maanantai 8. syyskuuta 2014

Perspektiiviä

Kuluneet päivät ovat yhtä sekamelskaa mielessäni: muuttolaatikoita, aikaisia kouluaamuja, polttavaa aurinkoa, iloa tulevista kauniista huonekaluista ja ruokakaupasta sattumalta löytyneistä gluteenittomista kekseistä, koti-ikävää Belizeen, ärsyyntymistä Khartumin kummallisuuksiin, sähkökatkoja, odottelua, ajelua kaupungin laidasta toiseen loputtoman tuntuisessa ruuhkassa.

Autot eivät täällä kulje aina omilla kaistoillaan vain usein vähän miten sattuu, sikin sokin. Ja sekamelskan keskellä liikennevaloissa kaupataan mattoja, viinirypäleitä, vesipulloja, pyyhkeitä, nenäliinoja, keittiöveitsia, peilejä, saippuaa, leluautoja- ja helikoptereita, kaikkea. Eräänä erityisen ruuhkaisena päivänä näin eräässä kaupungin vilkkaimmista risteyksistä autojen keskellä miehen, joka kauppasi kokopitkää hattutelinettä. Kaksi muuta miestä, jotka samaan aikaan hekin puikkelehtivat autojen lomassa, myivät puolestaan komeita virveleitä.

Saman vilkkaasti liikennöidyn risteyksen toisella puolen kulkee autojen välissä usein mies, joka myy piiskoja. Hänellä on aina kädessään kaksi lyhyttä ja yksi pitkä piiska. Arvaan, että ne ovat aaseja varten, mutta ihan varma en voi olla. Mietin, missä mies pitää loppua piiskavarastoaan; liikenteenjakajan keskellä vai jossakin tiensivussa? Kuinka monta hän saa myydyksi päivässä? Kuluuko välillä päivä- tai viikkokausia niin, ettei kukaan halua ostaa piiskaa?

Taas kerran ruuhkassa Afrikka-kadulla. Maalinroiskeet vuokra-auton ikkunassa lisäävät oman viivansa komeaan mainostauluun.


Täällä kulkee autojen, bussien, rikshojen ja moottoripyörien keskellä tosiaan myös aaseja kärryineen, joskus hevosiakin. Aaseja on kaikennäköisiä. Huomaan pitäväni eniten harmaista aaseista. Enemmän näkee kuitenkin valkoisia. Kameleita en ole vielä itse nähnyt, mutta mies näki niitä viimeviikkoisella työmatkallaan montakin.

Monena viime päivänä minusta on tuntunut, että painan eteenpäin kirjaimellisesti viimeisillä voimillani. On kuuma, olen uupunut, en meinaa jaksaa. Mutta sitten havahdun siihen, että istun ilmastoidussa autossa autonkuljettajan kyyditettävänä. Joka puolella ympärilläni ihmiset kulkevat määrätietoisina pitkin pölyisiä kuumia katuja, odottavat bussia tai muuta kyytiä kadun varsilla täydessä auringonpaahteessa, tai myyvät tunnista ja päivästä toiseen tavaraa keskellä vilkkaita risteyksiä. On totta, että olen väsynyt, mutta olen myös niin etuoikeutettu, ettei sille oikein ole edes sanoja. 

10 kommenttia:

  1. Ai sielläkin myydään kaikkea ruoasta lastenleluihin :D On se muuten aika mukavaa ostaa kaikki tarvittavat jutut vaikkapa automatkalla töistä kotiin...! Etenkin vessapaperi tulee aina ostettua tällä tavalla, en edes tiedä mistä saisin tuota vessapaperia, jos en liikenteen seasta!

    Totta puhut, aika usein tunnen minäkin oloni etuoikeutetuksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en ole vielä ostanut liikennevaloissa täällä mitään. Jamaikalla ostimme aika usein hedelmiä tai leikkokukkia risteyksistä, kerran pari koristepapukaijaa. Mutta täällä olen jotenkin edelleen niin pöllämystynyt siitä mitä milloinkin onkaan tarjolla. Viime päivinä nyt useampaan kertaan olen nähnyt liikenteen keskellä myytävän keittiöveitsiä. Jotenkin en osaa asennoitua ostamaan keittiöveistä liikennevaloissa odottaessa vaikka sellaiselle olisi tarvettakin! Vessapaperia en ole vielä täällä nähnyt myynnissä liikenteen keskellä, mutta nenäliinoja myydään sitäkin enemmän, ja näyttävät menevän hyvin kaupaksi.

      Poista
  2. Taalla myydaan nenaliinoja ja kynia, mutta harvemmin nykyisin. Nuo virvelt ja piiskat kuulosti kylla hurjilta! Millaisia koulupaivat ovat lapsilla, milta koulu muuten tuntuu? Löytyykö muuten vauvalle kaikki valttamattömat tarvikkeet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilokseni löysin täältä Pamperseja, vähän huoletti etukäteen miten niitten kanssa on kun ovat kuitenkin amerikkalainen tuote. Mutta kai niitä tuotetaan sitten muuallakin kun kauppasaarrosta huolimatta niitä täältä löytyy. Olisin ehkä kestovaippailija jos asuisin Suomessa tai jossain muualla vähän helpommissa olosuhteissa mutta näissä haastavammissa oloissa jossa meillä ei nytkään pesukone toimi en vaan jaksa. Iloitsen siis tutun vaippamerkin löytymisestä! :)

      Jotain vauvanruokaa löytyy myös mutta vauva alkaa olla aika lailla meidän ruuissa eli kovin en ole lopulta vauvanruokaa hakenutkaan. Ja onneksi meillä on tarvikkeita kahden isomman jäljiltä niin paljon, että hyvin vähän tarvitsee mitään uutta. Tosin apteekeissa näyttäisi olevan aika hyvin vauvantarvikkeita tarjollakin.

      Koulusta täytyy varmaan kirjoittaa pitemmin erikseen, mutta ihan hienosti on lähtenyt koulu käyntiin kaikin puolin.

      Poista
  3. Näistä Khartumin tarinoistasi tulee elävästi lapsuus mieleen, asuttiin perheeni kanssa puoli vuotta Damascuksessa Syyriassa. Voin kuvitella, että meno on aika lailla samanlaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jännä miettiä mitä näistä alkuajoista ja ajasta Sudanissa jää lopulta lasten mieliin. He eivät esimerkiksi tunnu reagoivan rukouskutsuihin lainkaan - alkuun yritin niitä lapsille selittää mutta jätin homman sikseen kun huomasin, etteivät rukouskutsut heitä suuntaan tai toiseen heilauta - eivätkä taida samalla tavalla huomata kaoottista liikennettäkään kuin minä joka päivittäin ihmettelen opinko koskaan täällä ajamaan autoa. Mutta koko ajan kuitenkin havannoivat ympäristöään ja tekevät huomioita jotka antavat minullekin ajattelemisen aihetta. Voin kuvitella, että Damascuksessa on paljon näitä samoja elämän elementtejä kuin täälläkin!

      Poista
  4. Katutouhu kuullostaa vähän Intialta, paitsi siellä aasien tilalla oli aina lehmiä, irti omillaan ja joka paikassa. Iltaisin ne hölkyttelivät joskus kotiinpäin kaupungin keskustasta. Joka kerta auton kyydissä tunsin olevani kuin elokuvissa, sillä koko ajan tapahtui jotain ja yleensä ihan kummallisia asioita. Ja kyllähän se niin on, että etuoikeutettuja on meistä moni. Kiitos taas mielenkiintoisesta postauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tuntuu täällä kuin autossa istuessani seuraisin jotain erikoista elokuvaa, jonka juonesta en saa oikein otetta! Lehmiä ei tiellä täällä kulje, mutta pojan ratsastuskoulun suunnassa tulee harva se kerta vastaan vuohilauma paimenineen.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  5. Tsemppiä sinne ihan hirmuisesti Kata. Kyllä tunteisiin, negatiivisiinkin on oikeus. Vaikka olisi kuinka etuoikeutettu. MInä ihan tuskastun täältä kotoa tutusta turvallisesta paikasta kaikesta tuosta, ja te olette siellä oikeasti kaiken aikaa. Kuinka miehesi on sopeutunut sinne, tai siis ymmärrän toki, ellet voi hänen puolestaan täällä asioita kertoa. Anteeksi tunkeileva kysymys.

    En tiedä oletko jossain kirjoittanutkin siitä, kuinka kauan teidän on aikomus siellä olla. Vai voiko sitä edes tietää. No, kaikkea hyvää sinne teille toivon kuitenkin kaikesta sydämestäni.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On vaikea antaa itselleen lupa kiukutella väsymyksestä kun elää yltäkylläisyydessä keskellä suurta köyhyyttä. Ja on ihan hyvä, että se on vaikeaa, koska perspektiivi on ankaruudestaan huolimatta myös jotenkin lohduttavaa. Tekee ihan hyvää muistaa, että omassa elämässä on oikeasti kaikki hyvin ja että nämäkin haasteet juuri nyt ovat kuitenkin oma valintamme, ja suurimpia rikkauksiamme on se, että halutessamme voimme valita toisinkin. Niin monilla maailman ihmisistä ei samanlaista valinnanvaraa ole.

      Eikä täällä koko ajan onneksi ole hankalaa, monessa mielessä elämä on aika helppoakin (arkisin apuna kotiapulainen ja autonkuljettaja!) ja valoisiakin hetkiä on joka päivässä, kuten tänään kun löysin läheisestä ruokakaupasta gluteenitonta mysliä, italialaista pestoa ja kaiken kukkuraksi hyvin englantia puhuvan myyjän. Olen kyllä selkeästi vähän alavireinen mutta toisaalta täynnä toivoa ja uskoa siitä, että kyllä tämä tästä.

      Miehen pesti taitaa virallisesti olla neljä vuotta, mutta nämä tuntuvat muuttuvan kaiken aikaa. Saa nähdä minkälaisista vuosista puhutaan ensi vuonna tai kahden vuoden päästä... Ensimmäisten viikkojen aikana sitouduin mielessäni kahdeksi vuodeksi - jos silloin tuntuu vielä hankalalta täytyy miettiä jotain muuta - mutta luotan siihen, että kahden vuoden rajapyykin kohdalla olen jo kuin kotonani. Kaksi vuotta on tähän asti ollut minulle se maaginen raja. Niillämain tunnen oloni kotoisaksi.

      Mies on onnellinen kun saa tehdä mielekästä työtä. Hän on myös useamman kuukauden minua edellä sopeutumisessa ja on töissä tutustunut mukaviin paikallisiin eli on täällä kaikin puolin enemmän kotonaan kuin minä. Vaikka oma sopeutumiseni eteneekin vähän vaihtelevasti vähitellen alan kuitenkin onneksi saada häntä sopeutumisprosessissa kiinni ja se on mukavaa.

      Kiitos kauniista sanoista Venla ja virtuaalisesta tuesta! Arvostan sitä kovasti.

      Poista

Kiitos kommentistasi!