sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Metsälenkillä

Aina eivät lenkit suju ihan suunnitelmien mukaan.
Mutta ympäristö on onneksi aina kaunis, kävelivät koirat miten kävelivät ja oli sää mikä hyvänsä.

Jokin näissä suomalaisissa metsämaisemissa herättää mielikuvitukseni ja tuo lapsuusmuistot mieleen. 
Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin tekisi mieleni lähteä rämpimään metsään. Toistaiseksi olen kuitenkin pysytellyt metsäteillä ja aukeilla.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Huono päivä

On ikävä belizeläisiä ystäviä, kotia, juuria, järjestystä ja pysyvyyttä. 

Vaikka koirat ovat sinänsä sopeutuneet mielestäni yllättävän hyvin Suomeen, ne ovat silti suuren muutoksen jäljiltä vähän tolaltaan. Skippy, joka on ainakin puoliksi Australian karjakoira, on hermostuksisaan taas vaihteeksi omaksunut rodulleen tyypillisen tavan paimentaa; se kulkee Pongon perässä ja yrittää yhtenään määräillä sitä. Olimme saaneet tavan Belizessä aika lailla kitkettyä pois, mutta tässä sitä taas ollaan. Pongo puolestaan hermoilee omaan tyypilliseen tapaansa, olemalla vähän maaninen. Se poukkoilee tavallistakin enemmän, tuntee eroahdistusta ja tekee tuhojaan. Pongo tuhosi pentuaikoinaan kaksi sohvaa, DVD-soittimen johdon ja mitä lie kaikkea muuta. Viime vuosien aikana se on kovasti rauhoittunut, mutta nyt ollaan taas kuin alussa. Poppy, jonka luulin eniten oireilevan kylmemmän sään vuoksi, onkin asettunut kaikkein parhaiten. Auttaakohan sitä se, että tämä on jo sen toinen kansainvälinen muutto?

Kotitalomme Belmopanissa.
On ymmärrettävää, että suuri elämänmuutos ja pitkä stressaava matka jättävät jälkensä, ja tunnen sympatiaa vähän tavallista levottomampia koiriani kohtaan. Kannan sydämessäni myös lastemme tunnelmia. Yritän olla lasten ja koirien vuoksi itse mahdollisimman reipas. Mutta toisaalta minullakin on oma suruni ja kulttuurishokkini käsiteltävänä. Viime päivien aikana on mieleni saanut vihdoin ruumiini kiinni, saapunut pitkän matkan Belizestä Suomeen sekin. Yhtäkkiä olen todella ymmärtänyt, että emme tosiaan olekaan lomalla, jonka jälkeen palataan tuttuun Belizeen. Olemme matkalla uuteen kotiin, joka on vielä toistaiseksi ihan vieras. 

Kotikatumme.


Voi tuntua kiehtovalta ja jännittävältä ajatukselta pakata perhe ja kaikki kampsut ja muuttaa ihan uusiin kuvioihin, mutta todellisuudessa nämä suuret muutot eivät ole helppoja. Vielä muutama viikko sitten minulla oli koti ja elämä, paljon ystäviä ja omat rutiinini. On eriskummallista ja surullista ajatella, että olen jättänyt taakseni sen kaiken, kokonaisen elämän, eikä se todellisuus koskaan enää palaa. Vaikka varmasti kyläilemme Belizessä tulevaisuudessa, emme koskaan enää asu siellä. Tiedän kokemuksesta, että kyläreissut vanhaan kotimaahan tuntuvat alkuun enemmän kipeiltä kuin hyviltä. On vaikea olla vieras omassa kodissaan. 

Koti.


Olen innostunut ja kiinnostunut tulevasta kotimaasta, mutta kun käsiteltävänä on myös lähtemisen suru, tuntuu ajatus uuteen ympäristöön asettumisesta väsyttävältä. Uudet ihmiset, uusi ympäristö, uudet kuviot, rutiinit ja haasteet. Alkuun pitäisi jaksaa antaa hyvä ensivaikutelma puolin ja toisin, jaksaa esiintyä edukseen ja toisaalta myös jaksaa nähdä uusi ympäristö mahdollisimman myönteisestä näkökulmasta. Vaikka mieluusti olisin jo paikan päällä opettelemassa uutta arkea, toisaalta en millään jaksaisi käydä läpi ensimmäisiä kuukausia uudessa maassa. Olisin mieluusti jo kiinni arjessa perillä. Tiedän kuitenkin, että edessä on vielä paljon työtä ennen kuin uusi koti tuntuu omalta. Täytyy tulla itse sinuiksi uuden todellisuuden kanssa, ja auttaa samalla myös lapsia ja koiria sopeutumaan.

Vanhemman tyttären huoneen koristeita, joita on ehditty jo ikävöidä kuluneiden viikkojen aikana. Ne ovat muitten tavaroidemme kanssa kontissa matkalla Sudaniin.
Lasten ajatellaan yleisesti ottaen helposti tottuvan uuteen. Niin he ehkä tottuvatkin, mitä vaihtoehtoa heillä on kuin tottua? Minun kokemukseni ja näkemykseni on kuitenkin se, että yhtä kovaa on muuttaminen niin lapsille kuin aikuisillekin. Kolmevuotiaamme tuntee ihan samoja tunnelmia kuin minäkin: hän ikävöi paikallisia ystäviämme ja niin konkreettista kotia - vihreää kotitaloamme ja omaa huonettaan siellä - kuin Belizeä ajatuksen tasollakin. Hänestä tuntuu ihan yhtä kurjalta ja oudolta kuin kenestä tahansa, joka on lähtenyt ainoasta kotimaasta jonka tuntee. Esikoisemme suru on monimutkaisempaa: hän on kuusivuotiaana ehtinyt jo oppia lähtemään ja luopumaan. Hän tuntuu ymmärtävän  minuakin paremmin, että erilaiset todellisuudet jatkuvat tahoillaan vaikka itse emme olisikaan enää paikalla. Onneksi hän on oivaltanut myös sen, että ystävyyden ei tarvitse päättyä maantieteelliseen etäisyyteen.

Naapurin, Brasilian suurlähettilään, suuret palmut. Niitäkin on minulla ikävä.


Lapset osaavat ehkä enemmän elää hetkessä, ja voivat yhdessä hetkessä surra ja toisessa innostua leikkimään, mutta surun tunteet ovat silti ihan samoja kuin aikuisillakin. Eikä suru ihan hetkessä väisty sen enempää lasten kuin aikuistenkaan mielistä. Ihan joka päivä ei enää suru muutosta nouse lasten mieliin, mutta melkein joka päivä kuitenkin, erityisesti iltaisin. 

Vauvat ovat tietysti luku sinänsä. Vauva ei tiedä muutosta mitään. Vauvallemme riittää edelleen aika pitkälti, että äiti on lähietäisyydellä. On suorastaan helpotus, että tämän kaiken keskellä on hoidettavana helppo, iloinen vauva. Ja vauva niin kuin koiratkin tuovat onneksi iloa ja lohtua myös isommille lapsille tässä oudossa elämäntilanteessa.