tiistai 23. syyskuuta 2014

Arjen yllätyksiä

Juuri kun tunnen asettuneeni tapahtuu jotain joka sekoittaa päivittäisen pakan. Viimeksi minut sai tolaltaan ambulanssi, jonka pillit vinkuen kaarsi ohitsemme liikenteessä. Olemme asuneet sellaisissakin paikoissa, jossa ambulansseja ei juuri ollut eikä näkynyt, eli ambulanssi liikenteessä tuo toisaalta lohtua ja toivoakin. Mutta kun huomasin, että ambulanssin takaosan ikkunat ovat auki eikä siinä siis selkeästi ole lainkaan ilmastointia, henkeni salpautui hetkeksi. Ulkona on lähes neljäkymmentä astetta lämmintä ja ambulanssi kulkee läpi tämän pölyisen ja likaisen kaupungin ikkunat apposen avoinna.

Lasten koulu ja pojan harrastukset antavat toisaalta arkeen rutiineja ja järjestystä, mutta toisaalta tuntuvat myös loputtomiin osoittavan minulle kuinka kaukana olen siitä, että tämä elämä tuntuisi omalta ja toimivalta. Vein sunnuntaina koulun jälkeen menestyksekkäästi koko porukan pojan ratsastustunnille ja huomasin vasta perillä, että saappaat olivat jääneet kotiin. Ilman saappaita ei voi ratsastaa, joten lähdimme aika lailla samantien takaisin kohti kotia. Yhteensä puolitoista tuntia kului sunnuntai-iltapäivänä autossa paahtavassa helteessä jolle vuokra-auton ilmastointi ei ole ollenkaan riittävä vastus. Maanantaina lähetin pojan ajatuksissani kouluun ilman kirjastonkirjoja kirjojenpalautuspäivänä; olemme koko ajan yhden päivän jäljessä pojan pianoharjoituksissa; lukuläksystäkin jäi osa eilen illalla tekemättä. Ihmettelen miten työssäkäyvät vanhemmat ehtivät ja muistavat hoitaa kaikki kouluun liittyvät juoksevat asiat.

Eilen aamuna juhlittiin koululla oppilaskunnan monikulttuurisuutta kauniissa juhlassa, josta ehkä toiste lisää vähän enemmän. Huomenaamulla lapset puolestaan keräävät uimalla rahaa hyväntekeväisyyteen. Molempiin tilaisuuksiin on meidät vanhemmat kutsuttu. Minä ehdin tietysti paikalle hyvin, mieskin ehtii kun vähän järjestelee aikatauluaan, mutta silti tuntuu, että tällä viikolla koulu syö suuren osan myös meidän vanhempien ajasta. 

Joka kerta kun tunnen hikikarpaloiden kerääntyvän otsalleni ja valuvan lopulta virtana alas selkää, kun toisessa kainalossa kannan vauvaa samalla kun yritän toisella kädellä hoitaa mitä asiaa milloinkin, kun lapset tappelevat keskenään ja päivää on vielä pitkälti jäljellä, kun koirat haukkuvat ja lapset kiljuvat ja minä yritän laittaa vauvaa nukkumaan - olen uupunut mutta toisaalta myös hyvin tietoinen tilanteiden humoristisesta puolesta. Tämähän se oli mitä tilasin, hoitaa lapset ja koirat itse, tuntea olevani olemassa ja tärkeä, kiireinenkin. Täällä Khartumissa minä oman tieni kulkija saan kaupan päälle hien ja toisten hämmentyneet kysymykset ja katseet.

On vaikea olla itsekin kyseenalaistamatta omia valintojani kun olen koko ajan niin väsynyt ja flunssakin painaa päälle. Miten saada arki toimimaan niin, että se tuntuu hyvältä ja omalta, muttei väsytä minua kuoliaaksi? Siihen ei taida auttaa kuin aika. Kun elämä ei enää jatkuvasti yllätä ambulanssien tai koulun tilaisuuksien muodossa, jää minulle kai enemmän energiaa hoitaa arjen juoksevia asioita.

Kuvia viikon varrelta:

Lasten koululla nostettiin eilen salkoon koulun oppilaiden edustamien 45 kansallisuuden liput. Kuvassa osaa lipuista ei ole vielä ehditty nostaa paikoilleen, mutta Suomen lippu on jo esillä. Poikamme sai juhlassa kunnian edustaa Suomea ja kantaa Suomen lippua.  
Kävimme mukavissa lastenjuhlissa keskellä Khartumia. Taivas oli kauniin sininen ja huomasin läheisen talon katolla koripallotelineen. Meilläkin on talossamme muutamakin kattoterassi.

Lasten koululla on uima-allas, jota me vanhemmatkin saamme käyttää joinain päivinä viikosta. Itse en ole altaaseen vielä ehtinyt, mutta isommat lapset kävivät miehen kanssa lauantaina uimassa. Kampus on kokonaisuudessaan hieno.
Koirille ei ole tosiaan tainnut jäädä matkoista kovin pahoja traumoja kun ne niin tyytyväisinä käyvät lepäämässä kuljetuslaatikoissaan. Kuvassa Skippy Poppyn laatikossa ja Pongo Skippyn laatikossa, Poppy lepäilemässä laatikkojen vieressä. 


4 kommenttia:

  1. Kiva nähdä kuvia sieltä, jotenkin sitä ei osaa edes kuvitella, miltä arkesi näyttää, joten tämä helpottaa mielikuvitusta!
    Voi koiria, ne näyttää kyllä ihan rennoilta koppien vieressä / sisällä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi niin kiva esitellä enemmänkin tätä meidän ympäristöä ja kaupunkia yleensä. Monta kertaa päivässä tulee kuvauksellinen - joko kaunis tai kamala - paikka tai tilanne vastaan mutta ihan kaikkialla en rohkene ottaa puhelinta esiin kuvia ottaakseni ja kameran kanssa en viitsi ulkona liikkua lainkaan. Täytyy vielä vähän tunnustella täällä tunnelmia ennen kuin ihan hahmotan miten ja missä esimerkiksi katukuvaa voi täällä lähteä valokuvaamaan.

      Poista
  2. Oi ihanat rentoutuvat koirat! Minakin olen aika arka kuvaaja edelleen taalla, tiedan etta turkkilaisen ajatusmaailman mukaan siina saattaa olla jotain epailyttavaa joten rapsin usein puolisalaa. Voihan arki, voin kuvitella millaista hulabaloota teilla on toisinaan, uusi koti, uusi maa, uusi koulu..kaikki uutta ja siina pitaisi pitaa monet narut kasissa. Mulle riitti viime viikon stressiksi tytön tarhan aloitus, vasta tanaan taisin olla melkein rennosti suurimman osan aikaa kun tyttö oli siella ja kavin kampaajalla, teki hyvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosiaan vielä arjen edessä polvillani - tuntuu että en hallitse sitä vaan se minua. Tänään oli ensimmäinen päivä kun sain suosiolla pojan kanssa läksyt ja pianoharjoitukset hoidettua ja illallisen tehtyä ja tarjoiltua niin että jäi vielä aikaa tehdä illalla vähän muutakin kuin vain kiirehtiä lapsia nukkumaan. Tarvitsisin itse juuri noita rauhallisia hetkiä päiviin, että ehtisin vähän ladata akkuja; kampaaja kuulostaa tosi hyvältä!

      Kai se rauha tulee tosiaan sitten aikanaan kun elämässä on enemmän tuttuja elementtejä. Yritän olla itselleni armollinen. Mutta aika monta kertaa on viime päivinä täytynyt yrittää selittää lapsille, että äidillä on vähän hermot kireällä uusissa kuvioissa ja että kyllä tämä tästä...

      Poista

Kiitos kommentistasi!