tiistai 3. kesäkuuta 2014

Huono päivä

On ikävä belizeläisiä ystäviä, kotia, juuria, järjestystä ja pysyvyyttä. 

Vaikka koirat ovat sinänsä sopeutuneet mielestäni yllättävän hyvin Suomeen, ne ovat silti suuren muutoksen jäljiltä vähän tolaltaan. Skippy, joka on ainakin puoliksi Australian karjakoira, on hermostuksisaan taas vaihteeksi omaksunut rodulleen tyypillisen tavan paimentaa; se kulkee Pongon perässä ja yrittää yhtenään määräillä sitä. Olimme saaneet tavan Belizessä aika lailla kitkettyä pois, mutta tässä sitä taas ollaan. Pongo puolestaan hermoilee omaan tyypilliseen tapaansa, olemalla vähän maaninen. Se poukkoilee tavallistakin enemmän, tuntee eroahdistusta ja tekee tuhojaan. Pongo tuhosi pentuaikoinaan kaksi sohvaa, DVD-soittimen johdon ja mitä lie kaikkea muuta. Viime vuosien aikana se on kovasti rauhoittunut, mutta nyt ollaan taas kuin alussa. Poppy, jonka luulin eniten oireilevan kylmemmän sään vuoksi, onkin asettunut kaikkein parhaiten. Auttaakohan sitä se, että tämä on jo sen toinen kansainvälinen muutto?

Kotitalomme Belmopanissa.
On ymmärrettävää, että suuri elämänmuutos ja pitkä stressaava matka jättävät jälkensä, ja tunnen sympatiaa vähän tavallista levottomampia koiriani kohtaan. Kannan sydämessäni myös lastemme tunnelmia. Yritän olla lasten ja koirien vuoksi itse mahdollisimman reipas. Mutta toisaalta minullakin on oma suruni ja kulttuurishokkini käsiteltävänä. Viime päivien aikana on mieleni saanut vihdoin ruumiini kiinni, saapunut pitkän matkan Belizestä Suomeen sekin. Yhtäkkiä olen todella ymmärtänyt, että emme tosiaan olekaan lomalla, jonka jälkeen palataan tuttuun Belizeen. Olemme matkalla uuteen kotiin, joka on vielä toistaiseksi ihan vieras. 

Kotikatumme.


Voi tuntua kiehtovalta ja jännittävältä ajatukselta pakata perhe ja kaikki kampsut ja muuttaa ihan uusiin kuvioihin, mutta todellisuudessa nämä suuret muutot eivät ole helppoja. Vielä muutama viikko sitten minulla oli koti ja elämä, paljon ystäviä ja omat rutiinini. On eriskummallista ja surullista ajatella, että olen jättänyt taakseni sen kaiken, kokonaisen elämän, eikä se todellisuus koskaan enää palaa. Vaikka varmasti kyläilemme Belizessä tulevaisuudessa, emme koskaan enää asu siellä. Tiedän kokemuksesta, että kyläreissut vanhaan kotimaahan tuntuvat alkuun enemmän kipeiltä kuin hyviltä. On vaikea olla vieras omassa kodissaan. 

Koti.


Olen innostunut ja kiinnostunut tulevasta kotimaasta, mutta kun käsiteltävänä on myös lähtemisen suru, tuntuu ajatus uuteen ympäristöön asettumisesta väsyttävältä. Uudet ihmiset, uusi ympäristö, uudet kuviot, rutiinit ja haasteet. Alkuun pitäisi jaksaa antaa hyvä ensivaikutelma puolin ja toisin, jaksaa esiintyä edukseen ja toisaalta myös jaksaa nähdä uusi ympäristö mahdollisimman myönteisestä näkökulmasta. Vaikka mieluusti olisin jo paikan päällä opettelemassa uutta arkea, toisaalta en millään jaksaisi käydä läpi ensimmäisiä kuukausia uudessa maassa. Olisin mieluusti jo kiinni arjessa perillä. Tiedän kuitenkin, että edessä on vielä paljon työtä ennen kuin uusi koti tuntuu omalta. Täytyy tulla itse sinuiksi uuden todellisuuden kanssa, ja auttaa samalla myös lapsia ja koiria sopeutumaan.

Vanhemman tyttären huoneen koristeita, joita on ehditty jo ikävöidä kuluneiden viikkojen aikana. Ne ovat muitten tavaroidemme kanssa kontissa matkalla Sudaniin.
Lasten ajatellaan yleisesti ottaen helposti tottuvan uuteen. Niin he ehkä tottuvatkin, mitä vaihtoehtoa heillä on kuin tottua? Minun kokemukseni ja näkemykseni on kuitenkin se, että yhtä kovaa on muuttaminen niin lapsille kuin aikuisillekin. Kolmevuotiaamme tuntee ihan samoja tunnelmia kuin minäkin: hän ikävöi paikallisia ystäviämme ja niin konkreettista kotia - vihreää kotitaloamme ja omaa huonettaan siellä - kuin Belizeä ajatuksen tasollakin. Hänestä tuntuu ihan yhtä kurjalta ja oudolta kuin kenestä tahansa, joka on lähtenyt ainoasta kotimaasta jonka tuntee. Esikoisemme suru on monimutkaisempaa: hän on kuusivuotiaana ehtinyt jo oppia lähtemään ja luopumaan. Hän tuntuu ymmärtävän  minuakin paremmin, että erilaiset todellisuudet jatkuvat tahoillaan vaikka itse emme olisikaan enää paikalla. Onneksi hän on oivaltanut myös sen, että ystävyyden ei tarvitse päättyä maantieteelliseen etäisyyteen.

Naapurin, Brasilian suurlähettilään, suuret palmut. Niitäkin on minulla ikävä.


Lapset osaavat ehkä enemmän elää hetkessä, ja voivat yhdessä hetkessä surra ja toisessa innostua leikkimään, mutta surun tunteet ovat silti ihan samoja kuin aikuisillakin. Eikä suru ihan hetkessä väisty sen enempää lasten kuin aikuistenkaan mielistä. Ihan joka päivä ei enää suru muutosta nouse lasten mieliin, mutta melkein joka päivä kuitenkin, erityisesti iltaisin. 

Vauvat ovat tietysti luku sinänsä. Vauva ei tiedä muutosta mitään. Vauvallemme riittää edelleen aika pitkälti, että äiti on lähietäisyydellä. On suorastaan helpotus, että tämän kaiken keskellä on hoidettavana helppo, iloinen vauva. Ja vauva niin kuin koiratkin tuovat onneksi iloa ja lohtua myös isommille lapsille tässä oudossa elämäntilanteessa. 

16 kommenttia:

  1. Onpa teillä ollut kaunis kotitalo Belizessä!

    Ymmärrän ahdistustasi varsin hyvin. Itse elin muutama vuosi sitten elämäntilanteessa, joka vaati muuttoa maasta maahan 4-6 kk:n välein. Jaksoin sen neljä kertaa, ja sitten riitti. Jos olisin jatkanut samassa hommassa, olisi muuttoja tullut vähintään 2-3 vielä lisää vuoden tai parin sisään, joten se ei houkutellut ollenkaan. Jatkuva sopeutuminen, hyvästien jättäminen ja uuden opettelu (ja vielä alati vaihtuva kieli sekä sen mukanaan tuomat ongelmat, ja yksineläjän arki) olivat jo liikaa.
    En pelkää muutosta, enkä edes hyvästien jättämistä, mutta rajansa kaikella. Ja kestää kauan tehdä "surutyö" aikaisemmasta ennenkuin pystyy alkaa sopeutumaan uuteen. Onneksi teillä on tavallaan hetken hengähdystauko nyt ennen uusiin maisemiin muuttamista!

    Ja pitää muistaa, että nykyään on sentään netti, skype, sähköposti ja kaikki muut helpotukset, joiden avulla yhteydenpito ympäri maailman onnistuu käden käänteessä.

    Tsemppiä ja jaksamista, kohta se ikävä vaihtuu innokkaaseen odotukseen! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuri kiitos Terhi tsempeistä! Ymmärrän hyvin, että voimat ja innostus eivät riittäneet yhtenään muuttamiseen. Mekin toivomme, että voimme pysyä Khartoumissa mahdollisimman pitkään. Toivottavasti ihan heti muutaman vuoden päästä ei siis tarvitse vielä surra seuraavaa muuttoa!

      Kotitalomme näytti tosiasiassa lähtömme hetkellä vähän vähemmän kauniilta kuin näissä kuvissa. Vuokraemäntä maalautti talon jokin aika sitten, yhden lomamme aikana, ärhäkämmän vihreäksi. Ja naapuri leikkasi pois ihanan hibiskuspuunsa joka kukat kauniisti värittivät meidänkin pihaamme aiemmin. Mutta kyllä nämä kuvat silti vievät minut mukanaan kotiin Belmopaniin.

      Poista
  2. Oih ja voih, tuli ihan tippa linssiin, luopuminen on toisinaan niin vaikeaa ja uuden rakentaminen niin raskasta. Paiva kerrallaan elama asettuu taas arjeksi Sudanissa kunhan sinne paasette, valitilassa on aikaa aina liikaa pohtia mennytta ja huolehtia tulevasta. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se varmasti on, että minulla on liikaa aikaa yhtäältä muistella menneitä ja toisaalta huolehtia tulevasta. Ja olen siirtynyt sosiaalisesta Belmopanista huomattavasti hiljaisempiin oloihin tänne Suomeen eli aikaa ajatuksille on sitäkin enemmän. Onneksi on internet; Facebook ja blogi ja niitten välityksellä yhteys ympäri maailman. Te blogiystävät jotka olette vielä lisäksi vertaisryhmääkin olette kyllä näissä oloissa ehkä entistäkin tärkeämpiä! Kiitos taas kerran Petra myötäelämisestä.

      Poista
  3. Tsemppiä, uskon tuon tunteen helpottavan vielä joskus <3
    Itse pystyin vasta tänä keväänä käymään Istanbulissa niin, että nauttisin siellä olosta enkä vain itkisi ikävääni kun ei kotia siellä enää ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Karoliina tsempeistä! Eikö olekin tosiaan niin, että rakkaassa kotimaassa on vaikea käydä alkuun vain vierailijana? Lontoo oli minulle pitkään sellainen paikka jossa oli vaikea olla turisti. En edes asunut siellä niin kovin kauaa aikoinaan, mutta Lontoon-aika jätti kuitenkin jälkensä. Kingstonissa sen sijaan kävin muuton jälkeen ilman suurempia tunnekuohuja - siitä ei kolmessakaan vuodessa koskaan tullut samalla tavalla "omaa".

      Mutta kuinkas monta vuotta ja visiittiä Istanbuliin onkaan nyt sun muutosta Suomeen...? Aika kauan siihen taitaa mullakin mennä, että käyn Belizessä ihan ilman itkuja!

      Poista
  4. Kuulostaa rankalta tuollainen muuttaminen, mutta toisaalta olen ymmärtänyt aiemmista teksteistäsi, että nyt oli kuitenkin lähdön aika. Suru muuttaa muotoaan ajan myötä ja jossain vaiheessa se muuttuu lämpimiksi muistoiksi. Onneksi Suomessa on sentään kesä, niin ei koirienkaan tarvitse sopeutua pimeyteen ja teidän toppapukurumbaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika oli tosiaan meidän lähteä eli en sinänsä haikaile takaisin niinkään kuin käyn läpi näitä väistämättömiä vaiheita ja tunnelmia. Onneksi huonompia päiviä seuraa parempiakin.

      Kyllä on tosiaan hyvä, että on kesä! En tiedä suostuisivatko koirat lainkaan ulos Suomen talveen.

      Poista
  5. Voimia elämänmuutokseen! Minä täällä odotan mielenkiinnolla päästäkseni lukemaan, millaisena arkenne jatkuu Sudanissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Meri! Voimia tässä tarvitaan. Välillä ne tuntuvat olevan ihan lopussa, mutta toivotaan, että uusi elämä kaikkineen piristää tai ei ainakaan väsytä kovasti tätä limboa enemmän. Miehen ensimmäisten Sudanin viikkojen perusteella vaikuttaa tulevaisuus kyllä onneksi ihan valoisalta. Tänään piristivät myös hyvät uutiset mahdollisesta kotitalosta. Kyllä tämä tästä!

      Poista
  6. Ihana lukea tunnelmiasi ja ajatuksiasi, vaikka ne ovatkin joskus surullisia. Hyvä, kun laitat ne 'paperille' sekin varmaan helpottaa.
    Olen myös kova kiintymään ja ikävöimään, joten uskon tietäväni pienen osan fiiliksistäsi, vaikka en olekaan koskaan joutunut muuttamaan ulkomaille.
    Se noissa ulkomaan pesteissä surettaa, että lapset (erityisesti ehkä murkkuiässä) joutuvat jättämään ystävänsä ja vaihtamaan maata, kotia, koulua. Lapsille soisi sellaisen hyvän tutun ympäristön ja omat läheiset/ystävät, joiden kanssa kasvaa ja kehittyä aikuisuuteen.
    Tiedän, että lapset sopeutuvat ja koska eivät asioille voi mitään, mukautuvat tilanteisiin. Ja tiedän myös, että diplomaattien lapsista kasvaa menestyviä, onnellisia, maailmankansalaisia,
    joista saatte olla varmasti monesti iloisia ja ylpeitä! :) Ja ainakin te jaksatte tehdä kaikkenne, että lapset ja eläimet olisivat onnellisia siellä missä kotinne milloinkin sijaitsee.
    Omien lasteni kohdalla en kouluaikana olisi voinut kuvitellakaan, että olisimme muuttaneet edes siten, että lapset olisivat joutuneet vaihtamaan koulua ja etsimään uudet kaverit, mutta se varmaan johtuu siitä, että en ole joutunut koskaan itsekään eroon kouluaikaisista ystävistäni. Meillä on säilynyt alakoulusta asti viiden tytön (nyttemmin 5 perheen) tiivis porukka. Monet meistä ovat ainuita lapsia, joten olemme saaneet toisistamme kuin sisaret ja lapsille paljon 'serkkuja'.
    Toivon sinulle tsemppiä ja yritä nauttia siitä, kun voitte viettää kesää Suomessa lomaillen ja lapset saavat puhua suomenkieltä ja viettää aikaa suomen sukulaisten kanssa!!
    Ja pianhan olette jo uudessa mielenkiintoisessa kulttuurissa, jossa lapset oppivat taas vaikka mitä uutta. Jään innolla odottamaan kertomuksiasi uudesta kotimaasta ja sen arjesta. Kaikki sujuu varmasti hienosti ja kuten sanoit huonojen päivien jälkeen tulee parempia päiviä, oltiin sitten Suomessa tai maailmalla! : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä ja pitkästä kommentista!

      Tässä elämäntavassa on tosiaan puolensa ja puolensa, niin meille aikuisille kuin lapsillekin. Välillä tuntuu, että tämä on ihan hullun hommaa mutta toisinaan taas muistan ja ymmärrän hyvin tämän maailmankansalaisuuden hyvätkin puolet. Jos en olisi muuttanut lapsuuden ja nuoruuden ympäristöstäni en olisi tutustunut mieheeni, silloin ei olisi myöskään näitä ihania lapsia. Ja ilman Jamaikan ja Belizen vuosia ei olisi rakkaita koiria eikä niitä ystäviä joihin Karibialla tutustuimme eikä niitä monia huimia kokemuksia ja muistoja maailmalta. Ja tosiaan vaikka suuret muutokset ovat taatusti lapsille kova paikka on toisaalta aivan mahtavaa, että he pääsevät nyt tutustumaan uuteen maahan ja mm myös ennen pitkää oppimaan arabian kieltä.

      Mutta sitä ennen täytyy tosiaan muistaa nauttia tästä kesästä Suomessa. Tänään se onkin taas vähän helpompaa kun aurinkokin on taas vaihteeksi vähän lämmittänyt.

      Hyvää kesää myös sinulle!

      Poista
  7. Minäkin ihailin kovasti taloanne, ja kotikatuanne kauniine puine/ pensaineen. Jostain syystä olin kuvitellut, että asutte kaukana lähimmästä naapurista. En tiedä mistä olin sellaisen mielikuvan itselleni taikonut.

    En osaa edes kuvitella millaisia tunteita läpi käytte, mutta toivon, että sekä sinä, että lapset pääsette vielä hyvillä mielin nauttimaan Suomen kesästä ja tulette sitten tulevaisuudessa kokemaan uudessa maassannekin kodin kodiksi. Ja samaa mietin minäkin jonkun toisen kommentoineen kanssa, että toivottavasti myös näistä asioista kirjoittaminen ehkä keventäisi vähän taakkaasi. Lämpimiä kesäpäiviä sinne, ainakin huomenna taitaa olla sellainen luvassa.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Venla kauniista sanoistasi! Kirjoittaminen auttaa kyllä tosiaan tunteiden käsittelyssä. Kun olin saanut vähän täällä eilen mieltäni purettua tuli heti jotenkin kevyempi olo. Tajusin myös, että jonkun kuukauden päästä todennäköisesti ikävöinkin puolestaan takaisin tähän hetkeen, rauhalliseen aikaan täällä omassa kodissa. Täytyy totisesti yrittää ottaa tästä nyt kaikki irti sen sijaan, että jäisin vellomaan menetyksen surussa.

      En viitsinyt aikaisemmin juuri julkaista kuvia kotitalostamme, kun vielä itse asuimme siellä. Siksi kai naapurusto ja ympäristökin olivat jääneet blogissa vähän mystisiksii! Nämä kuvat ovat muuten ajalta ennen vartijoita. Tätä nykyä talon edustalla oikealla on vartijankoppi.

      Poista
  8. Voi Kata, mä ymmärrän! Ja muistan ihan kehossanikin tuollaisia tunnelmia vuoden takaa. Kaipuu voi kohdistua juurikin tuollaisiin konkreettisiin asioihin, kuten vaikkapa juuri naapurin palmuihin, kotitalosta nyt puhumattakaan. Mutta niin se onneksi usein menee, että aika tekee tehtävänsä ja uusi kotimaa tuntuu nimenomaan kodilta, eikä sieltä tahtoisi lähteä yhtään minnekään.. Vaikkei niin aina edes halua muutosvastarinnan hetkinä edes uskoa. Mutta tietysti kaikki tapahtuu aikanaan. On tärkeä surra ja kaivata ennen kuin voi kunnolla siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Bon courage!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Edith! Arvaan, että tiedät hyvin miltä musta tuntuu. Näitä tunnelmia ei kai sitten kuitenkaan pääse pakoon vaikka miten valmistelisi itseään lähtöön. Ne on vain käytävä läpi, vaikkei millään jaksaisi. Onneksi huonoja päiviä ja hetkiä seuraa parempiakin. Ja toisaalta tämä lähtemisen suru luo omalta osaltaan mulle kyllä myös uskoa sopeutumiseen. Enhän voisi näin kaivata Belizeen jos en olisi osannut ja rohjennut sinne aikoinaan oikein asettua. Ennen pitkää toivottavasti osaan asettua Sudaniin ihan yhtä lailla.

      Poista

Kiitos kommentistasi!