keskiviikko 20. elokuuta 2014

Paljon uutta

Nämä ensimmäiset viikot olen pyytänyt kotiapulaisen tulemaan vain joka toinen päivä ja tänään on hänen vapaapäivänsä. Vaikka kotiapulaisesta onkin valtavasti apua, tunnen tarvetta nyt alkuun saada olla välillä täällä väliaikaisessa asunnossa ihan yksin ja rauhassa vain lasten kanssa. Uuteen kotiin pääsemme toivottavasti muuttamaan vielä tämän kuun puolella. Talo on suuri, monta sataa neliötä, ja sinne toivon kotiapulaisen tulevan alusta asti päivittäin. Suuressa talossa riittää hommaa. Täällä on myös tavallista, että kotiapulainen hoitaa ruokaostokset, joten minun ei tarvitse kiertää itse viikolla ruokakaupoissa. 

Eilen palkkasimme myös autonkuljettajan. Oma autonkuljettaja on sinänsä helpotus. En ole kovin itsevarma autoilija enkä usko pärjääväni Khartumin säännöttömässä liikenteessä, ja täällä monilla ulkomaalaisilla on apunaan autonkuljettaja. Mutta on myös hyvin hämmentävää, että minulla on nyt arkisin palveluksessani sekä kotiapulainen että autonkuljettaja. 

Uudessa ympäristössä on minun kokemukseni mukaan vähän tavallista haastavampaa saada pidettyä ote siitä kuka todella on. Ei ole enää tuttua ympäristöä ja tuttuja ihmisiä joitten kautta heijastella omaa itseään. On vain valtava vieras kaupunki ja loputtomasti tuntemattomia ihmisiä. Tavattoman iso talo, uusi kotiapulainen ja autonkuljettaja eivät juuri auta asiaa. Kuka on tämä nainen, joka asuu tässä suurkaupungissa hienossa talossa eikä pese omia tiskejään, ei lakaise omia lattioitaan, eikä kykene yksin liikkumaan paikasta toiseen? Voi tuntua kiehtovalta ajatukselta, ettei tarvitsisi koskaan tehdä kotitöitä, mutta minun kokemukseni mukaan kotityöt pitävät kiinni elämässä. Vapaahetkistä kotona osaa nauttia ihan eri tavalla kun niitten vastapainona on myös arkista työtä. Ja se, että voi itse kulkea oman mielensä mukaan paikasta toiseen on suuri onni. Että voi ottaa raitiovaunun tai metron minne milloinkin, tai kääntää oman auton nokan juuri sinne minne itse haluaa juuri silloin kun siltä tuntuu. 

Voinhan minä toki edelleen kotona siivota ja varmasti siivoilenkin, ja autoilemaan voin tietysti vähän kerrallaan opetella, jos se tuntuu tärkeältä. Olen totta kai ennen kaikkea kiitollinen siitä, että minulla on täällä apua. On mahtavaa, että kotiapulainen auttaa pitämään kodin järjestyksessä ja hyvä sekin, että hän tekee pääosan ruokaostoksista jo siksikin, että saa monet asiat parempaan hintaan kuin minä ulkomaalainen. On hienoa, ettei minun tarvitse sydän sykkyrällä yrittää ajaa autoa kaupungissa, joka on vielä toistaiseksi minulle ihan vieras ja jonka liikennettä en ollenkaan ymmärrä. Vaan kyllä sopeutuminen tähän kaikkeen uuteen vie aikansa. On pideltävä kaksin käsin kiinni siitä kuka olen kun ympäristöni ja todellisuuteni on näin outo ja vieras.

Mutta on näissä haastavissa päivissäni onneksi hyviäkin hetkiä. Juuri kun olin eilen päässyt sanomasta, että elämästäni ovat värit kadonneet lähdin iltapäivällä hakemaan lapsia koulusta, ensimmäistä kertaa autonkuljettajan kyydissä, ja koko maisema näytti yhtäkkiä erilaiselta. En tiedä oliko kiinni siitä, että autossa oli ilmastointi tavallistakin kovemmalla vai siitä, että aurinko paistoi eilen vähän sinisemmältä taivaalta kuin aikaisemmin, mutta huomasin yhtäkkiä koulumatkalla kauniita taloja, värikkäitä huiveja naisten päässä, ja kauppoja joiden valikoiman kävisin mielelläni jossain välissä tarkistamassa. Ehkäpä roskat oli juuri siivottu kadunvarsia rumentamasta, en tiedä. Joka tapauksessa kaupunki näyttäytyi eilen minulle huomattavasti paremmassa valossa kuin ennen.

Tästä päivästä lähtien lapset kulkevat koulubussilla kouluun ja takaisin. Vaikka toivoin, että lapset saisivat käyttää koulubussia ja he ovat itse siitä pääasiassa innoissaan, minua silti kirpaisi saattaa heidät tänä aamuna bussiin. Tuntui niin kuin kyseessä olisi ollut isompikin juttu kuin vain koulumatka. Vielä ihan äsken minä olin lasteni kanssa kuukausikaupalla kaiken päivää yhdessä, ja nyt yhtäkkiä he viilettävät yksin bussilla tässä valtavassa kuumassa vieraassa kaupungissa - neljä- ja kuusivuotiaat pienet. Kuten sanottu, tähän kaikkeen uuteen sopeutuminen tulee viemään aikaa.

24 kommenttia:

  1. Kuulostaa siltä, että sinne sopeutuminen on melkoinen prosessi. Mukava kuitenkin kuulla, että värit palaavat pikkuhiljaa. Ja sitten, kun pääsette pysyvämpään kotiin ja kontin purettua niin ainakin siellä on värejä! Tarkoitan tällä myös sitä, että pysyvä koti ja omat tavarat ympärillä antavat jokapäiväiselle elämälle tukevamman kiintopisteen jonka avulla ympäröivää todellisuutta on ehkä hiukan helpompaa omaksua.

    Edelliseen kirjoitukseesi liittyen, juuri viikonloppuna ruotsinlaivalla seilatessani mietin teitä siellä Sudanissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan aikamoinen prosessi. Jamaika ja Belize olivat monilla tapaa helpompia paikkoja asettua, ja tuohan tähän nyt oman värinsä tietysti sekin, että nyt on menossa mukana lapsia jotka elelevät jo osin omaa elämäänsä vaikka pieniä vielä ovatkin. Ja gluteenittomuus tietysti osaltaan hankaloittaa prosessia. Meistä on tällä hetkellä kolme viidestä gluteenittomalla ruokavaliolla - vähän haastavampaa on ruuanlaitto kuin Suomessa. Tai Belizessäkin.

      Mutta joo, kyllä tämä varmasti tästä kun saadaan kontti ja päästään omiin nurkkiin. Ja aika kuluu.

      Kiitos rohkaisusta! Se tuli tarpeeseen <3

      Poista
  2. Niin se varmaan on etta sopeutuminen helpottuu kunhan saatte oman kodin ja saat laitettua tavarat omille paikoilleen, talla hetkelle uusia vareja, hajuja, sanoja ja tapahtumia tulee varmaan niin tuutin taydelta etta kaikki tuntuu oudolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on tosiaan kaikki aistit ja vaistot kerralla koetuksella kun kaikki on niin uutta! Belizeen asettuminen oli aikoinaan helpompaa varmasti siksikin, että olin ehtinyt käydä maahan tutustumassa jo ennen muuttoa ja tiesin vähän mitä odottaa. Toivon, että seuraavan mahdollisen isomman muuton kohdalla olisi mahdollista käydä edes pikaisesti tutustumassa maahan etukäteen, siitä olisi taatusti ollut tälläkin kertaa hyötyä. Joka maassa on kuitenkin niin oma tunnelmansa ja siitä saa kiinni vasta paikan päällä. Ja kun tässä on nyt vielä lisäksi lasten koulunaloitus ihan uudessa paikassa niin tuntuu, että paljon uutta omaksuttavaa ja käsiteltävää kerralla.

      Ihan varmasti tunnelmat tästä asettuvat kunhan päästään kunnolla asettumaan ja tästä kaikesta tulee arkipäiväisempää. Pienet koululaiset pöllähtivät tänään bussista iltapäivällä iloisina mutta väsyneinä. Huomenna tuntuu heidän saattamisessa koulubussiin varmasti vähemmän dramaattiselta kuin tänään.

      Poista
  3. Onneksi eletään tätä aikaa, jolloin voit pitää yhteyttä tuttuihisi ja rikastuttaa meidän Sinulle vieraiden lukijoiden elämää kertomalla kokemuksistasi. Niitä kyllä riittää elämäntavallasi. Täällä etelä-Suomalaisessa kaupungissa on juuri nyt mahdoton vesisade ja ukkonen jyrisee, joten taidan sulkea laitteet. vettä tulee ihan kaatamalla.
    Toivotan kaikkea hyvää ja varmaan löydät taas mukavaa sisältöä elämääsi.
    Birgitta
    Onne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin on onni, että on olemassa Facebook ja Skype ja muut helpot yhteydenpitovälineet. Ilman niitä tämä sopeutuminen olisi kyllä huomattavasti haastavampaa. Ja tämä blogi on todellinen henkireikä niin kuin varmasti näkyy - on hyvä saada purkaa tunnelmia täällä enkä löydä edes sanoja sille kuinka tärkeää kommentointi ja keskustelu blogissa on minulle juuri nyt. Kiitos siis kivasta kommentista! Toivotaan sinnepäin selkenevää säätä.

      Poista
  4. Pysäyttävä tuo kuvauksesi siitä, kuinka konkreettisesti koit, ettei värejä ola - ja sitten huomasit ne. Uskon, että ajan oloon sama prosessi tapahtuu sopeutumisessa laajemmin. Ensin täytyy ehkä tietoisestikin sulkea jotain pois, kun kaikkea uutta tulee niin paljon.

    Lasten koulunaloitus jo yksinään riittää isoksi asiaksi. Muuten lienee lupa vain hengitellä ja ihmetellä. Iloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo värien menetys ja löytäminen oli tosiaan ihan todellinen kokemus ja vaikuttava sellainen - etenkin siis matka koululle kun yhtäkkiä huomasin, että kaupunki onkin itse asiassa täynnä värejä ja ihan kirkkaitakin sellaisia. Mieheni kertoi myöhemmin, että hänellä oli ollut aika samanlainen kokemus, että ensi alkuun ruskealta vaikuttanut kaupunki muuttuikin yhtäkkiä värilliseksi. Mitä lie Khartumin taikaa!

      Tosiaan tuo lasten koulun aloitus olisi ihan yksinään mulle jo iso juttu tälle syksylle. Molemmat on jo ennenkin käyneet koulua mutta tytär vain puolta päivää ja edellinen koulu oli kuin pieni kyläkoulu vaikka yksityinen kansainvälinen koulu olikin, parikymmentä oppilasta. Nyt ollaan ihan toisissa sfääreissä: uudessa koulussa on useampi sata oppilasta ja kampus on suuri, koulubussejakin vaikka kuinka monta. Tuntuu oudolta lähettää pienet yksin matkaan bussilla. Mutta hyvin sujui ensimmäinen bussipäivä, täytyy yrittää uskoa, että tästä se lähtee ja pienet pärjäävät niin bussimatkat kuin koulupäivänkin ilman äitiä.

      Poista
  5. Tottuminen vie varmasti aikansa, mutta uskon, että sopeutuminen helpottuu, kun pääsette " pysyvämpään" kotiin ja saatte myös koirat luoksenne! Itse olen lasten myötä huomannut, ettei ole niin väliä, missä olen, kunhan lapset ovat mukana ja lapsilla on kaikki hyvin. Eikös sitä sanota, että koti on siellä missä sydän on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset on tosiaan tässä omassakin sopeutumisessa se tärkein elementti ja siksikin oli varmaan niin vaikea lähettää heitä tänään bussilla kouluun. Jotenkin tuntuu turvattomalta kun en tiedä missä he ennen koulunporteille päätymistä oikein kiertävät. Mutta kaikki meni onneksi hienosti. Koulupäivän jälkeen pakkasin lapset autoon ja pyysin autonkuljettajaa viemään meidät jätskibaariin vähän tasoittamaan kaikkia uusia haasteita jäätelöllä. Ostettiin jäätelöä vielä mukaankin - sopeutumisprosessi on vielä sen verran kesken, että jätskille varmasti löytyy tilausta toistekin :)

      Poista
  6. Siitä se sopeutuminen taas lähtee, pikkuhiljaa. Tsemppiä siihen!

    Kotiapulaisesta en tiedä sen kummemmin, mutta autokuski on varmaankin ihan hyvä valinta tuollaisessa kaupungissa; se on kuitenkin turvallisempaa ja varmasti aika paljon stressittömämpää / helpompaa, että autolla kurvailee joku, joka on paikalliseen liikenteeseen tottunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä se lähtee! On jotenkin hurjaa, että kulttuurishokki on näin todellinen ilmiö, eikä sitä oikein voi välttää vaikka yrittäisi.

      Ajatus autonkuljettajasta tuntui jotenkin mulle tosi hankalalta mutta nyt ensimmäisen kokonaisen päivän jälkeen alan ymmärtää ihan miten hyvä juttu oma kuski onkaan. Sain hoidettua tänään asioita ilman sen kummempaa stressiä ja pääsin samalla kuin huomaamatta vähän ihmisten ilmoille. Lisäksi autonkuljettaja on tietysti vielä enemmän kuin vain kuski. Hän on ehtinyt jo päivässä kertoa minulle Khartumin kaduista ja osaa neuvoa asioissa joista minulla ei ole mitään tietoa. Kävi myös ostamassa meille juomavettä ja ruuvimeisselin. Olen kiitollinen.

      Kotiapulaisemme täällä on mahtava - meillä on käynyt tosi hyvä onni niin Jamaikalla ja Belizessä kuin täälläkin kotiapulaisten suhteen. Kun nyt vaan taas totun jakamaan tilan ja kodin työt uuden ihmisen kanssa niin kyllä tästä hyvä tulee.

      Kiitos tsempeistä!

      Poista
  7. Kiva kun et edes uutta asuinmaatanne kauhistelleiden kiusaksi yritä ylläpitää sellaista teennäistä kiiltokuvablogia jossa kertoisit vain miten kauhean ihanaa kaikki on - sellaisiakin blogeja on, tylsää, tylsää. On hirveän hienoa lukea aitoja tuntemuksiasi uudessa maassa, jossa luonnollisestikin aluksi ainakin on paljon mietityttäviäkin asioita. Todella kiinnostavaa, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Se piristi aamuani ja antoi ajattelemisen aihetta.

      Vertaistukea tai tukea yleensä ei voi saada, jos ei rohkene tunnustaa, ettei kaikki ole aina niin ruusuista. Mutta ennen kaikkea olen rehellinen blogissa ja elämässä yleensä siksi, että rehellisyys on minun kokemukseni mukaan ainut tapa saada todellinen yhteys toisiin ihmisiin. Minusta on kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia toisten kanssa ja jotta ajatustenvaihdossa olisi mitään merkitystä on laitettava pöydälle omat todelliset ajatukset.

      Olisin kyllä päivittelijöiden kiusauksi mielelläni asettunut tänne Khartumiin helposti mutta niin ei nyt kuitenkaan käynyt - enkä tiedä onko minusta edes sellaiseen kepeään elämään missä liidellään maasta toiseen ilman kriisejä ja kulttuurishokkia. Olinhan Suomessakin tänä kesänä monta viikkoa tolaltani! :)

      Olen tullut tänne asumaan vuosiksi eteenpäin ja siksi kai tämä asettuminen onkin niin haastavaa; en osaa ottaa päivää kerrallaan vaan osa minusta elää samaan aikaan jo tulevia vuosia eteenpäin. Mutta täytyy sanoa, että se mihin suurin osa muuttomme kauhistelijoista jäi kiinni, eli turvallisuuskysymys, ei ole kyllä ollut toistaiseksi mielessäni juuri lainkaan. Tunnen oloni täällä varsin turvalliseksi ja se on tietysti itsessään iso asia.

      Poista
  8. Hei Kata!

    Kiitos aivan älyttömän mielenkiintoisesta blogista! Olen seurannut blogiasi puolen vuoden ajan ja tämä on kyllä yksi lemppareistani tällä hetkellä.

    Afrikka on minulle täysin tuntematon paikka ja senkin takia on todella jännittävää lukea kokemuksistasi Sudanista. Kyllähän Afrikasta kuulee uutisia jne., mutta on aivan eri asia kuulla asioista paikan päällä asuvan suomalaisen näkökulmasta. Kiitos siis, että jaksat pitää blogia ja jakaa ajatuksiasi tänne - todella ainutlaatuinen mahdollisuus päästä kurkkaamaan teidän arkeanne ja elämäänne siellä kaukana! Olen aina ollut kovin kiinnostunut matkustelusta ja eri kulttuureista, ja aina aika ajoin asun itsekin ulkomailla, mutta kyllä nämä internet ja some vaan ovat niin loistavia nojatuolimatkailuvälineitä ja toimivat hyvänä matkustelun korvikkeena. Ilman sinun kaltaisiasi bloggareita nojatuolimatkailu olisi todella paljon köyhempää, joten vielä kerran: kiitos!

    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, jään ruudun taakse elämään hengessä mukana.

    Minni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista Minni! On tosi hienoa kuulla teistä sieltä ruudun takaa. Olen iloinen ja otettu, että nämä mun jutut kiinnostaa. Olen aina paremmin osannut jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla kuin puhuen mutta ihan loputtomiin en varmasti jaksaisi näitä mietteitäni vain pöytälaatikkoon kirjoittaa. Kommunikointi blogin välityksellä teidän fiksujen ja mukavien lukijoiden kanssa on se mikä tekee kirjoittamisesta mielekästä.

      Kaikkea hyvää myös sinnepäin!

      Poista
  9. Hei,
    Olen seurannut blogiasi Belizen ajoistasi asti ja nyt odotan innolla kokemuksiasi Sudanista. Maa on minulle, niin kuin varmasti suurimmalle osalle suomalaisista uppo-outo ja varmasti vähän pelottavakin maan historian takia. Siksi onkin todella kiinnostavaa saada totuudenmukaista ja omakohtaista tietoa maasta. Arvostan rehellisyyttäsi kertoa asioista niin kuin oikeasti koet ne tällä hetkellä. Olisikin aika epäuskottavaa, jos solahtaisit Khartumiin kuin kala veteen :) Mutta en epäile yhtään, että löydät kyllä oman tiesi sielläkin aikaa myöten.
    Sellainen kysymys heräsi, kun kerroit kotiapulaisesta ja autonkuljettajasta, että kommunikoitteko englanniksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pippuri kommentista! Kiva kuulla, että myös tämä uusi ympäristö kiinnostaa.

      Kotiapulainen ja autonkuljettaja ovat molemmat sudanilaisia ja siis puhuvat äidinkielenään arabiaa mutta molemmat osaavat verrattain hyvin myös englantia. Englanniksi kommunikoin siis heidän kanssaan. Autonkuljettaja on ottanut tehtäväkseen muitten hommien ohessa opettaa minulle arabiaa mutta taitaa kulua aika tovi ennen kuin sitä osaan ja ymmärrän! Onneksi täältä löytyy kuitenkin paljon englanninpuhujia ja esimerkiksi kaikki tienviitat ovat sekä arabiaksi että englanniksi.

      Poista
  10. Ma olen ajanut itse tahan saakka (eli 7,5 v) Afikassa, mutta nyt oon alkanut haaveilla kuskista. Taalla Kampalassa on niin tolkuttomat ruuhkat, etta olis aivan ihanaa tyopaivan jalkeen vaan hypata autoon ja antaa jonkun toisen hoitaa hommat. Siinahan ehtis tehda viela vaikka miten paljon toitakin... Mies ei vaan innostu, mutta sepa ei joudukaan puikkelehtimaan kaikkien mopojen ja minibussien ja rekkojen valissa paivittain kahteen kertaan.

    MA en tiennyt, etta sielta ei voi nostaa kateista mistaan. Kaikkea sita oppii kun vanhaks elaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siis voi täältä paikalliselta tililtä nostaa rahaa jos sellainen sattuu olemaan mutta mitään kansainvälisiä pankkikuvioita täällä ei ole. Kaikki maailman pankit lie tätä nykyä sidoksissa Yhdysvaltoihin jollain tavalla ja kauppasaarron vuoksi eivät voi tehdä yhteistyötä sudanilaisten pankkien vuoksi. Ei luottokortteja, ei pankkiyhteyksiä muihin maihin. Hankalaa mutta kyllä kai tähänkin tottuu ennen pitkää!

      Suosittelen omaa autonkuljettajaa kyllä ihan kaikille :) Olisi tietysti mahtavaa osata suhata tuolla ihan itsekin mutta kyllä oma kuski on sittenkin ennen kaikkea myönteinen asia. Näin se mieli päivästä toiseen muuttuu... Huoh tätä sopeutumisen vuoristorataa.

      Poista
    2. Aaa, okei. Ei Malawissakaan toimineet luottokortit tms., mutta se oli lahina siksi etta niiden yhteydet oli niin huoot ja dollareita tai mitaan valuuuttaa maasta ei saanut, kun se oli koko maasta loppu. Kv-martkoille sai pankista 100 USD, milla ei esim. kahden viikon tyomatkalla ihan hirvean pitkalle potki :D Haastava tilanne teilla kieltamatta ton rahan kanssa.

      Poista
    3. Vähän outoa on taiteilla vain käteisen kanssa mutta ihmeellistä on miten normaalilta se alkaa nyt jo tuntua, parin viikon maassaolon jälkeen. Tätä samaa tulee toisteltua täällä blogissa ihan yhtenään mutta se on vaan niin hämmentävän totta: kaikkeen tottuu. :)

      Poista
  11. Muistan itse kuinka oudolta ja vieraalta kaikki tuntui tanne muuttaessa ja ollessa valiaikaisasunnossa, ei ollut omia huonekaluja, ei omia astioita, kippoja kulhoja. Pari kassillista vaatteita ja neidin leluja. Tilanne helpottui HIRMUISESTI kun sai omat tavarat ymparilleen. Ihan varmasti auttaa teitakin kun saatte kontin sinne.
    Ihanaa etta sulla on siella apua vaikka saattaakin tuntua oudolta. Pikkuhiljaa asioita opetellen ja niihin totutellen. Halit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että omat romppeet tosiaan sitovat tähän uuteen todellisuuteen ja vähintääkin helpottavat huonompia hetkiä. Ihana saada pian lasten lelut kontista, kuin myös DVD:t. Lapset ovat tyytyväisinä katselleet arabiankielisiä lastenohjelmia iltaisin mutta kyllä heidän suosikikseen on silti noussut ainut englanninkielinen piirretty, Vaaleanpunainen pantteri. Uudessa kodissa vietetään varmaankin muutamakin elokuvailta vanhojen tuttujen lastenelokuvien parissa kunhan saadaan tavarat järjestykseen.

      Kotiapulainenhan meillä on ollut Jamaikan aikojen alusta asti, välissä lisäksi myös au paireja, mutta aina kestää aikansa oppia tekemään yhteistyötä uuden ihmisen kanssa. Haluan kuitenkin aina itsekin pitää kodista huolta ja ennen kaikkea hoitaa lapseni itse, mutta toisaalta tarvitsen kyllä apuakin. Siinä on vähän sovittelua ettei astuta toisen varpaille puolin ja toisin; kotiapulaisella täytyy olla työrauha ja minulla tietysti toisaalta omassa elämässäni myös hyvä olla.

      Oma autonkuljettaja on minulle ihan uusi juttu, tähän asti on saatu eri maissa toimiston autonkuljettajilta kyytejä tarvittaessa, mutta että minulla yksin käytettävissä päivittäin oma kuski... Se tuntuu aika hurjalta, mutta nyt ensijärkytyksen jälkeen ennen kaikkea hyvältä onneksi kuitenkin.

      Kiitos taas kerran tsempeistä Ina! Vertaistuki blogin kautta on ihan vertaamattoman arvokasta!

      Poista

Kiitos kommentistasi!