keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Henkisiä lähtövalmisteluja

Olemme siirtymässä pienestä Belizestä paljon suurempiin kuvioihin. Sen voin sanoa ilman, että toistaiseksi paljastan minne olemme menossa: Belmopania paljon pienempää pääkaupunkia tuskin maailmasta löytyy, suurempia sen sijaan on maailmassa lukemattomia. Suuremmissa kuvioissa on monet hyvät puolensa; harrastusmahdollisuuksia on esimerkiksi selkeästi enemmän. Mutta jokunen yö sitten en meinannut saada unenpäästä kiinni kun mietin pieniä lapsiani suuressa koulussa suuressa kaupungissa uudessa kotimaassa. On ollut mahtavaa, että lapset ovat saaneet aloittaa koulutiensä kansainvälisessä koulussa joka on kooltaan ja ilmapiiriltään kuin pieni kyläkoulu. Oppilaita on lasten koulussa tänä vuonna ollut kolmisenkymmentä. Jos ymmärsin oikein, lasten tulevassa koulussa oppilaita on kymmenen kertaa enemmän. Hetken ja toisenkin kestää varmasti niin lapsilta kuin meiltä vanhemmiltakin tottua uusiin suurempiin kuvioihin. 

Viime viikolla lueskelin pitkästä aikaa niin sanotuista kolmannen kulttuurin lapsista (third culture kids), lapsista ja nuorista jotka asuvat jossain muualla kuin vanhempiensa kotimaassa. Olen käsitellyt käsitettä blogissa aiemminkin; aihe on sydäntäni lähellä koska se on lasteni todellisuus. 

On mielestäni mielenkiintoista miten niin monet jo aikuistuneet kolmannen kulttuurin lapset korostavat sitä kuinka suurena rikkautena he pitävät lapsuutensa ja nuoruutensa elämäntapaa. Heidän lapsuuteensa ja nuoruuteensa on kuulunut useampia kansainvälisiä muuttoja, sopeutumista jos jonkinlaisiin oloihin ja haasteisiin; arvatenkin myös ulkopuolisuuden tunteita ja oman paikan hakemista ihan eri tavalla kuin sellaisilla lapsilla ja nuorilla jotka kasvavat yhdessä ja samassa kaupungissa ja maassa. Olen itse nähnyt kuinka fiksuja ja kypsiä kiertolaisten lapset parhaimmillaan ovat. He ovat tutustuneet pienestä pitäen erilaisiin kulttuureihin ja uskontoihin, ymmärtävät erilaisia tapoja olla ja elää, ja sopeutuvat helposti erilaisiin ympäristöihin. Mutta tässä elämäntavassa on ehdottomasti myös huonot puolensa ja mietinkin haluavatko aikuiset kolmannen kulttuurin lapset selittää tai kompensoida elämänsä huonoja puolia kehumalla kiertolaisuutta kokonaisuudessaan? Vai kysytäänkö asiasta heiltä niin usein, että vastaus tulee kuin tykinsuusta ja valmiiksi myönteiseksi pureskeltuna? 

Ennen kaikkea tietysti pohdin oman perheeni osalta onko kiertolaisuus todella rikkaus vai teemmekö tällä elämäntavalla lapsillemme karhunpalveluksen. Itse näen kaikesta huolimatta kyllä tässä elämäntavassa paljon hyvää. Tässä lähdön aattona kiertolaisuuden hyvät puolet ovat jotenkin erityisesti kirkastuneet mielessäni: Miten rakkaita ystäviä minulla onkaan ympäri maailman, ja mikä sääli olisi jos en olisi heihin kaikkiin tutustunut. Erilaiset kokemukset maailmalla ovat avanneet minun mieltäni entisestään ja uteliaana odotan mitä kaikkea uusi kotimaa ja -kaupunki minulle opettavat maailmasta, elämästä ja itsestäni. En tietysti osaa kuvitellakaan millaista elämäni olisi ollut jos olisin koko ikäni asunut samoilla kulmilla. Muutin ulkomaille opiskelemaan ensimmäistä yliopistotutkintoani parikymppisenä ja sillä tiellä olen oikeastaan edelleen. Lyhyitä jaksoja olen kyllä asunut välillä Suomessa mutta viimeisistä 18 vuodesta on kuitenkin suurin osa kulunut ulkomailla: Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Belgiassa, Jamaikalla ja täällä Belizessä. Jokunen kuukausi Keniassakin. Muuttaminen ja asettuminen uusiin ympäristöihin on minun elämääni. En siitä aina niin nauti, mutta toisaalta se on kuitenkin minulle tuttua ja omalla tavallaan turvallistakin.

Mutta miltä tämä kiertolaisen elämä tuntuu meidän lapsistamme, se nähdään pian. Kun muutimme Belizeen, Miko oli vasta puolitoistavuotias. Matilda ja Mia ovat asuneet Belmopanissa koko ikänsä. Kaikille kolmelle lapselle Belize on koti. Uskon, että lapset olisivat olleet täällä Belmopanissa onnellisia vielä monia vuosia - teini-iässä kuviot olisivat saattaneet alkaa tuntua liian pieniltä - ja siinä mielessä en voi mitenkään väittää, että muutto olisi heidän näkökulmastaan yksiselitteisen hyvä asia. Mutta toisaalta tänä kesänä on muuttovuorossa myös Mikon paras ystävä, jonka perhe kokonaisuudessaan on yksi meidän tärkeistä ankkureistamme täällä Belmopanissa. Jos emme olisi tehneet nyt muuttoa, heidän lähtönsä olisi jättänyt suuren aukon elämäämme täällä. Ja meidänkin on joka tapauksessa ennen pitkää muutettava, se kuuluu työn kuvaan. Tästä näkökulmasta tuntuu varsin sopivalta olla lähdössä aika lailla samoihin aikoihin kuin läheinen ystäväperhe. Pojat voivat jatkaa juttua kirjeiden ja Skypen välityksellä ja ehkä auttaa toinen toistaan sopeutumaan uuteen todellisuuteen tahollaan, kun ovat molemmat ensi syksynä samassa tilanteessa, uudessa koulussa uusien kavereiden keskellä, eri puolilla maailmaa. 

Vähän kerrallaan valmistelemme lapsia ajatukseen muutosta. Viisivuotias käsittelee muuttoa jo aika paljonkin mielessään, kolmevuotias puolestaan elää vielä toistaiseksi aika lailla tässä hetkessä. Minä yritän auttaa lapsia toisaalta elämään päivän kerrallaan mutta juttelen heille kyllä myös muutosta tasaisin väliajoin. Koetan avata aiheesta keskustelua ja auttaa sanoittamaan heidän mahdollisia tunnelmiaan. Kolme- ja viisivuotiaat ymmärtävät samaan aikaan niin paljon enemmän kuin voisi luulla, ja toisaalta heille voivat olla epäselviä asiat, jotka meidän vanhempien näkökulmasta ovat itsestäänselviä. 

Lapsia ja itseäni lohdutan joka tapauksessa ajatuksella siitä, että tulemme kyllä Belizeen kyläilemään tulevaisuudessa, että tapaamme myös toisaalla asuvia rakkaita ystäviä muuton jälkeenkin. Olen onnistunut pitämään kiinni monesta tärkeästä ystävästä läpi vuosien ja yli valtamerten, enkä suinkaan aio päästää irti niistä läheisistä, joihin olemme tutustuneet Belizen vuosien aikana. Joidenkin ihmisten kanssa syntyy sellainen yhteys, joka ei ole kiinni ajassa eikä paikassa. Tieto siitä auttaa nyt valtavasti.

*****

Jäähyväiset ovat jo alkaneet. Viime viikonloppuna kävimme sanomassa hyvästit Meksikolle. Vierailimme Chetumalin kaupungissa, aivan Belizen rajalla. Olimme matkassa ystäväperheen kanssa ja viikonloppu sujui vallan mainiosti. Chetumal ei ole mikään erityisen mielenkiintoinen tai kiehtova kaupunki itsessään, mutta siitä on kuluneiden neljän vuoden aika tullut tuttu paikka, oma osansa elämää Belizessä. Haikeaa oli ajella kotiinpäin Meksikosta leppoisan viikonlopun jälkeen. Miltähän tuntuu sitten kun ajellaan viimeistä kertaa kohti lentokenttää?

Aurinko laskee Chetumalin ylle.

Ja toisella puolella hotellin kattoterassia loistaa taivaalla kuu.

Kävimme sunnuntailounaalla kalaravintolassa merenrannassa.

Lapset istahtivat katselemaan kauaksi merelle ravintolan varjosta.


7 kommenttia:

  1. Voi että, näitä asioita minäkin mielessäni pyörittelen, vaikka meillä perheenä on ollut vasta yksi muutto tänne Ranskaan. Suomeen pitäisi palata 1,5 vuoden päästä, mutta toisaalta mietimme muuttoa vielä uuteen maahan. Itse olen ilman perhettä asunut neljässä eri maassa ja ihan samalla tavoin tunnen sen turvallisena ja antoisana asiana, miten paljon elämäon antanut kaikkien niiden vuosien aikana. Luulen, että meidän vanhempien kaikista huolenaiheista huolimatta lasten elämänkokemukset kuitenkin kääntyvät loppupelissä voiton puolelle. Toivon ainakin niin. Onnea teille tulevaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon kyllä oikeastaan niinkuin sinäkin, että myöhemmin lapset ymmärtävät tämän kaiken kokemansa ennen kaikkea rikkaudeksi. Tai uskallan ainakin toivoa niin. Arvaan kuitenkin, että edessä on haastavia aikoja. Eihän sitä jaksa aina itsekään kulttuurishokin aalloissa muistaa tämän elämäntavan hyviä puolia.

      Minua lohduttaa kuitenkin, että lapsillani on oma yhteisönsä muissa kiertolaislapsissa. Ja meillä vanhemmilla on puolestaan muista vastaavista vanhemmista muodostuva vertaisryhmä. Kiitos siis kommentista! Tekee oikein hyvää tietää etten suinkaan ole yksin mietteineni.

      Poista
  2. Meillä tyttö tuumaili tänään: 'eikö minussa ole enempää kuin kolmea kulttuuria? Onpas omituista, normaalisti ihmisissä on enemmän kuin kolme kulttuuria!'
    Minustakin useammassa maassa asuminen on rikkaus ja antaa avaimet maailman ymmärtämiseen hiukan laajemmassa mittakaavassa. Vanhemmilla on siinä sitten tehtävänä luoda jonkinlaista jatkuvuutta ja turvaa ja luoda koti sinne missä ollaan.
    Onnea teille muuttoon! Meilläkin mietitään isompaan lammikkoon muuttoa, juuri tulevia teinivuosia silmälläpitäen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa pohdintaa kulttuuritaustasta! Nämä kiertolais/muukalaislapset taitavat useinkin pitää itseään lopulta niin tavallisina tallaajina etteivät ymmärräkään kuinka outoja ovat verrattuna samassa kylässä koko ikänsä asuneisiin yhden maan kansalaisiin. Ihan hyvä niin.

      Vanhempien rooli on tosiaankin yrittää järjestää jatkuvuutta ja turvaa lapsille. Vastuu painaa harteilla! Haluamme tietysti että lapsista tuntuisi tämä muuttaminen hyvältä ja myönteiseltä ja selvää on että paljon riippuu siitä miten me vanhemmat itse muuttoon suhtaudumme. Lasten vuoksi haluankin pysyä reippaana ja ottaa uudet haasteet vastaan hymysuin. Mutta toisaalta haluan näyttää heille myös oman esimerkin kautta, että myös kielteiset tunteet ovat muuton suhteen ihan normaaleja ja hyväksyttäviä. Siinä sitä on hommaa tuleville viikoille ja kuukausille! :)

      Poista
  3. Hyvää pohdintaa. Itse ajattelen, että molemmissa on varmasti puolensa - kiinteässä kotimaassa sekä maailmankansalaisuudessa. Välillä kadehdin täällä asuvia amerikkalaisia, joilla ei tunnu olevan mitään tarvetta palata kotiin, sillä heidän juurensa juontavat sieltä sun täältä, ei ole sellaista yhtä paikkaa ja maisemaa, joka olisi ylitse muiden. On siis helppo asettua toiseen maahan, vieraaseen kulttuuriin ja löytää sieltä ne sosiaaliset ympyrät, tuntea olevansa ihan kotona eikä kaipaa mihinkään. Minä sen sijaan en voisi kuvitellakaan juurtuvani mihinkään niinkuin kotiin. Asuin elämästäni 18 ensimmäistä vuotta saman katon alla tilalla, jossa oma sukuni on ollut yli 300 vuotta. Se on minun, vanhempieni, isovanhempieni ja isoisoisieni koti, ja koen, että juuret ovat siellä niin vahvasti, ettei niistä pääse irti edes leikkaamalla :). Se on samaan aikaan helpottavaa että turhauttavaa. Ja vaikka mieli halajaa maailmalle, niin kotiin on aina palattava.
    Tsemppiä muuttoon! Isommat ympyrät tuovat varmasti myös paljon hyvää tullessaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau - minunkin juureni ovat Suomessa mutta eivät kyllä yhtä syvällä maassa kuin sinun, sen enempää kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikaan! Minun normaalitilani on muukalaisuus ja ikävä koko ajan jonnekin, välillä useampaan kuin yhteen paikkaan samaan aikaan, yhtä lailla Suomeen kuin muihinkin entisiin kotimaihin. Mutta tässäkin elämäntavassa on tosiaan puolensa niin kuin sanoit ja ihan onnellinen voi onneksi olla näinkin :)

      Siellä Koreassa taitaa olla harvinaisen reippaita amerikkalaisia! Belizessä olen kohdannut monia amerikkalaisia jotka tuntuvat olevan pysyvän levottomuuden tilassa poissa omasta elementistään. He näyttävät loputtomasti kaipaavan Yhdysvaltoihin ja katsovat kaikkea koti-ikävän sävyttämien lasien läpi ja antavat ymmärtää, että kaikki on Yhdysvalloissa paremmin. Kaikki amerikkalaiset täällä eivät toki onneksi kuulu tuohon sakkiin, ja toisaalta muunkinmaalaisista löytyy samanlaisia piirteitä.

      Henkiset muuttovalmistelut saavat meillä jatkua vielä jonkun viikon. Ihan vielä ei onneksi ole aika pakata elämää laatikkoihin. On aikaa pohtia ja suhtautua ja valmistautua tulevaan. Ja vähän onneksi vielä lomaillakin!

      Poista
    2. No siis ihan samalla tavalla täkäläiset jenkit kyllä ovat kovasti sitä mieltä, että amerikassa kaikki on paremmin, mutta eivät sitten kuitenkaan halua muuttaa takaisin. Ehkä se on sellaista yleistä tyytymättömyyttä, tai myös kaipuuta aina jonnekin muualle. Mutta siis tyyppejä, jotka epävarman työn siivittämänä jäävät tänne vuodesta toiseen, vaikka porukka ympärillä muuttuu jatkuvasti jne, niin sitä ihmettelen. Ymmärtäisin asian, jos olisi selkeä työ (esim. 3 vuotta eteenpäin) ja pysyvämmät sosiaaliset ympyrät. Mutta he vaikuttavat löytävän kodin mistä vain! Itse olen myös aina kaipaamassa johonkin; kotiin tai ulkomaille, tällä hetkellä tietysti kotiin. Ja siellä sitten taas jonnekin, en kuitenkaan entisiin asuinmaihin vaan aina uutta kohti!

      Poista

Kiitos kommentistasi!