perjantai 29. elokuuta 2014

Tilannekuvia

Torstaiaamupäivällä olin tutussa hommassa: seisoin uuden kotimme pääovella pakkauslista kädessäni ja ohjasin muuttomiehiä kantamaan pahviin pakattuja huonekaluja ja muuttolaatikoita eri kerroksiin ja huoneisiin. Osassa paketeista luki selvästi mitä ne sisältävät: sohva, leluja, vaatteita, kirjoja, kuntopyörä. Osan kylkeen tai päälle kirjoitetusta tekstistä en millään saanut selvää. Silloin piti katsoa paketin numero pakkauslistasta ja tarkistaa sitä vasten mitä paketti mahtaa pitää sisällään. Aina ei listastakaan ollut apua. Ihmettelimme muun muassa miten meillä oli listan mukaan yhtäkkiä niin paljon vauvansänkyjä, kunnes myöhemmin paljastui, että myös keskimmäisen sänkyä olivat pakkaajat Belizen päässä jostain syystä kutsuneet vauvansängyksi ja vauvansängyn nimellä kulkivat myös yhdistelmärattaiden osat.

*****

Lasten koulu tarjoaa kaikille oppilaille viisivuotiaasta eteenpäin erilaisia harrastusmahdollisuuksia. Esikoinen aloittanee lähiviikkoina pianotunnit ja nyt sunnuntaina koulun jälkeen on ensimmäinen ratsastustunti. Torstaina vein pojan tallille tutustumaan ja näyttämään ratsastuksenopettajalle miten ratsastus tässä vaiheessa sujuu. Mehän kävimme koko porukka ratsastustunneilla Belizessä, mutta siitä on jo aikaa, eivätkä lapset tietysti kovin itsenäisesti oppineet ratsastamaan kun olivat molemmat vielä niin pieniä. Sillä aikaa kun poika jutteli ratsastuksenopettajan kanssa minä tervehdin yhtä tallin ratsuista. Oli suloista saada koskea pehmeään turpaan pitkästä aikaa, ja hauskaa saada esitellä vauvalle hevonen ensimmäistä kertaa. 

*****

Torstai-iltana pitkän päivän päätteeksi oli lasten koululla vanhempainilta, jonne lapsetkin olivat tervetulleita. Vanhempainillan virallisen osuuden päälle oli koulun kauniilla urheilukentällä järjestetty piknik koko kouluyhteisölle. Meillä ei ollut hektisen päivän vuoksi ollut mahdollisuutta pakata piknik-eväitä joten menimme kentälle vain hetkeksi mukaan nauttimaan tunnelmasta. Ja mikä tunnelma: oli kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt kaikkien päivän kiireiden jälkeen. Urheilukentän kaiuttimista kaikui hyvää musiikkia, ilma oli lämmin ja lempeä kuin kylpyvesi, täydellinen nurmikenttä kutitteli vauvan varpaita. Hetken verran oli tilaa ja happea hengähtää.

*****

Tänään purimme koko päivän uudella kodilla huonekaluja pahvipakkauksistaan. Oli upeaa saada istua pitkästä aikaa omalle tutulle sohvalle ja kaivaa esiin niin aarteita kuin sekalaisia romppeitakin, kaikki omia. Oli myös hyvä huomata, että kun joka huoneen nurkassa on pahvivuori, ei talo tunnukaan enää niin valtavan suurelta. Saa nähdä miten käy kun pakkausmateriaalista päästään kokonaan eroon ja asetutaan todella taloksi. 

*****

Viiden jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin väliaikaiselle asunnolle, jossa asumme nyt vielä siihen asti, että uusi koti saadaan järjestykseen. Liikennevaloissa keskellä vilkkaasti liikennöityä pääkatua automme luo tuli pieni tyttö, ehkä poikamme ikäinen. Annoin hänelle autonikkunasta kahden punnan setelin. Kaksi puntaa on noin 25 eurosenttiä, täällä sillä saa esimerkiksi tarpeeksi leipää yhden perheen päivätarpeiksi. Olin saanut kahden punnan setelin aikaisemmin vaihtorahana hienon ravintolan jäätelötiskillä lähellä uutta kotiamme. Jäätelötiskin myyjä pahoitteli, että joutui antamaan minulle setelin, joka oli todella parhaat päivänsä nähnyt; osa pienemmistä seteleistä täällä on niin kuluneita ja revenneitä, että mieheni vitsailee niiden olevan kamelin pureskelemia. Otin rahan tietysti vastaan mutta vähän mielessäni harmittelin, kun olin juuri ravintolan puolella onnistunut antamaan juomarahana pois edelliset kuluneet kahden punnan setelini. Revenneitä, ryppyisiä ja likaisia seteleitä on hankala käsitellä koska ne tuntuvat siltä, että pian hajoavat käsiin. Mutta kun ojensin liikennevaloissa pienelle tytölle ryppyisen setelini hän katsoi minua suoraan silmiin ja hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. Valot vaihtuivat ja me lähdimme taas liikkeelle ja minä itkin.

*****

Khartum alkaa tuntua tutummalta enkä enää ole alkupäivien erikoisessa tilassa. Ruoka maistuu taas ja kahtena aamuna olen tehnyt itselleni pieneen kulhoon pikakahvista kunnon aamukahvin - niin kunnon kuin pikakahvi nyt voi olla. Alan taas muistaa miksi me olemme täällä, niin ajatuksen konkreettisessa kuin eksistentiaalisemmassakin mielessä. 

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Ostoksia ja vauvakerhoilua

Kuluneisiin päiviin on tavallisten arkisten puuhien lisäksi kuulunut kodinkoneiden metsästystä, uusia ruokakauppoja ja vähän sosiaalista elämääkin.

Tulevassa kodissamme ei ole valmiina mitään muuta kuin keittiönkaapit. Ei yhtään seinäänrakennettua vaatekaappia, ei kirjahyllyjä, eikä edes hellaa, pesukonetta tai jääkaappia. Meillä ei itsellämme ole mitään sähkölaitteita entisestään. Myimme ne kaikki ennen Belizestä lähtöä, koska täällä Sudanissa on kaikin puolin eri sähköjärjestelmä kuin Belizessä. Pesukoneen ja pakastimen olemme onneksi jo täältä paikan päältä ehtineet hankkia. Hellaa ja jääkaappia haetaan parhaillaan. Mikroaaltouuni ja muut pienemmät kodinkoneet joutuvat odottamaan vuoroaan. On vaikea edes kuvitella minkälainen kasa rahaa kuluu jo vain jääkaappiin. 

Kodinkoneita etsiessäni olen vähän sattumalta ajautunut myös uusiin ruokakauppoihin ja tehnyt ihan mukaviakin löytöjä. Yhdestä kaupasta löytyi kikherneitä purkissa. Kunhan pääsemme taloksi omaan kotiin ja löydän jostain meille hellan, voin kikherneistä tehdä gluteenittoman suklaakakun. Toisesta kaupasta löysin avokadoja, vauvan ja minun herkkua, ja tuontiporkkanoita, jotka maistuvat sellaisenaan isommille lapsille välipalana. Paikalliset porkkanat käyvät ihan mainiosti ruuanlaittoon, mutta eivät ole erityisen hyviä raakoina naposteltaviksi. On hyvä tietää, että ruokakaupoissa on niinkin paljon eroja, ja joissain panostetaan selvästi enemmän vihannes- ja hedelmäosastoon kuin toisissa.

Uusi kotimme seisoo valmiina ja tyhjänä meitä odottamassa. Kontti puolestaan seisoo edelleen tullissa, mutta ehkä tänään vihdoin vapautetaan meidän omistukseemme. Tai mahdollisesti huomenna. Siitä voin olla varma, että perjantaina ei mikään liiku, koska on pyhäpäivä. Viime sunnuntaina uskoin meidän saavan kontin vuorokauden sisällä. Nyt en enää odota mitään vaan annan asioiden edetä omalla painollaan. Se on huomattavasti vähemmän turhauttavaa.

*****

Eilen kävin ensimmäistä kertaa vauvaryhmän tapaamisessa. Paikalla oli minut ja vauvani mukaanlukien viisi vauvaa, neljä lastenhoitajaa ja kaksi äitiä. Täällä Khartumissa ei tunnu juurikaan olevan kotiäitejä - niin paikalliset kuin ulkomaalaisetkin äidit tuntuvat kaikki käyvän töissä. Ainut toinen ryhmässä paikalla ollut äiti etsii hänkin raivokkaasti töitä, eli pian taitaa vauvaryhmässä olla vain lastenhoitajia, vauvoja ja minä tyttöseni kanssa. 

Olen ollut kotiäitinä nyt jo yli kuusi vuotta. Olen varmasti monen mielestä kummajainen, kun vuodesta toiseen hoidan lapsiani kotona enkä edes haikaile työelämän perään.  Ei ole kuitenkaan minulle väliksi mitä muut ajattelevat. Tiedän, että päätös olla tässä elämänvaiheessa kotona lasteni seurana ja tukena on minulle ja perheelleni oikea valinta. 

Näissä expat-kuvioissa työssäkäyvien äitien ja kotiäitien ero on tuntuvampi kuin vaikkapa Suomessa. Täällä tilanne on tavallisesti se, että jos molemmat vanhemmat käyvät töissä oletusarvo on, että lapsia hoitaa kokopäiväinen lastenhoitaja. Silloin ei työnantajan tarvitse huolehtia siitä pääseekö äiti ajoissa hakemaan lapsen päiväkodista tai ehtiikö isä koulun tilaisuuksiin. Lastenhoitaja hoitaa kaiken, hän toimii vanhempien sijaisena tilanteesta toiseen. Eilen vauvaryhmässä yksi lastenhoitajista kuvailikin olevansa kuin pienen hoidokkinsa äiti: hän syöttää tytön, pukee tämän, vaihtaa vaipat, laittaa nukkumaan. Ymmärrän, että lastenhoitaja halusi tunnustusta kasvatus- ja hoitotyölleen, mutta minua äitinä todella kirpaisi ajatus siitä miltä tuntuisi kyseisen lapsen äidistä kuulla, että hoitaja tuntee hoitavansa kaikki äidin tehtävät. Tästä omasta näkökulmastani on vaikea kuvitella juuri mitään kamalampaa kuin se, että joku muu kuin minä kantaisi päävastuun lasteni hoidosta ja kasvatuksesta. 

Voi siis olla, että edessä on täällä Khartumissa enemmänkin yksinäisiä viikkoja ja kuukausia ilman omaa yhteisöä. Lastenhoitajienkin kanssa löytyy tietysti yhteistä asiaa ja juteltavaa, mutta he ovat kuitenkin auttamatta hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä. Eikä työssäkäyvissä ystävissä ole heissäkään tietysti mitään vikaa - paitsi se, että he ovat töissä silloin kun minulla olisi aikaa ja tilausta seuralle. Onneksi osaan olla yksinkin, ja ihan yksinhän en tosiaan koskaan ole kuitenkaan, aina on seurana nauravainen vauva ja pian koiratkin, koulun jälkeen myös isommat lapset, ja iltaisin ja viikonloppuisin myös mies.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pitkä lauantai

Kävimme eilen uudella talollamme ensimmäistä kertaa omilla avaimilla. Satoi, ja portilla huomasimme, että vaikuttavan avainnipun yksikään avain ei avannut porttia. Onneksi vastapäisen talon portista ilmaantui mies, joka puhui englantia ja osasi kutsua paikalle toisen miehen, jolla oli omassa avainnipussaan porttimme avain. Tämä toinen mies, joka ei puhunut lainkaan englantia, lähti viemään lapset ja minut kierrokselle läpi talon, sillä aikaa kun mieheni käväisi kollegansa luona parin korttelin päässä hakemassa muutamat tavarat, jotka olemme kollegalta ostaneet. Kollega itse tekee paraikaa lähtöä Khartumista takaisin Eurooppaan.

Uusi kotitalomme ulkoapäin.


Kuljimme arabiaapuhuvan miehen perässä ympäri taloa, kerroksesta toiseen. Vähän kerrallaan ymmärsin, että mies halusi näyttää kaikkien lamppujen ja tuulettimien toimivan; miten ovet ja ikkunat aukeavat; mistä löytyy mikäkin katkaisija. Toistin ainoaa osaamaani arabiankielen sanan, joka onneksi on "kiitos" (shokran). Vaikka kierroksen lopulla kaikki talon tuulettimet pyörivät, minulla oli silti hiki.

Talo tuntuu valtavalta ja onkin sitä. Satoja neliöitä, kaksi asuinkerrosta ja asuinkelpoinen kellarikerros, joka lienee alunperin tarkoitettu palvelusväen käyttöön. Koska meille ei palvelusväkeä tule kotiin asumaan, olemme ajatelleet käyttää kellarikerroksen suurinta yhtenäistä tilaa lasten pyöräilyhuoneena. Pihalla ei ole sopivaa pyöräilypaikkaa ja auringossa tulisi joka tapauksessa hetkessä liian kuuma. Alakerran pari makuuhuonetta ja pienen keittiön taidamme suosiolla toistaiseksi sulkea pois käytöstä.

Kaduntason kerroksessa on varsinainen keittiö ja sen vieressä valtava yhtenäinen tila, jonka jaamme näillä näkymin kahdeksi olohuoneeksi ja ruokailuhuoneeksi. Lisäksi kaduntasolla on myös kaksi pienempää huonetta, joista tulee meille työhuone ja vierashuone. Toisessa kerroksessa on kolme makuuhuonetta ja suuri olohuone. Kahdesta pienemmästä makuuhuoneesta tulee toisesta makuuhuone isommille lapsille ja toisesta heidän leikkihuoneensa. Meidän aikuisten makuuhuoneeseen tulee meidän oma sänkymme ja vauvansänky. Suuresta olohuoneesta toisessa kerroksessa tulee meidän varsinainen olohuoneemme; alakerran oleskelutilat ovat ikäänkuin vieraita varten. 

Puutarha on soma, ja huomasimme, että siellä kasvaa kaksi banaanipuuta jotka kantavat hedelmää. Piha ei mitenkään erityisesti kutsu leikkimään, mutta eipä sitä tee myöskään paahtava auringonpaiste. Pihalla on kuitenkin tilaa koirien puuhailla sen verran kun nekään ulkona juuri viihtyvät. 

Hiljaisen kotikatumme ohi kulkee vähän liikennöidympi tie. Sen varrella on heti kauppoja ja liikkeitä. Lyhyen kävelymatkan päässä kodistamme sijaitsee myös yksi Khartumin parhaista ja kalleimmista ravintoloista, jossa on myös leipomo ja jäätelöpuoti. Rohkenimme mennä ravintolaan lounaalle. Tarjoilija puhui hyvää englantia, ymmärsi vehnättömyyden päälle ja toi pienelle keliaakikollemme lounaaksi paistettua kanaa ja perunoita. Ohrasta ja rukiista ei täällä niin kovin tarvitse huolehtia, joten en lähtenyt laajemmin gluteenittomuutta tarjoilijalle edes selittämään. Lapset täyttyivät ruuan lisäksi myös herkullisista pirtelöistä ja me vanhemmatkin saimme syödäksemme. Vauvalle maistui niin lammas kuin peruna ja riisikin, hänkin sai mahansa täyteen.

Ravintolan hinnat ovat päätähuimaavat kun ottaa huomioon täkäläiset palkat. Ravintola oli kuitenkin täpötäynnä siinä vaiheessa kun kävelimme kello yhdeltä puutarhaan, jonne ruoka tarjoillaan. Asiakkaat olivat niin ulkomaalaisia kuin paikallisiakin, niin huivitettuja kuin paljainpäin, lapsia ja aikuisia. Ravintola muistutti minua vähän paremmista paikoista Belizessä, tai South Beachistä Miamissa.

Oli hetken verran kuin nämä kuluneet viikot olisivat olleet vain unta ja olisin palannut tuttuun todellisuuteen. Tuntui lähes mahdottomalta uskoa, että vihreiden puiden varjostamaa idyllistä ravintolaa todellakin ympäröivät loputtomat punaruskeat kadut ja tienvarteen heitetyt roskat. Teki yhtäältä oikein hyvää käydä hengähtämässä tutunoloisessa ympäristössä, mutta toisaalta kontrasti muuhun ympäröivään todellisuuteen oli melkein liikaa. Vaikka värit ovatkin elämääni palanneet ikävöin täällä silti kauneutta. Khartum on kaunis vain ihan paikoittain, eikä esteettisyys ole selvästikään täällä mikään yleinen tavoite. Muurien takaa löytyy kauniita pihoja ja koteja, mutta heti muurin ulkopuolella on katu täynnä roskia. 

*****

Tyttö oli kutsuttu lauantai-iltapäiväksi syntymäpäiväjuhliin luokkakaverinsa luo. Eksyimme matkalla juhliin. Emme olleet tajunneet, että kaupungin jokainen kaupunginosa on erikseen jaettu numeroituihin katuihin. Khartumista löytyy siis lukuisa määrä katuja nimeltään 49. katu. Olimme alkuun väärän kaupunginosan 49. kadulla ja sittenkin kun olimme löytäneet tiemme oikeaan kaupunginosaan, kesti yli puoli tuntia löytää oikea talo.

Tyttö, vauva ja minä tulimme syntymäpäiväjuhliin kuumissamme ja myöhässä - mies ja poika lähtivät juhlien ajaksi jäätelölle ja ostoksille. Tervehdin emäntää ja syntymäpäivälasta, tyttö löysi onneksi koulukaverinsa ja lähti heti leikkimään, minä jäin vauvan kanssa seisomaan paahtavaan auringonpaisteeseen, pää edelleen pyörällä omasta uudesta kodista, ravintolalounaasta puiden lehvien alla, ja ajelusta Khartumin huonoilla teillä edes ja takaisin. Juttelin juhlissa vanhempien ja lastenkin kanssa, olin sosiaalinen ja hilpeä, mutta mieluummin olisin kuitenkin ollut kotona. 

Minua ei niin haittaa olla vieraassa porukassa ulkopuolinen, olen siihen tottunut. Se mikä väsyttää minua on olla päivästä toiseen uusi kaupungissa, hukassa ja eksyksissä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. On suuri muutos pöllähtää pienestä unisesta Belmopanista tänne nopeatempoiseen suurkaupunkiin. (Kuukaudet suomalaisella maaseudulla Belizen ja Sudanin ajan välillä eivät mitenkään erityisesti auta asiaa.) Belmopanissa on noin 15 000 asukasta ja se on maailman pienimpiä pääkaupunkeja. Khartumissa on puolestaan 5 miljoonaa asukasta, täällä asuu siis yhdessä kaupungissa saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa. Ei ehkä ihme, että tunnen katoavani tänne. Belmopanissa minulla oli oma tärkeä paikkani, tunsin olevani tarpeellinen ja olennainen. Tuntuu vaikealta kuvitella mitä minulla voisi olla lisätä tämän valtavan kaupungin elämään. 

Ehkä sitten kun tälle väliaikaisuudelle tulee vihdoin loppu, kun olemme kuin olemmekin omassa kodissa kaikkine kampsuinemme, alan ymmärtää oman tarkoitukseni täällä. Ja onneksi siihen asti ja siitä eteenpäinkin on perhe, heille olen tietysti korvaamattoman tärkeä. Mutta voi miten on ikävä yhteisöä Belmopanissa, kylän hiljaisia katuja ja linnunlaulua. 

lauantai 23. elokuuta 2014

Ruokaostoksilla

Parina perjantaina olemme nyt ajelleet ruokaostoksille Afra-ostoskeskuksen ruokakauppaan. Afra on Khartumin ainut ostoskeskus, turkkilaisten rakennuttama ja omistama ymmärtääkseni. Ostoskeskuksessa on ainakin perjantaisin hiljaista ja avaraa, ruokakaupassa sentään vähän kuhisee. 

Ostoskeskuksen ruokakauppa on niin ulkomuodoltaan kuin tarjonnaltaan aika tavanomaisen oloinen ruokakauppa: sieltä löytyy ihan kattava kokoelma elintarvikkeita, niin kuin itse asiassa ruokakaupoista täältä yleensäkin. Joitain tuotteita niin kuin riisiä, linssejä ja nenäliinoja on ostoskeskuksen kaupassa ihan valtava valikoima. Erilaisia mehuja ja alkoholittomia oluita on myös tarjolla kunnioitettavan paljon. Sudanissa on alkoholin myynti ja nauttiminen kielletty, ja jotenkin en odottanut näkeväni myynnissä alkoholittomiakaan oluita, en ainakaan niin laajaa ja monipuolista valikoimaa. Alkoholittoman oluen lisäksi kaupan hyllyistä löytyy muitakin vähän yllättäviä tuotteita, esimerkiksi minttukastiketta. Mutta täällä syödään paljon lammasta ja minttukastike maistuu lampaan kanssa. Se selittänee siis pienet vihreät purkit jotka vähän orpoina seisovat ketsuppirivien välissä.

Sudanista löytyy erinomaisia tuoreita maitotuotteita: maitoa ja jugurttia. Niitä tuottaa sattumoisin sama paikallinen perhe, joka käsittääkseni omistaa myös koulun jota lapsemme täällä käyvät. Maitoa saa ihan sellaisenaan ja lisäksi löytyy ainakin suklaamaitoa, banaanimaitoa, mansikkamaitoa ja vaniljamaitoa. Jugurttia on tarjolla niin maustettua kuin maustamatontakin. Maustamatonta jugurttia saa juoksevana tai paksumpana, en vielä osaa sanoa kumpi on parempaa - molemmat ovat joka tapauksessa parhaita jugurtteja joita olen elämässäni syönyt.

Ostoskeskuksen ruokakaupan hedelmä- ja vihannesosasto näytti eilen parhaat puolensa. Kaikki hyllyt olivat täynnä. Paikalliset mangot ovat erityisen hyviä, parempia jopa kuin mangot omasta puustamme Belmopanissa. Greipit ovat myös erinomaisia, samoin appelsiinit. Omenoita löytyy montaa eri lajiketta, arvaan, että ne on tuotu tänne jostain, ehkä Turkista? Perunat ovat myös täällä hyviä - Belizessä emme perunoita juuri käyttäneet kun niistä puuttui niin makua kuin rakennettakin. Tomaatit ja kurkut maistuvat myös ja niitä löytyy aina. Eilen löytyi kaupasta lisäksi muun muassa pinaattia ja korianteria, ja tuoretta minttuakin. Ajattelin hemmotella itseäni tulevat päivät minttuteellä.

Eilen lähdimme kauppaan isomman rahanipun kanssa kuin tavallista, joten rohkenin katsella kaupan hyllyjä vähän aikaisempaa tarkemmin. Ilokseni löysin maissitärkkelystä ja riisijauhoja. En ole varma onnistunko ihan vain niillä vielä leipomaan mitään - olisi hyvä voida yhdistää riisijauhot johonkin toiseen gluteenittomaan jauhoon maissitärkkelyksen lisäksi - mutta tämä on ihan hyvä alku kuitenkin. Sudanissa itse asiassa viljellään kahta gluteenitonta viljaa, durraa ja hirssiä. Toivon mukaan saan siis gluteenittomia jauhoja ennen pitkää täältä paikan päältä. Ongelma on se, että täällä on tapana lisätä vehnäjauhoja näihin halvempiin, vähemmänarvostettuihin jauhoihin, durraan ja hirssiin, niiden arvon lisäämiseksi. Meidän täytyy siis löytää joko joku sellainen paikka mistä voimme ostaa viljat ennen kuin niitä on vielä pussitettu, tai sitten joku firma, joka pakkaa gluteenittomat jauhot sellaisenaan, ilman lisättyä vehnää. 

Kun ostokset oli tehty, oli aika laskea kassalla valtavasta rahanipusta oikea summa. Suuren käteismäärän kanssa kulkeminen ei hirvitä, mutta se aina vähän jännittää onko rahaa lopulta varmasti mukana tarpeeksi. Meillä on rahaa tällä hetkellä lähinnä kahdenkymmenen punnan seteleinä. Niissä on aika paljon pläräämistä jos ostokset menevät yli tuhannen punnan niin kuin meille eilen kävi. Me laskimme nipun pariin kertaan, myyjä hänkin vielä ainakin kahdesti.

Myynnissä olevissa tuotteissa ei Yhdysvaltain kauppasaarto niin näy eikä tunnu - valittavana on sekä cocacolaa että pepsiä, Pampers-vaippoja, Jif-maapähkinävoita, Heinz-ketsuppia ja niin edelleen - mutta kassalla se tulee minulle auttamatta mieleen kun isoa nippua rahaa lasketaan vuoronperään moneen kertaan. Silti kumman nopeasti sitä tottuu siihen, että käteisellä pelataan ja että käteistä on vain rajattu määrä ennen seuraavaa matkaa jonnekin luottokorttien ja muiden kansainvälisten pankkiyhteyksien ulottuville. Sitä alkaa miettiä tarvitseeko enemmän pakastinta vai astianpesukonetta (pakastinta), ja innostuu valtavasti kaikista sellaisista ostoksista ja maksuista jotka voi maksaa pankkisiirrolla yhdeltä länsimaiselta tililtä toiselle.  

Perjantaisiin ostoksiin tuo oman värinsä se, että perjantaina monet kaupat, Afra-ostoskeskus mukaanlukien, menevät kiinni iltapäivän rukoushetken ajaksi. Perjantai-iltapäivä on siis täkäläisittäin vähän niin kuin meidän sunnuntai-aamumme. Noin yhdestä kolmeen ovat kaupat kiinni ja kaupunki tavallista hiljaisempi. Eilen olimme kassalla laskemassa seteleitä tarkalleen yhdeltä; kauppaa oltiin samaan aikaan laittamassa pariksi tunniksi kiinni. Kun pakkasimme ostoksia autoon ostoskeskuksen parkkipaikalla, kuului jostain läheisestä moskeijasta rukouskutsu. Kotimatkalla tiet olivat verrattain tyhjät ja hiljaiset. 


Ps. Illalla menivät pariksi tunniksi sähköt koko lähialueelta. Onneksi meillä on hyvä jääkaappi ja pakastin täällä väliaikaisessa asunnossamme, etteivät ostokset ehtineet sähkökatkon aikana pilaantua. Oli kyllä aikamoista yrittää mennä nukkumaan kun celsiusasteita oli 37 eikä käytössä ollut sen enempää ilmastointia kuin tuulettimiakaan. Luin lapsille iltasadut taskulampun valossa ja he onnistuivat jotenkin sammumaan kuumasta huolimatta. Juuri kun olin itse nukahtamassa palasivat sähköt. Puin nukkuville lapsille vähän lämpimämmin päälle, etteivät he palelisi ilmastoidussa huoneessa, ja pääsin vihdoin itsekin nukkumaan. 

perjantai 22. elokuuta 2014

Valoisampia kuulumisia

Kirjoittelen blogia nyt tavallisesti aamuisin kun isommat lapset ovat koulussa ja pienin nukkuu päivän ensimmäisiä päiväunia. Eilen aamulla vauva sai kuitenkin sängyn sijaan nukkua aamupäiväunensa turvakaukalossaan, ilmastoidun auton takapenkillä. Pyysin autonkuljettajaa viemään nukkuvan vauvan ja minut tutustumiskierrokselle tulevaan kaupunginosaamme, Khartum Kahteen (englanniksi Khartoum II). Ajelimme päämäärättömästi ympäri tulevan kotimme lähitienoita. Ihan kotikatua pitkin emme pääseet kulkemaan koska minulla ei ollut talolle siinä vaiheessa vielä muuta osoitetta kuin sen koordinaatit. Eilen illalla saimme uudelle kodillemme vähän tarkemman osoitteen mutta sekin vaikuttaa vähän mystiseltä. En tiedä eikö kotikadullamme todella ole lainkaan nimeä vai eikö kadunnimiä vain ole tapana täällä kertoa. Täällä puhutaan paljon korttelinnumeroista, niin meidänkin uuden osoitteemme kohdalla.

Khartumissa ei yleensä ottaen näyttäisi olevan ihan helppoa löytää perille uuteen vieraaseen osoitteeseen. Suunnistamiseen näytetään paljon käytettävän paperille käsinpiirrettyjä karttoja. Niitä suositaan jostain syystä yli virallisempien karttojen, en tiedä miksi. Maamerkkeinä käsinpiirretyissä kartoissa toimivat erilaiset liikkeet ja toimistot. Mielenkiintoista päästä pian piirtämään meidän omaan kotiimme johtava kartta. Samalla tulee varmasti tutustuttua uuteen ympäristöön vähän tarkemmin.

Vaikka ihan kotikadulle asti emme eilen päässeetkään oli hauska nähdä ympäristöä yleisemmin. Tuleva asuinalueemme eroaa tämänhetkisestä ympäristöstämme ulkoisesti siinä, että uuden kodin tuntumassa on huomattavasti vihreämpää, ja myös aika lailla hiljaisempaa ja rauhallisempaa. Uuden asuinalueemme talot ovat pääasiassa parikerroksisia, kun taas täällä väliaikaisen asumuksen ympäristössä on korkeampiakin taloja. Eilen autonkuljettajan puheista ymmärsin, että tämä väliaikainen kotitalomme sijaitsee yhdellä Khartumin pääkaduista; ei siis ihme, että täällä riittää liikennettä ja hulinaa pitkin päivää.

Tuleva kotikaupunginosamme on ulkomaalaisten suosiossa, siellä näyttäisi sijaitsevan suurin osa suurlähetystöistä ja suurlähettiläiden residensseistä. Monet miehen eurooppalaiset kollegat myös asuvat siellä. Khartum Kahdessa on myös paljon ravintoloita ja kahviloita ja kauppoja. Vähitellen niistä osa tulee varmaankin meillekin tutuksi. Ravintolassa syöminen on kuitenkin meille gluteenittomuuden vuoksi vähän hankalaa. En yleensäkään suosi niin sanottuja keliakiakielikäännöksiä, jotka eri kielillä kuvaavat keliaakikon ruokavaliorajoituksia; gluteenittomuus on sen verran monimuotoinen ilmiö, etten usko sen kenellekään asiaanvihkiytymättömälle aukeavan yhden paperin myötä. Mutta täällä ei arabiankielisestä kielikäännöksestä olisi välttämättä apua senkään vuoksi, että kaikki ravintolatyöntekijät eivät välttämättä osaa lukea. Toistaiseksi olemmekin syöneet suosiolla vain kotona, jäätelöä lukuunottamatta. Paikallisessa italialaisessa jäätelöbaarissa meille kävi viime viikonloppuna niin onnellinen sattuma, että paikalla oli puodin omistaja, joka puhui hyvin englantia ja osasi näyttää meille jäätelöiden ainesosaluetteloista gluteeniton-merkinnän. 

*****

Kohta on takana kaksi viikkoa Khartumissa. Olemme selviytyneet ensimmäisestä kouluviikosta ja kahdesta koulubussipäivästäkin. Eilen saimme uuden kodin avaimet ja sunnuntaina pitäisi vihdoin kontin seistä uuden talomme edessä. Ehkä jo ensi viikolla pääsemme siis muuttamaan uuteen kotiin! Ihan kohta päästään myös järjestämään koirien matkaa tänne. Mutta nyt vietetään ensin viikonloppua. Tälle päivälle on suunnitteilla ainakin ruokaostoksia ja syntymäpäivälahjan hankkiminen tytön uudelle koulukaverille. Lauantaina olemme menossa syntymäpäiväjuhliin. Tästä se elämä hissukseen alkaa.

Sen jälkeen kun värit palasivat maailmaan olen alkanut vähitellen huomata enemmän ja enemmän pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia Khartumissa. Keltaisia vanhoja takseja joiden katolla kulkevat asiakkaan matkatavarat; hauskoja väännöksiä amerikkalaisten pikaruokapaikkojen nimistä: Starbox, Subday, ja niin edelleen, logoineen jotka liippaavat läheltä alkuperäistä; puiden oksista henkareissa roikkuvia lasten vaatteita, jotka on arvatenkin tarkoitettu myyntiin; ja niin edelleen. 

Valokuvia en vielä ole rohjennut ottaa vaikka kuvauksellisia paikkoja ja hetkiä on tullutkin nyt viime päivinä vastaan. Sudanissa pitää nimittäin olla valokuvaukseen erityinen lupa. En ole varma tarvitsemmeko mekin lupaa vain antaako diplomaattistatus ja -kortti automaattisesti luvan myös kuvaukseen, mutta koska minulla ei ole vielä tuota diplomaattikorttiakaan, en toistaiseksi ole ottanut lainkaan kuvia ulkona. Uutta kotia voin sentään kuvata kunhan sinne asti päästään, tosin nyt alkuun vain puhelimen kameralla kun muuta ei ole matkassa. Tunnelmia ja kuvia uudesta kodista siis toivottavasti luvassa ensi viikolla. Tosin yli kahdensadan laatikon purkamiseen menee varmasti oma aikansa eli voi olla, että blogin kirjoittaminen jää hetkeksi vähän vähemmälle.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Paljon uutta

Nämä ensimmäiset viikot olen pyytänyt kotiapulaisen tulemaan vain joka toinen päivä ja tänään on hänen vapaapäivänsä. Vaikka kotiapulaisesta onkin valtavasti apua, tunnen tarvetta nyt alkuun saada olla välillä täällä väliaikaisessa asunnossa ihan yksin ja rauhassa vain lasten kanssa. Uuteen kotiin pääsemme toivottavasti muuttamaan vielä tämän kuun puolella. Talo on suuri, monta sataa neliötä, ja sinne toivon kotiapulaisen tulevan alusta asti päivittäin. Suuressa talossa riittää hommaa. Täällä on myös tavallista, että kotiapulainen hoitaa ruokaostokset, joten minun ei tarvitse kiertää itse viikolla ruokakaupoissa. 

Eilen palkkasimme myös autonkuljettajan. Oma autonkuljettaja on sinänsä helpotus. En ole kovin itsevarma autoilija enkä usko pärjääväni Khartumin säännöttömässä liikenteessä, ja täällä monilla ulkomaalaisilla on apunaan autonkuljettaja. Mutta on myös hyvin hämmentävää, että minulla on nyt arkisin palveluksessani sekä kotiapulainen että autonkuljettaja. 

Uudessa ympäristössä on minun kokemukseni mukaan vähän tavallista haastavampaa saada pidettyä ote siitä kuka todella on. Ei ole enää tuttua ympäristöä ja tuttuja ihmisiä joitten kautta heijastella omaa itseään. On vain valtava vieras kaupunki ja loputtomasti tuntemattomia ihmisiä. Tavattoman iso talo, uusi kotiapulainen ja autonkuljettaja eivät juuri auta asiaa. Kuka on tämä nainen, joka asuu tässä suurkaupungissa hienossa talossa eikä pese omia tiskejään, ei lakaise omia lattioitaan, eikä kykene yksin liikkumaan paikasta toiseen? Voi tuntua kiehtovalta ajatukselta, ettei tarvitsisi koskaan tehdä kotitöitä, mutta minun kokemukseni mukaan kotityöt pitävät kiinni elämässä. Vapaahetkistä kotona osaa nauttia ihan eri tavalla kun niitten vastapainona on myös arkista työtä. Ja se, että voi itse kulkea oman mielensä mukaan paikasta toiseen on suuri onni. Että voi ottaa raitiovaunun tai metron minne milloinkin, tai kääntää oman auton nokan juuri sinne minne itse haluaa juuri silloin kun siltä tuntuu. 

Voinhan minä toki edelleen kotona siivota ja varmasti siivoilenkin, ja autoilemaan voin tietysti vähän kerrallaan opetella, jos se tuntuu tärkeältä. Olen totta kai ennen kaikkea kiitollinen siitä, että minulla on täällä apua. On mahtavaa, että kotiapulainen auttaa pitämään kodin järjestyksessä ja hyvä sekin, että hän tekee pääosan ruokaostoksista jo siksikin, että saa monet asiat parempaan hintaan kuin minä ulkomaalainen. On hienoa, ettei minun tarvitse sydän sykkyrällä yrittää ajaa autoa kaupungissa, joka on vielä toistaiseksi minulle ihan vieras ja jonka liikennettä en ollenkaan ymmärrä. Vaan kyllä sopeutuminen tähän kaikkeen uuteen vie aikansa. On pideltävä kaksin käsin kiinni siitä kuka olen kun ympäristöni ja todellisuuteni on näin outo ja vieras.

Mutta on näissä haastavissa päivissäni onneksi hyviäkin hetkiä. Juuri kun olin eilen päässyt sanomasta, että elämästäni ovat värit kadonneet lähdin iltapäivällä hakemaan lapsia koulusta, ensimmäistä kertaa autonkuljettajan kyydissä, ja koko maisema näytti yhtäkkiä erilaiselta. En tiedä oliko kiinni siitä, että autossa oli ilmastointi tavallistakin kovemmalla vai siitä, että aurinko paistoi eilen vähän sinisemmältä taivaalta kuin aikaisemmin, mutta huomasin yhtäkkiä koulumatkalla kauniita taloja, värikkäitä huiveja naisten päässä, ja kauppoja joiden valikoiman kävisin mielelläni jossain välissä tarkistamassa. Ehkäpä roskat oli juuri siivottu kadunvarsia rumentamasta, en tiedä. Joka tapauksessa kaupunki näyttäytyi eilen minulle huomattavasti paremmassa valossa kuin ennen.

Tästä päivästä lähtien lapset kulkevat koulubussilla kouluun ja takaisin. Vaikka toivoin, että lapset saisivat käyttää koulubussia ja he ovat itse siitä pääasiassa innoissaan, minua silti kirpaisi saattaa heidät tänä aamuna bussiin. Tuntui niin kuin kyseessä olisi ollut isompikin juttu kuin vain koulumatka. Vielä ihan äsken minä olin lasteni kanssa kuukausikaupalla kaiken päivää yhdessä, ja nyt yhtäkkiä he viilettävät yksin bussilla tässä valtavassa kuumassa vieraassa kaupungissa - neljä- ja kuusivuotiaat pienet. Kuten sanottu, tähän kaikkeen uuteen sopeutuminen tulee viemään aikaa.

tiistai 19. elokuuta 2014

Kuuma

Tuntuu, että olen ollut hiessä kahdeksan vuotta yhteenmenoon, ensin Jamaikalla, sitten Belizessä ja nyt Sudanissa. Meillä on ollut ilmastointi jokaisessa talossamme, mutta emme ole koskaan oikein sitä innostuneet kunnolla käyttämään. On hankala kulkea kuumasta ulkoilmasta viileään sisäilmaan ja taas takaisin vilustumatta. Tähän asti olemme siis lähinnä sinnitelleet kattotuulettimien avulla ja ihan satunnaisesti harvinaisen kuumina päivinä käyttäneet ilmastointia pienen hetken verran viilentämään huoneita. Autossa meillä on sentään ollut ilmastointi käytössä siitä asti kun meillä on ollut lapsia. Sitä ennen ajelimme pitkin Kingstonin teitä autonikkunat apposellaan.

Minä olen väsynyt olemaan hiessä. Oikein kuumassa säässä ajatukseni ei kulje, ja tuntuu kurjalta kun heti aamusuihkun jälkeen on jo pieni hiki pinnassa; on aina vähän likainen ja homssuinen olo. 

Khartumissa on vielä kuumempaa kuin Belizessä tai Jamaikalla. Vaikka ilma täällä on kuivempi kuin Karibianmerellä eikä kuuman lisäksi siis tarvitse sentään kärvistellä korkean ilmankosteuden kanssa, tuntuu lähemmäs neljäkymmentä astetta silti kestämättömän kuumalta. Eikä nyt ole edes vielä niin kuuma kuin voisi olla. Kaupungissa mitataan kesäisin yli viidenkymmenenkin asteen helteitä. Täällä vallitsee aavikkoilmasto. En ole koskaan ennen viettänyt aikaa vastaavissa oloissa. Aavikon aurinko on armoton. Vaikka saasteet maalaavat Khartumin taivaan harmaaksi ja aavikonruskea on täällä vallitseva väri, onnistuu aurinko kuitenkin häikäisemään ja polttamaan niin, että se tekee minusta ulkona hitaan ja hölmön. Ilmastoidusta autosta käsin pystyn sentään tarkkailemaan ympäristöäni mutta muuten ulkona liikkuessa kuumuus ja ankara auringonpaiste ovat minulle ihan hetkessä liikaa.

Nyt on siis aika oppia elämään ilmastoinnin kanssa muuallakin kuin autossa. Olen muitten neuvoista ja omien kokeilujeni kautta ymmärtänyt, että ilmastointi on täällä hyvä säätää 29-30 asteeseen. Kuulostaa ihan hullulta, mutta niin se vain on, että 29 astetta tuntuu raikkaalta tuulenvireeltä kun ulkona on kymmenisen astetta enemmän. Ja toisaalta jos ilmastoinnin säätää paljon 29 astetta kylmemmäksi on sisäilman ero ulkoilmaan liian suuri. 

On vaikea muistaa, että samaan aikaan kun me opettelemme täällä elämään uudenlaisessa todellisuudessa, toisaalla elämä jatkuu sellaisena kuin ennenkin. Helsingin Stockmannilla myydään edelleen alakerrassa sushia kotiinvietäväksi, Ruotsinlaivat kulkevat Suomen ja Ruotsin väliä, Belizessä eletään hurrikaanisesonkia ja odotellaan koulun alkua. Minusta tuntuu niin kuin olisin viikko sitten sukeltanut syvään veteen ja noustessani ylös huomannut, että maailmasta ovat kadonneet kaikki värit aavikonruskeaa ja haaleanharmaata lukuunottamatta. Kyllähän täällä oikeasti näkyy vihreääkin siellä täällä, täältä väliaikaisen asuntomme ikkunasta enemmänkin. Mutta vihreä on täällä silti aika harvinainen väri ja kun kohdalle osuu rehevä puu tai hyvinhoidettu nurmikenttä se melkein koskee niin silmiin kuin sydämeenkin koska muistuttaa siitä minkälaista elämä oli ennen kuin värit katosivat.

Täältä Khartumista täytyy kuulemma päästä tasaisin väliajoin pois, että jaksaa. Ymmärrän sen yhtäältä mutta toisaalta en haluaisi enkä oikein osaakaan elää niin, että pakenisin kotoani muualle hengähtämään. Vuodet Sudanissa tulevat olemaan pitkiä, jos niitä eletään vain aina kohti seuraavaa lomaa. Lomat ovat toki tervetulleita, mutta en halua elää niitä odottaen. Minun on siis löydettävä onneni ja elämäni täältä, tästä ympäristöstä ja tarjolla olevasta elämäntavasta. Päivä kerrallaan.

maanantai 18. elokuuta 2014

Miksi?

Kun viime keväänä mietimme ja valitsimme uutta kotimaata enemmän tai vähemmän haastavien maiden joukosta mietin paljon sitä miksi juuri meidän perheemme elää näin. Kehitysyhteistyö on mielestäni erinomaisen tärkeää ja tarpeellista työtä, mutta osa minusta rehellisesti sanottuna ajattelee, että joku muu saisi mieluusti hoitaa sen käytännön toteutuksen. En siis suinkaan ole missään kutsumusroolissa kehitysyhteistyöntekijän puolisona. Vaikka kiertolaisuus onkin minulle tuttu ja omalla tavallaan turvallinenkin tapa elää, en erityisesti nauti siitä, että muuttomme aina suuntautuvat haastavista olosuhteista toisiin eri tavalla haastaviin olosuhteisiin. 

Nyt on kulunut ensimmäinen viikko Sudanissa ja olen ymmärtänyt, että ensimmäisten päivien tyyneys oli kulttuurishokkia. Olin alkuun ikäänkuin poissa päältä ja tarkkailin itseni ulkopuolelta uutta todellisuutta. Kaikkiin uusiin ärsykkeisiin ei voi eikä jaksa kerralla asennoitua ja suhtautua; mieleni antoi armeliaasti minulle tilaa tutustua uuteen ympäristöön ilman suuria tunteita tai reaktioita.

Olen vieläkin vähän poissa päältä, en aivan oma itseni. Huomaan sen esimerkiksi siitä, että ruokailu on toistaiseksi minulle lähinnä vain tapa saada ravintoa, en osaa juuri nauttia syömästäni ruuasta. Ja minä, jonka päivä ei tavallisesti lainkaan lähde käyntiin ilman kahvia ja jonka iltapäivän kohokohta on kahvitauko, en myöskään ole ensimmäisten päivien jälkeen jaksanut juoda kahvia täällä ollenkaan. Osin on kyse siitä, ettei pikakahvi innosta eikä meillä ole tällä hetkellä välineitä tehdä kunnon kahvia, ja väliaikaisen asunnon kupitkin ovat minun makuuni vähän turhan pienia. Mutta osin olen siltäkin osin vain poissa päältä, en täysin oma itseni. 

Vaan vähitellen alkaa sisältäni kuoriutua esille myös se minä, joka kyselee taas miksi. Miehelleni hänen työnsä on varsin mielekästä ja varmaaankin jollain tasolla kutsumuskin. Mutta mikä on minun roolini ja motivaationi tässä kuviossa? Entä lasten? Olemmeko me täällä siksi, että näin kannamme koko perhe kortemme kehitysyhteistyön suureen ja kaoottiseen kekoon? Vai siksi, että mieheni saisi toteuttaa itseään mielenkiintoisen työn parissa? Vai onko tässä oudossa elämässä joku itseisarvo meille perheenjäsenille jotka emme suoranaisesti tee kehitysyhteistyötä mutta yhtäkaikki olemme toistaiseksi kuitenkin mekin omistaneet elämämme sille?

Minä olen kuten sanottu hyvin kiitollinen siitä, että saan tämän elämäntapamme ansiosta olla lasten kanssa kotona pitkään. Se on minulle tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Mutta tämä sopeutuminen on aikamoista vuoristorataa ja tuo mieleen kaikenlaisia ajatuksia ja tunnelmia ja kysymyksiä, eikä ole joka hetki ihan helppo muistaa miksi tässä oikein olemmekaan.

Oli miten oli, elämä jatkuu. Isommat lapset aloittivat eilen koulun. Ensimmäinen koulupäivä sujui mainiosti ja lapset lähtivät innoissaan tänään takaisin. Olen iloinen ja helpottunut, että koulunkäynti lähti täällä käyntiin niin hyvin. Minulla on lapsia ikävä, mutta onneksi koulupäivät eivät täällä ole niin kovin pitkiä. Koulupäivä alkaa vähän vaille kahdeksan ja päättyy nuoremmalla jo yhdeltä, esikoisellakin jo ennen puoli kolmea.

Koulu- ja työviikko on täällä sunnuntaista torstaihin, perjantai ja lauantai ovat viikonloppu. On yllättävän vaikea pitää mielessä, että viikko alkaa sunnuntaista. Mieleni kalenterissa kuukaudet kiertävät kehäänsä, viikot seisovat suorissa riveissä maanantaista sunnuntaihin, ja päivän kaksikymmentäneljä tuntia kiertävät omalla kehällään. Kun ajattelen viikkoa sunnuntaista lauantaihin koko sisäinen kalenterini menee sekaisin. Saa nähdä miten kauan kestää ennen kuin uudenmallisesta viikosta tulee kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti arkipäivää.

tiistai 12. elokuuta 2014

Perillä

Istun väliaikaisen asuntomme makuuhuoneessa. Ilmastointilaite hurisee, liikenne vyöryy monikaistaisena virtana ohi talon molempiin suuntiin, viereisestä lastenhuoneesta kuuluu leikkien ääntä. Vauva nukkuu päiväunia vieressäni. Kotiapulainen puuhailee keittiössä. 

Pääsimme Khartumiin yhtenä kappaleena ja kaikki matkatavaratkin löysivät samalla kertaa perille. Matkasimme Suomesta Sudaniin Istanbulin kautta. Lentomatkat piirsivät kartalle melko suoran viivan pohjoisesta etelään. Matka ei oikeastaan ole kovin pitkä, kolmen tunnin lento Istanbuliin ja sieltä nelisen tuntia Khartumiin, mutta useamman tunnin odottelu Istanbulin lentokentällä venyttää matkan kentältä kentälle noin kahteentoista tuntiin. 

Mies oli meitä kentällä vastassa ja kahden maissa yöllä olimme vihdoin vuokra-autossa matkalla kentältä kotiin. Khartumin lentokenttä on keskellä kaupunkia niin kuin väliaikainen asuntommekin, joten kovin pitkään emme ehtineet ihmetellä pimeää kaupunkia. Pakkauduimme pieneen hissiin ja tulimme asuntoomme, joka sijaitsee neljännessä kerroksessa. Talossa on yhteensä kahdeksan kerrosta ja se on paikallisessa mittakaavassa aika korkea. Moskeijoiden minareetit näkyvät matalassa kaupungissa kauas. 

Seuraavana päivänä näimme ruokakauppareissun aikana kaupunkia myös päivänvalossa. Pääkadut ovat leveitä, kolme kaistaa molempiin suuntiin, mutta talojen välissä kulkevat kadut ovat kapeita ja pitkälti päällystämättömiä. Kaupungin pääväri on ruskea, mutta siellä täällä on onneksi kuitenkin palmuja ja muuta vehreää raikastamassa ruskeaa yleisvaikutelmaa. Vielä emme ole kokeneet hiekkamyrskyä, mutta joka paikassa tuntuu silti olevan hiekkaa. Ruokakaupassa työntekijät lakaisivat hyllyjen välejä lakkaamatta, mutta silti minusta kaupassa tuntui olevan pölyistä. 

Jos meidän ruokaostoksiamme ei rajoittaisi gluteenittomuus olisi kaupasta melko helppo löytää kaikenlaista. Kyllä gluteenitontakin toki löytyy: lihaa, kanaa, riisiä, perunoita, vähän nuutuneen oloisia vihanneksia ja hedelmiä, paljon erilaisia linssejä ja papuja. Mieleni porisee tänään ideoita siitä mitä voisin eri raaka-aineista meille jatkossa kehittää aterioiksi ja välipaloiksi. Tänään kävimme kaupungin parhaassa ruokakaupassa jossa oli vähän lähikauppaa laajempi valikoima. Ruokapuolelta ei löytynyt mitään erityisen mielenkiintoista mutta kaupan kodinkoneosasto oli hyvin kattava ja vaatteita ja kenkiäkin näytti kaupassa olevan hyvin tarjolla. 

Kaikkia ostoksia täällä rajoittaa Yhdysvaltojen kauppasaarto. Sudanissa ei kauppasaarron vuoksi voi käyttää luottokorttia lainkaan vaan kaikki ostokset tehdään käteisellä. Se tarkoittaa tietysti sitä, että pitää joko aina kantaa suurta summaa rahaa kerralla mukana tai tietää jo etukäteen kuinka paljon on aikeissa kaupassa käyttää ostoksiin. Emme myöskään voi nostaa täällä rahaa mistään eli varoja täytyy osata kerralla tuoda aina Euroopasta mukana riittävästi tulevien kuukausien varalle. Tämän kaiken tiesin jo ennen tänne tuloani, mutta vasta nyt perillä oikein ymmärrän miten paljon rahaan liittyvät rajoitukset vaikuttavat ostoskäyttäytymiseen. Ei tule tehtyä mitään hätäisiä päätöksiä ostosten suhteen eikä ostettua ylimääräistä. Se ei ole ainoastaan huono asia, mutta tuntuu kieltämättä silti vähän hankalalta.

Viime päivät ovat kuulemma olleet epätavallisen viileitä mutta minun mielestäni täällä on kuuma. Tällä hetkellä on myös harvinaisen kosteaa sillä viime viikkoina Sudanissa on satanut vettä oikein olan takaa. On selvää, ettei kaupunkia ole rakennettu missään määrin sadetta ajatellen. Teitten varsilla ei ole ojia ja varsinkin sivuteille onkin nyt kerääntynyt valtavia lätäköitä. Lätäköt ovat ikävä kyllä tuoneet tullessaan myös hyttysiä laajemmalle alueelle kuin tavallista. Jo lentokentällä meitä oli vastassa hyttysiä ja kotonakin niitä on pyörinyt ainakin yksi. Vaikka etukäteen huolehdin malariasta en osaa sitä kuitenkaan kamalasti täällä paikan päällä pelätä. Olen jotenkin muutenkin kumman rauhallinen; elämä ei juuri nyt ole ihan helppoa mutta minulla on vahva usko siihen, että kaikki kyllä vähitellen järjestyy. Tänään työnantaja hyväksyi toivomamme talon uudeksi kodiksemme ja kunhan vuokrasopimus saadaan allekirjoitettua olemme taas askelen lähempänä tavallista elämää. Konttimme on puolestaan jo satamassa Port Sudanissa, päivän matkan päässä Khartumista. 

Tänään kävimme lasten tulevassa koulussa joka teki meihin kaikkiin vaikutuksen. Uskon, että lapset tulevat viihtymään koulussa hyvin ja olen iloinen, että he saavat ensi sunnuntaista eteenpäin viettää päivänsä niin miellyttävässä ympäristössä. Mies viihtyy omalta osaltaan työpaikallaan ja tuntuu pitkästä aikaa todella nauttivan työstään. Muutot ovat minun kokemukseni mukaan helpompia silloin kun saa mennä mukaan valmiiseen yhteisöön; töihin, kouluun tai opiskelemaan. Kaltaiseni kotiäidin täytyy kehittää itse oma rutiininsa ja rakentaa oma yhteisö. Se vie aikaa ja tuntuu usein alkuun mahdottomalta tehtävältä. En kuitenkaan tunne mitään kiirettä soluttautua osaksi Khartumia. Osaan olla yksin, ja ihan yksinhän en ole silloinkaan kun isommat lapset ovat koulussa ja mies töissä. Minulla on koko ajan seuranani iloinen vauva ja pian myös koirat. Koirat ovat toistaiseksi Suomessa, missä isäni hoitaa niitä meidän kotonamme. Tänne huoneistoon emme halunneet koiria tuoda, koska ne eivät ole tottuneet elämään ilman pihaa, eikä täällä suuren tien varrella olisi ollut oikein mitään paikkaa missä niitä ulkoiluttaakaan. 

Talo, kontti, koirat - siinä tämän hetken prioriteetit. Uskon, että asiat järjestyvät ja tiedän, että aika kuluu ja että melkein huomaamatta asetumme vähän kerrallaan aloillemme. 

tiistai 5. elokuuta 2014

Omannäköinen outo elämä

Välillä olisi kiusaus syyttää miestäni tästä kiertolaiselämästämme koska miehen töitten perässähän me maailmalla kuljemme. Tosiasia kuitenkin on se, että olin elänyt ulkomailla jo monta vuotta ennen kuin tutustuin mieheeni ja olen itse asiassa asunut elämäni aikana useammassa maassa kuin hän. Jokin voima tai ajatus vei minut aikoinaan maailmalle ja sillä tiellä olen edelleen - välillä vähemmän innostuneena tästä kiertolaisen elämästä ja toisinaan sitten taas enemmän. Jo ennen kuin lähdin alunperin maailmalle minulle oli joka tapauksessa jotenkin selvää, että mieluummin asetun pitemmäksi aikaa yhteen paikkaan kuin vierailen lyhyesti siellä täällä. En esimerkiksi halunnut lähteä vaihto-oppilaaksi lukioaikana vaan odotin mieluummin, että pääsen tekemään yliopisto-opintoni kokonaisuudessaan muilla mailla. 

Pidemmän aikaa olen nyt toistaiseksi elämäni aikana asunut Helsingissä, Bristolissa, Washington DC:ssä, Lontoossa, New Yorkissa, Brysselissä, Kingstonissa ja Belmopanissa. Muutaman päivän päästä alkaa uusi elämä Khartumissa. Vain kolme viimeistä muuttoa, Sudan mukaanlukien, liittyvät mieheni työhön. Meidän elämäämme määrittää tällä hetkellä aika tavalla mieheni työ, mutta minulla on kyllä silti myös vahvasti tämän elämämme ohjakset käsissä. Kaikki päätökset näistä viimeisimmistä muutoista olemme tehneet yhdessä ja yhteisymmärryksessä. Tämä kiertolaisen elämämme on siis mitä suurimmassa määrin yhteinen projektimme. 

Mutta vaikka miten omasta tahdostani olenkin nyt taas tekemässä lähtöä, kyllä se silti aina kirpaisee. Oli vaikea lähteä Belizestä ja vaikeaa on lähteä Suomestakin. Lueskelin äsken paikallisen kansalaisopiston esitettä ja haikeana mietin sitä minkälaista elämä voisi olla jos asuisimme täällä kotipesässämme pysyvästi. Isommat lapset olisivat kai päiväkodissa ja esikoulussa, pienimmän kanssa kulkisin muskareissa ja muissa vauvojen harrastuksissa. Viikonloppuisin viettäisimme aikaa kotona tai kyläilisimme ystävien tai isovanhempien luona. Kaupoista löytyisi aina helposti hyvää gluteenitonta ruokaa ja mitä tahansa muuta ikinä tarvitsisimme tai kaipaisimmekaan, ja korkealaatuisia ja luotettavia terveydenhoitopalveluita olisi helposti saatavilla vaivaan kuin vaivaan. 

Mutta kyllästyisinkö jos elämä olisi helppoa ja leppoisaa? Pidän ennen kaikkea ihan tavallisesta elämästä, mutta onko osa arjen hohtoa minulle se, että pyöritän rutiineja tavallisesti aika eksoottisissa ja vaativissakin kuvioissa? En oikeasti tiedä. Eikä sillä niin väliäkään, koska nyt sitä taas kuitenkin mennään. 

Olen joka tapauksessa hyvin onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan tämän elämäntapamme vuoksi olla lastemme kanssa kotona niin pitkään kuin se tuntuu hyvältä. Minulla ei ole ulkoista painetta palata takaisin töihin, koska se on näissä kuvioissa usein vähintäänkin hankalaa ellei ihan mahdotontakin; esimerkiksi Jamaikalla kaltaisilleni puolisoille ei maan huonon työtilanteen vuoksi annettu lainkaan työlupaa. Sisäinen ääneni myös sanoo, että mikään ei ole juuri nyt niin tärkeää kuin viettää aikaa pienten lastemme kanssa.

Eli vaikka tämä elämäni tuntuu välillä oudolta ja vieraalta minulle itsellenikin, on siinä tarkemmin ajatellen oikeasti paljonkin järkeä ja logiikkaa; elämäni on monessa mielessä hyvin omannäköiseni. Sitä täytyy yrittää pitää tulevat sekavat viikot mielessä. Kaikki järjestynee parhain päin niin kuin on järjestynyt tähänkin asti.

lauantai 2. elokuuta 2014

Ei tyylikäs, ei moderni, ei päätä eikä häntää

Kävin torstaina päiväseltään Brysselissä. Kuulostaa jotenkin juhlalliselta. Minä olin kuitenkin liikkeellä ennen kaikkea äidin ominaisuudessa, matkaseuranani vauva, käsilaukussani matkadokumenttien lisäksi vaippoja ja leluja. Menin Brysseliin Sudanin suurlähetystöön hakemaan viisumeita itselleni ja lapsille. Kävin kaupungissa niin sukkelaan koska en halunnut jättää isompia lapsia yön yli. Vauvaa en osaa jättää vielä ollenkaan eikä siitä mitään tulisikaan imetyksen vuoksi; paljon koiranulkoilutusta pitempää aikaa en halua toistaiseksi olla vauvasta erossa. 

Finnairin aamukoneessa menomatkalla myytiin kosmetiikkaa, muun muassa uutuustuoksua "tyylikkäälle ja modernille naiselle". Tuntui samalta kuin Stockmannin kesäistä kuvastoa taannoin katsellessani: mainoksia ei ole suunnattu minulle, ne eivät liity minuun lainkaan. En ollut kovin moderni alunperinkään ja neljän maalaiskylävuoden jälkeen olen sitä vieläkin vähemmän, tyylikkyydestä nyt puhumattakaan. Olisi varmasti ihan mukavaa olla tyylikäs ja moderni, mutta tosiasia on, etten edes muista milloin olisin viimeksi käyttänyt hajuvettä.

Matkatavaroita piti perillä Brysselissä odottaa tunnin verran. Minullahan ei olisi itse asiassa päivän matkaa varten pitänyt tietysti matkatavaroita ollakaan. Olin ajatellut kantaa vauvan päivän ajan kantorepussa, mutta unohdin lähtiessä molemmat kantoreput kotiin, joten lähdin lopulta matkaan rattaiden kanssa. Kaduin päätöstä jo ennen kuin olin kunnolla päässyt edes liikkeelle ja varsinkin siinä vaiheessa kun jouduin niitä kentällä odottelemaan pitkän tovin. Toisaalta rattaat tietysti säästivät väsynyttä selkääni (paitsi siinä vaiheessa kun jouduin Schumannin metroasemalla kantamaan rattaat ja vauvan useamman kerroksen ylös liukuporrasremontin vuoksi). 

Tulin myöhässä ja kuumissani Sudanin suurlähetystöön, mutta sain onneksi viisumit ilman sen kummempia ongelmia. Ei kaikki kuitenkaan ihan käsikirjoituksen mukaan mennyt. Unohdin kokonaan, että arabiaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle ja pelästyin, että viisumin päivämäärässä oli virhe. Sekaannus ja sitä seurannut nolostuminen harmittivat sitäkin enemmän koska samassa hetkessä muistin ja oivalsin, että edessä on kuukausi- ellei vuosikaupalla vastaavia tilanteita. Ei ole helppoa olla hölmö muukalainen ja toisaalta kutsuttu vieras uudessa maassa. Haluaisin osata käyttäytyä hyvin ja odotusten mukaisesti mutta se on hankalaa kun ei aina edes ymmärrä mitä minulta oikein milloinkin odotetaan.

Edustusrouvuus on sentään onneksi tältä osin minun osaltani ohi. Mieheni on Sudanissa toisenlaisissa tehtävissä kuin Belizessä eikä hänen juurikaan tarvitse enää edustaa työn merkeissä. Belizessä edustaminen oli useimmiten aika hauskaa ja rentoa mutta uskon Belizen olevan siltäkin osin aika omalaatuinen maa. En tiedä minkälaista edustaminen Khartumissa mahtaa olla mutta olen joka tapauksessa ihan iloinen, ettei minun tarvitsekaan näillä näkymin siihen puoleen tutustua. Edustaminen sopii varmaankin paremmin niille tyylikkäille ja moderneille naisille. Minä aion alkuun keskittyä auttamaan lapsia ja koiria sopeutumaan uuteen todellisuuteen ja löytämään itselleni paikan ja mielenrauhan. 

Päiväretki Brysseliin herätti jos jonkinlaisia tunteita. Bryssel on yksi entisistä kotikaupungeistani, olen asunut siellä pari vuotta. Minulla on Brysselistä paljon muistoja, niin huonoja kuin erittäin hyviäkin. Menimme Brysselissä naimisiin, asuimme siellä ihanassa talossa ihanien kissojemme kanssa. Sitäkin elämää minä aina joskus kipeästi ikävöin. Ja viisumien saaminen teki lähdöstä Sudaniin yhtäkkiä hyvin todellista. Kävelin pitkin Brysselin tuttuja katuja kyynelet silmissäni, ikävöiden vanhaa ja arvuutellen tulevaa, ihmetellen tätä elämääni jossa ei tässä muuton myllerryksessä tunnu olevan oikein päätä eikä häntää. 

*****

Aikaa Suomessa olen alkanut todella arvostaa nyt kun se on lopuillaan. Nyt ymmärrän, että sen lisäksi, että olemme saaneet nauttia ajasta vanhempieni kanssa ja viettää myös vähän aikaa ystävien kanssa, tällä välivaiheella on tosiaan ollut ihan oma tehtävänsäkin. Olin alkuun Suomessa jonkinlaisessa shokissa. Ihan aluksi jännitin koirien matkaa Miamista Suomeen, ne kun tulivat muutaman päivän meitä ihmisiä myöhemmin. Kun koirat saatiin turvallisesti perille piti totutella siihen, että mies olikin yhtäkkiä toisella mantereella. Koirat karkailivat, lapset ikävöivät Belizeen, minä opettelin autoilemaan Suomessa jossa en aikaisemmin ollut juurikaan ajanut. Ruokakaupat kaikessa yltäkylläisyydessään ahdistivat, suomalaiset vaikuttivat töykeiltä. 

Vaan aika tekee tehtävänsä. Kahden kuukauden rajapyykin kohdalla aloin vähitellen taas tuntea itseni omaksi itsekseni. Enää en kaupan leikkelehyllyllä ahdistu ja olen löytänyt jugurttikokoelmasta suosikkini. Heinäkuun aikana sain kaikin puolin elämästä taas kiinni. Huumorintajuni ja kärsivällisyyteni palasivat ja onnistuin vihdoinkin nauttimaan lomailusta Suomessa. Muistelen, että kaksi kuukautta on itse asiassa ennenkin tuntunut jotenkin ratkaisevalta ajanjaksolta jonka aikana suurin kulttuurishokki ehtii vähän alkaa hälvetä. Vuoden kohdalla tuntuu uudessa maassa tavallisesti jo varsin kotoisalta. Kahden vuoden jälkeen sitten oivaltaa miten ulapalla on vuotta aikaisemmin oikeastaan vielä ollut. Kaksi vuotta onkin minulle uuteen maahan muuttaessa se tärkein rajapyykki; kun uudessa ympäristössä on asunut kaksi vuotta alkaa se minun kokemukseni mukaan todella tuntua omalta. 

Vaikka edessä onkin taatusti paljon työtä, hämmennystä ja noloja tilanteita, tiedän nyt odottaa, että kahden ensimmäisen kuukauden jälkeen myös Khartumissa todennäköisesti ja toivottavasti jo vähän helpottaa - ainakaan ihan sinne vuoden tai kahden päähän ei varmaankaan sentään tarvitse odotella, että saan elämästä kiinni. Vähän yli viikon päästä ollaan vihdoin perillä ja ensimmäinen ajanjakso uusissa kuvioissa pääsee joka tapauksessa alkuun.