maanantai 18. elokuuta 2014

Miksi?

Kun viime keväänä mietimme ja valitsimme uutta kotimaata enemmän tai vähemmän haastavien maiden joukosta mietin paljon sitä miksi juuri meidän perheemme elää näin. Kehitysyhteistyö on mielestäni erinomaisen tärkeää ja tarpeellista työtä, mutta osa minusta rehellisesti sanottuna ajattelee, että joku muu saisi mieluusti hoitaa sen käytännön toteutuksen. En siis suinkaan ole missään kutsumusroolissa kehitysyhteistyöntekijän puolisona. Vaikka kiertolaisuus onkin minulle tuttu ja omalla tavallaan turvallinenkin tapa elää, en erityisesti nauti siitä, että muuttomme aina suuntautuvat haastavista olosuhteista toisiin eri tavalla haastaviin olosuhteisiin. 

Nyt on kulunut ensimmäinen viikko Sudanissa ja olen ymmärtänyt, että ensimmäisten päivien tyyneys oli kulttuurishokkia. Olin alkuun ikäänkuin poissa päältä ja tarkkailin itseni ulkopuolelta uutta todellisuutta. Kaikkiin uusiin ärsykkeisiin ei voi eikä jaksa kerralla asennoitua ja suhtautua; mieleni antoi armeliaasti minulle tilaa tutustua uuteen ympäristöön ilman suuria tunteita tai reaktioita.

Olen vieläkin vähän poissa päältä, en aivan oma itseni. Huomaan sen esimerkiksi siitä, että ruokailu on toistaiseksi minulle lähinnä vain tapa saada ravintoa, en osaa juuri nauttia syömästäni ruuasta. Ja minä, jonka päivä ei tavallisesti lainkaan lähde käyntiin ilman kahvia ja jonka iltapäivän kohokohta on kahvitauko, en myöskään ole ensimmäisten päivien jälkeen jaksanut juoda kahvia täällä ollenkaan. Osin on kyse siitä, ettei pikakahvi innosta eikä meillä ole tällä hetkellä välineitä tehdä kunnon kahvia, ja väliaikaisen asunnon kupitkin ovat minun makuuni vähän turhan pienia. Mutta osin olen siltäkin osin vain poissa päältä, en täysin oma itseni. 

Vaan vähitellen alkaa sisältäni kuoriutua esille myös se minä, joka kyselee taas miksi. Miehelleni hänen työnsä on varsin mielekästä ja varmaaankin jollain tasolla kutsumuskin. Mutta mikä on minun roolini ja motivaationi tässä kuviossa? Entä lasten? Olemmeko me täällä siksi, että näin kannamme koko perhe kortemme kehitysyhteistyön suureen ja kaoottiseen kekoon? Vai siksi, että mieheni saisi toteuttaa itseään mielenkiintoisen työn parissa? Vai onko tässä oudossa elämässä joku itseisarvo meille perheenjäsenille jotka emme suoranaisesti tee kehitysyhteistyötä mutta yhtäkaikki olemme toistaiseksi kuitenkin mekin omistaneet elämämme sille?

Minä olen kuten sanottu hyvin kiitollinen siitä, että saan tämän elämäntapamme ansiosta olla lasten kanssa kotona pitkään. Se on minulle tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Mutta tämä sopeutuminen on aikamoista vuoristorataa ja tuo mieleen kaikenlaisia ajatuksia ja tunnelmia ja kysymyksiä, eikä ole joka hetki ihan helppo muistaa miksi tässä oikein olemmekaan.

Oli miten oli, elämä jatkuu. Isommat lapset aloittivat eilen koulun. Ensimmäinen koulupäivä sujui mainiosti ja lapset lähtivät innoissaan tänään takaisin. Olen iloinen ja helpottunut, että koulunkäynti lähti täällä käyntiin niin hyvin. Minulla on lapsia ikävä, mutta onneksi koulupäivät eivät täällä ole niin kovin pitkiä. Koulupäivä alkaa vähän vaille kahdeksan ja päättyy nuoremmalla jo yhdeltä, esikoisellakin jo ennen puoli kolmea.

Koulu- ja työviikko on täällä sunnuntaista torstaihin, perjantai ja lauantai ovat viikonloppu. On yllättävän vaikea pitää mielessä, että viikko alkaa sunnuntaista. Mieleni kalenterissa kuukaudet kiertävät kehäänsä, viikot seisovat suorissa riveissä maanantaista sunnuntaihin, ja päivän kaksikymmentäneljä tuntia kiertävät omalla kehällään. Kun ajattelen viikkoa sunnuntaista lauantaihin koko sisäinen kalenterini menee sekaisin. Saa nähdä miten kauan kestää ennen kuin uudenmallisesta viikosta tulee kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti arkipäivää.

16 kommenttia:

  1. Menee varmaan hetken ennenkuin viikot alkavat tuntua arkisilta ja niihin tulee omat rytmit ja rutiinit. Rehellista puhetta ja ihan totta, maailmaa kiertavana miehen työn takia sita varmasti kay toisinaan mielessa yhta ja toista, erityisesti juuri sopeutumisen ollessa taas kerran kaynnissa. Kiva etta lasten koulu tuntuu hyvalta, se on varmasti iso helpotus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän onneksemme täältä löytyi koulu, joka on ihan kaikin tavoin arvioituna mainio; on ollut tosiaan suuri helpotus nähdä, että koulu ei ole hyvä vain paperilla vaan lapset tosiaan pitävät koulusta ja ovat iloisia saadessaan taas käydä pitkästä aikaa koulua.

      Nyt kun kouluasia on järjestyksessä minä yritän hahmottaa miltä minun elämäni täällä tulee näyttämään. Se tuntuu mystiseltä ja haastavalta juuri nyt mutta kai on vain pakko taas antaa ajan tehdä tehtävänsä, odottaa ja katsoa minkälaiseksi elämäni täällä muodostuu.

      Kiitos Petra kun luet ja kommentoit ja elät tunnelmissa mukana!

      Poista
  2. Oli kiva lukea, että lapsesi viihtyvät uudessa koulussaan. Se merkitsee paljon sekä heille itselleen että koko perheen hyvinvoinnille!

    Omat isot lapseni ovat tänään ensimmäistä päivää koulussa uudessa maassa ja toisella kielellä. Toivon todella, että tämä(kin) on vaikeampaa äidille kuin heille!

    Mainitsemasi kyseleminen kuulostaa tutulta. Mekin olemme oikeastaan maailmalla mieheni mukana ja juuri silloin, kun uusi arki haastaa, huomaan tarpeen perustella itselleni uudelleen, miksi me täällä oikeastaan olemme. Kirjoituksestasi olen aistivinani, että sinä löydät perusteen ja osaat varmasti sopeutua, jälleen.

    Iloa uuteen arkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun huolehdin etukäteen lasten sopeutumisesta uuteen maahan sain ärsyyntymiseen asti kuulla kuinka ihmeellisen hyvin lapset pärjäävät tällaisissa muutoissa ja muutoksissa. Kuukaudet Suomessa olivat lapsille omalla tavallaan haastavaa aikaa ja niin ovat myös nämä ensimmäiset päivät Sudanissa mutta ihmeellisesti lapset tosiaan ovat pärjänneet ja jaksaneet muutosten keskellä. Meidän lapset ovat vielä tietysti niin pieniä, että elävät aika lailla päivän kerrallaan ja luottavat siihen, että me vanhemmat huolehdimme kyllä kaikesta. Se varmasti auttaa. Mutta toivotaan, että myös teidän isompien lasten kohdalla on totta se, että he löytävät helposti oman paikkansa eivätkä kovasti kipuile uusia kuvioita.

      Ja toivon kovasti, että olet oikeassa ja minäkin löydän vielä paikkani ja tarkoitukseni ja oman tapani elää täällä! Minulle oli ehtinyt kehittyä täydellinen ja toimiva elämä Belizeen ja on jotenkin vaikea uskoa, että saisin vastaavaa enää uudelleen rakennettua minnekään maailmaan. Mutta yritän muistaa, ettei elämäni Belizessäkään ollut ensimmäisenä viikkona eikä edes ensimmäisenä vuonna valmis, vaan lopulta meni pitkähkö aika siihen, että olin Belmopanissa kuin kotonani. Kärsivällisyyttä siis...

      Kiitos S kannustuksesta!

      Poista
  3. Mulla on tapana ottaa itselleni joku kiintopiste vaikeina/ haastavina aikoina. ...ensi viikolla tiedän tästäkin jo enemmän/ kuukauden kuluttua on jo helpompaa ja ollaan selvitty tästäkin koettelemuksesta ja sitä rataa. Jotenkin se auttaa jaksamaan taas eteenpäin kun on jotain mitä odottaa. En tarkoita ettetkö jaksaisi -ihan varmasti jaksat, mutta tuo kiintopisteen asettaminen jotenkin antaa voimaa ainakin minulle -tuonne kun jaksan sinnitellä niin olen taas selvinnyt jostain. Teillä tuo myllerrys ei viikossa tai kuukaudessa katoa, mutta ehkä viikon kuluttua sulla on jo enemmän rutiinia ja rytmiä päivissä, kuukauden kuluttua olette omassa kodissa tuttujen tavaroiden ympäröimänä? Niitä on hyvä odottaa.

    Kouluasiat kuulostaa kyllä loistavalta!! Ihan mieletöntä että löytyi koulu josta kaikki ilmiselvästi pitävät!! On varmasti outoa olla päivät ilman lapsia -teillä on pitkä yhteinen loma takana. Toisaalta päivissä on jotain mitä odottaa -lasten kotiinpaluuta :) Ja on oikeasti niin ihanaa kun saat olla kotona vastaanottamassa lapset :) Tulevatko lapset kotiin koulubussilla vai haetteko te lapset koulusta?

    Paljon aurinkoisia ajatuksia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lämpimistä ajatuksista ja hyvistä neuvoista Sari!

      Mielessäni häämöttää kahden kuukauden rajapyykki - siinä vaiheessa uskon monesta asiasta tulleen jo rutiinia. Ja sitä ennen odotan tietysti, että päästään uuteen kotiin ja saadaan vihdoin purkaa kontti! Kohta neljä kuukautta ovat tavarat olleet kontissa... Vähän kyllä jännittää mitä sieltä avatessa oikein löytyykään. Mutta siis tosiaan yritän kyllä muistaa kulkea mielessäni kohti erilaisia kiintopisteitä ja jaksaa nyt ensialkuun niihin asti, hyvä neuvo on kyllä tosiaan tuo.

      Lapset kulkevat toistaiseksi kouluun ja takaisin miehen kyydissä mutta toivottavasti ihan pian jo koulubussilla - on nimittäin hankalaa kun lapsia pitää hakea eri aikoihin ja muutenkin keskellä työpäivää. Ja molemmat lapset sitä paitsi haluaisivat ihan kamalasti saada kulkea bussilla, eli heidänkin vuokseen toivon, että uudet reitit lyödään pian lukkoon ja lapsille löytyy paikka bussista.

      Meillä on ollut kyllä tänne asettumisessa paljon onnea: lapsille löytyi erinomainen koulu, saimme tosi hyvän kotiapulaisen, ja kontti ja koti tuntuvat järjestyvän verrattain nopeasti juuri parahiksi nyt kun olemme koko perhe täällä (koiria lukuunottamatta). Että onhan tässä prosessissa ollut paljon hyvääkin - tänään mentiin kai vain vuoristoradassa alamäkeä kun tunnelmat olivat niinkin synkät!

      Poista
    2. No mutta sitähän se elämä on, ylämäkiä ja alamäkiä. Välistä mennään alas ja huomenna taas näyttää paremmalta. Ja jos ei huomenna, niin ylihuomenna :) Eikä sitä kukaan jaksa koko ajan olla iloinen ja kaikesta innoissaan ja onnessaan - välistä sitä on itsekullakin mieli maassa vaikka kaikki on periaatteessa hyvin.

      Huh, miltähän tuntuu avata kontti ja saada kaikki tutut tavarat taas ympärilleen. Paljon muistojakin mukana. Varmaan ihanaa ja tunteikastakin.

      Nyt ensitöiksesi hanki itsellesi kahvinkeitin ja hyvä muki, istahdat kupposen ääreen ja olet vain hetken. Siitä se taas lähtee :) Halauksia sinne!

      Poista
    3. Tuo rauhallinen kahvihetki on muuten myös yksi noista rahapyykeistä mitä odotan. Yritän kuitenkin sinnitellä siihen asti, että päästään konttiin käsiksi kun sieltähän ne kaikki välineet sitten löytyykin, siis suodatin ja suodatinpusseja vai mitä ne nyt ovatkaan nimeltään ja ne omat suuret mukit. On enää toivon mukaan päivistä kiinni tai enimmillään viikoista, että päästään purkamaan muuttolaatikoita. Jotenkin tekisi mielikin juoda ne ensimmäiset hyvät kahvit täällä ihan siitä lempimukista!

      Outoa on mun muistikuvan mukaan avata konttia uusissa kuvioissa. Ensin jännää mutta aika pian alkaa hämmentää ja sitten ärsyttää miten mielettömästi tavaraa meillä oikeastaan onkaan... Mutta en silti meinaa jaksaa odottaa miltä romppeet näyttää uuden kodin katon alla.

      Kiitos vielä Sari piristävistä kommenteista!

      Poista
  4. Löysin sun blogin juuri. Sä analysoit ja jäsentelet asioita hienosti. Rauhaisaa sopeutumista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, tervetuloa ja kiitos! Täällä pää kulttuurishokista pyörällään on mukava kuulla, että nämä mun sekavat ajatukset aukeaa muille!

      Sun blogisi on mulle kiva uusi tuttavuus, kävin vähän jo kyläilemässä ja menen toistekin.

      Poista
  5. Minunkin oli Algeriassa aluksi vaikea muistaa, että kouluviikko alkaakin sunnuntaina. Alussa viikonpäivät tahtoivat mennä sekaisin. Meillä lapset sopeutuivat nopeasti algerialaiseen kouluun ja saivat uusia kavereita. Lasten sopeutuminen tuntuu olevan nopeampaa kuin aikuisten...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun täytyy keskittyä, että ymmärrän missä päivässä mennään. Tuleekohan lauantaista koskaan kunnolla mielessä sunnuntai? Katsotaan :)

      Olen ihan hämmentynyt siitä miten hyvin lapset ovat asettuneet niin kouluun kuin yleensäkin tänne uusiin kuvioihin. Auttaa ehkä asiaa, että niin edellinen kuin tämäkin koulu on tottunut siihen, että lapsia tulee ja menee maailman äärestä toiseen. Voisin kuvitella, että olisi hankalampaa aloittaa uutena sellaisessa ympäristössä jossa kaikki muut ovat vanhoja tuttuja keskenään. Mutta oli miten oli, olen tosi ylpeä lapsistamme, heillä on asenne kohdallaan! Äidillänsä on heiltä opittavaa.

      Poista
  6. Samanlaisia tuntemuksia käyn itsekin juuri nyt läpi, kun olemme muuttaneet USAan reilu kuukausi sitten. Mieheni työn perässä tänne lähdettiin. Itse jouduin luopumaan omasta työstäni Suomessa, ja tietysti lähes kaikesta muustakin. Vanhin aloitti juuri eskarin täällä ja nuorempi on menossa puolipäivä-päiväkotiin piakkoin. Koko muu perhe näyttää siis asettuvan tänne helposti, mutta itse koen olevani täällä ulkopuolinen. Sosiaaliset kontaktit ovat vähissä ja elämä tuntuu pyörivän lähinnä ruuanlaiton ympärillä. Mielenkiinnolla luen blogiasi. Ehkäpä saan sinulta vinkkejä sopeutumiseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! On lohduttavaa kuulla, että muutkin kamppailevat samanlaisten tuntemusten kanssa.

      Näissä suurissa muutoissa on usein monta erilaista haastetta päällekkäin; sen lisäksi että totuttelee uuteen maahan, kieleen ja kulttuuriin, täytyy opetella uudenlainen tapa olla ja elää. Tämän kanssa kamppailin itse tällä viikolla: uuden maan lisäksi oli vastassa totuttelu siihen, että pienet lapseni liikkuvat yhtäkkiä itsenäisesti kouluun ja takaisin, ja piti opetella olemaan autonkuljettajan työnantaja.

      Minulla työelämä jäi toistaiseksi taakse jo silloin kun muutimme Jamaikalle, kahdeksan vuotta sitten. Kesti silloin aikoinaan hetken hahmottaa miten olla ilman töitä, mistä kehittää omiin päiviin tehtävä ja tarkoitus. Sopeutumiseen kotiäidin rooliin menee varmasti sen pitempi aika mitä kauemmin on ehtinyt käydä töissä, ja mitä suurempia lapset ovat.

      Uusissa kuvioissa tuntuu vaikealta lähteä ulos ihmisten ilmoille, usein tuntuu, että kaikilla on jo omat sosiaaliset kuvionsa. Viisas ihminen (kiitos E!) kuitenkin neuvoi minua, että vaikka tekisi mieli vain velloa kotona, tulee lopulta paljon parempi olo kun ottaa kontaktia ulkomaailmaan. Olen tässä viime päivinä huomannut sen hyvin todeksi.

      Ulkopuoliselta tietysti helposti tuntuu alkuun varsinkin jos pyörii piireissä joissa muut jo tuntevat toisensa. Löytyisikö sieltä teilläpäin mitään sellaista tekemistä missä kaikki olisivat vähän uusia tuttavuuksia toisilleen: joku kurssi tai lasten iltapäiväharrastus tms? Itse olen iloinen näistä tämänpäiväisistä synttärijuhlista siksikin, että ne osuivat ihan tähän koulun alkuun; paikalla on varmaan myös muita ihan uusia. Tänään olen myös aikeissa soittaa ja kysyä äiti- ja vauvaryhmästä joka kokoontuu Khartumissa. Aina alkuun tuntuu, että täytyy maalata naamalle hymy ja pakottaa itsensä liikkeelle. Mutta yritän itse nyt pitää mielessä, että mitä enemmän jaksaa lähteä ulos, laittaa itsensä likoon ja tutustua uusiin ihmisiin, sen nopeammin löytyy niitä omanhenkisiäkin ihmisiä.

      Tsemppiä siis! Ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat varmaankin aina vähän vaikeita, mutta kyllä se oma elämä ennen pitkää löytyy, varsinkin kun ja jos päättää ja hyväksyy, että muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Kohti valoa ja iloa siis molemmin puolin maapalloa, vai mitä? Toivottavasti törmätään täällä blogissa toistekin.

      Poista
  7. Mina en ole 14 vuoden jalkeenkaan oppinut sisaistamaan sunnuntaina alkavaa viikkoa SUOMEKSI, hepreaksi viinkonpaivat pysyy jarjestyksessa ihan luonnollisesti mutta kun suomeksi pitaa sopia jotain niin kylla sita saa vielakin jonkinlaisen ajatustyon tehda etta sisaistaa mistapaivasta onkaan kyse :)
    Toivotan teidan perheelle helppoa sopeutumista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika jännä, että viikonpäivät pysyvät toisella kielellä mielessä järjestyksessä! Toisaalta ihan järkeenkäypää koska itseltänikin jotkut asiat sujuvat ikäänkuin luontevammin englanniksi kuin suomeksi, kun kuuluvat jotenkin enemmän muuhun kulttuuriin tai elämäntapaan kuin suomalaisuuteen.

      Kiitos toivotuksista. Tämä sopeutuminen on yhtä vuoristorataa... Mutta kyllä nyt kolmen viikon jälkeen tuntuu kuitenkin onneksi jo enemmän aikaa ihan hyvältä kuin huonolta! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!