sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pitkä lauantai

Kävimme eilen uudella talollamme ensimmäistä kertaa omilla avaimilla. Satoi, ja portilla huomasimme, että vaikuttavan avainnipun yksikään avain ei avannut porttia. Onneksi vastapäisen talon portista ilmaantui mies, joka puhui englantia ja osasi kutsua paikalle toisen miehen, jolla oli omassa avainnipussaan porttimme avain. Tämä toinen mies, joka ei puhunut lainkaan englantia, lähti viemään lapset ja minut kierrokselle läpi talon, sillä aikaa kun mieheni käväisi kollegansa luona parin korttelin päässä hakemassa muutamat tavarat, jotka olemme kollegalta ostaneet. Kollega itse tekee paraikaa lähtöä Khartumista takaisin Eurooppaan.

Uusi kotitalomme ulkoapäin.


Kuljimme arabiaapuhuvan miehen perässä ympäri taloa, kerroksesta toiseen. Vähän kerrallaan ymmärsin, että mies halusi näyttää kaikkien lamppujen ja tuulettimien toimivan; miten ovet ja ikkunat aukeavat; mistä löytyy mikäkin katkaisija. Toistin ainoaa osaamaani arabiankielen sanan, joka onneksi on "kiitos" (shokran). Vaikka kierroksen lopulla kaikki talon tuulettimet pyörivät, minulla oli silti hiki.

Talo tuntuu valtavalta ja onkin sitä. Satoja neliöitä, kaksi asuinkerrosta ja asuinkelpoinen kellarikerros, joka lienee alunperin tarkoitettu palvelusväen käyttöön. Koska meille ei palvelusväkeä tule kotiin asumaan, olemme ajatelleet käyttää kellarikerroksen suurinta yhtenäistä tilaa lasten pyöräilyhuoneena. Pihalla ei ole sopivaa pyöräilypaikkaa ja auringossa tulisi joka tapauksessa hetkessä liian kuuma. Alakerran pari makuuhuonetta ja pienen keittiön taidamme suosiolla toistaiseksi sulkea pois käytöstä.

Kaduntason kerroksessa on varsinainen keittiö ja sen vieressä valtava yhtenäinen tila, jonka jaamme näillä näkymin kahdeksi olohuoneeksi ja ruokailuhuoneeksi. Lisäksi kaduntasolla on myös kaksi pienempää huonetta, joista tulee meille työhuone ja vierashuone. Toisessa kerroksessa on kolme makuuhuonetta ja suuri olohuone. Kahdesta pienemmästä makuuhuoneesta tulee toisesta makuuhuone isommille lapsille ja toisesta heidän leikkihuoneensa. Meidän aikuisten makuuhuoneeseen tulee meidän oma sänkymme ja vauvansänky. Suuresta olohuoneesta toisessa kerroksessa tulee meidän varsinainen olohuoneemme; alakerran oleskelutilat ovat ikäänkuin vieraita varten. 

Puutarha on soma, ja huomasimme, että siellä kasvaa kaksi banaanipuuta jotka kantavat hedelmää. Piha ei mitenkään erityisesti kutsu leikkimään, mutta eipä sitä tee myöskään paahtava auringonpaiste. Pihalla on kuitenkin tilaa koirien puuhailla sen verran kun nekään ulkona juuri viihtyvät. 

Hiljaisen kotikatumme ohi kulkee vähän liikennöidympi tie. Sen varrella on heti kauppoja ja liikkeitä. Lyhyen kävelymatkan päässä kodistamme sijaitsee myös yksi Khartumin parhaista ja kalleimmista ravintoloista, jossa on myös leipomo ja jäätelöpuoti. Rohkenimme mennä ravintolaan lounaalle. Tarjoilija puhui hyvää englantia, ymmärsi vehnättömyyden päälle ja toi pienelle keliaakikollemme lounaaksi paistettua kanaa ja perunoita. Ohrasta ja rukiista ei täällä niin kovin tarvitse huolehtia, joten en lähtenyt laajemmin gluteenittomuutta tarjoilijalle edes selittämään. Lapset täyttyivät ruuan lisäksi myös herkullisista pirtelöistä ja me vanhemmatkin saimme syödäksemme. Vauvalle maistui niin lammas kuin peruna ja riisikin, hänkin sai mahansa täyteen.

Ravintolan hinnat ovat päätähuimaavat kun ottaa huomioon täkäläiset palkat. Ravintola oli kuitenkin täpötäynnä siinä vaiheessa kun kävelimme kello yhdeltä puutarhaan, jonne ruoka tarjoillaan. Asiakkaat olivat niin ulkomaalaisia kuin paikallisiakin, niin huivitettuja kuin paljainpäin, lapsia ja aikuisia. Ravintola muistutti minua vähän paremmista paikoista Belizessä, tai South Beachistä Miamissa.

Oli hetken verran kuin nämä kuluneet viikot olisivat olleet vain unta ja olisin palannut tuttuun todellisuuteen. Tuntui lähes mahdottomalta uskoa, että vihreiden puiden varjostamaa idyllistä ravintolaa todellakin ympäröivät loputtomat punaruskeat kadut ja tienvarteen heitetyt roskat. Teki yhtäältä oikein hyvää käydä hengähtämässä tutunoloisessa ympäristössä, mutta toisaalta kontrasti muuhun ympäröivään todellisuuteen oli melkein liikaa. Vaikka värit ovatkin elämääni palanneet ikävöin täällä silti kauneutta. Khartum on kaunis vain ihan paikoittain, eikä esteettisyys ole selvästikään täällä mikään yleinen tavoite. Muurien takaa löytyy kauniita pihoja ja koteja, mutta heti muurin ulkopuolella on katu täynnä roskia. 

*****

Tyttö oli kutsuttu lauantai-iltapäiväksi syntymäpäiväjuhliin luokkakaverinsa luo. Eksyimme matkalla juhliin. Emme olleet tajunneet, että kaupungin jokainen kaupunginosa on erikseen jaettu numeroituihin katuihin. Khartumista löytyy siis lukuisa määrä katuja nimeltään 49. katu. Olimme alkuun väärän kaupunginosan 49. kadulla ja sittenkin kun olimme löytäneet tiemme oikeaan kaupunginosaan, kesti yli puoli tuntia löytää oikea talo.

Tyttö, vauva ja minä tulimme syntymäpäiväjuhliin kuumissamme ja myöhässä - mies ja poika lähtivät juhlien ajaksi jäätelölle ja ostoksille. Tervehdin emäntää ja syntymäpäivälasta, tyttö löysi onneksi koulukaverinsa ja lähti heti leikkimään, minä jäin vauvan kanssa seisomaan paahtavaan auringonpaisteeseen, pää edelleen pyörällä omasta uudesta kodista, ravintolalounaasta puiden lehvien alla, ja ajelusta Khartumin huonoilla teillä edes ja takaisin. Juttelin juhlissa vanhempien ja lastenkin kanssa, olin sosiaalinen ja hilpeä, mutta mieluummin olisin kuitenkin ollut kotona. 

Minua ei niin haittaa olla vieraassa porukassa ulkopuolinen, olen siihen tottunut. Se mikä väsyttää minua on olla päivästä toiseen uusi kaupungissa, hukassa ja eksyksissä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. On suuri muutos pöllähtää pienestä unisesta Belmopanista tänne nopeatempoiseen suurkaupunkiin. (Kuukaudet suomalaisella maaseudulla Belizen ja Sudanin ajan välillä eivät mitenkään erityisesti auta asiaa.) Belmopanissa on noin 15 000 asukasta ja se on maailman pienimpiä pääkaupunkeja. Khartumissa on puolestaan 5 miljoonaa asukasta, täällä asuu siis yhdessä kaupungissa saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa. Ei ehkä ihme, että tunnen katoavani tänne. Belmopanissa minulla oli oma tärkeä paikkani, tunsin olevani tarpeellinen ja olennainen. Tuntuu vaikealta kuvitella mitä minulla voisi olla lisätä tämän valtavan kaupungin elämään. 

Ehkä sitten kun tälle väliaikaisuudelle tulee vihdoin loppu, kun olemme kuin olemmekin omassa kodissa kaikkine kampsuinemme, alan ymmärtää oman tarkoitukseni täällä. Ja onneksi siihen asti ja siitä eteenpäinkin on perhe, heille olen tietysti korvaamattoman tärkeä. Mutta voi miten on ikävä yhteisöä Belmopanissa, kylän hiljaisia katuja ja linnunlaulua. 

11 kommenttia:

  1. Mukavaa, että tyttö sai heti kutsun juhliin. En varmasti osaa ollenkaan kuvitella millaista siellä on, mutta jotenkin pystyn ehkä ymmärtämään eron näiden kotipaikkojenne välillä. Millaiset lämpötilat siellä on kaikkein kylmimpään aikaan, ja milloin se on? Tsemppiä kotiutumiseen.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivisin ei täällä vissiinkään lämpötila juuri koskaan laske alle 30 asteen mutta vuodenvaihteen maissa saattaa joskus öisin olla niinkin vähän kuin 15 astetta - kuulemma kuitenkin vain noin viikon verran. Että ei auta kuin tottua kuumuuteen. Juuri nyt aurinko tuntuu kuitenkin pienemmältä haasteelta täällä kuin esimerkiksi tuo gluteenittomuus. Väsyttää pähkäillä koko ajan ruoka-asioita...

      Kiitos Venla tsempeistä ja kommentista!

      Poista
  2. Olen jo muutaman viikon ajan aktiivisesti lueskellut blogiasi, johon päädyin sattumalta netissä surffaillessani. Nyt päätin viimein jättää puumerkkini, ja varmasti jatkossakin kommentoin, koska pidän tavastasi kirjoittaa ja aiheista, joita käsittelet. On ollut mielenkiintoista lukea perheenne elämästä ja peilata etenkin Khartumiin kotiutumista omaan ajoittaiseen kipuiluuni muutettuani kesäkuussa Limaan, yhdeksän miljoonan asukkaan metropoliin. Luulen tietäväni, mitä tarkoitat kaivatessasi kauneutta, vehreyttä ja värejä. En tiedä, mikä on tilanne siellä, mutta täällähän taivas on yhdeksän kuukautta vuodesta harmaa ja suurin osa väestöstä asuu alueilla, joilla ei ole puistoja eikä muutakaan vihreää. Miten paljon voikaan ihminen ikävöidä sinistä taivasta, aurinkoa ja luontoa, joita ehti liian kauan pitää itsestäänselvyyksinä. :)

    Voimia sopeutumiseen! Uskon, että löydät oman paikkasi sieltäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa mukavaa, että kommentoit. En ole koskaan käynyt Limassa mutta voin kuvitella, että yhtäläisyyksiä tosiaan löytyy: täällä en ole vielä koskaan nähnyt sinistä taivasta, joskus harvoin pilvien välistä pilkottaa jotain sinertävää; ja luontoa on tosiaan kaikin puolin ikävä. Belizessä oli omat haasteensa mutta Belmopanissa olin kuitenkin lähellä luontoa koko ajan. Tässä on siis sopeutumisessa lisähaasteena sekin, että täytyy tottua ihan uudenlaiseen ympäristöön, jossa tuntuu välillä, ettei happi riitä.

      Mutta toivon, että olet oikeassa ja oma paikka löytyy vielä täältäkin. Eilen oli Sudanin ajan toistaiseksi huonoin päivä. Täytyy toivoa, että tästä päivästä tulee parempi.

      Toivottavasti kommentoit toistekin! Hyvää viikkoa Limaan!

      Poista
  3. Voin jotenkin kuvitella tuon tunteen mika talla hetkella on paallimmaisena, kaikki uusi ja sopeutuminen on myös todella vasyttavaa, aivot kayvat koko ajan ylikierroksilla. Muistan eraan rouvan Ankarassa, joka saapui lahetettyna Shanghaista Ankaraan, tuijotelleen paivakausia ikkunasta vihreytta ja vehreytta mita oli niin kaivannut, sinista taivasta ja hiljaisia katuja. Minusta Ankara ei ollut maailman vihreimpia kolkkia mutta kaikki on suhteellista ja monen asian poissaolemisen huomaakin vasta kun lahtee pois. Tasta paivasta tulee varmasti parempi kuin eilisesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä sopeutuminen on tosiaan väsyttävää. Tuntuu, ettei uuden omaksumisessa voi edes ottaa vapaapäivää - eilen yritin vain lepäillä kotona mutta jotenkin siitä tuli surkeampi olo. Kun hengailin aamun täällä kotosalla korostui vain se, etten tunne ketään enkä oikein vielä tiedä mitä täällä tehdä.

      Tänään lähdin puolestaan heti aamusta liikkeelle, ensin lasten koululle selkeyttämään tytön keliakiaan liittyviä kysymyksiä, ja sitten sekavalle kauppakierrokselle. En lainkaan löytänyt kaupoista etsimääni mutta löysin kaikkea muuta mahtavaa kuten avokadoja ja kikherneitä - ja tuntui paljon paremmalta olla liikenteessä kuin neljän seinän sisällä. Että oikeassa olit, parempi päivä :) Vaan nyt väsyttää! Vaikea yhtälö: milloinkohan tulee sellainen hetki, että osaisi täällä uudessa ympäristössä ihan olla vain?

      Poista
  4. On tosi mielenkiintoista lukea sopeutumisprosessistanne! Olen jo tässä vaiheessa löytänyt monia yhtäläisyyksiä Algeriaan; mm. lähes täydellisen luottokortittomuuden, roskat katujen varsilla, pikaruokaloiden logot, jotka selvästi jäljittelevät tunnetumpien paikkojen logoja jne. Myös kieli ja uskonto on sama - tosin murre taitaa olla hieman erilainen.

    Tosi hienoa, että lapsesi on oppinut jo hieman arabiaa! Minulle arabiankielessä tuottavat vaikeuksia kurkkuäänteet, joita en vaan saa onnistumaan edes harjoittelemalla. Lapsille äänteiden oppiminen tuntuu olevan helpompaa.

    VastaaPoista
  5. Täytyy vielä lisätä, että itsekin tuskailin aluksi Algeriassa lähikauppojen ruokatarjonnan kanssa, mutta pikkuhiljaa opin mitä on aina saatavilla ja opin suunnittelemaan ruuat sen mukaan. Ns. eurooppalaisia tuotteita on sitten haettu toisinaan kauppakeskuksesta hieman kauempaa. Lähikaupoissa/-torilla esim. hedelmiä myydään kauden mukaan. Nyt harmittaa, että taidan olla granaattiomenakauden Suomessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas kommenteista! Uskon, että yhtäläisyyksiä Algeriaan löytyisi enemmänkin, niin paljon on kuitenkin tosiaan maitten välillä yhteistä. Sudanilaiset katsovat ymmärtääkseni itse kuuluvansakin Pohjois-Afrikkaan vaikka itse asiassahan Sudan on kai kuitenkin osa Afrikansarvea.

      Hyvin alussa ovat vielä lasten arabianopinnot, mutta aluillaan kuitenkin ja se on mielestäni hienoa. Jos he oppisivat arabiaa edes auttavasti olisin todella tyytyväinen heidän puolestaan.

      Jamaikan- ja Belizen-vuosien aikana opin hyvin joustavaksi ruokaostosten suhteen. Jamaikalla oli näin jälkikäteen ajatellen kyllä aika paljon kaikenlaista, mutta toisaalta ei koskaan johdonmukaisesti ja varmasti yhtään mitään. Belizessä ja etenkin Belmopanissa tarjonta oli kaupoissa hyvin rajallista. Khartoumissa ovat asiat itse asiassa ainakin Belizeä paremmin. Sanoisin, että täältä löytyy lähes kaikkea. Ongelmana onkin meille täällä ennen kaikkea se, että gluteenitonta ruokaa täällä on huonosti tarjolla. Se ei tullut sinänsä yllätyksenä, mutta on kuitenkin jokapäiväinen haaste. Jos voisimme käyttää koko perhe gluteenia ihan normaalisti, olisin ruoka-asioiden suhteen täällä itse asiassa varsin hyvällä mielellä. Mutta tänään löysin kahteen minulle uuteen ruokakauppaan ja löysin mm purkkikikherneitä (joista voi tehdä gluteenittoman suklaakakun) ja avokadoja ja broccolia, jotka ovat sekä minun että vauvan suosikkeja. Että eiköhän tämä tästä. Täältähän saattaa löytyä vielä vaikka mitä! :)

      Poista
  6. Juuri mietimme erään algerialais-suomalaisen perheen äidin kanssa, miten gluteenittoman ruokavalion noudattaminen onnistuisi Algeriassa. Itse en oikein osannut sanoa asiaan juuta enkä jaata, kun en sen tarkemmin ole asiaa Algerian ruokatarjonnan osalta joutunut pohtimaan. Ruokavalio on tullut hieman tutuksi päiväkodin kautta, jossa eräs lapsi noudatti kyseistä ruokavaliota, mutta ehkä saan tähänkin asiaan lisänäkökulmaa blogisi kautta. En esim. tullut ajatelleeksi, että kikherneitä, joita tietysti saa Algeriastakin, voi käyttää noin monipuolisesti :). Olen oppinut tänään jo monta uutta asiaa :)!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!