksityiskohdat ovat minulle olleet erityisen tärkeitä kun olemme tehneet päätöstä siitä minne olemme valmiita muuttamaan. Mutta en oikeastaan halua kuulla erilaisten ihmisten kokemuksia maasta ja siellä olemisesta ja elämisestä ennen kuin olen itse saanut paikan päällä muodostaa oman ensivaikutelmani.

Meidän kaikkien kokemukset erilaisista olosuhteista ovat omanlaisensa, riippuen siitä mistä olemme lähtöisin, mitä olemme kokeneet ja mitä elämältä haemme ja odotamme. Joku saattaa pärjätä erinomaisen hyvin olosuhteissa jotka minulle olisivat ihan liikaa - ja toisaalta minun näkökulmastani helppo elämä voisi jollekulle muulle olla hyvin vaikea kestää. Olisikin hyvä tietää ihmisten taustasta ja persoonallisuudesta ennen kuin antaa heidän kokemustensa ja näkemystensä vaikuttaa omiin ajatuksiin ja tunnelmiin. Tämä taitaa itse asiassa päteä ihan kaikkeen, mutta kansainvälisiin muuttoihin ainakin.

Uuteen maahan asettuminen on nimittäin herkkää hommaa, ainakin minun kokemukseni mukaan, ja ainakin jos on kyseessä vähän vieraampi ja haastavampi kaupunki tai maa. Olen viime vuosina seurannut useamman ihmisen ja perheen asettumista tänne Belmopaniin. On ollut mielenkiintoista huomata miten paljon vaikuttaa uusien tulokkaiden kokemuksiin ja näkemyksiin Belmopanista ja Belizestä kenen kanssa he ensi alkuun tulevat juttuun. Joskus uudet tulokkaat ajautuvat heti alkuun keskelle muista ulkomaalaisista koostuvaa valittajaporukkaa, jonka mielestä Belmopan on yhtäältä kuolettavan tylsä ja toisaalta vaarallisen arvaamaton. Olen huomannut, että silloin on huomattavasti todennäköisempää, että uusista tulokkaistakin muodostuu valittajia, jotka eivät osaa nähdä Belizessä mitään hyvää ja joitten mielestä vaarat vaanivat jokaisen kulman takana. Jos maahanmuuttajat toisaalta alkuun ajautuvat joko paikallisten seuraan tai siihen ulkomaalaisseurueeseen, jolle Belmopanista on tullut rakas koti, hekin alkavat tavallisesti suhtautua lämmöllä ja mielenkiinnolla uuteen ympäristöönsä. 

Luin aika valikoiden Jamaikasta ja elämästä siellä ennen kuin muutimme. Maa oli minulle etukäteen verrattain vieras. En ole reggae-ihmisiä enkä muutenkaan erityisesti orientoitunut kohti Karibiaa ennen kuin tähän maailmankolkkaan itse muutin. Kun saavuimme perille Jamaikalle, näin Kingstonin ja koko Jamaikan siis ennen kaikkea omasta näkökulmastani eivätkä mielikuviani juuri värittäneet muiden näkemykset tai kokemukset. Belizeen tutustuin aika lailla samalla tapaa, omista lähtökohdistani paikan päällä, ilman sen kummempia ennakkoluuloja tai -odotuksia. Tämä on tuntunut toimivalta ratkaisulta tähän asti joten toivon, että saan samalla tavalla omassa rauhassa tutustua myös tulevaan kotimaahamme. En halua, että alun kulttuurishokkiin ja tunnelmiini liiaksi pääsevät vaikuttamaan muiden ajatukset, näkemykset tai kokemukset. Haluan muodostaa oman suhteeni uuteen ympäristöömme. 

Siksipä aionkin pitää toistaiseksi salaisuutena uuden kotimaamme ja kertoa blogissa maasta myöhemmin, ehkäpä vasta sitten kun olemme uuteen kotiin asti ehtineet. Näillä näkymin vaikuttaa siltä, että jos kaikki menee suunnitelmien mukaan olemme perillä uudessa kotimaassamme kesän alussa. 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Asioita jotka ärsyttävät

On mielestäni vastenmielistä miten niin englanniksi kuin suomeksikin on nykyään tapana jättää lauseet puolinaisiksi käyttämällä sanaa "koska". Esimerkkinä "En millään jaksa tehdä kokonaista lausetta, koska kiire." Tämä on ehkä tyylittömin tyylikeino, johon olen vähään aikaan törmännyt. Ymmärrän, että vaikkapa tekstiviestistä tai pikaisesti hutaistusta lappusesta saattaa joskus verbi jäädä uupumaan, mutta näitä "koska"-lauseita on nyt tullut vastaan jopa ammatikseen kirjoittavien teksteistä. Toivon, että tämä tapa pian jää unholaan, tai ei ainakaan leviä laajemmalle. 

Yleensäkin minua ärsyttävät sellaiset ilmaisut, jotka hetkessä leviävät puolen maailman käyttöön vaikkei niissä mitään varsinaista jujua olekaan. Esimerkiksi Facebook-statukset jotka alkavat "se hetki kun huomaat, että…", tai amerikkalainen tapa puhutella elottomia esineitä tai asioita tyyliin "oh peanut butter, how I have missed you" - voi maapähkinävoi, kuinka olenkaan ikävöinyt sinua. Maapähkinävoi ei kuule sinua!

On hämmentävää, että ihmiset puhuttelevat esineitä ja asioita, mutta ehkä vielä enemmän minua ärsyttää tapa kirjoittaa Facebookin välityksellä viestejä ihmisille, jotka eivät ole Facebookissa. Minkä vuoksi täytyy julistaa rakkautta puolisoa kohtaan Facebookin välityksellä kun puoliso ei edes ole Facebookissa? Viesti menisi varmasti kasvokkain paremmin perille. Tai toivottaa syntymäpäiväonnea Facebookissa lapselle jolla ei ole omaa Facebook-tiliä koska hän ei vielä osaa itse asiassa edes lukea? Facebook on mielestäni kätevä tapa pitää yhteyttä ihmisiin, jakaa ajatuksia, kuvia, artikkeleita. Mutta koko elämää siellä ei mielestäni tarvitse elää. Minä ainakin uskon kyllä, että perheenjäsenet rakastavat toinen toisiaan vaikken sitä Facebookista lukisikaan. 

Minua ärsyttää myös se miten lasten ei anneta olla lapsia vaan heitä kiirehditään oppimaan ja osaamaan. Kun asuimme vielä Kingstonissa ja Miko oli puolentoista, veimme hänet paikallisen lastenlääkärin tarkastukseen. Olimme ylpeitä pienestä pojastamme, joka osasi ikäisekseen liikkua mainiosti ja puhui jo jonkun verran kolmea kieltään. Lääkäri mittaili Mikoa, tarkkaili häntä ja kysyi sitten meiltä osaako poika jo aakkoset. Ei osannut Miko aakkosia, emmekä ruvenneet niitä hänelle kotona opettamaan myöhemminkään. Koulussa hän on ne nyt vähän kerrallaan oppinut ja mielestäni edelleen on vähän turhan varhaista, kun poika ei ole vielä kuuttakaan. Mikä kiire on pienen lapsen oppia kirjaimia ja numeroita ja lukemaan ja laskemaan ennen aikojaan? Onko tarkoitus, että lapset jo pienestä asti lukevat itse itselleen iltasadut ja osaavat kaupassa tarkistaa saaneensa riittävästi rahasta takaisin? 

Samasta syystä jäi Matilda jokin aika sitten pois baletista. Tanssiharrastus alkoi ihan lupaavasti, mutta meidän toiveemme kolmevuotiaan harrastuksen suhteen eivät osuneet yhteen opettajan odotusten kanssa. Balettiopettaja ohjasi kolme- ja neljävuotiaitten ryhmää ikäänkuin he olisivat minikokoisia aikuisia. Pienten ballerinojen tuli seistä maalarinteipillä merkityillä paikoillaan ja opetella vakavissaan spagaateja. Kyse ei todellakaan ollut mistään satubaletista vaan opettaja tuntui valmistelevan pieniä oppilaitaan suoraan primaballerinoiksi. Kerroin opettajalle suoraan miksi otimme Matildan pois tunneilta. Olin ihan asiallinen mutta kiehuin kyllä sisäisesti ja se näkyi arvatenkin ulos asti. Olen toisaalta tyytyväinen, että puhuin suuni puhtaaksi, mutta toisaalta tunnen siitä pientä syyllisyyttä. Toivon, etten pahoittanut tanssiopettajan mieltä, mutta toisaalta toivon, että hän ottaisi sanoistani opikseen eikä odottaisi kohtuuttomia pieniltä lapsilta. 

Onneksi ärsytyksenaiheita ja -hetkiä tulee vastaan sopivasti, silloin tällöin, ja niiden lisäksi elämässä on paljon hyviä tuokioita ja ilonaiheita. Olen viime viikkoina huomannut kuinka paljon erityisesti samanhenkisten ihmisten seura minulle antaa: iloa, tukea, uskoa itseeni, oivalluksen hetkiä. Vaikka olenkin aika itsenäinen ja nautin yksinäisyydestä, ihmiskontaktit ovat minulle kuitenkin hyvin tärkeitä. Ärsytys asettuu perspektiiviinsä kun sen saa jakaa hyvän ystävän kanssa.

Onneksi tätä nykyä voi yhteyttä pitää myös maailman äärestä toiseen; muun muassa Facebook ja Skype auttavat kuromaan umpeen etäisyyden ystävien ja perheenjäsenten välillä. Silti toivon, että myös tulevassa kotimaassamme onnistumme luomaan yhtä mahtavan paikallisen ystäväpiirin kuin täällä Belizessä. Vaikka Belizessä on paljon hyvää ja kaunista, jään täältä erityisesti kaipaamaan ystäväpiiriämme kun muuton aika koittaa.