torstai 17. heinäkuuta 2014

Tyhmyys tiivistettynä

"Voi hyvä jumala!" "Toivottavasti olette kaikki turvassa siellä." "Oletteko te todella kaikki muuttamassa, lapsetkin?" "Luulin, että muuttouutinen oli aprillipila!" "Teille ei sitten tulekaan enää koskaan kukaan vieraaksi."

Tässä valittuja ystävien ja tuttavien kommentteja koskien muuttoamme. Ihan niitä tyhmimpiä kommentteja en viitsi edes toistaa. Ei tullut yllätyksenä miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla, mutta kyllä tämäntyyppiset reaktiot silti harmittavat ja ärsyttävätkin. Harva päivittelijöistä tosiasiassa edes tietää Sudanista juuri mitään. Monen puheissa Sudan sekoittuu sujuvasti Etelä-Sudaniin. Enkä oikein ymmärrä minne päivittelijät meidän odottivat muuttavan. Kun miehen työ on kehitysyhteistyötä luulisi olevan selvää, ettei meidän muuttokuormamme näissä merkeissä tule suuntaamaan vaikkapa Alankomaihin tai Hawaijille. 

Mutta toisaalta vaikka tekisimme lähtöä vieraalle asuttamattomalle planeetalle eivät kauhistuneet reaktiot olisi asiallisia tai tervetulleita. En ollenkaan ymmärrä miksi niinkin monet luulevat, että meitä kiinnostavat heidän kielteiset mielikuvansa maasta johon heillä ei itsellään ole mitään kosketusta mutta johon me olemme paraikaa tekemässä muuttoa. Jos ei tiedä mitä sanoa voi aina kysyä miltä muutto meistä asianomaisista tuntuu. 

Minun näkökulmastani muutto Sudaniin ei lopulta ole sen kummempi asia kuin mikään muukaan isompi kansainvälinen muutto. Kansainväliset muutot ovat väsyttäviä ja raskaita siinä mielessä, että ne vievät aina ihmisen oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mutta muuten ajattelen niin, että haasteet ja hyvät puolet vain vaihtelevat maasta toiseen, ne tuovat jokaiseen maahan oman erikoissävynsä. Täällä Suomessa outoa ja hankalaa on mielestäni esimerkiksi se miten sulkeutuneita ihmiset ovat omiin pieniin piireihinsä. Yhteisöllisyys elää täällä kyllä ehkä vielä sosiaaliturvan tasolla mutta käytännössä ei minun näkökulmastani juuri ollenkaan; Belizeen verrattuna Suomessa on kylmää muutenkin kuin sään osalta. Toisaalta Belizessä oli ajoittain haastavaa elää esimerkiksi terveydenhuollon heikon tason vuoksi. Keskeistä on kuitenkin se, että elämä jatkuu maassa kuin maassa ja niin erilaiset haasteet kuin hyvätkin asiat muuttuvat ennen pitkää arkisiksi ja tutuiksi. 

On joka tapauksessa mielestäni mielenkiintoista ja paljastavaa, että Sudaniin muuttoamme on kauhisteltu kuten Jamaikalle muuttoamme aikoinaan. Belizessä asumista kun ei toisaalta useinkaan samalla tavalla kyseenalaistettu. Ne jotka muuttojamme arvostelevat ja päivittelevät eivät tunnu ymmärtävän kuinka paljon arvostelu itse asiassa kertoo heistä itsestään, elämänarvoistaan ja asenteistaan. Ennakkoluulot ovat usein aika läpinäkyviä.

Yritän itse pyrkiä ottamaan tulevan kotimaamme maana muiden joukossa, mitä se tietysti onkin. Sudanilla on oma monimutkainen historiansa ja paikkansa maailmassa siinä kuin kaikilla muillakin maailman mailla. En väitä tietäväni elämästä Sudanissa vielä juuri mitään. Itse asiassa juuri siksi pyrinkin pitämään mieleni avoimena. Annan maan olla mitä se on, annan sen avautua minulle vähän kerrallaan sen sijaan, että rajoittaisin itseäni ennakkoluuloisilla oletuksilla ja arvauksilla. 

Muuttopäivä on vihdoin varmistunut, kontin pitäisi saapua piakkoin ja uusi kotitalomme odottaa vain päämajan hyväksyntää. Uusi elämänvaihe tuntuu sitä paremmalta mitä konkreettisemmin se lähestyy. Toistaiseksi kuitenkin vielä maistellaan mustikoita ja vadelmia ja vietetään aikaa perheen ja ystävien kanssa. Olen nimittäin vihdoin saanut kuin saanutkin lomatunnelmasta kiinni. 

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kontti

Päivittäin sanomme monta kertaa "se on siellä kontissa". Konttiin viitataan niin harmistuneesti (kaivatut lelut tai vaatekappaleet ovatkin kontissa eivätkä tässä käden ulottuvilla), pahoitellen (voi että konttiin menivätkin niin esikoisen ensimmäiset irronneet hampaat kuin myös muun muassa lasten vauvakirjat), mutta myös innostuneesti (onpa jännittävää ennen pitkää kaivaa laatikosta kuukausien eron jälkeen kaikki omat romut ja aarteet). Kontti on tällä hetkellä jossakin Belizen ja Sudanin välimailla, en tiedä tarkalleen missä. Kontissa kulkevat mantereelta toiselle huonekalumme, vaatteemme, kirjamme, astiat, lasten lelut, kaikki mitä emme onnistuneet matkalaukuissa kantamaan Belizestä Suomeen. 

Emme olleet paikalla kun konttia pakattiin. En suosittele sellaista ratkaisua kellekään mutta koirien hankalien muuttojärjestelyiden vuoksi meidän oli lähdettävä ennen kuin muuttajat ehtivät meille pakkaushommiin. Muuttoa jäi puolestamme vahtimaan luottoystävä, jonka kanssa olimme pakkauspäivinä tekstiviestien ja sähköpostin välityksellä yhteydessä. Toivon, että kontissa on mukana kaikki se tavara mikä sinne kuuluikin. Toivon, että omaisuutemme on pakattu niin hyvin kuin mahdollista. Toivon, etteivät vuokraisännän ruokapöytä ja tuolit vahingossa tulleet pakatuksi mukaan. 

Tämä kontti kuljetti aikoinaan tavaramme Jamaikalta Belizeen, yhtä suuri kontti on nyt matkalla kohti Sudania. (Kiitokset kuvasta S!)


Joka muuton yhteydessä sanon mielessäni hyvästit kaikelle sille tavaralle jota en kykene itse kantamaan matkalaukussa mukanani perille. Aina on vaarana, että konttiin tulee kosteusvaurio, että tavaroita menee rikki tai ne katoavat. Aina on mahdollista, vaikkakin kai sentään aika epätodennäköistä, että kontti tippuu laivan kyydistä ja uppoaa jonnekin valtameren pohjaan. Olen muuttanut maasta toiseen monta monituista kertaa. Alkuun tavarani kulkivat matkalaukussa, sittemmin osin myös muuttolaatikoissa. Tämä on nyt jo neljäs muuttomme, jossa tavaramme pakataan konttiin ja niille täytyy sanoa hyvästit viikoiksi tai jopa kuukausiksi. Olenkin oppinut näitten monien muuttojen myötä päästämään tavaroista aika hyvin irti. Tärkeintä on että me ihmiset ja koirat olemme yhtenä kappaleena, kaikki muu on lopulta korvattavissa.

Mutta kyllä minulle silti ovat kovin tärkeitä vanhat kirjani, jotkut astiat, monet huonekalutkin. Kun ajattelen konttia nousee ihan päällimmäiseksi mieleeni ihana guatemalalainen sängynpeittomme ja pieni tilkkutäkki, jonka hyvän ystäväni äiti teki vauvallemme lahjaksi. Yksittäiset muut romppeet nousevat mieleen silloin tällöin, mutta sängynpeitto ja vauvantäkki edustavat mielessäni laajemmalti koko sitä tavaramäärää joka juuri nyt kulkee jossain, ehkäpä Atlantilla, kohti uutta kotia. Lasten lelut ovat tietysti myös mielen päällä. Kaikkein tärkeimmät lelut kulkevat aina mukana, ja ihan käsimatkatavaroissa, etteivät varmasti menisi hukkaan. Mutta paljon oli tietysti pakko pakata myös konttiin. Kuluneiden kuukausien aikana on jo ehditty kaivata Belle-prinsessaa, isopäistä pet shop -peuraa, legoja ja mitä lie kaikkea muuta. 

Toivon, että jonkun viikon päästä kontti pääsee turvallisesti perille Sudaniin; toivon, että ennen pitkää pääsen taas kerran purkamaan tavaramme laatikoista ja pakkauspaperista. Toisaalta ajatus muuttokuormasta hirvittääkin. Viimeksi kesti useamman vuoden, että kuorma oli kokonaisuudessaan purettu ja omalla paikallaan. Edessä on ihan valtavasti työtä. Vähän kerrallaan muuttolaatikot tyhjenevät ja tavarat löytävät paikkansa. Ja vähän kerrallaan minä asetun uuteen todellisuuteen ja toivottavasti löydän minäkin paikkani. Sen enempää laatikkojen tyhjentämiseen kuin sopeutumiseenkaan ei ole mitään kiertotietä. Haluaisin alkaa jo hommiin: kaivamaan huonekaluja paperista, laittamaan tavaroita paikoilleen, totuttelemaan uuteen todellisuuteen. Nyt ollaan kuitenkin vielä matkalla, niin kontti kuin minäkin. 

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Räpistelyä

Tämän välivaiheen eläminen on hankalaa. Olemme lähteneet muttemme ole perillä, enkä osaa asennoitua kaikessa rauhassa lomailemaankaan. 

Irtautuminen Belizestä on edelleen kovasti kesken. Muistot ja tunnelmat nousevat pintaan vähän kerrallaan. Koko ajan en voi enkä haluakaan kuitenkaan elää muistoissa etten unohtuisi niihin kokonaan. 

Pitemmät jaksot kotimaassa ulkomaankausien jälkeen tai välissä herättävät nekin aina mielessäni kaikenlaisia ajatuksia ja muistoja. Tällainen välivaihe ehkä vähän pakottaakin katsomaan niin taakse- kuin eteenpäinkin, miettimään sitä mistä olen tulossa ja minne menossa. Huomaan, että katselen itseäni vähän etäältä, teen itsestäni jotenkin tiliä. Nyt ei totisesti ole mitenkään hyvä hetki itsearviointiin, kun olen väsynyt, ärtyinen enkä muutenkaan parhaimmillani, mutta ajatukset eivät anna armoa.

Tuleva muutto tuo sekin tietysti sekalaisen joukon ajatuksia mieleen. Mielessä ovat käytännönläheiset asiat kuten uuden kodin hankkiminen ja huoli siitä miten koirien hoito tulevaisuudessa lomiemme aikana järjestyy. Mutta mietin myös paljon mahdollisia tulevia tunnelmiani: miten uusi elämä lähtee käyntiin, miten kauan kestää ennen kuin uusi kotimaa tuntuu omalta. Toisaalta en halua liikaa lähteä arvailemaan tulevaisuutta ennen kuin pääsen paikan päälle ja saan vähän käytännön tuntumaa siihen miltä elämä perillä konkreettisesti tuntuu. 

Mutta ei siinäkään vielä kaikki. Ilman muuton aiheuttamaa suurta mullistustakin olisin nyt uuden äärellä. Kolmas ja viimeinen vauvani on oppinut konttaamaan ja vähän jo kävelemäänkin tukea vasten ja kulkee siis kovaa kyytiä kohti taaperuutta. On aika vähitellen alkaa miettiä kuka olen sitten kun kukaan ei enää ole minussa kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti koko ajan kiinni. Näitten ihanien lasten äiti olen tietysti aina, mutta huomaan alkaneeni jo pohtia mitä aion tehdä elämälläni sitten kun lapset eivät enää minua tarvitsekaan niin intensiivisesti kuin nyt. Se on sinänsä kutkuttava mutta omalla tavallaan kipeäkin prosessi. Tuntuu surulliselta pakata viimeistä kertaa pois kolmen vauvan käyttämiä, pieneksijääneitä, somia vaatteita ja vähitellen sanoa hyvästejä tälle elämänvaiheelle.

Tiedän, että hyvin nopeasti elämä onneksi vie taas mennessään kun saan arjen rutiineista kiinni uudessa ympäristössä. Uskon, että ulkopuoliselta tuntuu uudessa ympäristössä kyllä pitkään, mutta oman itseni kanssa uskon ja toivon kuitenkin tulevani pian taas sinuiksi kun siirrymme tästä välivaiheesta pysyvämpään todellisuuteen.

Nyt toistaiseksi räpistelen eteenpäin minkä kykenen.