keskiviikko 27. elokuuta 2014

Ostoksia ja vauvakerhoilua

Kuluneisiin päiviin on tavallisten arkisten puuhien lisäksi kuulunut kodinkoneiden metsästystä, uusia ruokakauppoja ja vähän sosiaalista elämääkin.

Tulevassa kodissamme ei ole valmiina mitään muuta kuin keittiönkaapit. Ei yhtään seinäänrakennettua vaatekaappia, ei kirjahyllyjä, eikä edes hellaa, pesukonetta tai jääkaappia. Meillä ei itsellämme ole mitään sähkölaitteita entisestään. Myimme ne kaikki ennen Belizestä lähtöä, koska täällä Sudanissa on kaikin puolin eri sähköjärjestelmä kuin Belizessä. Pesukoneen ja pakastimen olemme onneksi jo täältä paikan päältä ehtineet hankkia. Hellaa ja jääkaappia haetaan parhaillaan. Mikroaaltouuni ja muut pienemmät kodinkoneet joutuvat odottamaan vuoroaan. On vaikea edes kuvitella minkälainen kasa rahaa kuluu jo vain jääkaappiin. 

Kodinkoneita etsiessäni olen vähän sattumalta ajautunut myös uusiin ruokakauppoihin ja tehnyt ihan mukaviakin löytöjä. Yhdestä kaupasta löytyi kikherneitä purkissa. Kunhan pääsemme taloksi omaan kotiin ja löydän jostain meille hellan, voin kikherneistä tehdä gluteenittoman suklaakakun. Toisesta kaupasta löysin avokadoja, vauvan ja minun herkkua, ja tuontiporkkanoita, jotka maistuvat sellaisenaan isommille lapsille välipalana. Paikalliset porkkanat käyvät ihan mainiosti ruuanlaittoon, mutta eivät ole erityisen hyviä raakoina naposteltaviksi. On hyvä tietää, että ruokakaupoissa on niinkin paljon eroja, ja joissain panostetaan selvästi enemmän vihannes- ja hedelmäosastoon kuin toisissa.

Uusi kotimme seisoo valmiina ja tyhjänä meitä odottamassa. Kontti puolestaan seisoo edelleen tullissa, mutta ehkä tänään vihdoin vapautetaan meidän omistukseemme. Tai mahdollisesti huomenna. Siitä voin olla varma, että perjantaina ei mikään liiku, koska on pyhäpäivä. Viime sunnuntaina uskoin meidän saavan kontin vuorokauden sisällä. Nyt en enää odota mitään vaan annan asioiden edetä omalla painollaan. Se on huomattavasti vähemmän turhauttavaa.

*****

Eilen kävin ensimmäistä kertaa vauvaryhmän tapaamisessa. Paikalla oli minut ja vauvani mukaanlukien viisi vauvaa, neljä lastenhoitajaa ja kaksi äitiä. Täällä Khartumissa ei tunnu juurikaan olevan kotiäitejä - niin paikalliset kuin ulkomaalaisetkin äidit tuntuvat kaikki käyvän töissä. Ainut toinen ryhmässä paikalla ollut äiti etsii hänkin raivokkaasti töitä, eli pian taitaa vauvaryhmässä olla vain lastenhoitajia, vauvoja ja minä tyttöseni kanssa. 

Olen ollut kotiäitinä nyt jo yli kuusi vuotta. Olen varmasti monen mielestä kummajainen, kun vuodesta toiseen hoidan lapsiani kotona enkä edes haikaile työelämän perään.  Ei ole kuitenkaan minulle väliksi mitä muut ajattelevat. Tiedän, että päätös olla tässä elämänvaiheessa kotona lasteni seurana ja tukena on minulle ja perheelleni oikea valinta. 

Näissä expat-kuvioissa työssäkäyvien äitien ja kotiäitien ero on tuntuvampi kuin vaikkapa Suomessa. Täällä tilanne on tavallisesti se, että jos molemmat vanhemmat käyvät töissä oletusarvo on, että lapsia hoitaa kokopäiväinen lastenhoitaja. Silloin ei työnantajan tarvitse huolehtia siitä pääseekö äiti ajoissa hakemaan lapsen päiväkodista tai ehtiikö isä koulun tilaisuuksiin. Lastenhoitaja hoitaa kaiken, hän toimii vanhempien sijaisena tilanteesta toiseen. Eilen vauvaryhmässä yksi lastenhoitajista kuvailikin olevansa kuin pienen hoidokkinsa äiti: hän syöttää tytön, pukee tämän, vaihtaa vaipat, laittaa nukkumaan. Ymmärrän, että lastenhoitaja halusi tunnustusta kasvatus- ja hoitotyölleen, mutta minua äitinä todella kirpaisi ajatus siitä miltä tuntuisi kyseisen lapsen äidistä kuulla, että hoitaja tuntee hoitavansa kaikki äidin tehtävät. Tästä omasta näkökulmastani on vaikea kuvitella juuri mitään kamalampaa kuin se, että joku muu kuin minä kantaisi päävastuun lasteni hoidosta ja kasvatuksesta. 

Voi siis olla, että edessä on täällä Khartumissa enemmänkin yksinäisiä viikkoja ja kuukausia ilman omaa yhteisöä. Lastenhoitajienkin kanssa löytyy tietysti yhteistä asiaa ja juteltavaa, mutta he ovat kuitenkin auttamatta hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä. Eikä työssäkäyvissä ystävissä ole heissäkään tietysti mitään vikaa - paitsi se, että he ovat töissä silloin kun minulla olisi aikaa ja tilausta seuralle. Onneksi osaan olla yksinkin, ja ihan yksinhän en tosiaan koskaan ole kuitenkaan, aina on seurana nauravainen vauva ja pian koiratkin, koulun jälkeen myös isommat lapset, ja iltaisin ja viikonloppuisin myös mies.

15 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista etta siella on niin vahan kotiaiteja. Minakin haikailen jo hiljalleen töihin, tosin mielellaan sellaisiin, joissa kodin ja työn sovittaminen onnistuisi, ei siis 10 t paivia ja lauantaitöita, tuntuisi rankalta joutua 3 vuoden kotona olemisen jalkeen olemaan koko ajan erossa tytösta. Minusta olet tehnyt ihan oikean ratkaisun ja oikeahan se on, kun itsekin silta tuntuu. Sosiaaliset kuviotkin varmasti ajan kanssa muotoutuvat ja vauvan kanssa riittaa viela paivan taytetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisiko niin, että täällä on helpohkoa puolisoiden saada työlupa, ja toisaalta tänne mahdollisesti myös hakeutuu erilaista porukkaa kuin vaikkapa Jamaikalle ja Belizeen, missä oli varmasti vähän leppoisampaa olla kotiäitinä? Kyllä Jamaikallakin lastenhoitajat hoitivat niin paikallisten rikkaitten kuin monien ulkomaalaistenkin lapset, mutta ulkomaalaiset puolisot eivät siellä niinkään käyneet töissä vaan nauttivat elämästä. Täällä ehkä sentyyppinen lekottelu ei oikein ole mahdollista, joten työelämä alkaa kutsua yhtä jos toistakin?

      Oli miten oli, jatkan tällä omalla valitsemallani polulla. Harmittaa kyllä vähän, että täällä näyttää tuo vieroksumani lastenhoitaja-kulttuuri olevan niinkin vallalla. Sen verran vaikeampi löytää omaa paikkaani täältä.

      Itsekin ajattelen palaavani vähitellen töihin sitten kun tämä pieninkin on kolme ja aloittelee omaa päiväkoti/koulu-uraansa. Mutta tosiaan sellaisiin hommiin missä on mahdollista edelleen olla näitten lasten äiti ja pääasiallinen hoitaja ja huoltaja. Katsotaan miten se sitten onnistuu kun sinne asti päästään. Eilen täyttyi tyttösellä kymmenen kuukautta, että jokunen kuukausi vielä onneksi aikaa viettää hänen kanssaan kotosalla.

      Onnea sinne työnhakuun, toivottavasti pian löytyisi mieluista hommaa!

      Poista
  2. Minusta on hienoa, jos kotiaiteyden pystyy valitsemaan, kaikkihan eivat pysty siihen taloudellisista syista. Itsesta myos tuntuisi pahalta, jos joku muu hoitaisi vauvaa/pienta lastani. Mieheni laitettiin paivahoitoon 6 viikon iassa, koska aitinsa halusi jatkaa uraansa ja hanen siskonsa myos laittoi lapsensa 6 viikon iassa hoitoon samasta syysta. Itse olisin varmaan itkenyt silmat paastani, jos olisin niin joutunut tekemaan, mutta miehen perhepiirissa se on ihan normaalia. 3,5 vuoden kotiaiteyteni aikana miehen sukulaiset ihmettelivat kovaan aaneen useaan otteeseen, etta mita oikein teen lapsen kanssa kotona. Ja yksi taisi kutsua minua sanalla "clingy". No jokainen tyylillaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monessa maassa ja yhteisössähän on ihan normaalia laittaa lapsi hoitoon muutaman viikon ikäisenä. Luulen, että se meille tietynikäisille Suomessa kasvaneille suomalaisille on kuitenkin vaikeampi ajatus kuin monille - olemme niin tottuneet ajatukseen pitkistä äitiyslomista. Mutta kyllä se tuntuu jotenkin vaistonvastaiseltakin olla pitkät päivät erossa pienestä vauvasta. On tietysti sinänsä asia erikseen jos ja kun muuta vaihtoehtoa ei olekaan. Mutta ihan vain uranuurtamista en itse ymmärrä syyksi, työ on minulle itselleni kuitenkin niin vahvasti toissijaista omaan perheeseen nähden.

      Tiedä häntä muuten minkälaisia nimikkeitä minullekin on tässä kotivuosien aikana annettu! Onneksi tosin lähipiiri ymmärtää ja hyväksyy valintani hyvin.

      Poista
  3. Juuri niinkuin itse totesit, on ihanaa kun sinulla on mahdollisuus olla kotona! Sinulle itsellesi ja ennenkaikkea lapsille. Kaikillahan sitä ei ole vaikka haluaisikin. Itsekin tahtoisin olla sen kolme vuotta, mihin täällä olisi mahdollisuus, mutta taitaa olla pakko tyytyä kahteen :/

    Toivottavasti vastaan tulee vielä muitakin kotiäitejä, yksikin mukava riittää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa on onneksi ihan erilaista olla työssäkäyvä vanhempi kuin näissä expat-kuvioissa - suomalaisilla työpaikoilla kuitenkin yleensä ymmärretään, että jonkun on haettava lapsi hoidosta ja hoidettava sairasta lasta kotona ajoittain. Täällä sairaan lapsen hoito jäisi helposti lastenhoitajalle sekin. Näissä kuvioissa ei ole tapana minun kokemukseni mukaan niin miettiä lapsen parasta vaan vanhempien näkökulmasta käytännöllisiä ratkaisuja.

      Ja kaksi vuotta on sentään jo paljon. Eiliset vauvaryhmän lapset olivat kaikki alle puolitoistavuotiaita ja useimmat olivat pitempään jo olleet lastenhoitajan hoivissa jos oikein ymmärsin.

      Mutta todellakin on onni ja etuoikeus voida valita lastenhoitoratkaisunsa oli miten oli. Luulen, että kaikkien eilen kohtaamieni vauvojen vanhemmat ovat samassa onnellisessa asemassa - he ovat vain tehneet toisenlaisia valintoja kuin minä.

      Toivotaan, että täältä ennen pitkää löytyisi tosiaan edes yksi kotiäitikollega - yhtä mukavaa hengenheimolaista enempää en tarvitsisikaan :)

      Poista
  4. Terveiset toisenlaisesta expat-todellisuudesta. Me käymme molemmat töissä (minun työni perässä liikutaan), kolme maata takana ja kyllä minä itse lapseni ja kotini hoidan, ruoanlaitot, lunch boxit, siivoukset jne. Ihan niinkuin oma äitini Suomessa aikanaan. Työssäkäynti ei tarkoita lapsen hylkäämistä, työ on ihan normaalia aikuisen elämää. Au pair vie ja hakee lapsen kouluun/koulusta, muuten ei oikein aikataulut ja kuljetuslogistiikka ei päde. Pojan luokalla kansainvälisessä koulussa on lisäkseni yksi työssäkäyvä äiti. Poikkeuksia voi siis olla moneen suuntaan. Joskus unelmoin toisenlaisesta elämästä, kukapa ei, mutta pääosin olen tyytyväinen outoon tasapainooni työn, työyhteisön ja älyllisten haasteiden sekä kodin arjen askareiden ja pojan ihanan halauksen välillä. Kiva myös kun on omaa rahaa ja itsenäisyyttä. Tällaistahan tämä elämä on, ihanaa arjen puurtamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kuten sanottu hyvin tietoinen tuostakin todellisuudesta, täällähän ei tunnu nyt muuta olevankaan kuin sellaisia perheitä joissa molemmat vanhemmat käy töissä. Ja uskon, että hyvin hoituu siivoukset ja lapsenhoidot työpäivän ulkopuolella myös ihan omasta toimesta - sitä vain vähemmän näissä kuvioissa olen nähnyt, mutta on tietysti tuttua minullekin ihan omasta lapsuudenkodistani ja on edelleen mielestäni se "normaali" tapa elää, että kaikki perheet itse hoitavat omat lapsensa ja sotkunsa.

      Itsekään en tosiaan ole aikeissa olla kotona lasten kanssa lopun ikääni vaan palailen toivottavasti työelämään sitten kun he ovat vähän isompia. Nyt toistaiseksi minulle olisi kuitenkin hyvin vaikeaa ja raskasta olla päivät erossa pienimmästä joka on vasta kymmenen kuukautta, ja todella onnellinen olen siitä, että täällä ihan uudessa maassa voin olla vastassa isompia lapsia kun he tulevat koulusta kotiin. Mutta tämä on vain minun valitsemani tapa elää, ei mikään yleinen mittapuu. Hyvä, että olet onnellinen omassa elämässäsi. On mahtavaa jos ja kun kaikki voivat tehdä itselleen sopivat ratkaisut.

      Poista
    2. Ps. Kyllä minulla ihan omat rahat on myös - tämä maailmalla kiertäminen on yhteinen projektimme joten miehen tulotkin ovat mitä suurimmassa määrin yhteiset. Ja sen verran kuin kolmen pienen lapsen äiti voi yleensä olla itsenäinen, minä olen itsenäinen - en oikein edes ymmärrä miten itsenäisyys liittyy työssäkäyntiin ja palkkaan? En lasteni vuoksi voi enkä halua hetken mielijohteesta lähteä vaikkapa viikonlopuksi New Yorkiin, mutta rahan puolesta se kyllä onnistuisi.

      Poista
  5. Aika jannaa, ettei siella ole vaatekaappeja tms. taloissa. Etelaisessa ja Itaisessa Afrikassa on mun kokemuksen mukaan kylla vaatekaapit valmiina (ainakin vanhemmissa taloissa ne on rakennettu seiniin),. mutta keittiossa ei tosiaan ole mitaan muuta kuin kaapit. Kampalassa oli tosi helppoa loytaa jaakaapit sun muut, mutta Lilongwessa se oli todella hankalaa, kun valikoimaa ei juuri ollut ja kaikki maksoi maltaita.

    Ma en osaa enaa hammastella tota lastenhoitaja-kulttuuria. Taalla on myos kaikissa perheissa nannyt ja makin etsin meille kiivaasti uutta :D Perjaatteessa tassa kulttuurissa suhtaudutaan tosi ymmartavaisesti perheongelmiin, mutta meidan jarjeston yrityskulttuuri ei ole ollenkaan niin ymmartavainen (aitisyloma on, mutta sen pituus on 16 viikkoa, mista on PAKKO pitaa vahintaan 4 etukateen) ja kaytannossa molempien vanhepien ollessa toissa pieni lapsi on pakko joko vieda paikalliseen paivakotiin (mita en halua, liikaa kulttuurieroja siina kohtaa) tai hankkia hoitaja kotiin. Ma en osaa enaa ajatella hoitajaa huonona hommana, musta on tavallaan mukanvaa, etta sukulaisten puutteessa hoitaja on vahan niin kuin isoaiti tai varaaiti. Mielummin ma vauvani viime vuonnakin hoitajalle jatin kuin paivakotiin. Olisin mielellani ollut vahan pidempaan kotona, mutta musta ei kylla olis ikina kotiaidiksi vaan tulisin hulluksi pidemman paalle. Onneksi meita on moneen junaan, se olis kamalaa, jos kaikki tekis asiat just samalla lailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Elämää voi elää niin monella tapaa, eikä kenenkään valinnat ole toiselta pois. Mä en hämmästyksekseni ole tullut vielä lasten kanssa kotona hulluksi, tai siis en ainakaan entistä hullummaksi, vaan jotenkin tämä elämäntapa ihan omaksikin yllätyksekseni sopii mulle.

      Kai mäkin taas totun tähän lastenhoitaja-kuvioon. Jamaikallahan se oli arkipäivää, mutta Belizessä oli paljon niin paikallisia kuin ulkomaalaisiakin jotka ainakin pääasiassa hoitivat lapsensa itse. Mutta onhan se todellakin parhaimmillaan lapsille ihanaa, että kotona on enemmänkin turvallisia aikuisia kuin vain vanhemmat - olen siis iloinen, että meidän kotiapulainen on niin mahtava ja tulee niin hyvin juttuun myös lasten kanssa. Mulle tämä lastenhoitaja-kulttuuri on juuri nyt ennen kaikkea vaikeaa sosiaalisten suhteitten luomisen vuoksi - hoitajien kanssa ei tosiaan ole lopulta välttämättä niin kovin paljon yhteistä, ja äitejä en näe kun he ovat pääasiassa töissä. Pärjään kyllä yksinkin, mutta kyllähän ne ystävätkin on tärkeitä ja täällä kaukana korostuu tarve jonkinlaiselle omalle yhteisölle kuin sellaista ei perheen lisäksi muuten ole. Mutta kolmas viikko vasta menossa, kai tässä vielä ehtii...

      Täällä myyvät huonekaluja ulkomaalaiset toinen toisilleen. Ikean hyllyt ovat haluttua tavaraa :) Onneksi (?) täällä vaihtuu porukka aika usein, eli koko ajan tuntuu joku olevan lähdössä ja monet tuntuvat myyvän lähtiessään kaiken liikenevän omaisuutensa. Meillä on tähän asti aina ollut vaatehuoneita tai seiniin rakennetut vaatekaapit. Sen vuoksi meillä ei omia kaappeja olekaan. Eikä muuten ruokapöytääkään - ollaan sellaista tähän asti aina lainattu vuokraisännältä, niin Jamaikalla kuin Belizessäkin. Keittiönpöytä sentään löytyy ja sen ympärille mahdutaan kyllä me kaikki viisi edelleen, mutta vieraita ei kai voida kutsua syömään ennen kuin ollaan jostain löydetty pöytäkin.

      Poista
  6. Kiitos taas postauksestasi ja uskon, että olet onnellinen valitsemallasi tiellä joka on paras juuri teidän perheelle, tähän hetkeen ja tähän maahan. Vuodet vierivät, tilanteet ja maat muuttuu, joten varmasti tulee sinunkin aikasi tehdä enemmän omia juttuja. Haluatko yhtään raottaa, mihin ammattiin olet opiskellut ja ollut ennen lapsiasi? Olisiko sen puitteissa mahdollista löytää
    hommia helposti vaihtuvissa maissa?

    Olivatko nuo kaksi äitiä sudanilaisia vai työn/avioliiton tms. kautta sinne muuttaneita ulkolaisia?
    Entä olivatko lastenhoitajat sudanilaisten perheiden hoitajia? Jäi epäselväksi minkä kautta siellä äiti/lapsikerho on järjestetty. Itse olen käynyt aikoinani lasten kanssa ev.lut.kirkon järjestämässä äitilapsi kerhossa, jossa oli myös ulkolainen äiti lapsineen ja ystävystyimme. Sieltä jäi myös paljon muitakin hyviä tuttuja. Se oli tosi tärkeä henkireikä, kun olin nuorimman kanssa kolme vuotta kotona. Nimenomaan tutustumispaikkana, sittenhän aloimme sopia tapaamisa puistoon, kävimme välillä päiväkahvilla toistemme kotona ja lapsilla oli leikkiseuraa sateisempinakin päivinä, jos ei menty puistoon, urheilukentälle, metsäretkelle, uimarannalle jne.
    Se oli itseasiassa tosi kivaa aikaa, vaikka tietenkin Suomessa suomalainen äiti hoitaa itse, ruokahommat, siivoukset, pyykit jne. koska täällä ei yhden palkasta yleensä kotiapulaisia/siivoojia/puutarhureita ole varaa palkata. Lastenhoitajille tuskin kukaan Suomessa asuva suomalainen äiti haluaa lastaan pienenä luovuttaa. Nuorena pienten lasten äidit ovat kyllä aika mestareita ajankäytön suhteen. Äidit pystyvät hyvin venymään vaikka öisin valvottaan korvien, oksentelujen jne kanssa. Äläkä sinä kanna huonoa omaatuntoa, jos käytät siellä apujoukkoja. Maassa maan tavalla siinäkin suhteessa. Euroopassakin keskituloiset perheet pystyvät teettämään kotitöitä (käteenmaksaen ilman kuitteja), kun aina on tarjolla kouluttamattomia maahanmuuttajanaisia, jotka hoitavat työnsä hyvin ja saavat kipeästi kaipaamaansa rahaa elämiseen.

    Toivottavasti sieltä löytyy mukavaa seuraa sinullekin äidistä joka samassa tilanteessa, vertaistuki ja ystävät ovat aina tarpeen, vaikka kuinka viihtyisikin yksin ja perheen kanssa.
    Muutaman vuoden päästä jo ilolla jätät lapset isän kanssa viikonlopuksi ja lähdet 'tuulettumaan' tyttöjen kesken. Saattaa muuten tehdä hyvää isällekin olla silloin tällöin yksin vastuussa lapsista ja päivän askareista lasten kanssa ;)

    Paljon mukavia ja mielenkiintoisia uusia päiviä sinne etelään, että saadaan lukea uusia kivoja juttuja arjestanne! Toivottavasti koiratkin pääsevät pian teidän luokse ja saadaan lukea niidenkin kokemuksista uudessa kodissa.

    -Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina pitkästä viestistä!

      Olen opiskellut sosiologiaa ja Euroopan politiikkaa, molemmat tutkinnot Iso-Britanniassa; suomalaisittain sanottuna olen valtiotieteiden maisteri. Olen ollut töissä pääasiassa järjestötyyppisissä paikoissa, täältä voisi hyvinkin löytyä niiltä tiimoilta minullekin töitä. Saa nähdä jos ja kun täällä työnhakuun joskus rupean :)

      Sanoin vähän epäselvästi, mutta olin siis itse toinen vauvakerhon kahdesta äidistä. Meitä oli kaksi äitiä ja loput vauvojen huoltajat olivat lastenhoitajia. Toinen äiti oli tullut Khartumiin vain muutamaa viikkoa minua aikaisemmin joten saatoimme vaihtaa ensivaikutelmista ajatuksia, se oli mukavaa. Vauvakerhon ovat vanhemmat itse panneet kasaan, minä löysin sen yhden paikallisen Facebook-sivuston kautta. Näin nämä vauvakerhot täällä maailmalla minun kokemukseni mukaan järjestyvät yleensä, sana kiertää ja ihmiset löytävät aika luontevasti toisensa. Suurin osa kerhon vauvoista tuntui olevan ulkomaalaisia. Lastenhoitajat olivat hekin monesta eri maasta. En mitenkään erityisesti etsinyt juuri ulkomaalaista seuraa mutta toisaalta pääasiassa sudanilaisten ryhmässä jäisin varmaankin kielen vuoksi helposti jutun ulkopuolelle, arabia kun on kuitenkin täällä se huomattavasti yleisempi käyttökieli.

      En tunne syyllisyyttä kotiapulaisesta mutta ihan mieluiten tekisin kyllä kaiken itse. Se on ehkä sitä suomalaisuutta? Tosiasia on kuitenkin se, että kolmen lapsen ja kolmen koiran yhtälö on sellainen, että kodinhoitoapu on vähintäänkin tervetullutta. Varsinkin koska haluan hoitaa lapset (ja koirat) itse - toki siis yhdessä lasten isän kanssa mutta ilman lastenhoitajaa - on tärkeä saada apua muihin arjen puuhiin, ei siitä oikein pääse mihinkään. Täällä on kuitenkin tämä arkinen elämäkin vähän haastavampaa kuin vaikka Suomessa. Aavikkopolyä täytyy olla koko ajan siivoamassa ja tällä hetkellä käydään edelleen myös taistelua hyttysiä vastaan, käytössä ei juurikaan ole tiskikoneita eikä täällä ole mitään gluteenittomia eineksiä tarjolla saati leipää, eli kaikki ruoka on meidän tehtävä itse alusta.

      Ruuanlaitto on lastenhoidon lisäksi se toinen juttu minkä haluan hoitaa lasten isän kanssa itse koska haluan olla varma, ettei keliaakikkotyttömme saa vahingossa mistään gluteenia. Gluteenittomien raaka-aineiden metsästys vie sekin täällä oman aikansa kuin kaupoissa ei tosiaan ole gluteenittomia jauhoja helposti saatavilla, ei todellakaan valmiina sekoituksina niin kuin esim Suomessa, muttei ei juurikaan edes yksittäin. Että kyllä elämä kiireistä on tosiaan näinkin, vaikka minulla apua onkin, ja kiireisemmäksi muuttuu sitten kun koiratkin pääsevät perille.

      Nyt alkaa koirien tulo olla lähellä - eilen saapui nimittäin vihdoin kontti! Lisää uutisia kunhan aikaa liikenee niitä kirjaamaan. :)

      Poista
  7. Hei,

    Toivottavasti tämä kommentti ei tule aivan liian myöhässä, minun on pitänyt jo pitkään jättää joku kommentti! Olen itse elänyt expattina monenlaisissa paikoissa, nykyään kuitenkin helpossa Euroopassa. Olen myös kotiäitinä, vaikka myös työelämä houkuttelisi (jos se vain olisikin niin helppoa löytää kiva työ!). Hämmästyttävää kuulla että niin moni ulkomaalainen on saanut Sudanista töitä! Tiedätkö minkälaisissa hommissa he ovat?

    Huomasin itse jokin aika sitten, että esittelen itseni aina kotiäidiksi tai sanon vähätellen, että 'en tee mitään, olen kotona lasten kanssa'. Tuntuu että ihmisille se on jonkinlainen karkoite: 'tuon kanssa minulla ei ole mitään puhuttavaa, sehän ei tee mitään!'. Nyt olen vakaasti päättänyt että seuraavaksi ilmoitan sen alan, josta minulla on kaksi yliopistotutkintoa ja mainitsen ehkä sitten lisäksi että olen tällä hetkellä kotona. Tämä ei nyt varmaan merkitse sinulle mitään, taidan olla vähän sinua herkempi ottamaan ympäristöstä paineita, mutta uskon että tämä tietoinen ajattelun muutos voisi auttaa ainakin minua itseäni.

    Blogisi inspiroi minua googlaamaan Khartoumin kartan ja vasta siitä tajusin millaisessa tärkeässä paikassa kaupunki sijaitsee Niilien yhtymäkohdassa! Kunhan tutustut maahan ja kaupunkiin paremmin olisi kiva kuulla vähän mietteitäsi paikan historiasta ja kulttuurista. Lisäksi minua kiinnostaa paikallinen ruoka: mitä siellä syödään, onko se enemmän pohjois- vai itäafrikkalaista jne? Kokkaako kotiapulainen vai teetkö teidän ruuat itse?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sudan on monessakin mielessä aika haastava maa, joten tänne on moniin töihin vaikea houkutella koulutettuja ulkomaalaisia, ja paikallisista korkeasti koulutetuista arvatenkin pyrkii myös ainakin osa muille maille. Toisaalta olen ymmärtänyt, että tänne on myös aika vaikea saada viisumia eli kaikki ulkomaalaiset halukkaat eivät pääse aloittamaan täällä töitä vaikka haluaisivatkin. Luulisin, että näistä syistä täällä riittää NGO-tyyppisiä töitä koulutetuille ulkomaalaisille jotka ovat puolison työn kautta päässeet Khartoumiin muuttamaan. Monethan meistä puolison työn perässä maailmalla kulkijoista olemme tosiaan korkeasti koulutettuja ja sinänsä haluttua työvoimaa.

      Jos joku kysyy, sanon itse aina, että olen kotona lasten kanssa. Mutta se on minusta iso ja hieno juttu ja toisaalta myös paljon työtä, eli en koskaan sano, että en tekisi mitään. Itse en jaksa koulutustani mainostaa. Osin siksi, etten ole tutkinnoistani ollenkaan niin ylpeä kuin tästä perheestäni ja kotielämästäni. Ja toisaalta siksi, että jätän oikein mielelläni omaan arvoonsa sellaiset ihmiset joitten mielestä minä olen epäkiinnostava vain siksi, etten käy palkkatöissä. Sellaiset ihmiset ovat minun mielestäni nimittäin itse aika tylsiä, jotka eivät ymmärrä muun kuin työn ja/tai jonkinlaisen statuksen päälle. Jos he eivät vaivaudu minulle sen enempää puhumaan niin ihan hyvä niin ;)

      Mutta siitä olen samaa mieltä, että eli elämäänsä miten hyvänsä, omista saavutuksista ja valinnoista saa ja pitää olla ylpeä, eikä pidä vähätellä itseään muiden edessä!

      Tuossa aiemmassa kommentissa mainitsinkin, että teemme minä ja mies itse kaiken perheen ruuan. Lapsen keliakian vuoksi meidän täytyy olla ruuanlaitossa hyvin tarkkoja ja minun on vaikea luottaa oikein keneenkään siinä suhteessa. Samasta syystä emme ole päässeet vielä maistelemaan paikallista ruokaa ravintolaankaan - pitäisi löytyä sellainen paikka josta löytyisi englannin kielen taitoista henkilökuntaa ja toisaalta myös ymmärrystä gluteenittomuuden päälle. Ulkona syöminen voi keliaakikolle olla vaikeaa jo ihan koti-Suomessa, täällä se tuntuu toistaiseksi aika ylivoimaiselta. Yhdessä länsimaisessa ravintolassa olemme varovaisesti syöneet ja paikallisessa mehubaarissa juoneet mehua mutta siinä kaikki nyt tällä erää. En siis valitettavasti vielä tiedä paikallisesta ruuasta juuri mitään.

      Maan historiaan olen yrittänyt vähän tutustua mutta siitä riittää niin pitkälle menneisyyteen, että kovin paljon en vielä hahmota itsekään. Sudanilaista kulttuuria ja elämäntapaa toivon voivani blogissa avata, mutta näin alkuun ainakin lähinnä vain pieninä palasina, sen verran kun se minulle vähän kerrallaan aukeaa.

      Kommentit eivät tule koskaan myöhässä :) Tosi kiva kun kommentoit. Nyt kun valvon tämän blogin kommentteja huomaan entistäkin helpommin uudet kommentit, vaikka olisivat vuosia sitten kirjoitettuihin teksteihin. Eli tervetuloa vaan keskustelemaan toistekin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!