tiistai 16. syyskuuta 2014

Elämänlankoja

Koirat ovat vihdoin matkalla kohti Sudania. Ne matkustivat eilen ensin aamulla autolla Vantaalle, ja sieltä illalla lentokoneella Amsterdamiin. Myöhemmin tänään jatkuu koirien matka lentokoneella Amsterdamista Khartumiin. Koirat kulkevat omaa reittiään rahtikoneilla. Mies puolestaan palasi myöhään yöllä Suomesta Turkin kautta takaisin Sudaniin, että olisi täällä vastassa kun koirat saapuvat. Tänä iltana mies lainaa lava-auton ja käy hakemassa koirat kentältä paikallisen työkaverinsa kanssa. Sitten olemme taas koko lauma koossa saman katon alla. 

Eilen aamulla rohkaisin vihdoin mieleni ja kerroin kotiapulaiselle, että haluan hänen tästä lähtien tulevan vain puolipäiväisesti töihin. Arvostamme suuresti hänen kodinhoitoapuaan ja palkka pysyy lyhentyvästä työpäivästä huolimatta samana. Iltapäiviksi en vain tarvitse enkä halua enää apua. Haluan hoitaa lapset itse, enkä osaa oikein rentoutua kun talossa on oman porukan lisäksi joku muukin. On tietysti vähän hullua kieltäytyä avusta. Ettäkö tosiaan mieluummin haluan viedä lapset mukanani kaikkialle, yrittää hoitaa koiratkin siinä sivussa; ulkoiluttaa koiria vauva kantorepussa, isommat lapset iltapäivät helmoissa pyörien? Mutta niin vain juuri haluan. 

Ei tunnu, että olen olemassa jos en tee juurikaan kotitöitä. Joka päivä pesen siis edelleen astioita, ja nyt kun pesukone ei toimi pesen päivittäin myös käsin pyykkiä. Laitan perheen ruuat ellei mies sitä tee, petaan sängyt, pidän kotia järjestyksessä. Suuren osan kotitöistä hoitaa silti kotiapulainen ja kuljetuspuolesta huolehtii puolestani autonkuljettaja. Paljon olen siis elämästäni ulkoistanut, ja vaikka olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla on auttajia, en taida koskaan ihan tottua siihen, etten tee kaikkea itse. Oli miten oli, monista kodin töistä ja autoilusta voin vielä luistaa mutta lapseni haluan hoitaa itse tai todella tunnen lakkaavani olemasta. 

Suomalaisittain ajatellen olisi kai kotiapulaisen näkökulmasta vain iloinen asia, että työaika vähenee lähes puoleen mutta palkka pysyy samana. Vapautuu aikaa iltapäivisin opiskella tai harrastaa. Mutta en ole ihan varma, näkeekö kotiapulainen tilanteen niin. Minusta tuntuu joka tapauksessa pahalta, että olen vienyt apulaiselta sen osan hänen työstään, joka on varmasti mielekkäämpää kuin siivoaminen. Perheessä jossa hän teki töitä aiemmin molemmat vanhemmat kävivät töissä. Kotiapulainen hoiti selvästi siinä taloudessa siivoamisen lisäksi lähes kaikki muutkin kodin juoksevat asiat: ruuanlaiton, vaatehuollon, lasten läksyjen kuulustelut, reput valmiiksi seuraavaa koulupäivää varten. 

Minulle nuo asiat ovat kuitenkin elämänlankoja. Siksihän olen kotona enkä käy töissä, että haluan olla kyynerpäitäni myöten mukana lasteni elämässä nyt kun he ovat vielä pieniä. Tuntuu pahalta viedä toiselta mielekäs työ, mutta vielä pahemmalta olisi minusta tuntunut jos en saisi elää itselleni mielekästä elämää. Minun paikkani on toistaiseksi kotona ja aikani haluan vielä muutaman vuoden eteenpäin omistaa vain tälle perheelleni. 

Olisi mielestäni suorastaan nurinkurista, jos pyrkisin nyt tarmokkaasti töihin; siihen ei ole taloudellista tarvetta, ja minulla on kotona alle vuoden ikäinen lapsi, ja uudessa maassa ja uudessa koulussa kaksi pientä koululaista, jotka hekin tarvitsevat vielä paljon äidin aikaa ja tukea. Täällä Khartumissa olen kuitenkin näiden valintojeni vuoksi kummajainen. Lähes kaikilla muilla tuntemillani ulkomaalaisilla on kokopäiväinen lastenhoitaja, kävivät he sitten töissä tai eivät. Ja kuten sanottu lähes kaikki ulkomaalaiset käyvät täällä töissä. On yhtäältä hyvin helppoa pitää kiinni näistä omista periaatteistani, koska ne tulevat niin selkärangasta: minusta ei ole luontevaa jättää lapsiani pitkiksi ajoiksi muitten hoitoon, haluan olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon. Mutta toisaalta täytyy oikein keskittyä näissä uusissa oloissa miettimään, miten saada elämä täällä toimimaan niin, että se tuntuu omalta, kun ympäristön toimintatavat ja arvot tuntuvat olevan niin erilaiset kuin omani. 

Uskon, että seuraavat päivät ja viikot tulevat olemaan aikamoista hulinaa, kun opettelemme elämään koirien kanssa täällä uudessa ympäristössä. Mutta toisaalta uskon ja toivon, että nyt kun koko perhe on kohta taas koossa ja olen saanut kotiin rauhoitettua iltapäiväksi aikaa ihan vain perheen kesken, alkaa elämä vähitellen täällä tuntua omemmalta kuin mitä tähän asti. 

15 kommenttia:

  1. Minäkin heti ajattelin, että no tuohan on varmaan kotiapulaiselle vain plussaa, mutta sinäpä sen osasitkin nähdä paljon minua selkeämmin.

    Minusta tuntuu, että en ehkä itsekään osaisi olla, jos talossa olisi vieraita. Kun en osaa olla oikein silloinkaan, vaikka vieraisilla on vain ihan tuttavia. Mielenkiintoisia postauksia olet sieltä laittanut, ja olen tosi iloinen, kun niitä on tullut niin usein viime aikoina.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen näiden ulkomaanvuosien aikana tottunut siihen, että talossa puuhailee osan ajasta joku muukin, mutta mieluiten olen kyllä vain ihan omalla porukalla. Enkä ollenkaan osaa suhtautua siihen, että hoitaisin omia asioitani kotona sillä välin kun joku muu leikittää lapsiani ja hoitaa heidän päivittäisiä tarpeitaan. Tilanne olisi varmasti vähän eri, jos kävisin töissä, mutta tosiaan olen varta vasten kotona pyörittääkseni itse perheen arkea.

      Toivon todella, että tästä tulee hyvä käänne myös kotiapulaisen elämässä, vaikkei se siltä nyt alkuun ehkä hänestä tuntuisikaan.

      Poista
  2. Mielenkiintoista lukea näitä postauksia, turhan harvoin vain ehdin kommentoimaan. myöskään minä en osaa olla, jos talossa on "ulkopuolisia". En osaa olla edes silloin, kun lapsilla on joku kaveri yökylässä... Josta puheenollen: mä en koskaan ole oikein ymmärtänyt tuota yökyläilykulttuuria. Lapsena itse kyllä tykkäsin olla jos jonkinmoisilla leireillä ja retkillä, mutten koskaan saanut nukuttua kenenkään muun kodissa. En saa vieläkään.

    VastaaPoista
  3. Siis äskeisen kommentin kirjoittahan olin minä, Pia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pia kommentista! Lapsena pidin yövieraista ja muistan ihmetelleeni mikseivät vanhempani halunneet kavereitani meille joka viikonloppu yöksi. Nyt ymmärrän täysin heidän tunnelmansa. On vaikea olla täysin oma itsensä kun talossa pyörii ulkopuolisia. Ja on kuitenkin niin tärkeää rentoutumisen ja akkujen lataamisen kannalta, että kotona saa olla oma rento itsensä. Varsinkin nyt täällä vieraassa maassa kun niin monessa uudessa tilanteessa täytyy tarkkaan miettiä miten käyttäytyä.

      Poista
  4. Ihanaa etta koiruudetkin saadaan kotiin! Ja tuo on niin totta. Vaikka joistain asioista minakin mielellani luopuisin (esim se siivoaminen) niin lastenhoito ja koiran ulkoiluttaminen sateessakin on niita juttuja joita en haluaisi etta joku tekee puolestani. Tuleehan niita tarpeita lastenvahdeillekin jos itsella on menoa mutta sitten etsitaan se paikka minne lapsi voidaan kuskata tai joku tulla kotiin heita katsomaan.
    On muuten varmaankin vaikeeta uudessa ymparistossa ja kulttuurissa esittaa asia kotiapulaiselle, kun ei tieda etta loukkaako hanta vai ei tallaisessa tilanteessa. On hienoa etta pystyy miettimaan myos asioita toisen nakokulmasta on se sitten tyonantaja tai tyontekija. Toivon etta hanella on myos ymmarrysta sinulle ja miten sina naet asian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin toivon, että kotiapulainen ymmärtää asian myös minun näkökulmastani, jos ei heti niin ainakin ennen pitkää. Joka tapauksessa inhimillinen puoleni tuli asiaa esittäessäni selkeästi esiin - ihan nimittäin liikutuin kun yritin selittää miten tärkeää minulle on hoitaa itse lapsiani...

      Ei enää kauaa siihen, että koirien koneen pitäisi laskeutua. Jännittää!

      Poista
  5. Voi kun kiva, etta koiruudet kotiutuvat pian! Tyttö lahti tanaan puolipaiva tarhaan, glumps mutta hienosti meni eka paiva vaikkei ihan ilman muutamia kyyneleita, siita se lahtee. Minulle tytön kanssa 3 v kotona on ollut minun työta, panostamista tyttöön ja kotiin, nyt hiljalleen yritan siirtya kohti töiden ajattelua ja ulkoistaa osan asioista muille mutta kylla minakin haluan hoitaa pitkalti paajutut kotona itse, ruuan, pyykit, tytön ja mahdolliset tulevat kotielaimet, jos menen töihin niin sitten apu on tarpeen mutta pieni kiire ja vasymys on kivaa, niinhan sita tuntee olevansa tarkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltä minustakin juuri tuntuu, että elämä lopulta muodostuu juuri niistä hetkistä kun yritän samaan aikaan pakata lasten uikkareita uimatuntia varten ja ehtiä itse juomaan aamukahvia ja toisella kädellä vielä tarjoamaan vauvalle aamiaista.

      Enkä oikein tiedä mikä on se tehtävä tai asia jonka hoitamiseen minä vapautuisin jos en olisi omien lasteni kanssa; paljon olen sitä miettinyt viime viikkoina, että miten ihmeessä minulla yleensä voisi olla lapsilleni hoitaja itseni lisäksi - miksi? Voisin kai lukea kirjoja tai tehdä ompelutöitä, urheilla ja harrastaa, olla kiireetön. Mutta kun en pelkää kiirettä vaan haluan juuri täyttää päiväni tällä ihan tavallisella tekemisellä. Täällä minun ei annettaisi tehdä juuri mitään, omanlaistaan kunnioitusta sekin että kaikki auttavat kassien kanssa ja niin edelleen. Mutta toivon voivani vähitellen näyttää kuinka osaan tehdä ihan näitä tavallisia arjen asioita ihan hyvin, enkä ole niitten hoitamiseen mitenkään liian fiini, kaikkea muuta. Ehkäpä se alkaa hissukseen lähipiirille täällä ainakin valjeta.

      Teillä on ollut iso päivä tänään! Siitä se lähtee ja vähän kerrallaan tulee kaikille asianosaisille arkipäiväisemmäksi. Minulle ovat olleet molempien lasten kohdalla nuo ensimmäiset päivät täynnä tunteita, arvatenkin myös sitten kun pienimmän aika on aloittaa koulutiensä. Olette siis ajatuksissa, voin vähän arvailla tunnelmia! Hyvä, että alku oli hyvä.

      Poista
  6. Mä niin ymmärrän sua :) Meillähän oli vähän samantyyppinen tilanne Emilian kanssa, saatiin hoitaja 24/7 mutta pidettiin häntä mahdollisimman vähän. Se on jotenkin tosi outoa kun omassa kodissa on vieras ihminen. Ei sitä osaa olla ihan rentona vaikka pitäisi pystyä olemaan. Ainakaan minä en pystynyt. Ja kuinka kurjalta se oikeasti tuntui kun vieras ihminen hoitaa omaa lasta siinä silmien edessä... Vaikka meilläkin se oli pakon sanelema juttu. Mutta hieno ja kunnioitettava päätös sulta :)
    Ja eiköhän sulla ole ihan tarpeeksi hommia kotonakin -töitä ehtii tehdä lopunikänsä, lapset ovat pieniä vain kerran. Musta on hienoa kun haluat olla kotona toisten kummasteluista huolimatta. Juuri nyt lapset ja koirat ja koti tarvitsevat sinua eniten tässä maailmassa, työelämä sitten myöhemmin (tosin mä olen edelleen sitä mieltä että nämä sun blogitekstit olisivat ihan huippuja kolumneja lehtiin :) ).

    Ihanaa kun koiratkin ovat kohta kotona -mahtaa lapsetkin olla innoissaan kun näkevät tutut karvakaverit pitkästä aikaa :) Jälleen näkeminen on varmasti riemukas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari <3 Uskon, että ymmärrät hyvin todellakin miltä tuntuu kun vieras ihminen pyörii talossa. Vaikka on hyvällä asialla, auttamassa, niin se tuntuu vaan hankalalta ja jotenkin väärältä.

      Täällä jännätään nyt koirien saapumista. Lapset sentään nukkuu mutta mä päivystän täällä. C on kentällä ja siellä on kuulemma hyvin sekavaa - ei mikään yllätys sinänsä... Taitaa mennä vielä myöhään. Mä nyt kuitenkin jo laitoin koirille vettä odottamaan, melkein siis jo uskon, että tulossa ne ovat sieltä, niin uskomattomalta kuin se toisaalta tuntuukin.

      Poista
  7. Hyvää pohdintaa taas kerran; olen huomannut, että suomalaisten tapa "tehdä itse kaikki" eikä hyödyntää kotiapulaista on monille suuri ihmetyksen aihe; itse en myöskään aikaisemmin suostunut ottamaan kotiapulaista (koska olin kotona (ja lapseton), ehdin kyllä itse tehdä kaiken ja halusinkin, että päivissä oli enemmän "sisältöä" ja rutiinia). Ja ehdottomasti kannustan sinua pitämään oman pääsi, tekemään omalla tyylilläsi; vain niin pääset elämään omannäköistä elämää uudessa paikassa. Kukas sen tietää, miten tyytyväinen kotiapulainen on muutokseen, ehkä hän ei vaan osaa iloita siitä sinun nähden tai ei koe sitä soveliaaksi... :D Korealaisilla on hieman samantapainen lähestyminen asiaan: kun puhuimme suomalaisten pitkistä kesälomista, korealaiset totesivat, etteivät voi olla neljää viikkoa lomalla; sehän tarkoittaa, ettei heidän työnsä ole merkityksellistä tai tärkeää, jos sieltä on mahdollista olla pois niin pitkään! Eli kyllä ne vaan on niin erilaiset katsantotavat eri kulttuureissa.

    Ihanaa, että koiruudet pääsevät omiensa joukkoon ja olette taas koko lauma koossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on suomalaisuutta tosiaan varmastikin, meillä ei olla totuttu kotiapuun ja sitä on siksi vaikeaa ja outoa ottaa vastaan. Enkä tosiaan tiedä mitä tekee sellainen ihminen jonka kotia hoitaa kotiapulainen ja lapsia lastenhoitaja, mutta joka itse ei käy töissä. Vaikka pidänkin kovasti kahvittelusta ja muusta hummailusta en jaksaisi pitemmän päälle niillä päiviäni täyttää.

      Tuntuu toisaalta hassulta elää tätä omaa elämääni näissä olosuhteissa koska osaan hyvin kuvitella miltä se paikallisten ja muitten ulkomaalaistenkin silmin katsottuna näyttää... Tänään on jo ennen puolta päivää riittänyt kiirettä ja tekemistä siinä määrin, että kohta on minunkin kiintiöni kyllä vähäksi aikaa täynnä :) Koirat ovat onnellisesti kotona mutta sopeutuminen uusiin oloihin ei ole ihan helppoa ja minun täytyy selvästi vielä miettiä miten arki koirien kanssa täällä saumattomasti järjestyy. Mutta on hyvä olla kiireinen! Ei jää aikaa ikävöidä muualle tai liikaa miettiä yhtään mitään.

      Minä luulen, että täälläkin niin kuin Koreassa on työnteko tärkeämpää kuin lomailu. Suuren köyhyyden ja työttömyyden maassa on työpaikka tärkeä asia. Autonkuljettaja haluaisi pitää viikossa vain yhden vapaapäivän. Me emme kuitenkaan häntä viikonloppuisin tarvitse. Joka sunnuntai-aamu hän harmittelee viikonlopun olleen liian pitkä ja tylsä. Myös kotiapulaiselle uskon pitkän päivän olleen itsessään tärkeä asia ja olen pahoillani, jos lyhyempi päivä häntä siitä kulmasta masentaa. Meille kaikille on merkityksellistä tuntea itsemme tarvituksi, mitä suuremman osan päivästä ja viikosta sen parempi. Mutta toivon, että häneltä vapautui nyt aikaa muille häntä tarvitseville ja että vapaa-aika tosiaan olisi hänelle kuitenkin ennen pitkää ja ennen kaikkea iloinen asia.

      Poista
  8. Ensinnäkin kiitos mielenkiintoisesta blogista. On mukava kun jaat arkesi ( siellä kaukana ) meidän lukijoiden kanssa, tuot tutummaksi, ainakin minulle, tuiki tuntemattoman Sudanin maan.
    Ymmärrän täysin , että haluat olla lastesi kanssa ja hienoa, että sinulla on siihen mahdollisuus.
    Mutta harva tulee miettineeksi kuinka on arjen luksusta, kun saa päättää ottaako hoitajan/siivoojan/apulaisen kotiinsa. On vähemmistö, millä tätä luksusta ei ole. Esim. liikuntarajoitteiset. Monenlaista hoitajaa ja avustajaa pyörii heidän kotonaan, useasti montakin tuntia päivässä ja jos on perheellinen , on perheen tähän sopeuduttava. Mutta toisaalta, eikö ihminen ole sopeutuvainen kun tarve vaatii!
    Miisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Miisa ajatuksia herättävästä kommentista! Blogissani käsittelen tosiaan asioita aika lailla vain omasta näkökulmastani, eikä siitäkään tule aina kaikkea sanotuksi. Olen tällä viikolla toisaalla päivitellytkin sitä kuinka omastakin mielestäni ongelmani ovat aika absurdeja: taloni on liian suuri ja minulla on liian paljon apujoukkoja :) On totisesti luksusta voida valittaa siitä, että kotiapulainen tekee liian pitkää päivää! Ja luksusta myös se, että voi järjestää kotiapulaisen työpäivän sopivan mittaiseksi. Minulla on elämässä lopulta kaikki aivan erinomaisen hyvin ja yritän kyllä napinoistani huolimatta pitää sen mielessä.

      Ja kyllä on ihmeellistä tosiaan miten sitä lopulta sopeutuu melkein mihin tahansa. Se onkin varmaan se lause jota täällä blogissa olen eniten toistanut: kaikkeen tottuu!

      Poista

Kiitos kommentistasi!