keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Hölmö muukalainen

Kun muuttaa uuteen maahan ei mitenkään voi edellyttää, että uusi ympäristö kaikkinensa sopeutuu tulijaan, vaan on yritettävä ymmärtää kuinka itse asettua uuteen ympäristöön. Meidän on mieheni työn vuoksi joustettava vielä enemmän ja paremmin kuin monen muun; olemme täällä kutsuttuina vieraina ja edustamme toisaalta samalla koko Eurooppaa. On oltava ihmisiksi ja vieläkin enemmän. Mutta aina en jaksaisi olla se joka joustaa ja kunnioittaa ja ymmärtää. 

Minua harmittaa kun vieraat ihmiset nappaavat vauvani sylistäni ja lupaa kysymättä antavat eteenpäin vielä kaverinsakin syliin, ottavat valokuvia ja antavat suukkoja. Onneksi vauva on sosiaalinen ja mielellään huomion keskipiste. Mutta minulle hän on kuitenkin edelleen ennen kaikkea osa minua, pieni vauvani jonka paikka on lähelläni. Vaikka hymyilen ja ihastelen vauvaa vieraitten sylissä, lasken kuitenkin ennen kaikkea mielessäni minuutteja siihen, että saan hänet taas takaisin omaan syliini.

Kaikki miehet eivät täällä tervehdi tai edes huomioi minua vaikka itse heitä tervehtisinkin. Tilanteissa, joissa tervehtiminen on kohteliasta, väliaikaisen asumuksen rappukäytävässä tai kaupan kapeassa portaikossa, tervehdin vastaantulijoita, joista osa puolestaan käyttäytyy niin kuin minua ei olisi olemassa. Perässäni tai edelläni kulkevaa miestäni kuitenkin tervehditään. Tiesin kyllä odottaa, että minusta tulee täällä osin näkymätön, ja on siinä oma viehätyksensäkin, että olen monessa tilanteessa ihan toisarvoinen; saan olla omassa rauhassani. Mutta kyllä se silti välillä ärsyttää. Toissapäivänä olin ehtinyt jo kasata ostokseni kaupan tiskille kun nuori mies paukkasi ohitseni ja pudotti omat ostoksensa omieni edelle. Hänellä oli vain juoma ja sipsipussi, olisin voinut hänet ihan suosiolla päästääkin ohitseni, mutta hän ei kysynyt vaan meni vain. Samaan aikaan ihan vieressä oli vapaa kassa, jossa ei olisi tarvinnut etuilla lainkaan. 

Muutama päivä sitten eräs mies kätteli innokkaasti miestäni mutta ei toisaalta ottanut minun ojentamaani kättä vastaan. Viime viikolla eräs nainen ojensi niin minulle kuin autonkuljettajallenikin ranteensa käteltäväksi käden sijaan. Nämä kättelynvälttelyt saattavat olla omalla tavallaan kohteliaisuutta, mutta minulle tilanteista jää hankala olo. En tiedä tulisiko minun osata jotenkin nähdä ihmisistä päällepäin ketä kätellä ja ketä ei. Tekisi mieleni olla tarjoamatta omaa kättäni lainkaan, mutta se olisi toisaalta monessa tilanteessa epäkohteliasta. Niinpä minun on kai kerta toisensa jälkeen tunnettava itseni typeräksi kun ojennan käteni ja sitä ei otetakaan vastaan. 

Suomessa pauhataan, että maahanmuuttajien täytyy omaksua suomalainen kulttuuri ja elämäntapa. Mutta niin vaan täytyy myös meidän muualle muuttavien joustaa ja opetella olemaan. Niiden, jotka kovimpaan ääneen huutelevat maahanmuuttajien sopeutumisen perään tekisi hyvää käydä asumassa jonkun kuukauden verran ihan toisenlaisessa kulttuurissa. Muukalaisena on usein hyvin vaikea ymmärtää uuden ympäristön tapoja ja sääntöjä, jotka ovat toisaalta paikallisille arkipäivää. Hyvin paljon on minulle täällä vielä epäselvää. Poika opettelee viheltämään ja jouduin sanomaan hänelle ostoskeskuksen käytävällä, että on parempi kun harjoittelee vain kotona, koska en tiedä onko viheltäminen täällä huono tapa vai ei. Sen tiedän, että vasemmalla kädellä ei pitäisi kenellekään täällä ojentaa mitään. Mutta niin vaan taas unohdin senkin kun istuin pari päivää sitten autonkuljettajan vieressä etupenkillä ja annoin hänelle bensarahoja joilla maksaa autonikkunan vieressä seisovalle bensa-aseman työntekijälle. Vasen käteni oli autonkuljettajaa lähinnä, oikea käsi kaukana. 

Monta kertaa päivässä hämmennyn ja ihmettelen, olen päästäni pyörällä ja vähän hukassa. Vaikutan monesti kotiapulaiseemme verrattuna vähän pöhköltä, ja autonkuljettajakin taitaa itsekseen pyöritellä välillä silmiään rouvan toimille. En puhu paikallista kieltä, en tiedä missä talon vesipumput sijaitsevat, mistä hankkia mitäkin, en edes mitä täältä yleensä kaupasta löytyy. Jotenkin täytyy kuitenkin osata olla työnantaja tilanteessa jossa en monestikaan ollenkaan tiedä miten oikeasti olisi paras toimia. 

Olen väsynyt elämään keskellä muuttoa ja muutosta. Muuttolaatikoita on vielä purkamatta kymmenkunta, mutta arvaan, ettei tämän minun asettumiseni tule riippumaan muuttolaatikoista, vaan vielä kauan senkin jälkeen kun kaikille tavaroille on löytynyt oma paikkansa minä haen vielä omaani. Autonkuljettajan mielestä minun tulisi oppia arabiaa mitä pikimmin. Numerot nollasta yhdeksään olenkin jo oppinut, niillä kai saan tehtyä kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät. Se tosin on jäänyt vielä epäselväksi luetaanko numeroitakin oikealta vasemmalle vai päinvastoin? Poika on koulussa oppinut kirjoittamaan nimensä arabiaksi. Minulle ovat kirjaimet toistaiseksi vielä ihan vieraita enkä oikein jaksa uskoa, että ehtisin edes muutamassa vuodessa oppia kovin paljon arabiaa, niin vaikealta kieli tuntuu. Täytyy siis jotenkin opetella asettumaan uuteen kulttuuriin ja ympäristöön, ja samalla yrittää sopeutua siihen tosiasiaan, että todennäköisesti tulen tuntemaan oloni täällä aina vähän hölmöksi muukalaiseksi. 

26 kommenttia:

  1. En tiedä Sudanista juuri mitään, mutta monet noista kättelytavoista kuulostavat tutuilta Senegalista, jossa olen asunut pitkään. Esimerkiksi se, että mies ei kättele naista, kuuluu tiettyjen suuntausten edustamaan muslimikulttuuriin ja toki se siinä tilanteessa hätkähdyttää ja joskus vähän kuohahduttaakin. Mutta kun ajattelee siitä vaan niin, että tämä kuuluu näiden ihmisten kulttuuriin ja se ei ole itseltäni pois, niin kyllä sen kestää. Ja tuo ranteen ojentaminen, ainakin Senegalissa, usein ei tarkoita varsinaisesti mitään vaan saattaa olla ihan käytännön syistä esim. henkilö, jonka käsi on likainen saattaa käden sijaan tarjota rannetta tai käsivartta tervehdittäväksi, koska ei halua että toisen käsi tulee likaiseksi.

    Olisi varmasti helpottavaa, jos esim. kotiapulaisen tai jonkun muun kanssa keskustelisit kulttuurieroista ja paikallisista tavoista. Saisit uusia näkemyksiä ja vastauksia kysymyksiisi. Mitä enemmän tieto lisääntyy ja ymmärrys paikallisista oloista lisääntyy, sitä helpommalta olo tuntuu. Sen tiedän kokemuksesta. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ymmärsin, että ranteen ojentaminen voi olla vain osoitus omasta likaisesta kädestä, eikä miehen kättelynvälttäminen liittynyt minuun erityisesti vaan hänen omaan uskontoonsa, mutta vähän vaivautunut olo noista tilanteista silti jäi. Toivon mukaan ennen pitkää löytyy sopiva ihminen avaamaan paikallisia tapoja minulle. Kotiapulainen se ei kuitenkaan taida olla - minusta tuntuu, että on tarpeeksi hankalaa yrittää olla täällä oudoissa oloissa jonkinlainen auktoriteetti ilman että kotiapulainen alkaisi vielä opettaa minulle maan tapoja.

      Oli miten oli, tänään en itse asiassa jaksaisi ymmärtää ympäröivästä kulttuurista yhtään mitään vaan oikeastaan haluaisin, että kaikki ne vastaantulijat täällä jotka eivät ollenkaan voi joustaa omasta kulttuuristaan tai uskonnostaan sen vertaa, että edes selittäisivät mikseivät esimerkiksi anna minulle kättä, tai jotka eivät ollenkaan huomioi olemassaoloani, näkisivät sen vaivan, että omasta puolestaan kysyisivät minulta kuka olen ja mistä olen kotoisin, mikä minun kulttuurini on ja mitä se minulle merkitsee. On väsyttävää päivästä toiseen ymmärtää ja omaksua ja hyväksyä; kaipaan tänään ympäristön ymmärrystä ja kiinnostusta minua kohtaan. Mutta kyllä tämä taas tästä. Olen onneksi tutustunut täällä myös moniin mukaviin ja hyviin ihmisiin ja tunnelmat ovat kuitenkin jo paljon nousseet ihan ensimmäisistä viikoista.

      Kiitos tsempeistä!

      Poista
  2. Oikein hyvin kirjoitettu ja sanottu, niin sitä vaan ymmärtää monia erikoisuuksia ja muiden tilanteita vasta kun on itse vastaavassa tilanteessa. Kuten juuri tuo "maassa maan tavalla". On tosi mielenkiintoista seurata teidän sopeutumista uuteen ympäristöön, kyllä se siitä pikkuhiljaa. Täytyy vaan olla kärsivällinen ja antaa itselleen aikaa opetella uusia asioita.

    P.S. Arabiaksi numerot luetaan tosiaan vasemmalta oikealle kuten meillä, vaikka tekstiä luetaan oikealta vasemmalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Noin olin itsekin nuo numerot lukenut mutta jäin ihmettelemään sitä logiikkaa, että kirjaimet kulkevat yhteen suuntaan ja numerot taas toiseen.

      Voin kuvitella, että yhtä oudolta tuntuisi sudanilaisesta Suomessa kuin minusta ajoittain täällä. Sympatiani ovat toki ennenkin olleet Suomessa maahanmuuttajien puolella mutta nyt osaan vielä paremmin asettua heidän paikalleen. Ja minulla ei kuitenkaan ole tämän asettumiseni lisäksi käsiteltävänä traumaattista lähtöä kotimaastani tai mitään muutakaan suurta surua tai onnettomuutta. Voin vain kuvitella miten vaikeita ovat ensimmäiset viikot uudessa maassa kun sinne on joutunut lähtemään pakon edessä.

      Poista
    2. Olen miettinyt aivan samaa. Olen jopa työskennellyt maahanmuuttajien kanssa Suomessa ja nyt tuntuu, etten koskaan oikeasti ymmärtänyt heidän todellisuuttaan.

      Kun on itse käynyt jossain muualla, on nähnyt esimerkiksi sen, kuinka vaikeaa on päästä osaksi uutta yhteisöä uudessa maassa - tai saada ylipäänsä mitään kontakteja paikallisväestöön. Mahdollinen kielimuuri on toki yksi asia, tavat toinen. Ja vielä kun oma kulttuurinen ymmärrys on puutteellista, asioiden historialliset yhteydet puuttuvat ja arvot ovat ainakin osittain toisenlaiset, niin jo ihan vain rupatteluun ryhtyminen toisen äidin kanssa koulun pihalla tuntuu vaatimuksineen avaruuskävelyltä. Eihän voi avata keskustelua edes päivän lehdestä tietämättä, mihin muurahaispesään sohaisee! :)

      Mutta vähitellen uudesta ja oudosta tulee tuttua ja normaalia.

      Poista
    3. Olen tuntenut itseni samalla tavalla täysin muukalaiseksi lomamatkalla Kaakkois-Aasiaan - sielläkin oli vastassa niin paljon vierasta ja erilaista ja ennen kaikkea paljon vierailta tuntuvia sääntöjä. Ja toisaalta aika vaikealta on tuntunut myös joka kerta asettuminen Yhdysvaltoihin. Siellä arkeen tuntuu kuuluvan paljon kirjoittamattomia sääntöjä - jos ei osaa toimia amerikkalaisittain oikein on vaihtoehtoisesti joko näkymätön tai sitten toisaalta pistää kaikkien silmään outoudessaan.

      Helpointa on kielihaasteista huolimatta ollut asettua monikulttuuriseen Brysseliin jossa tuntuu kulttuurisia kirjoittamattomia sääntöjä olevan niin paljon, että kaikki voivat lopulta rauhassa toimia niin kuin parhaaksi näkevät. Ja toisaalta Belizeen joka on kaikkinensa hyvin hyväksyvä ja helppo maa. Vaikeaa onkin tänne asettumisessa varmasti sekin, että tulen juuri tutusta ja helposta Belizestä. Belizeen verrattuna kaikkialla on vähän hankalaa.

      Mutta kyllä tämä hankaluus on mielenkiintoista ja tervetulluttakin. Tuntuu siltä, että nämä ovat asioita joita minun on hyvä oppia: ei niinkään arabia tai kulttuurinormit Sudanissa kuin muun muassa ulkopuolisuudentunteen ymmärtäminen ja empatia.

      Poista
  3. Voin vain kuvitella olotilaasi. Ilmeisesti Sudanissa heidän kultuurinsa ja islamin uskonnon eri suuntauksen tuomat vaihtelut luovat sitä tervehtimisen tai tervehtimättä jättämisen kultuuria. Se miten sen oppii ymmärtämään on mulle aivan outo asia. Egyptissä matkustaessani huomasin, että en ollenkaan ymmärrä tätä tervehtimistä. Ymmärrän, että joillekin islamin uskoisille naisten kättely tai tervehtimiminen ei sovi ollenkaan, mutta sitten seuraavassa käänteessä hyvinkin harras uskovainen saatoi tervehtiä jopa kaksin käsin.

    Se arabian oppiminen varmaan helpottaa ja mikäli uskon erästä tuttavaani, joka aikoinaan työskenteli Pakistanissa, niin arabian kieli on helppo oppia, kun vaan oppii kirjaimet. Samoin muistan, että kun reilu kymmenen vuotta sitten olimme matkoilla Abu Dhabissa, niin siellä opas sanoi, että arabia on yllättävän helppo oppia.

    Tsemppiä sinulle. Mä luulen, että kun saat muuttolaatikot purettua, niin on paljon helpompaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin jotenkin hankalaa kun täällä on niin monenlaista: sellaisia ihmisiä joille olen kuin ilmaa, toisia jotka suhtautuvat minuun hyvin lämpimästi, niitä joitten elämää uskonto johdattaa ja niitä jotka eivät ole juuri ollenkaan uskonnollisia. Niinhän se on tietysti kaikkialla, Suomestakin löytyy niin hartaita kristittyjä kuin ateisteja ja kaikkea siltä väliltä. Hankalaa täällä onkin ehkä se, että tuo tervehtiminen tulee vastaan päivittäin ja tuntuu olevan vahvasti sidottu näihin erilaisiin tapoihin olla sudanilainen. Olisi tavallaan helpompaa jos olisin johdonmukaisesti näkymätön tai en ollenkaan kättelisi ketään, mutta että tilanteesta toiseen täytyy yrittää lukea ruuminkieltä ja muita merkkejä ja niisyä yrittää päätellä tervehtiäkö vai ei ja miten... Se vähän väsyttää.

      Meiltä puuttuu talosta kaappitilaa joten ihan kaikkea ei päästä purkamaan ennen kuin saadaan kaapit teetettyä. Toivotaan niin, että kun laatikot on kaikki purettu ja rutiinit hallussa elämä tuntuu omemmalta!

      Poista
  4. Tsemppiä Kata! Ei mahda ole helppoa olla ulkopuolinen täysin vieraassa paikassa sekä kulttuurissa. Paljon pitkää pinnaa ja ymmärrystä tulet varmasti tarvitsemaan. Vaan maassa maan tavalla, näinhän se mennee.

    Ja kyllä olisi minunkin vaikea antaa vauvaa jatkuvasti vieraisiin käsiin, vieraiden suukoteltavaksi... Onneksi vauvaa itseään ei haittaa... Meidän vauva se taitaisi olla ihan toisenlainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Turnip!

      On hyvä, että vauva on (toistaiseksi ainakin) niin sosiaalinen, että jaksaa ja haluaa ottaa huomionosoitukset vastaan! Tosin on hänelläkin rajansa: tänään tyttönen ei ole halunnut mennä oikein kenenkään luo ja on vain tarrannut minuun. Sitä eivät taida kaikki innostuneet sylittelijät ymmärtää, että liian monta vierasta syliä tarkoittaa tarrautuvampaa vauvaa - on jo ihan tarpeeksi että yksi vieras ottaa syliin mutta että vauvaa kuljetetaan sylistä toiseen... Se ärsyttää minua ja tuntuu pitemmän päälle hermostuttavan myös vauvaa. Ehkäpä alan pitää tiukempaa linjaa tästä eteenpäin vaikka se varmaan joitain paikallisia suututtaakin.

      Kyllä täällä onneksi hyviäkin hetkiä on ja mukaviakin kohtaamisia, mutta paljon uutta omaksuttavaa ja välillä tekisi mieli pitää kaikesta lomaa. Ehkä nyt viikonloppuna kun olen yksin kotona lasten kanssa teemme vain tuttuja juttuja emmekä asennoidu ulkomaailmaan hetkeen ollenkaan :)

      Poista
  5. Kiitos tästä postauksesta. Se oli jotenkin niin aito ja koskettava. Olen joskus miettinyt, että ehdottomasti vaikeinta olisi muuttaa johonkin arabiankieliseen maahan (tiedän, yleistystä), kun kielikin toimii niin eri tavalla kuin ne kielet, joita itse osaa. Pitäisi jotenkin opetella ajattelemaankin uudella tavalla, kun sitä kautta sitten ymmärtää paikallisia. Ja ennen kuin osaa kieltä, niin jotenkin pitäisi ymmärtää oman kielen kautta paikallista kulttuuria, jossa voi olla aivan oudolta tuntuvia tapoja.

    Vauvan suhteen olen itsekin ollut tuollainen, että en mielelläni anna vieraille syliin, mutta TODELLA harvoin niin on täällä Suomessa käynytkään. Ehkä tilanne jäi silti mieleen, kun se oli minusta epämiellyttävä.

    Vaikka miten yrittää ymmärtää, niin on vain niin vaikea käsittää, että naiset eivät todellakaan ole tasa-arvoisia monessakaan maassa, vaan enemmänkin ilmaa. Ja onhan se niin, että vaikka ymmärtää sen, niin eihän sitä silti tarvitse hyväksyä. Luulen, että moni kuitenkin hyväksyy, sillä on vain mahdotonta taistella kokonaista kulttuuria vastaan ja mennä helpoimman kautta. Myönteisenä puolena täytyy muistaa, että nämä miehet voivat olla kotona oikein hyviä aviomiehiä ja isiä, mutta eivät vain pidä vieraiden naisten kättelemistä tarpeellisena. Ärsyttäähän se.

    Vaikka koetkin olevasi etuoikeutettu, sillä sinulla on asiat hyvin, niin ei se tee sinun tunteistasi yhtään vähempiarvoisia. Kyllä sinäkin saat tuntea epävarmuutta ja heikkoutta, vaikka elintasosi on parempi kuin paikallisilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Sudanissa on onneksi arabian rinnalla käytössä jossain määrin myös englanti mikä auttaa avaamaan maata vähän tällaiselle uudelle tulijalle kuin minä. Mutta kyllä asemamaan valtakielen osaaminen on sopeutumisen kannalta kaikkialla tärkeää, ja englanti ei täällä lopulta riitä kovin pitkälle. En vain tiedä miten ja missä välissä opettelen muuta kuin ihan arabian alkeet kun jo nyt tuntuu, etteivät päivän tunnit riitä - ja koirat eivät edes vielä ole täällä.

      Muutoksen suhtautumisessa naisiin täytynee lähteä sudanilaisista itsestään. Ja paljonhan täällä on myös onneksi kyllä luontevaa suhtautumista ihmisiin ihmisinä, paljon hyvää hankalan rinnalla. Minä suhtaudun toisaalta nöyrän kunnioittavasti maan tapoihin ja toisaalta ne osin ärsyttävät minua. Tämä ristiriita se varmaan niin väsyttääkin ja on toisaalta jotain jonka kanssa täytyy vain oppia elämään.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  6. Niinkin erilainen kulttuuri, joka kasittaakseni Sudanissa on, tuottaa varmasti kaikenlaisia ajatuksia, niin kuin meidan tavat varmasti sudanilaisen silmin. On varmaan ihan normaalia etta valilla arsyttaa, vasyttaa ja kyllastyttaa, olisi varmaan ihmeellisempaa ellei niin olisi. Muukalaisena olo on raskasta mutta ihan varmasti arki löytaa sinut sieltakin ja viikkoihin alkaa tulla yksi kerrallaan tuttuja juttuja, tuttuja ihmisia ja moni alussa kummastuttanut tapa vaikuttaakin ihan tavalliselta asialta. Paljon voimia uuden keskella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra! Kyllä tämä tästä, nämäkin tunnelmat on kai vain tosiaan käytävä läpi. Ennen kaikkea väsyttää juuri nyt tuo muukalaisena olo. Siitä ei oikein saa otettua lomaa - vaikka ehkä tosiaan nyt viikonloppuna linnoittaudun lasten kanssa kotiin ja pyrimme nauttimaan tutuista jutuista täällä ihan kodin piirissä. Mies on lähdössä nyt parin tunnin päästä vihdoin koiria noutamaan, ne saapuvat ensi viikon alkupuolella. Sekin varmaan vetää omaa oloa tänään vähän vakavaksi: mies oli viime viikolla jo muutaman päivän työmatkalla, nyt vielä vähän pitemmän aikaa poissa koiranhakumatkalla. Ja jännittää tietysti koirienkin saapuminen. Kuinka matka sujuu ja miten koirat tänne asettuvat.

      Poista
  7. Kuulostaa kyllä raskaalta, juuri se, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla ja käyttäytyä, että kulttuurin sisälläkin on niin isoja eroja ihmisiin suhtautumisessa. Ulkopuoliseksi ja hölmöksi itsensä tunteminen on pidemmän päälle tosi väsyttävää ja raivostuttavaa.

    Tää oli hyvä ja tärkeä teksti, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja ymmärryksestä! Tosiaan olisi melkein helpompaa olla täysin näkymätön ja pitää kädet ominaan kuin aina yrittää ymmärtää minkälaisesta tilanteesta ja ihmisestä milloinkin on kyse. Jokainen kohtaaminen on potentiaalinen hämmennyksen ja nolouden hetki! Mutta olen ajatellut nyt olla itse juuri tarjoamatta kättäni ja odottaa hetken jos sitä minulle tarjotaan ensin. Täytyy koittaa miten se toimii.. Jotenkin täytyy löytää joku tapa kulkea päivät pitkät täällä yhtä pystypäin kuin neuvokas kotiapulaisemme, sen sijaan että tunnen jatkuvaa tarvetta pyydellä itseäni anteeksi.

      Poista
  8. Tuttuja tunteita ja fiiliksiä, vaikka me kuitenkin muutettiin vain Euroopan sisällä ja olisi luullut, että kaikki menee suht kivuttomasti. Vaikka olin aiemmin asunut jo monessa maassa, olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en tullut kielitaidoillani toimeen. Alku oli tosi hankalaa ja olin yksin, koska puolisko oli töissä ja huomattavasti enemmän sisällä kaikessa. Ymmärrän hyvin tuskastumisesi, sillä muslimikulttuurikin tuo omat haasteensa juuri naisten aseman suhteen. Ja varsinkin tuo vauva-asia, senkin olen kokenut. Ole vaan rohkeasti itsekäs sen suhteen ja sinä voit hyvin tehdä niin kuin itselle parhaimmalta tuntuu. Ihan kaikessa ei tarvitse tulla vastaan. Ja varmasti monen muuton kautta tiedätkin, että aikaa myöten se helpottaa, oudot jutut ei ihmetytä enää ja asiat arkipäiväistyvät. Ole armollinen itsellesi, vaikka välillä ihan varmasti ottaa päähän. Tsemppiä! Ja toistan itseäni, tosi mielenkiintoista lukea näitä juttuja :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina! Tekee tosi hyvää kuulla, että nämä omat sekavat ajatukset resonoivat muiden mielissä. En ole yksin hämmennykseni kanssa. Vaikka tosiaan kyllä tiedän, että ennen pitkää helpottaa, sitä ei jotenkin kuitenkaan kunnolla pysty muistamaan ja ymmärtämään kun hetki on päällä. Vasta jälkikäteen hahmottaa mitä vaihetta elettiin viimeksi.

      Tänään juuri mietin, että onneksi olemme sentään maassa jossa juuri englanti on toinen käyttökieli, vaikkakin arabiaa harvinaisempi. Vielä vaikeampaa olisi jos täytyisi yrittää tulla toimeen ranskalla - sillähän olen yrittänyt pärjätä Brysselissä asuessani mutta kieli ei oikein koskaan auennut minulle ja sitä myötä paljon myös ympäröivästä kulttuurista jäi aukeamatta. Flaamikuviot toki myös kun en sitä osaa juuri ollenkaan. Englanti on minulle tosi tärkeä ja läheinen kieli, olisin vielä enemmän hukassa jos en voisi sitä näin paljon päivittäin käyttää ja sen kautta edes vähän ymmärtää ympäröivää maata ja kulttuuria.

      Täytyy tosiaan ottaa vauvan suhteen tiukempi linja. Tänään vauva itsekin piti minusta tiukasti kiinni kun kaksi vähän tutumpaa ihmistä ojensi kätensä ottaakseen hänet syliin. Siinä tilanteessa oli helppo sanoa ei, vasten tahtoaan en pientä kenellekään anna. Mutta täytyy rohjeta tuottaa pettymys myös muuten, jos se tuntuu itselle paremmalta. Täytyy löytää sellaiset rajat jonka sisällä minun ja perheeni on hyvä elellä.

      Poista
  9. "Niiden, jotka kovimpaan ääneen huutelevat maahanmuuttajien sopeutumisen perään tekisi hyvää käydä asumassa jonkun kuukauden verran ihan toisenlaisessa kulttuurissa." Tämä. Juuri näin.

    Ahdistavan ja samalla todella mielenkiintoisen kuuloista tuo todellisuus. Tsemppiä muuttolaatikoiden keskelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni tsempeistä ja kommentista!

      Mielenkiintoista on se, ettei täällä oikeastaan kaikesta huolimatta ole kuitenkaan ahdistavaa. Olen oman mukavuusalueeni ulkopuolella monessa mielessä mutta paljon on onneksi silti myös hyvää ja mukavaa. Täytyy yrittää onnistua kuvaamaan niitä myönteisiä asioita enemmän, ettei blogin kautta värity Khartumista ihan väärää kuvaa!

      Poista
  10. Oikein hyva postaus ja osittain hyvinkin tuttua minullekin, kun paikallinen kieli ei todellakaan taivu muutamia sanoja ja sanontoja lukuunottamatta.

    Itsekin jo sita tuolla ylempana sanoit, mutta toistan nyt kuitenkin... itse nimenomaan odottaisin etta joku selkeasti ilmaisee kattelynhalunsa ennenkuin ojentelen itse, ihan vain valttaakseni juuri noita noloja tilanteita. Vauvan suhteen (vaikka itsellani ei lapsia olekaan) ottaisin kylla sen tiukemman linjan enka edes antaisi vieraiden syliin muualla kuin kotona. Aivan sama mitka heidan kulttuuritapansa ovat, vauva on kuitenkin aidilleen sen verran henkilokohtainen "asia".

    Toivottavasti koirat sopeutuvat hyvin! Kylla se siita lahtee sinunkin kohdallasi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna kommentista ja kannustuksesta! Niin se varmaan on paras, että tästä lähin odotan kädenojennusta muilta. Joskus se on vähän hankalaa tosin, jos kohtaan jonkun uuden ihmisen ikäänkuin auktoriteetin asemassa, niin kuin vaikka uuden vartijan - silloin tuntuisi tärkeältä minun ottaa ensimmäinen askel kohti esittäytymistä. Mutta kohtaaminen kerrallaan...

      Vauvan kanssa olen ottanut tänään tiukemman linjan. Tuntuu epäkohteliaalta mutta ei voi mitään!

      Poista
    2. Joissakin kulttuureissahan taitaa olla nimenomaan niin pain, etta se arvoasteikolla alempi aloittaa ensin tervehtimisrituaalit, oli se sitten kattely, kumarrus tai mika lienee. Ylemmalla arvoasteikolla oleva sitten paattaa vastataanko siihen vai ei ja miten - nyokkays, kattely jne. Olisikohan tama mitenkaan vaikuttamassa paikallisten kattelemattomyyteen? Jos nainen on muutenkin alempana asteikolla kuin mies, niin mitapa tuota kattelemaan?

      Uskonto on varmaan osasyyna, mutta kulttuuriahan sekin on isolta osalta kun siihen on kasvanut koko ikansa. Ei tammoinen tavallinen suomalainen nainen aina ymmarra miksi vieraassa maassa jokin tehdaan niinkuin tehdaan... :)

      Veikkaanpa etta kunhan paaset sukeltamaan vahan syvemmalle paikallisiin tapoihin ja kulttuureihin sinulle tulee jossain vaiheessa ahaa-elamys jos toinenkin.

      Olipa vauvan suhteen tiukka linja miten epakohteliasta tahansa, niin aitina olet loppupeleissa vastuussa siita, miten vauvan kanssa toimitaan. Siita on minun mielestani ihan turha muiden rutista ja uskon heidan sen myos ymmartavan. Ainakin suurimman osan.

      Poista
    3. Luulen, että tuo yksi kättelynvälttelytapaus liittyy ennen kaikkea uskontoon. Kyseinen mies on sittemmin ollut seurassani mukava ja puhelias, ei siis mitenkään tunnu väheksyvän minua vaan ei kai vain sitten halua kätellä. Olkoon niin.

      Eilen juttelin uusien ystävien kanssa jotka ovat asuneet täällä pitempään tai joille paikallinen kulttuuri on muuten tutumpi kuin minulle ja sain taas vähän lisää näkemystä ja perspektiiviä. Teki myös hyvää avata vähän sitä kuka minä olen, en mikään juhlallinen madame tai edustusrouva, vaan ihan tavallinen kotiäiti ja entisten kulkukoirien omistaja.

      Ahaa-elämyksiä on varmasti edessä enemmänkin :) Kuukausi Khartumin-aikaa on nyt takana ja vaikka aika tuntuu omalla tavallaan hyvin pitkältä, tunnen toisaalta olevani vasta ihan alussa tässä asettumisessa ja ymmärtämisessä. Nyt alan sentään hahmottaa omia rajojani näissä kuvioissa ja se on jo jotain.

      Poista
  11. Hyvä teksti -voin vain kuvitella kuinka rankkaa on olla koko ajan ikäänkuin tuntosarvet pystyssä että tietäisi mitä milloinkin kuulu tehdä, ketä kätellä, ketä ei, ketä tervehtiä ketä taas ei. Vie varmasti voimia ja energiaa.
    Mun täytyy myöntää että mä itse olin vastaavassa tilanteessa pari vuotta sitten täällä suomessa ja mua otti koko juttu aivoon. Käytiin tapaamassa erästä ulkomaalaista perhettä (en muista minkä maalaisia olivat enkä ole varma tiesinkö etukäteen muutakuin että ovat ulkomaalaisia) sairaalassa antamassa vertaistukea. Menimme huoneeseen, kättelimme äiti ja ojensin isälle käden. Hän käänsi päänsä pois eikä vilkaissutkaan kättäni. Mulla oli niin tyhmä olo etten oikein tiennyt mitä olisin tehnyt. Vaivihkaa tiputin käden sitten viereeni roikkumaan. Tapaaminen itsessään meni ihan hyvin ja uskon että vanhemmat saivat meiltä tietoa ja vertaistukea itselleen. Mutta myöhemmin Markolle totesin että on se hemmetti että me lähdetään heidän pyynnöstään vapaa-ajallamme tapaaman heitä toiseen kaupunkiin ja toinen ei edes viitsi kätellä. Otin sen jotenkin epäkohteliaisuutena minua kohtaan. Asiaa myöhemmin sitten pohdin ja ymmärsin kyllä syyn kättelemättömyyteen enkä enää harmitellut asiaa. Mutta siinä tilanteessa oli kyllä niin tyhmä olo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, että sitä voi hyvin ymmärtää ja hyväksyä toisen uskonnon asettamat rajoitukset tai toimintatavat, mutta siinä tilanteessa silti jotenkin tuntee itsensä typeräksi, niin kuin olisi tehnyt virheen tai jotenkin mokannut. En tiedä miten vastaavista tilanteista voisi tehdä sellaisia, että niistä ei tulisi vaivautunut olo. Jotenkin itse ehkä toivoisin selitystä, sen sijaan, että katse käännetään vain pois, mutta en tiedä auttaisiko sekään sitten lopulta kuitenkaan.

      Poista

Kiitos kommentistasi!