sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Tasapainottelua

Viime viikko oli unohtuneista ratsastussaappaista ja lainakirjoista huolimatta hyvä, toistaiseksi paras täällä. Päivät sujuivat pieniä vastoinkäymisiä lukuunottamatta hyvin ja alkoivat vihdoin tuntua lohdullisen rutiininomaisilta. Viikonloppuna kävimme pitkästä aikaa läheisessä ravintolassa brunssilla, ja minä tunsin pöytäseurueista kolme, mies vielä pari lisää. Valtava Khartoum on omalla tavallaan kuitenkin aika pieni.

Mutta tänään alkoi taas uusien haasteiden viikko. Mies lähti viikon työmatkalle Ugandaan. Hän itse eilen sanoi, että hänen päivänsähän kuluvat pääasiassa töissä, kyllähän minä hoidan pitkälti lapset ja kodin itsekseni silloinkin kun hän on kaupungissa. Mutta kyllä vain on suuri asia se, että pitkän päivän jälkeen tietää avun ja aikuisen seuran olevan tulossa kotiin töistä. Kolmessa lapsessa ja kolmessa koirassa on ihan jo fyysisesti aika paljon hommaa, henkisesti tietysti sitäkin enemmän. Vähän hirvittää miten kaikki ehtivät tulla kuulluiksi ja saada riittävästi haleja ja rapsutuksia kun toinen kuuleva korvapari ja huoltava käsipari on viikon verran muilla mailla.

Viikko lähti käyntiin vähän niin ja näin. Sain jotenkin tänä aamuna väsyneet lapset ylös sängystä ja aamupalan kautta koulubussiin. Koirat joutuivat tyytymään ulkoilemaan pihalla ja oli kuin ne olisivat sen tienneet, Pongo etenkin tutki pihaa oikein antaumuksella. Onneksi pihassakin riittää nuuskittavaa. Naapuruston kulkukissat käyvät öisin järjestämässä suunnituskierroksia koirille: joka aamu koirat kulkevat riemuissaan pitkin pihaa kissojen tuoksuja jäljittäen. 

Kun koulubussi oli lähtenyt ja koirat rauhoittuneet sisälle istuin alas syömään vauvan kanssa kunnon aamiaisen. Mies lähti taas matkaan keskellä yötä - en tiedä miksi lennot lähtevät täältä pääasiassa öisin - ja minunkin yöni oli aika katkonainen. Tiedän kokemuksesta, että huonosti nukutun yön jälkeen on parasta syödä hyvin. Muuten en jaksa järjissäni iltaan asti. Nyt vauva nukkuu aamupäiväuniaan. Myöhemmin aamupäivällä meidän on tarkoitus mennä vauvakerhon tapaamiseen viereiseen kaupunginosaan. Iltapäivällä on vielä pojan ratsastustunti, jonne olen jo valmiiksi pakannut saappaat mukaan, etteivät ne varmasti tällä kertaa unohtuisi. 

*****

Viikonloppuna mies vei roskia ulos ja kasteli talon edustan pensaat. Vartija oli paheksunut miestä kun tämä kantoi roskalaatikkoja ulos ja sanonut, että mies saa tuoda roskat vain ihan portille, hän vie ne siitä eteenpäin kadun varteen. Muuten kaikki kuulemma luulevat, ettei vartija tee töitään hyvin. Samainen vartija oli ihmetellyt eikö meillä ole puutarhuria, joka hoitaisi pensaiden kastelun. Tuntui vartijalle ihan vieraalta ajatukselta, että mies ihan ilokseen itse hoitaisi puutarhaa ja talon edustan puskia.

Arvaan, etten siis tosiaan ollut ihan väärässä kun ajattelin, ettei kotiapulaiselle ole lyhyempi päivä yksiselitteisen hyvä asia. Kun minä seison vauvan kanssa portilla odottamassa isosisaruksia kotiin saattaa joku ohikulkija ajatella, että meillä kotiapulainen laiskottelee eikä hoida hommiaan kun rouva itse joutuu seisomaan ulkona auringossa ja vielä vauva mukanaan. Ja kun hän aikoinaan pyrki useamman kerran ottamaan itkevän vauvan minulta omaan syliinsä, ajatus taisi olla se, ettei rouvan pitäisi itse joutua viettämään aikaa surullisen tai ärtyilevän vauvan kanssa. Minusta tuntui kuitenkin kauhealta, että itkevä vauvani vietäisiin minulta pois. Minun näkökulmastani kun pienen surullisen lapsen täytyy ensisijaisesti päästä juuri äidin tai isän syliin. Hyvä on, että alan vähitellen ymmärtää paikallisia arvoja ja ajatuksia, mutta toisaalta tuntuu vaikealta hahmottaa kuinka löytää yhteinen kieli ja yhteisymmärrys näin erilaisista näkökulmista käsin.

Joka päivä tasapainottelen täällä sen välillä, että olisin uskollinen itselleni ja omille periaatteilleni ja toisaalta osoittaisin kunnioitusta paikallisia tapoja kohtaan. Mieleni taustalla painaa koko ajan tietoisuus siitä, että minun asemassani oleva nainen ei saisi täällä elää niin kuin on minulle luontevaa. Osa minusta haluaisi kovin mielellään tehdä niin kotiapulaisen kuin vartijan ja autonkuljettankin onnelliseksi toimimalla niin kuin he minulta odottavat jo vain siksikin, että olisi huomattavasti helpompaa toimia ympäristön odotusten mukaan kuin niiden vastaisesti. Mutta tiedän, että ei olisi lopulta minulle ja omalle terveydelleni hyväksi joustaa liikaa; minun on oltava mitä olen.

Ja vaikka tiedostan, että on täkäläisestä näkökulmasta on väärin, että vauva kulkee mukanani kaikkialle ja että teen itse perheen ruuat, en edelleenkään ymmärrä miten minun aikani oikein kuluisi jos antaisin nämä minulle keskeiset elämän osa-alueet jonkun toisen hoidettavaksi. Minkälainen kasvaisi vauvastani jos en olisi tässä vaiheessa hänen pääasiallinen hoitajansa? Eikö hän olisi minulle vieras ja minä hänelle, jos ilon ja surun hetket aamusta iltaan - ja pahimmillaan myös läpi yön - kuluisivat ihan jonkun muun kuin minun kanssani? Osaan olla äiti vain näin, että olen tiiviisti lasteni kanssa. Sellaisen mallin olen itse saanut ja se tuntuu minulle myös vaistonvaraisen hyvältä ja oikealta. Samalla tapaa tuntuu luontevalta tehdä itse ruokaa. En ole sellainen työnantaja, joka antaa tarkat ohjeet jokaisen tehtävän suorittamiseen. Jätän mieluummin työntekijän tekemään työt omaan tapaansa ja rytmiinsä, kunhan tulevat tehdyiksi. Mutta kun on puhe lapsistamme ja perheemme ravinnosta täytyy minulla olla vahva oma tuntuma siihen missä mennään, ja mieluiten ja mielelläni pidän sen tuntuman niin, että itse hoidan niin lapset kuin ruuankin.

Ihmettelen sitä miten monet ulkomaalaisetkin sujahtavat täällä sisälle palvelijakulttuuriin ikään kuin se olisi ollut aina luonteva osa heidän elämäänsä. Monen ulkomaalaisen talossa on niin kotiapulainen kuin lastenhoitajakin, vartija ja puutarhuri. On hyvä ja hieno asia tarjota töitä ihmisille maassa jossa työttömyys on suuri ongelma, mutta en suoraan sanottuna usko, että expatit kuitenkaan pääasiassa hyvää hyvyyttään palkkaisivat kotiinsa apulaisia. Kodin töille tarvitaan tekijöitä, koska niitä ei haluta hoitaa itse. Samat ihmiset eivät kuitenkaan todennäköisesti palkkaisi samanlaista armeijaa hoitamaan kotiaan ja pihaansa länsimaissa, ihan vain siksi, että se olisi niin kallista. Voi tietysti ajatella niin, että täällä kaikki hyötyvät: länsimaalaiset saavat jonkun vuoden verran elää niin sanottua hyvää elämää, ja paikalliset saavat töitä. Mutta omasta näkökulmastani tuntuu vaikealta luoda yhteyksiä vertaisryhmääni, muihin ulkomaalaisiin, kun he elävät minulle niin vieraanoloista elämää. Keitä he ovat, jos maasta toiseen heidän elämänsä muuttuu niin ratkaisevalla tavalla? 

On hyvin mahdollista, että olen itse väärässä kun yritän niin tiukasti pitää kiinni omista arvoistani. Ehkä parempi olisi vähän joustaa ja todellakin elää maassa maan tavalla. Mutta tuntuu, että minulta katoaisi silloin elämästä järki, ilo ja onni, ja niitä ilman on vaikea elää. 

torstai 25. syyskuuta 2014

Tyhjä huone

Kuten sanottu talomme on suuri, monta sataa neliötä. Talossamme on asuttava kellarikerros, joka on tällä hetkellä aika lailla tyhjillään. Kadun tasolla on keittiö, toimistohuone, vierashuone ja pyykkihuone, ja lisäksi yhteensä kolme suurta oleskelutilaa jotka ovat itse asiassa yhtä ja samaa avoinaista tilaa. Yhden avonaisen alakerran tiloista olemme järjestäneet olohuoneeksi, toisesta tulee ruokailuhuone kunhan tilaamamme kalusteet valmistuvat, kolmas tila hakee vielä vähän käyttötarkoitustaan. Ylimmässä kerroksessa on lasten makuuhuone ja erillinen leikkihuone, meidän vanhempien makuuhuone ja suuri olohuone. 

Näkymä eteisestä alakerran ylimääräiseen oleskelutilaan. Seinään vasemmalla nojaavaa peiliä emme ole vielä saaneet nostettua eteisen seinälle.
Olemme lähteneet järjestämään taloa vähän hullusta päästä: ensin on saatu ojennukseen ne huoneet joita kaikkein vähiten käytämme, eli alakerran viralliset olohuoneet. Kaikkein viimeistellyin tila on tällä hetkellä se, jolle meillä ei ole oikein toistaiseksi ollenkaan käyttöä: ylimääräinen olohuone alakerrassa. Tosin olen alkanut ajatella, että tilasta taitaa tulla lasten edustusleikkitila. Lapset ovat parin viikon ajan olleet osa leikkikerhoa, joka kohtaa maanantai-iltapäivisin, vuorotellen kaikkien kerholaisten kotona. Ennen pitkää on meidän vuoromme kutsua luoksemme parisenkymmentä lasta. On ehkä ihan hyvä, että kotonamme on verrattain tyhjä tila, johon voimme kerhoiltapäivän ajaksi kerätä lapsille leluja ja tekemistä. Myös vauvakerho voi ennen pitkää kokoontua myös meillä samaisessa tyhjähkössä huoneessa, jonne voin nostaa vauvoille ja taaperoille sopivat romppeet pienten tapaamisen ajaksi.

Tyhjän huoneen yhdellä reunalla on muutama huonekalu: Jamaikalla teettämämme suuri kirjahylly, ja CD-kaappi, jonka senkin ostimme Jamaikalta mutta joka on kai alkujaan Balilta, samoin kuin koristehevonenkin. Puuesineet kirjahyllyn ja CD-kaapin päällä ovat Guatemalasta ja Meksikosta.


On mielenkiintoista käydä kerran viikossa leikkikerhon merkeissä aina uudessa kodissa katsomassa miten elämä lasten kanssa siellä sujuu. Tutustumme kerhon myötä uusiin ihmisiin mutta myös eri osiin Khartumia ja erilaisiin koteihin. Leikkikerho on kokonaisuudessaan kansainvälinen, paikallisia lapsia siellä ei siis ole. Se on mielestäni harmi, enkä oikein ymmärrä miksi ryhmä on kasattu kokoon vain ulkomaalaislapsia ajatellen. Toisaalta pidän kaikista niistä kerholaisista jotka olen toistaiseksi kohdannut ja olen iloinen, että lapsillamme on maanantai-iltapäivinä mukavaa tekemistä.

Tyhjän huoneen toisella reunalla ovat belizeläiset retkituolimme. Nurkkaa vartioi suuri puinen kilpikonna ja sen pienempi kopio, nekin ovat molemmat Belizestä. Katon rajaan nostimme erilaisia afrikkalaisia ja aasialaisia puuesineitä, jotka tuntuivat sopivan yhteen. Kattokruunu ja verhot eivät ole omiamme, ja verhot saamme toivottavasti ennen pitkää vaihdettua.


Ensimmäisenä kerhopäivänä muutama viikko sitten oli leikkikerho järjestetty mieheni italialaisen kollegan luona. Kollegan ja hänen perheensä koti on kaunis, italialaiseen tapaan tyylikkäästi sisustettu. Sieltä löytyy elementtejä asukkaiden edellisistä asuinmaista kuin myös Sudanista. Perheessä on kaksi pientä poikaa ja leluvalikoima oli erityisesti meidän esikoisemme makuun: lentokoneita ja junaratoja. Tällä viikolla kävimme kerhoilemassa kreikkalais-uusiseelantilaisessa kodissa, jossa sielläkin oli mukava tunnelma: paljon erilaisia elementtejä koottu yhteen harmoniseksi sekamelskaksi. Talossa asuu vanhemman tyttäremme ikäinen pieni tyttö. Tyttäremme löysi päälleen leikkikerhon ajaksi keijunsiivet, poika polki innoissaan potkupyörällä pihalla, vauva maisteli leikkikeittiön leikkiruokia. Saa nähdä minnepäin Khartumia ensi viikolla päädymme. Ja milloin on lopulta meidän vuoromme järjestää kerho omassa kodissamme.

Näkymä tyhjän huoneen ikkunasta pihallepäin.


Koska meillä on uuden kodin sisustaminen kovasti vielä kesken, haen kaikkialta inspiraatiota ja ideoita. Tutustun siis erityisen mielenkiinnolla toisten koteihin juuri nyt. On mukavaa mutta haastavaa järjestää huonekaluja ja tavaroita uudessa kodissa. Täytyy unohtaa edellisen kodin järjestys, sillä harvoin löytyy tarkalleen samanlaisia olosuhteita - osa esineistä pääsee uudessa ympäristössä paremmin esille, osa joutuu vaihteeksi sivuun. Oman haasteensa tuo se, että meillä on pieniä lapsia ja koiria. Emme voi asetella koriste-esineitä pitkin ja poikin, ne on nostettava pois pienten käsien ja heiluvien häntien tieltä. Belmopanin kotiimme rakennutimme osalle koriste-esineistä hyllyjä. Täällä Sudanissa olemme toistaiseksi osin käyttäneet hyväksi seiniä ja kirjahyllyn päälle jäävää tilaa. 

Skippy eteisessä. Kuva on epätarkka mutta pidän siitä silti: belizeläinen koira kreikkalaisen peilin edessä sudanilaisessa talossa. 


Tuntuu, että nämä ensimmäiset viikot Khartumissa ovat kestäneet jo ainakin vuoden. Päivät kuluvat nopeasti mutta toisaalta tuntuu siltä kuin olisimme olleet täällä jo paljon pitempään. Ja silti, vieläkään emme ole purkaneet kaikkia muuttolaatikoita, vieläkään meillä ei ole vaatekaappeja, vieläkin odotamme, että oma uusi automme saapuisi Sudaniin. Elämme jo monennetta viikkoa väliaikaiselämää, mies ja minä kirjaimellisesti matkalaukuista- ja pahvilaatikoistakäsin, koska vaatteillemme ei ole muuta paikkaa. On vaikea uskoa ja ymmärtää, että jälkikäteen nämä epämääräiset väliaikaiset viikot tulevat taatusti tuntumaan lyhyiltä. Paljon pitemmän ajan tulemme viettämään Khartumissa niin, että ajelemme pienen vuokra-auton sijaan ympäri omalla suuremmalle autollamme, vaatteet vaatekaapissa, tavarat paikoillaan. En meinaa malttaa odottaa, että elämä jo asettuisi.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Arjen yllätyksiä

Juuri kun tunnen asettuneeni tapahtuu jotain joka sekoittaa päivittäisen pakan. Viimeksi minut sai tolaltaan ambulanssi, jonka pillit vinkuen kaarsi ohitsemme liikenteessä. Olemme asuneet sellaisissakin paikoissa, jossa ambulansseja ei juuri ollut eikä näkynyt, eli ambulanssi liikenteessä tuo toisaalta lohtua ja toivoakin. Mutta kun huomasin, että ambulanssin takaosan ikkunat ovat auki eikä siinä siis selkeästi ole lainkaan ilmastointia, henkeni salpautui hetkeksi. Ulkona on lähes neljäkymmentä astetta lämmintä ja ambulanssi kulkee läpi tämän pölyisen ja likaisen kaupungin ikkunat apposen avoinna.

Lasten koulu ja pojan harrastukset antavat toisaalta arkeen rutiineja ja järjestystä, mutta toisaalta tuntuvat myös loputtomiin osoittavan minulle kuinka kaukana olen siitä, että tämä elämä tuntuisi omalta ja toimivalta. Vein sunnuntaina koulun jälkeen menestyksekkäästi koko porukan pojan ratsastustunnille ja huomasin vasta perillä, että saappaat olivat jääneet kotiin. Ilman saappaita ei voi ratsastaa, joten lähdimme aika lailla samantien takaisin kohti kotia. Yhteensä puolitoista tuntia kului sunnuntai-iltapäivänä autossa paahtavassa helteessä jolle vuokra-auton ilmastointi ei ole ollenkaan riittävä vastus. Maanantaina lähetin pojan ajatuksissani kouluun ilman kirjastonkirjoja kirjojenpalautuspäivänä; olemme koko ajan yhden päivän jäljessä pojan pianoharjoituksissa; lukuläksystäkin jäi osa eilen illalla tekemättä. Ihmettelen miten työssäkäyvät vanhemmat ehtivät ja muistavat hoitaa kaikki kouluun liittyvät juoksevat asiat.

Eilen aamuna juhlittiin koululla oppilaskunnan monikulttuurisuutta kauniissa juhlassa, josta ehkä toiste lisää vähän enemmän. Huomenaamulla lapset puolestaan keräävät uimalla rahaa hyväntekeväisyyteen. Molempiin tilaisuuksiin on meidät vanhemmat kutsuttu. Minä ehdin tietysti paikalle hyvin, mieskin ehtii kun vähän järjestelee aikatauluaan, mutta silti tuntuu, että tällä viikolla koulu syö suuren osan myös meidän vanhempien ajasta. 

Joka kerta kun tunnen hikikarpaloiden kerääntyvän otsalleni ja valuvan lopulta virtana alas selkää, kun toisessa kainalossa kannan vauvaa samalla kun yritän toisella kädellä hoitaa mitä asiaa milloinkin, kun lapset tappelevat keskenään ja päivää on vielä pitkälti jäljellä, kun koirat haukkuvat ja lapset kiljuvat ja minä yritän laittaa vauvaa nukkumaan - olen uupunut mutta toisaalta myös hyvin tietoinen tilanteiden humoristisesta puolesta. Tämähän se oli mitä tilasin, hoitaa lapset ja koirat itse, tuntea olevani olemassa ja tärkeä, kiireinenkin. Täällä Khartumissa minä oman tieni kulkija saan kaupan päälle hien ja toisten hämmentyneet kysymykset ja katseet.

On vaikea olla itsekin kyseenalaistamatta omia valintojani kun olen koko ajan niin väsynyt ja flunssakin painaa päälle. Miten saada arki toimimaan niin, että se tuntuu hyvältä ja omalta, muttei väsytä minua kuoliaaksi? Siihen ei taida auttaa kuin aika. Kun elämä ei enää jatkuvasti yllätä ambulanssien tai koulun tilaisuuksien muodossa, jää minulle kai enemmän energiaa hoitaa arjen juoksevia asioita.

Kuvia viikon varrelta:

Lasten koululla nostettiin eilen salkoon koulun oppilaiden edustamien 45 kansallisuuden liput. Kuvassa osaa lipuista ei ole vielä ehditty nostaa paikoilleen, mutta Suomen lippu on jo esillä. Poikamme sai juhlassa kunnian edustaa Suomea ja kantaa Suomen lippua.  
Kävimme mukavissa lastenjuhlissa keskellä Khartumia. Taivas oli kauniin sininen ja huomasin läheisen talon katolla koripallotelineen. Meilläkin on talossamme muutamakin kattoterassi.

Lasten koululla on uima-allas, jota me vanhemmatkin saamme käyttää joinain päivinä viikosta. Itse en ole altaaseen vielä ehtinyt, mutta isommat lapset kävivät miehen kanssa lauantaina uimassa. Kampus on kokonaisuudessaan hieno.
Koirille ei ole tosiaan tainnut jäädä matkoista kovin pahoja traumoja kun ne niin tyytyväisinä käyvät lepäämässä kuljetuslaatikoissaan. Kuvassa Skippy Poppyn laatikossa ja Pongo Skippyn laatikossa, Poppy lepäilemässä laatikkojen vieressä. 


torstai 18. syyskuuta 2014

Koirat Khartumissa

Tuntuu ihan oikealta ihmeeltä, että koirat ovat tosiaan nyt täällä. Ne ovat tämän vuoden aikana matkanneet maailman yhdeltä laidalta toiselle, mutta ovat ihan entisellään, samoja koiria kuin Belizessä. Sen enempää matka Belizestä Suomeen kuin tämä viimeisin reissu Suomesta Sudaniin ei tunnu aiheuttaneen koirille mitään erityisiä traumoja tai ongelmia. Ne ovat varmasti olleet matkojen aikana hermostuneita ja ahdistuksissaan, mutta perille päästyään eivät matkan rasitukset enää paina mielessä. Uusi ympäristö jännittää ja ihmetyttää mutta siinä kaikki. 

Koirien muutossa Belizestä Suomen kautta Sudaniin olivat apuna lukuisat ihmiset, mutta tämä viimeisin luku ei olisi ollenkaan onnistunut ilman vanhempieni apua. Kun olimme vielä Belizessä tekemässä muuttoa, vanhempani tilasivat talollemme aidan ja vahtivat, että se tuli rakennetuksi. He auttoivat minua läpi kesän päivästä toiseen kun olin yksin Suomessa lasten ja koirien kanssa. Eikä siinä vielä lainkaan kaikki. Isäni asui koiriemme kanssa yli kuukauden meidän kotonamme metsän keskellä sillä välin kun me järjestimme täällä Khartumissa elämää ja taloa sellaiseen malliin, että koirat voisivat tänne tulla. Samaan aikaan äitini hoiti toisaalla kotia ja kissoja itsekseen monta viikkoa ja kulki hoitamassa meidänkin juoksevia asioitamme pitkin pääkaupunkiseutua. Liikutun joka kerta kun ajattelen minkälaisen palveluksen vanhempani ovat meille kuluneiden kuukausien aikana tehneet. Olen onnentyttö kun minulla on vanhemmat joiden tukeen ja apuun voin luottaa. 

Koirien lento saapui tiistai-iltana. Kesti useamman tunnin, että mies sai kentällä koirat luoksensa, ja senkin jälkeen meni vielä parisen tuntia ennen kuin hän saattoi tuoda koirat kotiin. Puolenyön maissa mies työkavereineen kantoi kolme kuljetuslaatikkoa koirineen sisälle. Koirat ilahtuivat suuresti minut nähdessään. Veimme ne hihnassa pihalle, etteivät ne tohkeissaan poukkoilisi pimeässä minnekään, annoimme iltaruuan, ja siirryimme koko porukka yläkertaan missä odottivat niin koirien sängyt kuin omammekin. Vähän aikaa täytyi koirien nuuskia uutta ympäristöään mutta aika nopeasti ne rauhoittuivat kuitenkin omille pedeilleen. Poppy vähän vinkui - minun arvioni mukaan sillä oli ikävä isäni viereen Suomeen kotisohvalle - mutta rauhoittui sekin rapsutusten jälkeen nukkumaan. Yö sujui verrattain rauhallisesti, mutta oli aivan liian lyhyt: jo vähän vailla kuusi kello soi, niin kuin aina arkiaamuisin, ja oli aika nousta.

Ensimmäinen päivä koirien kanssa kotona oli aika kamala. Koirat säpsyivät kotiapulaista ja hän heitä. Koirat haukkuivat huoltomiestä, joka oli tullut asentamaan meille vielä yhden vesipumpun, että saisimme veden juoksemaan riittävällä voimalla pesukoneeseen asti. Ne haukkuivat talon edessä liikkuvaa vartijaa ja muita ihmisiä jotka rohkenivat kulkea lähellä porttia, ja pihalla hämmentyneinä risteileviä kissoja, jotka vielä muutama päivä sitten pitivät pihaamme omanaan. 

Koirat, jotka ovat kaikki jo vuosia olleet sisäsiistejä, olivat kai vielä vähän matkasta sekaisin, eivätkä tainneet oikein ymmärtää mitkä kaikki tilat tässä valtavassa talossa ovat sisä- ja mitkä ulkotiloja, ja tekivät tarpeensa kellarin lattialle kun olin ne sinne hetkeksi sulkenut päästääkseni huoltomiehen sisälle sulkemaan veden. Aikaisemmin aamulla kun olin jättänyt koirat hetkeksi itsekseen yläkertaan yksi koirista oli käynyt avaamassa kylpyhuoneen oven ja nappaamassa roskiksesta vauvan kakkavaipan, ja levittänyt sen sisällön pitkin makuuhuoneen lattiaa. Ehdin päivän mittaan siivota siis jos jonkinlaista sotkua lattioilta.

Iltapäivällä olin odottamassa pojan koulubussia aukinaisen portin luona kun tyttäreni melkein avasi etuoven; oli hetkistä kiinni, ettei koiraporukka livahtanut avoimesta ovesta ulos ja suoraan avoimelle portille. Ehdin onneksi juosta portilta talolle sulkemaan ja lukitsemaan oven ennen kuin koirat pääsivät ulos.

En tiedä miten kävisi jos koirat pääsisivät omia aikojaan portista ulos. Yksi koiristamme on kova seikkailemaan, mutta rohkenisiko hän lähteä kulkemaan autojen, ihmisten ja kulkukoirien sekaan vai tulisiko saman tien portista takaisin sisään turvalliselle kotipihalle? Kuuro koiramme saattaisi hätääntyä ja juosta ajatuksissaan poispäin talolta. Enkä tiedä tuosta vanhimmasta koirastakaan mitä se ajattelisi, jos olisi yhtäkkiä hihnatta uudella kotikadulla - tulisiko kotiin vai haluaisiko ensin tehdä pienen kierroksen. Häpeäkseni on myönnettävä, että koiramme eivät ole kovin hyvin koulutettuja enkä voi olla varma, että ne tottelisivat käskyä pysyä paikallaan tai tulla luokseni, jos kadulla olisi jotain harvinaisen mielenkiintoista nähtävää. Kuuron koiran kanssa on lisäksi saatava katsekontakti, että sille voi viittoa käskyt. Haluan siis pitää koirat portin tällä puolen paitsi silloin kun ne ovat hihnan päässä. Nyt täytyykin muistaa miettiä ovia ja portteja ja lukkoja siitä näkökulmasta joka hetki tästä eteenpäin. 

Kun kotiapulainen ja huoltomies olivat vihdoin lähteneet ja koulubussit tuoneet molemmat lapset kotiin, minä vihdoin rentouduin. Koiratkin ymmärsivät lepohetken alkaneen ja valahtivat pitkin poikin alakerran lattiaa nukkumaan. Laitoin lapsille syötävää ja tappelin pojan kanssa läksyjen tekemisestä. Turhaan kädenvääntöön kului lopulta enemmän aikaa kuin ihan mukaviin läksyihin itseensä. Kun mies tuli töistä kotiin annoin hänelle vauvan syliin ja pojan pianoharjoitukset vahdittavaksi, ja vein koiran kerrallaan lenkille korttelin ympäri. 

Huono päivä kääntyi ulkona koirien kanssa hetkessä hyväksi. Ulkona oli puoli kuuden maissa sopivan lempeä ilma, ei liian kuuma eikä totisesti liian kylmä. Pesukone oli iltapäivästä asti vihdoin toiminut, mutta en ollut ehtinyt vielä pestä saati kuivattaa kaikkia pyykkejä, joten kuljin ulkona liian suurissa housuissa ja rönttöisessä t-paidassa. Kuljetin jokaista koiraa aavistuksen verran eri reittiä, lähinnä omaksi ilokseni nähdäkseni minkälaisia kävelymahdollisuuksia lähikortteleissa onkaan. Koirat kävelivät yllättävän kauniisti, ne olivat innostuneita kaikista uusista hajuista mutta toisaalta vielä vähän varuillaan uudessa ympäristössä. Ihmiset suhtautuivat minuun ja koiriini joko ystävällisen kiinnostuneesti tai eivät ollenkaan. Kukaan ei tuntunut pitävän pahana sen enempää koiria kuin sitäkään, että käsivarteni näkyivät - tavallisesti en täällä lähtisi ulos lyhythihaisessa paidassa paikallisten pukeutumissäädösten vuoksi, mutta pyykkitilanteen vuoksi vaihtoehdot olivat eilen vähissä. Tuntui kaikin puolin mukavalta ja turvalliselta kävellä kotiseudun kaduilla koirien kanssa. 

Tänä aamuna saatoimme lapset koulubussille ja veimme mies ja minä koirat yhdessä ulos. Minulla oli vauva sylissäni kantorepussa ja kävelytin yhtä koirista, mies kävelytti kahta muuta. Aamulenkilläkin meihin suhtauduttiin lähinnä uteliaan kiinnostuneesti. Iloinen kulkukoiralauma ihmetteli seuruettamme mutta ei haastanut riitaa.

Ensimmäisen hankalan päivän jälkeen tuntuu tänään toistaiseksi paljon paremmalta. Tuntuu, että saimme lopulta koirat aika vähällä vaivalla totutettua uuteen ympäristöön ja uudenlaiseen rutiiniin.

Koulubussi tulee aamuisin pian seitsemän jälkeen. Autonkuljettaja puolestaan tulee pitkän matkan päästä eikä ehdi paikalle ennen kahdeksaa viemään miestä töihin. Näin meillä on joka aamu vähän alle tunnin verran käydä koirien kanssa yhdessä kävelyllä. Iltaisin otan mielelläni vähän aikaa itselleni kun mies on tullut töistä kotiin ja vien koirat yksi tai kaksi kerrallaan itsekseni kävelylle. Päivän mittaan ne saavat käydä pihalla nuuskimassa; keskellä päivää olisi meille kaikille liian kuuma pitempään ulkoiluun joka tapauksessa. Kun nyt vielä saadaan järjestettyä koirille hoitaja lomien ajaksi alkaa elämä täällä koirien osalta olla aika lailla järjestyksessä.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Elämänlankoja

Koirat ovat vihdoin matkalla kohti Sudania. Ne matkustivat eilen ensin aamulla autolla Vantaalle, ja sieltä illalla lentokoneella Amsterdamiin. Myöhemmin tänään jatkuu koirien matka lentokoneella Amsterdamista Khartumiin. Koirat kulkevat omaa reittiään rahtikoneilla. Mies puolestaan palasi myöhään yöllä Suomesta Turkin kautta takaisin Sudaniin, että olisi täällä vastassa kun koirat saapuvat. Tänä iltana mies lainaa lava-auton ja käy hakemassa koirat kentältä paikallisen työkaverinsa kanssa. Sitten olemme taas koko lauma koossa saman katon alla. 

Eilen aamulla rohkaisin vihdoin mieleni ja kerroin kotiapulaiselle, että haluan hänen tästä lähtien tulevan vain puolipäiväisesti töihin. Arvostamme suuresti hänen kodinhoitoapuaan ja palkka pysyy lyhentyvästä työpäivästä huolimatta samana. Iltapäiviksi en vain tarvitse enkä halua enää apua. Haluan hoitaa lapset itse, enkä osaa oikein rentoutua kun talossa on oman porukan lisäksi joku muukin. On tietysti vähän hullua kieltäytyä avusta. Ettäkö tosiaan mieluummin haluan viedä lapset mukanani kaikkialle, yrittää hoitaa koiratkin siinä sivussa; ulkoiluttaa koiria vauva kantorepussa, isommat lapset iltapäivät helmoissa pyörien? Mutta niin vain juuri haluan. 

Ei tunnu, että olen olemassa jos en tee juurikaan kotitöitä. Joka päivä pesen siis edelleen astioita, ja nyt kun pesukone ei toimi pesen päivittäin myös käsin pyykkiä. Laitan perheen ruuat ellei mies sitä tee, petaan sängyt, pidän kotia järjestyksessä. Suuren osan kotitöistä hoitaa silti kotiapulainen ja kuljetuspuolesta huolehtii puolestani autonkuljettaja. Paljon olen siis elämästäni ulkoistanut, ja vaikka olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla on auttajia, en taida koskaan ihan tottua siihen, etten tee kaikkea itse. Oli miten oli, monista kodin töistä ja autoilusta voin vielä luistaa mutta lapseni haluan hoitaa itse tai todella tunnen lakkaavani olemasta. 

Suomalaisittain ajatellen olisi kai kotiapulaisen näkökulmasta vain iloinen asia, että työaika vähenee lähes puoleen mutta palkka pysyy samana. Vapautuu aikaa iltapäivisin opiskella tai harrastaa. Mutta en ole ihan varma, näkeekö kotiapulainen tilanteen niin. Minusta tuntuu joka tapauksessa pahalta, että olen vienyt apulaiselta sen osan hänen työstään, joka on varmasti mielekkäämpää kuin siivoaminen. Perheessä jossa hän teki töitä aiemmin molemmat vanhemmat kävivät töissä. Kotiapulainen hoiti selvästi siinä taloudessa siivoamisen lisäksi lähes kaikki muutkin kodin juoksevat asiat: ruuanlaiton, vaatehuollon, lasten läksyjen kuulustelut, reput valmiiksi seuraavaa koulupäivää varten. 

Minulle nuo asiat ovat kuitenkin elämänlankoja. Siksihän olen kotona enkä käy töissä, että haluan olla kyynerpäitäni myöten mukana lasteni elämässä nyt kun he ovat vielä pieniä. Tuntuu pahalta viedä toiselta mielekäs työ, mutta vielä pahemmalta olisi minusta tuntunut jos en saisi elää itselleni mielekästä elämää. Minun paikkani on toistaiseksi kotona ja aikani haluan vielä muutaman vuoden eteenpäin omistaa vain tälle perheelleni. 

Olisi mielestäni suorastaan nurinkurista, jos pyrkisin nyt tarmokkaasti töihin; siihen ei ole taloudellista tarvetta, ja minulla on kotona alle vuoden ikäinen lapsi, ja uudessa maassa ja uudessa koulussa kaksi pientä koululaista, jotka hekin tarvitsevat vielä paljon äidin aikaa ja tukea. Täällä Khartumissa olen kuitenkin näiden valintojeni vuoksi kummajainen. Lähes kaikilla muilla tuntemillani ulkomaalaisilla on kokopäiväinen lastenhoitaja, kävivät he sitten töissä tai eivät. Ja kuten sanottu lähes kaikki ulkomaalaiset käyvät täällä töissä. On yhtäältä hyvin helppoa pitää kiinni näistä omista periaatteistani, koska ne tulevat niin selkärangasta: minusta ei ole luontevaa jättää lapsiani pitkiksi ajoiksi muitten hoitoon, haluan olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon. Mutta toisaalta täytyy oikein keskittyä näissä uusissa oloissa miettimään, miten saada elämä täällä toimimaan niin, että se tuntuu omalta, kun ympäristön toimintatavat ja arvot tuntuvat olevan niin erilaiset kuin omani. 

Uskon, että seuraavat päivät ja viikot tulevat olemaan aikamoista hulinaa, kun opettelemme elämään koirien kanssa täällä uudessa ympäristössä. Mutta toisaalta uskon ja toivon, että nyt kun koko perhe on kohta taas koossa ja olen saanut kotiin rauhoitettua iltapäiväksi aikaa ihan vain perheen kesken, alkaa elämä vähitellen täällä tuntua omemmalta kuin mitä tähän asti. 

maanantai 15. syyskuuta 2014

Monikulttuurista sisustamista

Joku viikko sitten ostimme niin hellan kuin jääkaapinkin. Lisäksi päätimme samalla reissulla hankkia mikron ja toisen juomavesiautomaatin. Yksi vesiautomaatti meillä jo on entisestään, mutta koska hanasta ei täällä voi juoda vettä ja tämä uusi talomme on aika suuri halusimme molempiin asuinkerroksiin erilliset laitteet, ettei keskellä yötä tarvitse lähteä alhaalta keittiöstä asti hakemaan juotavaa. 

Ostimme kaikki kodinkoneet japanilaisen Sharp-yhtiön myymälästä. Hauskaa kyllä kaupassa myytiin aitojen Sharpien lisäksi myös kiinalaisia Sharb-kopioita. Uusi juomavesilaitteemme onkin siis itse asiassa Sharb. Eikä hellakaan oikeastaan ole Sharp vaan egyptiläistä alkuperää, vaikka Sharpin liikkeestä onkin kotoisin. Jääkaappi ja mikro sentään ovat ihan ehtoja Sharpeja.

Tällaisen rahapinon kanssa lähdimme kodinkoneostoksille. Lompakolla ei juuri ole täällä virkaa, kuten kuvasta näkyy.


Olemme ehtineet nyt piirtää ensimmäiset kartat uuteen kotiimme. Kodinkoneliikkeeseen jätimme yhden kartan; kodinkoneet tuotiin kotiinkuljetuksella ostopäivää seuraavana päivänä. Toisen kartan piirsimme koulubussia varten. Muutaman viikon on koulubussi nyt hakenut lapset täältä uudesta osoitteesta vähän seitsemän jälkeen aamuisin ja toimittanut takaisin kotiin iltapäivällä.

On ollut pääosin mukavaa päästä vihdoin omaan kotiin. Alkuun tuntui kyllä vähän turvattomalta siirtyä väliaikaisen kodin rutiineista ja ympäristöstä taas ihan uusiin kuvioihin, mutta nyt alan oman ympäristön myötä löytää taas vähän paremmin oman itsenikin. 

Uudessa kodissa on edelleen useampi muuttolaatikko purkamatta, ja meiltä puuttuu vielä yhtä ja toista: vaatekaapit, yläkerran sohva, ruokailuhuoneen huonekalut ja mitä lie kaikkea muuta. Sohva ja ruokapöytä ovat sentään enää tilausta vailla. Yläkerran sohvaksi olemme päättäneet hankkia perinteisen sudanilaisen päiväpedin. Se on esineenä yksinkertaisen kaunis ja mielenkiintoinen, ja toisaalta aivan erinomaisen mukavan ja käytännöllisen oloinen käyttötavara. Ruokapöytä jonka myös teetämme tilaustyönä on sekin paikallista tekoa, toivottavasti yhtä kaunis käytännössä kuin kuvissa. Vaatekaappeja sen sijaan haemme edelleen. Paikalliset huonekalut ovat monet turhan koristeellisia ja kirjavia meidän makuumme, ja sopivanhintaista pelkistetympää kaappia ei ole vielä löytynyt.

Jokaisen muuton kohdalla huomaan vaativani olosuhteiltani vähän enemmän. En enää halua tyytyä mihinkään vain siksi, että pysymme paikallamme vain joitakin vuosia, vaan juuri väliaikaisuuden vuoksi haluan elää joka hetki mahdollisimman täyttä ja hyvää elämää. Toki silti joudun myös tyytymään: asuinolosuhteissa on minun kokemukseni mukaan aina parantamisen varaa kun on kyse kehitysmaasta. Tässä uudessa kodissamme onneksi sentään suurin ongelma on toistaiseksi talon valtava koko ja se, ettei vedenpaine tunnu riittävän ihan kaikkialle. Kokoon en voi juuri vaikuttaa, mutta vedenpaineasia on onneksi sentään työn alla. Ja yksityiskohtien osalta haluan yrittää tehdä kodistamme mahdollisimman kodikkaan ja hyvän paikan elää. Se tarkoittaa sitä, että valmista ei tule ihan heti vaan vähän kerrallaan.  

 
Ihana guatemalalainen sängynpeittoni ja vauvan mennoniittatilkkutäkki muuttolaatikoista esiin kaivettuina. Nuo olivat kaksi asiaa, joitten vuoksi huolehdin kontin selviämisestä perille. Peittojen alta pilkottaa miehen isäpuolelta peritty nojatuoli, jonka belizeläisen kotiapulaisemme mies korjasi ja verhoili kauniisti uudestaan.
Kotimme esineet heijastavat tätä monikulttuurista elämäämme. Makuuhuoneen sänky on belizeläistä puuta, yöpöydät Jamaikalta. Meidän sänkymme päällä on guatemalalainen sängynpeitto, vauvan sänkyä koristaa mennoniittatilkkutäkki, jonka ystäväni äiti teki vauvalle syntymälahjaksi. Yölamput ovat italialaista suunnittelua kuten myös tuoli, jonka mahtava au pairimme aikoinaan maalasi kauniin punaiseksi. Koriste-esineet ovat vielä toistaiseksi paketissa, ja taulut odottamassa tahollaan, mutta ne ovat niin eri puolilta Afrikkaa kuin muun muassa Australiasta ja Aasiastakin. Sama tyylien ja kulttuurien moninaisuus jatkuu läpi talon, eri maista kotoisin olevat huonekalut ja esineet sopivasti sikin sokin. Lähes jokaisella huonekalulla ja esineellä on oma tarinansa, ne ovat osa perheemme historiaa. Tuntuu hyvältä lisätä tähän kokoelmaan paikallisia aineksia, niin huonekaluja kuin muitakin esineitä. Jonain päivänä, kun olemme taas jo kaukana toisaalla, täkäläiset esineet muistuttavat meitä näistä vuosista.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Koulu-asiaa

Lauantai-iltapäivä on täkäläinen sunnuntai. Tuntuu edelleen hullulta, että arki alkaa sunnuntaiaamuna. Mutta niin se vain on. Uusi kouluviikko painaa täällä jo päälle: reppujen sisältö täytyy tarkistaa, eväät pakata, kouluvaatteet etsiä aikaista aamua varten valmiiksi odottamaan. 

Lasten koulu on suurehko kansainvälinen koulu, jonka on perustanut paikallinen perhe. En tiedä perheestä sen enempää kuin että heillä on täällä Sudanissa useampi yritys ja he tekevät maassa myös paljon hyväntekeväisyystyötä. Koulua käyvät monien suurlähetystöjen ja kansainvälisten yritysten työntekijöiden lapset, mutta ainakin puolet koulun oppilaista on paikallisia; minusta vaikuttaa siltä, että itse asiassa huomattavasti enemmän kuin puolet. Se on mielestäni hienoa. Poikani kertoi, että osa hänen luokkakavereistaan oli viime viikolla ihmetellyt hänen vaaleaa ihoaan. Hän toivoi, että olisi edes vähän tummaihoisempi. Monikulttuurisuuskasvatusta kaupan päälle.

Koulubussia odottamassa väliaikaisen asuntomme edessä. Amerikkalaiset hymyt ovat taitaneet tulla jäädäkseen!


Koulussa on koulupuvut: vähintään polvipituiset housut tai hameet ja koulun oma poolopaita. Väreissä on jonkun verran valinnanvaraa, eli lapset eivät suinkaan näytä toistensa kopioilta. Ulkoleikeissä lapsilla on hattupakko, ilman hattua ei pääse ulos leikkimään polttavan auringon vuoksi. Koulussa on muitakin järjellisiä ja tervetulleita sääntöjä, kuten se, että lasten mukaan saa kouluun lähettää juotavaksi vain vettä ja syötäväksi vain terveellisiä ruokia. Isommille lapsille on koulussa ruokala, josta voi myös ostaa terveellistä syötävää, mutta meidän lapsemme ovat sinne vielä toistaiseksi liian nuoria. Niinpä pakkaan heille joka päivä kouluun mukaan eväät. On huomattavasti helpompi saada lapset syömään hyviä terveellisiä välipaloja kun niitä syövät kaikki muutkin. Keitetyt kananmunat, raa'at porkkanat ja kurkut ovat siis tänä vuonna menneet ihan eri tavalla kaupaksi kuin aikaisempina vuosina. 

Koulussa syötävä ateria on nimeltään fatour ja on itse asiassa sudanilainen aamiainen. Täällä aamiainen syödään verrattain myöhään, kymmenen-yhdentoista maissa. En tiedä syövätkö sudanilaiset ennen kotoa lähtemistä yhtään mitään vai onko fatour monille todellakin päivän ensimmäinen ateria. Meidän tapauksessamme lapset syövät ennen kouluunlähtöä kotona aamupalaa. Fatour koulussa yhdentoista paikkeilla on siis heille ennemminkin jonkinlainen välipala. Koulubussi tuo nelivuotiaan kotiin puoli kahden maissa, jolloin tarjoilen hänelle varsinaisen lounaan. Kuusivuotias tulee kotiin vasta kolmen jälkeen ja saa hänkin silloin lounaansa. Kuuden maissa syömme illallisen. Siinä ovatkin lasten ateriat sudanilaisittain. 

Pidän koulusta muutenkin kuin paikallisten oppilaiden ja ruokapolitiikan vuoksi. Koulu suuntaa vaativaan IB-tutkintoon, mutta lapsia ei alkuun kiirehditä liikaa. Nelivuotiaat oppivat kuin huomaamatta mitä oppivatkin, heille ei varsinaisesti opeteta esimerkiksi kirjaimia tai numeroita vaan ne tulevat tutuiksi leikin kautta. Kuusivuotiaitten opetus on jo huomattavasti kunnianhimoisempaa, mutta koulu keskittyy kuitenkin ennen kaikkea tukemaan lasten vahvuuksia. Kuusivuotiaitten luokkatasolla on hyvin eritasoisia oppilaita mutta jotenkin kaikki pysyvät menossa mukana. Poikamme on innostunut koulusta ja on oppinut muutaman viikon aikana valtavasti. Hienointa on se, että hänen itsevarmuutensa tuntuu hyvällä tavalla kasvavan joka koulupäivän myötä.

Huonoja puolia en ole lasten koulusta vielä juuri löytänyt. Koulu on hyvin kallis, mutta toisaalta antaa rahalle myös vastinetta. Minusta ei tunnu, että meitä vanhempia yritettäisi myöskään palvella koko rahan edestä, mikä saattaa joskus olla yksityiskoulujen ongelma, vaan koulun rikkaus on ennen kaikkea se, että sen jokainen osa-alue oppimisesta ulkoiluun ja ateriointiin on loppuun saakka ajateltu ja perusteltu. Koulu ei pyri miellyttämään meitä vanhempia vaan ennen kaikkea olemaan hyvä ja toimiva oppimisympäristö lapsillemme. Eikä koulussa yritetä vain kasvattaa seuraavan sukupolven johtajia, vaan opettajat erityisesti korostavat, että lasten onnellisuus on heille tärkeää. Se kuulostaa minun korviini oikein hyvältä. 

perjantai 12. syyskuuta 2014

Viikonloppu kotona

Olen lasten kanssa tämän viikonlopun yksin kotona. Mies lähti varhain torstaiaamuna Suomeen muutamaksi päiväksi toimittamaan koiria vihdoin matkaan kohti Sudania. Koko porukalla emme halunneet Suomeen lähteä, ettei lasten tarvitsisi koko ajan mennä ja tulla. Tämä alku on ihan tarpeeksi herkkää aikaa ilman pikaisia pyrähdyksiä tuttuun ja rakkaaseen äidinmaahan. Minua vähän jännitti jäädä lasten kanssa yksin kotiin. Muutama viikko sitten olin pari yötä väliaikaisasunnossa lasten kanssa nelisin kun mies teki työmatkan eteläisempään Sudaniin. Kaikki sujui silloin ihan mainiosti, mutta kyse oli arkipäivistä eli minulla oli apuna päivisin niin kotiapulainen kuin autonkuljettajakin.

Olisin voinut pyytää autonkuljettajan hollille tietysti myös nyt viikonlopuksi, mutta lopulta tuntui kuitenkin paremmalta ajatukselta velloa vain täällä kotona muutaman päivän verran ihan omalla porukalla. Varauduin hankkimalla jääkaapin täyteen ruokaa ja tarkistamalla, että meillä on riittävä varasto mikropopcornia. Eilen kävin vielä ostamassa kilon verran hyvää jäätelöä lasten iloksi. Kontista puretut lelut ja vanhat DVD:t ovat kuukausien eron jälkeen kuin uusia, ja lapsilla on koulun kirjastosta lainassa muutama paksu hyvä kirja. Eiköhän näillä aineksilla pari päivää pärjätä. 

Viikonloppu alkoi eilen illalla. Lapset saivat valvoa aavistuksen myöhempään kuin tavallista koska aamulla ei ollut kiirettä herätä kouluun. Poika oli tänä aamuna kuitenkin valmis päivään jo ennen kuutta. Tytöt sen sijaan nauttivat viikonloppuaamusta ja nukkuivat yli seitsemään. Se on aika hyvin, koska seitsemältä meillä on tavallisesti jo aamu pitkällä, kun viittä yli seitsemän on koulubussi jo portilla.

Vaikka etukäteen jännitin tätä muutaman päivän yksinhuoltajuutta, ei ainakaan nyt vielä toistaiseksi tunnu oikein miltään. Tunnen oloni turvalliseksi täällä kodissamme ja Khartumissa yleensäkin. Ihmisillä tuntuu täällä yleisesti ottaen olevan paljon hyvää tahtoa toisiaan kohtaan; suurin osa paikallisista suhtautuu minuun ja perheeseeni lämpimästi ja ystävällisesti. Ne ihmiset joille olen näkymätön ovat kaikessa ärsyttävyydessään onneksi kuitenkin vain pieni vähemmistö. Ja sitä porukkaa jotka eivät toisia tervehdi löytyy arvatenkin myös Suomesta ihan kantasuomalaisten joukosta - heitä ei vain niin huomaa kun Suomessa ei ole lainkaan tapana tervehtiä vieraita, ainakaan pääkaupunkiseudulla. Totta on sekin, että Helsingissä kulkiessani tunnen itseni usein näkymättömäksi - monet ihmiset eivät pidä ovia toisilleen auki tai yleensäkään ota muita kanssaihmisiä juuri huomioon. Täällä tuntemattomat käyttäytyvät yleensä ottaen paljon kohteliaammin ja lämpimämmin toisiaan kohtaan. Mielenkiintoista muuten, että se vartijoistamme joka ei halunnut minua kätellä on osoittautunut vartijoistamme toistaiseksi kaikkein ystävällisimmäksi. 

Sain vihdoin diplomaattikorttini. Vähitellen rohkenen siis ottaa enemmän valokuvia. Toistaiseksi kuvat ovat lähinnä ihan kodin piiristä. 

Meillä ei edelleenkään ole vaatekaappeja. Mutta voihan vaatteet tietysti näinkin säilyttää.
Näkymä portiltamme kotikadulle. Huomaa piikkilangan varjo ja kissa pensaan juurella. Kyseinen kissa asustaa itse asiassa takapihallamme pentuineen. Aiomme antaa niille rauhan muuttaa toisaalle ennen kuin päästämme koirat tutustumaan takapihaan.
Keittiö alkaa olla käyttökunnossa. Hellaan on liimattu ärsyttäviä mainostarroja joita vähän kerrallaan rapsuttelen vapaahetkinä irti. Ikäänkuin ei olisi mitään parempaa tekemistä.

Tavarat ovat muutenkin ruvenneet löytämään paikkansa. Tosin kirjoja on kyllä vielä parin kirjahyllyllisen verran edelleen pinoissa pitkin lattioita.



keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Hölmö muukalainen

Kun muuttaa uuteen maahan ei mitenkään voi edellyttää, että uusi ympäristö kaikkinensa sopeutuu tulijaan, vaan on yritettävä ymmärtää kuinka itse asettua uuteen ympäristöön. Meidän on mieheni työn vuoksi joustettava vielä enemmän ja paremmin kuin monen muun; olemme täällä kutsuttuina vieraina ja edustamme toisaalta samalla koko Eurooppaa. On oltava ihmisiksi ja vieläkin enemmän. Mutta aina en jaksaisi olla se joka joustaa ja kunnioittaa ja ymmärtää. 

Minua harmittaa kun vieraat ihmiset nappaavat vauvani sylistäni ja lupaa kysymättä antavat eteenpäin vielä kaverinsakin syliin, ottavat valokuvia ja antavat suukkoja. Onneksi vauva on sosiaalinen ja mielellään huomion keskipiste. Mutta minulle hän on kuitenkin edelleen ennen kaikkea osa minua, pieni vauvani jonka paikka on lähelläni. Vaikka hymyilen ja ihastelen vauvaa vieraitten sylissä, lasken kuitenkin ennen kaikkea mielessäni minuutteja siihen, että saan hänet taas takaisin omaan syliini.

Kaikki miehet eivät täällä tervehdi tai edes huomioi minua vaikka itse heitä tervehtisinkin. Tilanteissa, joissa tervehtiminen on kohteliasta, väliaikaisen asumuksen rappukäytävässä tai kaupan kapeassa portaikossa, tervehdin vastaantulijoita, joista osa puolestaan käyttäytyy niin kuin minua ei olisi olemassa. Perässäni tai edelläni kulkevaa miestäni kuitenkin tervehditään. Tiesin kyllä odottaa, että minusta tulee täällä osin näkymätön, ja on siinä oma viehätyksensäkin, että olen monessa tilanteessa ihan toisarvoinen; saan olla omassa rauhassani. Mutta kyllä se silti välillä ärsyttää. Toissapäivänä olin ehtinyt jo kasata ostokseni kaupan tiskille kun nuori mies paukkasi ohitseni ja pudotti omat ostoksensa omieni edelle. Hänellä oli vain juoma ja sipsipussi, olisin voinut hänet ihan suosiolla päästääkin ohitseni, mutta hän ei kysynyt vaan meni vain. Samaan aikaan ihan vieressä oli vapaa kassa, jossa ei olisi tarvinnut etuilla lainkaan. 

Muutama päivä sitten eräs mies kätteli innokkaasti miestäni mutta ei toisaalta ottanut minun ojentamaani kättä vastaan. Viime viikolla eräs nainen ojensi niin minulle kuin autonkuljettajallenikin ranteensa käteltäväksi käden sijaan. Nämä kättelynvälttelyt saattavat olla omalla tavallaan kohteliaisuutta, mutta minulle tilanteista jää hankala olo. En tiedä tulisiko minun osata jotenkin nähdä ihmisistä päällepäin ketä kätellä ja ketä ei. Tekisi mieleni olla tarjoamatta omaa kättäni lainkaan, mutta se olisi toisaalta monessa tilanteessa epäkohteliasta. Niinpä minun on kai kerta toisensa jälkeen tunnettava itseni typeräksi kun ojennan käteni ja sitä ei otetakaan vastaan. 

Suomessa pauhataan, että maahanmuuttajien täytyy omaksua suomalainen kulttuuri ja elämäntapa. Mutta niin vaan täytyy myös meidän muualle muuttavien joustaa ja opetella olemaan. Niiden, jotka kovimpaan ääneen huutelevat maahanmuuttajien sopeutumisen perään tekisi hyvää käydä asumassa jonkun kuukauden verran ihan toisenlaisessa kulttuurissa. Muukalaisena on usein hyvin vaikea ymmärtää uuden ympäristön tapoja ja sääntöjä, jotka ovat toisaalta paikallisille arkipäivää. Hyvin paljon on minulle täällä vielä epäselvää. Poika opettelee viheltämään ja jouduin sanomaan hänelle ostoskeskuksen käytävällä, että on parempi kun harjoittelee vain kotona, koska en tiedä onko viheltäminen täällä huono tapa vai ei. Sen tiedän, että vasemmalla kädellä ei pitäisi kenellekään täällä ojentaa mitään. Mutta niin vaan taas unohdin senkin kun istuin pari päivää sitten autonkuljettajan vieressä etupenkillä ja annoin hänelle bensarahoja joilla maksaa autonikkunan vieressä seisovalle bensa-aseman työntekijälle. Vasen käteni oli autonkuljettajaa lähinnä, oikea käsi kaukana. 

Monta kertaa päivässä hämmennyn ja ihmettelen, olen päästäni pyörällä ja vähän hukassa. Vaikutan monesti kotiapulaiseemme verrattuna vähän pöhköltä, ja autonkuljettajakin taitaa itsekseen pyöritellä välillä silmiään rouvan toimille. En puhu paikallista kieltä, en tiedä missä talon vesipumput sijaitsevat, mistä hankkia mitäkin, en edes mitä täältä yleensä kaupasta löytyy. Jotenkin täytyy kuitenkin osata olla työnantaja tilanteessa jossa en monestikaan ollenkaan tiedä miten oikeasti olisi paras toimia. 

Olen väsynyt elämään keskellä muuttoa ja muutosta. Muuttolaatikoita on vielä purkamatta kymmenkunta, mutta arvaan, ettei tämän minun asettumiseni tule riippumaan muuttolaatikoista, vaan vielä kauan senkin jälkeen kun kaikille tavaroille on löytynyt oma paikkansa minä haen vielä omaani. Autonkuljettajan mielestä minun tulisi oppia arabiaa mitä pikimmin. Numerot nollasta yhdeksään olenkin jo oppinut, niillä kai saan tehtyä kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät. Se tosin on jäänyt vielä epäselväksi luetaanko numeroitakin oikealta vasemmalle vai päinvastoin? Poika on koulussa oppinut kirjoittamaan nimensä arabiaksi. Minulle ovat kirjaimet toistaiseksi vielä ihan vieraita enkä oikein jaksa uskoa, että ehtisin edes muutamassa vuodessa oppia kovin paljon arabiaa, niin vaikealta kieli tuntuu. Täytyy siis jotenkin opetella asettumaan uuteen kulttuuriin ja ympäristöön, ja samalla yrittää sopeutua siihen tosiasiaan, että todennäköisesti tulen tuntemaan oloni täällä aina vähän hölmöksi muukalaiseksi. 

maanantai 8. syyskuuta 2014

Perspektiiviä

Kuluneet päivät ovat yhtä sekamelskaa mielessäni: muuttolaatikoita, aikaisia kouluaamuja, polttavaa aurinkoa, iloa tulevista kauniista huonekaluista ja ruokakaupasta sattumalta löytyneistä gluteenittomista kekseistä, koti-ikävää Belizeen, ärsyyntymistä Khartumin kummallisuuksiin, sähkökatkoja, odottelua, ajelua kaupungin laidasta toiseen loputtoman tuntuisessa ruuhkassa.

Autot eivät täällä kulje aina omilla kaistoillaan vain usein vähän miten sattuu, sikin sokin. Ja sekamelskan keskellä liikennevaloissa kaupataan mattoja, viinirypäleitä, vesipulloja, pyyhkeitä, nenäliinoja, keittiöveitsia, peilejä, saippuaa, leluautoja- ja helikoptereita, kaikkea. Eräänä erityisen ruuhkaisena päivänä näin eräässä kaupungin vilkkaimmista risteyksistä autojen keskellä miehen, joka kauppasi kokopitkää hattutelinettä. Kaksi muuta miestä, jotka samaan aikaan hekin puikkelehtivat autojen lomassa, myivät puolestaan komeita virveleitä.

Saman vilkkaasti liikennöidyn risteyksen toisella puolen kulkee autojen välissä usein mies, joka myy piiskoja. Hänellä on aina kädessään kaksi lyhyttä ja yksi pitkä piiska. Arvaan, että ne ovat aaseja varten, mutta ihan varma en voi olla. Mietin, missä mies pitää loppua piiskavarastoaan; liikenteenjakajan keskellä vai jossakin tiensivussa? Kuinka monta hän saa myydyksi päivässä? Kuluuko välillä päivä- tai viikkokausia niin, ettei kukaan halua ostaa piiskaa?

Taas kerran ruuhkassa Afrikka-kadulla. Maalinroiskeet vuokra-auton ikkunassa lisäävät oman viivansa komeaan mainostauluun.


Täällä kulkee autojen, bussien, rikshojen ja moottoripyörien keskellä tosiaan myös aaseja kärryineen, joskus hevosiakin. Aaseja on kaikennäköisiä. Huomaan pitäväni eniten harmaista aaseista. Enemmän näkee kuitenkin valkoisia. Kameleita en ole vielä itse nähnyt, mutta mies näki niitä viimeviikkoisella työmatkallaan montakin.

Monena viime päivänä minusta on tuntunut, että painan eteenpäin kirjaimellisesti viimeisillä voimillani. On kuuma, olen uupunut, en meinaa jaksaa. Mutta sitten havahdun siihen, että istun ilmastoidussa autossa autonkuljettajan kyyditettävänä. Joka puolella ympärilläni ihmiset kulkevat määrätietoisina pitkin pölyisiä kuumia katuja, odottavat bussia tai muuta kyytiä kadun varsilla täydessä auringonpaahteessa, tai myyvät tunnista ja päivästä toiseen tavaraa keskellä vilkkaita risteyksiä. On totta, että olen väsynyt, mutta olen myös niin etuoikeutettu, ettei sille oikein ole edes sanoja.