lauantai 5. heinäkuuta 2014

Räpistelyä

Tämän välivaiheen eläminen on hankalaa. Olemme lähteneet muttemme ole perillä, enkä osaa asennoitua kaikessa rauhassa lomailemaankaan. 

Irtautuminen Belizestä on edelleen kovasti kesken. Muistot ja tunnelmat nousevat pintaan vähän kerrallaan. Koko ajan en voi enkä haluakaan kuitenkaan elää muistoissa etten unohtuisi niihin kokonaan. 

Pitemmät jaksot kotimaassa ulkomaankausien jälkeen tai välissä herättävät nekin aina mielessäni kaikenlaisia ajatuksia ja muistoja. Tällainen välivaihe ehkä vähän pakottaakin katsomaan niin taakse- kuin eteenpäinkin, miettimään sitä mistä olen tulossa ja minne menossa. Huomaan, että katselen itseäni vähän etäältä, teen itsestäni jotenkin tiliä. Nyt ei totisesti ole mitenkään hyvä hetki itsearviointiin, kun olen väsynyt, ärtyinen enkä muutenkaan parhaimmillani, mutta ajatukset eivät anna armoa.

Tuleva muutto tuo sekin tietysti sekalaisen joukon ajatuksia mieleen. Mielessä ovat käytännönläheiset asiat kuten uuden kodin hankkiminen ja huoli siitä miten koirien hoito tulevaisuudessa lomiemme aikana järjestyy. Mutta mietin myös paljon mahdollisia tulevia tunnelmiani: miten uusi elämä lähtee käyntiin, miten kauan kestää ennen kuin uusi kotimaa tuntuu omalta. Toisaalta en halua liikaa lähteä arvailemaan tulevaisuutta ennen kuin pääsen paikan päälle ja saan vähän käytännön tuntumaa siihen miltä elämä perillä konkreettisesti tuntuu. 

Mutta ei siinäkään vielä kaikki. Ilman muuton aiheuttamaa suurta mullistustakin olisin nyt uuden äärellä. Kolmas ja viimeinen vauvani on oppinut konttaamaan ja vähän jo kävelemäänkin tukea vasten ja kulkee siis kovaa kyytiä kohti taaperuutta. On aika vähitellen alkaa miettiä kuka olen sitten kun kukaan ei enää ole minussa kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti koko ajan kiinni. Näitten ihanien lasten äiti olen tietysti aina, mutta huomaan alkaneeni jo pohtia mitä aion tehdä elämälläni sitten kun lapset eivät enää minua tarvitsekaan niin intensiivisesti kuin nyt. Se on sinänsä kutkuttava mutta omalla tavallaan kipeäkin prosessi. Tuntuu surulliselta pakata viimeistä kertaa pois kolmen vauvan käyttämiä, pieneksijääneitä, somia vaatteita ja vähitellen sanoa hyvästejä tälle elämänvaiheelle.

Tiedän, että hyvin nopeasti elämä onneksi vie taas mennessään kun saan arjen rutiineista kiinni uudessa ympäristössä. Uskon, että ulkopuoliselta tuntuu uudessa ympäristössä kyllä pitkään, mutta oman itseni kanssa uskon ja toivon kuitenkin tulevani pian taas sinuiksi kun siirrymme tästä välivaiheesta pysyvämpään todellisuuteen.

Nyt toistaiseksi räpistelen eteenpäin minkä kykenen. 

7 kommenttia:

  1. Muutosvastarinta on varmaan aina ihmisessä "sisäänrakennettuna", vaikka kokemusta muutoksista ja erilaisista sopeutumisvaiheista olisi paljonkin takana. Ainakin itsestäni tuntuu vaikealta muuttaa, vaikka muuttoa odottaisikin kovasti. On uusien tapojen, kulttuurin, ehkä kielenkin opiskelu ja sitten kaikki ne miljoona pientä asiaa, jotka yhteen päivään nivottuna tuntuvat joskus ihan ylivoimaisilta. Mutta lapset pitävät varmasti sinut kiinni arkipäivässä ja hetkessä! :) Tsemppiä vaan tulevaan valmistautumiseen. Ihan varmasti se uusi maa ja uudet kokemukset tempaavat sinut taas mukaansa ja elämä tuntuu pian kevyemmältä! Ja kuka tietää, millaisia uusia ovia siellä avautuu, ehkä löydät itsellesi jotain aivan uutta ja mielenkiintoista! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi tsempeistä ja ennen kaikkea ymmärryksestä! Luit riveiltä tai rivien välistä hyvin tarkasti tunnelmani. Sama innostus tätä muuttoa kohtaan kytee kyllä mielessä kuin alkujaankin mutta sen rinnalle on noussut väsymys koko prosessia kohtaan ja tosiaan suorastaan jonkinlainen muutosvastarinta.

      Kun nyt päästäisiin kiinni itse siihen muutokseen niin joka päivä olisi sentään kotiapäin. Mutta nyt vaan odotellaan, että saataisiin aloittaa sopeutuminen. En arvannut tuntevani oloani näin levottomaksi ja kärsimättömäksi mutta tässä sitä nyt ollaan. Päivä kerrallaan...

      Poista
  2. Valivaiheessa lilluminen on vaikeaa, ainakin minulle, sita haluasi jo alkaa toimeen ja menna eteenpain kun tietaa etta mentava on kuitenkin. Mina kayn talla hetkella lapi prosessia kun tyttö on pian 3 ja tarvitsee enemmin tarhakuvioita ja uusia tuulia kun aitia 24/7 ja se tuntuu vahan oudolta, työnhakuprosessi kaynnistyi varmasti tasta syysta hitaasti silla samaan aikaan se tarkoittaa luopumista tasta symbioosista. Aikansa kutakin, nyt on hakemuksia jo lahetelty ja kohti uusia tuulia. Tsemppia teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä sinulle työnhakuun! On totisesti oma prosessinsa päästää pientä lasta vähitellen omiin juttuihinsa. Ja sitten toisaalta samalla asettua itse uusiin työkuvioihin. Siinä on paljon mietittävää! Hyvä, että olet saanut ottaa aikasi.

      Tekisi tosiaan mieleni jo tarttua toimeen, alkaa uusiin kuvioihin sopeutuminen kun se edessä joka tapauksessa on. Mutta ehkä jälkikäteen tuntuu siltä, että näillä räpistelykuukausillakin oli oma tarkoituksensa?

      Poista
    2. Ja täytyy ihan heti lisätä, että onhan tässä ajassa paljon hyvääkin vaikka minusta hankalalta nyt tuntuukin. Saamme viettää lasten ja koirien kanssa ruhtinaallisesti aikaa minun vanhempieni kanssa ja nauttia kaikesta hyvästä mitä Suomella on tarjottavana. Tänään syötiin ihania metsämansikoita ja mustikoita. Että räpistellään täällä onneksi sentään kauniissa ympäristössä ja hyvässä seurassa!

      Poista
  3. Luulen tietävän mistä kirjoitat. Epäilen myös valitsemamme elämäntavan pakottavan meitä analysoimaan tarkemmin elämäämme kuin jos esim. olisimme asettuneet yhteen ja samaan asuinpaikkaan koko ijäksi. Expat elämään kun kuuluu suuret muutokset suurine tunteineen. Ja vaikka kaikki on omaa valintaa ei muutokset silti kepeitä juttuja ole. Tsemppiä! Pärjäät, olet hyvä, ja tarpeellinen ja haluttu vaikka kuopus konttaamaan oppikin ja pian on jo koulussa jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ihan liikutuin. On niin helpottavaa ja lohduttavaa tulla ymmärretyksi!

      Niin luulen minäkin, että tämä elämäntapa pakottaa käsittelemään omia muistoja ja ajatuksia ja tunnelmia tavalla jolta ehkä saa jäädä onnellisesti paitsi jos ei riistä itseään irti ja juurra uusiin ympäristöihin aina uudestaan ja uudestaan. Oudolta ja suorastaan järjettömältä tuntuu välillä elää näin, valtavasta muutoksesta toiseen, tunteiden aalloilla purjehtien, mutta toisaalta en osaa oikein kuvitella muutakaan tapaa olla ja elää.

      Poista

Kiitos kommentistasi!