sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Tasapainottelua

Viime viikko oli unohtuneista ratsastussaappaista ja lainakirjoista huolimatta hyvä, toistaiseksi paras täällä. Päivät sujuivat pieniä vastoinkäymisiä lukuunottamatta hyvin ja alkoivat vihdoin tuntua lohdullisen rutiininomaisilta. Viikonloppuna kävimme pitkästä aikaa läheisessä ravintolassa brunssilla, ja minä tunsin pöytäseurueista kolme, mies vielä pari lisää. Valtava Khartoum on omalla tavallaan kuitenkin aika pieni.

Mutta tänään alkoi taas uusien haasteiden viikko. Mies lähti viikon työmatkalle Ugandaan. Hän itse eilen sanoi, että hänen päivänsähän kuluvat pääasiassa töissä, kyllähän minä hoidan pitkälti lapset ja kodin itsekseni silloinkin kun hän on kaupungissa. Mutta kyllä vain on suuri asia se, että pitkän päivän jälkeen tietää avun ja aikuisen seuran olevan tulossa kotiin töistä. Kolmessa lapsessa ja kolmessa koirassa on ihan jo fyysisesti aika paljon hommaa, henkisesti tietysti sitäkin enemmän. Vähän hirvittää miten kaikki ehtivät tulla kuulluiksi ja saada riittävästi haleja ja rapsutuksia kun toinen kuuleva korvapari ja huoltava käsipari on viikon verran muilla mailla.

Viikko lähti käyntiin vähän niin ja näin. Sain jotenkin tänä aamuna väsyneet lapset ylös sängystä ja aamupalan kautta koulubussiin. Koirat joutuivat tyytymään ulkoilemaan pihalla ja oli kuin ne olisivat sen tienneet, Pongo etenkin tutki pihaa oikein antaumuksella. Onneksi pihassakin riittää nuuskittavaa. Naapuruston kulkukissat käyvät öisin järjestämässä suunnituskierroksia koirille: joka aamu koirat kulkevat riemuissaan pitkin pihaa kissojen tuoksuja jäljittäen. 

Kun koulubussi oli lähtenyt ja koirat rauhoittuneet sisälle istuin alas syömään vauvan kanssa kunnon aamiaisen. Mies lähti taas matkaan keskellä yötä - en tiedä miksi lennot lähtevät täältä pääasiassa öisin - ja minunkin yöni oli aika katkonainen. Tiedän kokemuksesta, että huonosti nukutun yön jälkeen on parasta syödä hyvin. Muuten en jaksa järjissäni iltaan asti. Nyt vauva nukkuu aamupäiväuniaan. Myöhemmin aamupäivällä meidän on tarkoitus mennä vauvakerhon tapaamiseen viereiseen kaupunginosaan. Iltapäivällä on vielä pojan ratsastustunti, jonne olen jo valmiiksi pakannut saappaat mukaan, etteivät ne varmasti tällä kertaa unohtuisi. 

*****

Viikonloppuna mies vei roskia ulos ja kasteli talon edustan pensaat. Vartija oli paheksunut miestä kun tämä kantoi roskalaatikkoja ulos ja sanonut, että mies saa tuoda roskat vain ihan portille, hän vie ne siitä eteenpäin kadun varteen. Muuten kaikki kuulemma luulevat, ettei vartija tee töitään hyvin. Samainen vartija oli ihmetellyt eikö meillä ole puutarhuria, joka hoitaisi pensaiden kastelun. Tuntui vartijalle ihan vieraalta ajatukselta, että mies ihan ilokseen itse hoitaisi puutarhaa ja talon edustan puskia.

Arvaan, etten siis tosiaan ollut ihan väärässä kun ajattelin, ettei kotiapulaiselle ole lyhyempi päivä yksiselitteisen hyvä asia. Kun minä seison vauvan kanssa portilla odottamassa isosisaruksia kotiin saattaa joku ohikulkija ajatella, että meillä kotiapulainen laiskottelee eikä hoida hommiaan kun rouva itse joutuu seisomaan ulkona auringossa ja vielä vauva mukanaan. Ja kun hän aikoinaan pyrki useamman kerran ottamaan itkevän vauvan minulta omaan syliinsä, ajatus taisi olla se, ettei rouvan pitäisi itse joutua viettämään aikaa surullisen tai ärtyilevän vauvan kanssa. Minusta tuntui kuitenkin kauhealta, että itkevä vauvani vietäisiin minulta pois. Minun näkökulmastani kun pienen surullisen lapsen täytyy ensisijaisesti päästä juuri äidin tai isän syliin. Hyvä on, että alan vähitellen ymmärtää paikallisia arvoja ja ajatuksia, mutta toisaalta tuntuu vaikealta hahmottaa kuinka löytää yhteinen kieli ja yhteisymmärrys näin erilaisista näkökulmista käsin.

Joka päivä tasapainottelen täällä sen välillä, että olisin uskollinen itselleni ja omille periaatteilleni ja toisaalta osoittaisin kunnioitusta paikallisia tapoja kohtaan. Mieleni taustalla painaa koko ajan tietoisuus siitä, että minun asemassani oleva nainen ei saisi täällä elää niin kuin on minulle luontevaa. Osa minusta haluaisi kovin mielellään tehdä niin kotiapulaisen kuin vartijan ja autonkuljettankin onnelliseksi toimimalla niin kuin he minulta odottavat jo vain siksikin, että olisi huomattavasti helpompaa toimia ympäristön odotusten mukaan kuin niiden vastaisesti. Mutta tiedän, että ei olisi lopulta minulle ja omalle terveydelleni hyväksi joustaa liikaa; minun on oltava mitä olen.

Ja vaikka tiedostan, että on täkäläisestä näkökulmasta on väärin, että vauva kulkee mukanani kaikkialle ja että teen itse perheen ruuat, en edelleenkään ymmärrä miten minun aikani oikein kuluisi jos antaisin nämä minulle keskeiset elämän osa-alueet jonkun toisen hoidettavaksi. Minkälainen kasvaisi vauvastani jos en olisi tässä vaiheessa hänen pääasiallinen hoitajansa? Eikö hän olisi minulle vieras ja minä hänelle, jos ilon ja surun hetket aamusta iltaan - ja pahimmillaan myös läpi yön - kuluisivat ihan jonkun muun kuin minun kanssani? Osaan olla äiti vain näin, että olen tiiviisti lasteni kanssa. Sellaisen mallin olen itse saanut ja se tuntuu minulle myös vaistonvaraisen hyvältä ja oikealta. Samalla tapaa tuntuu luontevalta tehdä itse ruokaa. En ole sellainen työnantaja, joka antaa tarkat ohjeet jokaisen tehtävän suorittamiseen. Jätän mieluummin työntekijän tekemään työt omaan tapaansa ja rytmiinsä, kunhan tulevat tehdyiksi. Mutta kun on puhe lapsistamme ja perheemme ravinnosta täytyy minulla olla vahva oma tuntuma siihen missä mennään, ja mieluiten ja mielelläni pidän sen tuntuman niin, että itse hoidan niin lapset kuin ruuankin.

Ihmettelen sitä miten monet ulkomaalaisetkin sujahtavat täällä sisälle palvelijakulttuuriin ikään kuin se olisi ollut aina luonteva osa heidän elämäänsä. Monen ulkomaalaisen talossa on niin kotiapulainen kuin lastenhoitajakin, vartija ja puutarhuri. On hyvä ja hieno asia tarjota töitä ihmisille maassa jossa työttömyys on suuri ongelma, mutta en suoraan sanottuna usko, että expatit kuitenkaan pääasiassa hyvää hyvyyttään palkkaisivat kotiinsa apulaisia. Kodin töille tarvitaan tekijöitä, koska niitä ei haluta hoitaa itse. Samat ihmiset eivät kuitenkaan todennäköisesti palkkaisi samanlaista armeijaa hoitamaan kotiaan ja pihaansa länsimaissa, ihan vain siksi, että se olisi niin kallista. Voi tietysti ajatella niin, että täällä kaikki hyötyvät: länsimaalaiset saavat jonkun vuoden verran elää niin sanottua hyvää elämää, ja paikalliset saavat töitä. Mutta omasta näkökulmastani tuntuu vaikealta luoda yhteyksiä vertaisryhmääni, muihin ulkomaalaisiin, kun he elävät minulle niin vieraanoloista elämää. Keitä he ovat, jos maasta toiseen heidän elämänsä muuttuu niin ratkaisevalla tavalla? 

On hyvin mahdollista, että olen itse väärässä kun yritän niin tiukasti pitää kiinni omista arvoistani. Ehkä parempi olisi vähän joustaa ja todellakin elää maassa maan tavalla. Mutta tuntuu, että minulta katoaisi silloin elämästä järki, ilo ja onni, ja niitä ilman on vaikea elää. 

14 kommenttia:

  1. Kyllä, maassa maan tavalla, mutta minusta koti saa olla kuitenkin se keidas jossa toimitaan niinkuin kotona aina toimitaan, missä päin maailmaa tahansa :). Muuten voi viihtyminen olla pidemmän päälle aika kovan työn takana. Kyllä naapuristokin tottuu, että teillä pensaat kastellaan itse :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä tähän meidänkin touhuun totutaan tosiaan :) Ja voihan se olla, etteivät meidät roskat ja pensaat ole kaikille niin suuri asia kuin tuolle yhdelle vartijoista. Kai tänne Khartumiinkin mahtuu kaikenlaista - nyt kun vielä löytäisi ne samanhenkiset ihmiset joita varmasti jossain täällä piilottelee! Vauvakerhosta on onneksi sentään muodostunut paikka jossa uskallan ja osaan olla rennosti ihan oma itseni. Ja tälle "yksinhuoltajaviikolle" on vauvakerhon tapaamisia järjestetty useampia, mikä on kiva juttu.

      Poista
    2. Sinulla on tietenkin oikeus ottaa apua vastaan vain sen verran kun katsot tarpeelliseksi, mutta olisiko mahdollista, että apulainen saisi vaikka yhden päivän viikossa tehdä pidemmän päivän. Minä olen mieheni kanssa säännöllisesti yhden päivän viikossa hoitamassa lapsenlapsiamme, joita on samanverran kuin perheessänne ja on se melkoisen vauhdikasta. Aika menee täysin lapsiin, en ennättäisi siivota, pestä pyykkejä ym kotitöitä, eikä se ole tarkoituskaan. Tuleeko apulaisesi jo aikaisin aamulla töihin ja mitä kaikkea hänen toimenkuvaansa kuuluu?
      Jos minulla olisi varaa palkkaisin mielelläni ruuanlaittajan, koska kokkailuunkin kyllästyy vuosikymmenten aikana.
      Asiasta toiseen opetteletko italiaa?
      Kiitos kiinnostavasta tavastasi kirjoittaa kokemuksistasi(ajoittain varmasti tuntuvat koettelemuksilta)
      Ystävällisin terv. Birgitta

      Poista
    3. Kiitos kommentista Birgitta! Kiva, että viihdyt lukemassa.

      Harkitsimme sitä, että kotiapulainen olisi tehnyt viikossa yhden tai kaksi pitempää päivää mutta lopulta päädyin puolipäiväiseen viikkoon. Se on toiminut mielestäni hyvin, minulla on paljon helpompi olo nyt kun talossa on suuren osan päivästä vain omaa perhettä. Enkä oikeastaan tunne tarvitsevani apua enempää kuin puolen päivän verran. Kun lasten kanssa on koko ajan, oppii sumplimaan lastenhoidon rinnalla myös ruuanlaitot ja pyykit yms. Ja kotiapulainen tulee arkisin jo varhain aamulla ja ehtii puoleenpäivään mennessä hoitaa kyllä avukseni paljon kodin töistä: siivoaa lattiat ja vessat ja niin edelleen.

      Kun on varaa palkata kotiapulainen ja muuta henkilökuntaa joutuu oikein miettimään ketä todella avukseen kaipaa ja haluaa. En tiedä olisiko lopulta niin mukavaa kuitenkaan, että joku toinen kokkaisi perheen ateriat. Itselleni se ei tunnu ollenkaan luontevalta ajatukselta. Haluan tietää miten paljon esimerkiksi rasvaa ja suolaa perheemme päivittäisessä ravinnossa käytetään. Meille ei ruuanlaiton ulkoistaminen oikein onnistu siksikään, että keliaakikkolapsen ja muutaman muunkin perheenjäsenen ruokavalion täytyy olla tarkasti gluteeniton. Kun laitan itse ruuan, tai mieheni tekee sen, voin olla varma aterian gluteenittomuudesta. On tylsää joutua varmistelemaan ruuan gluteenittomuutta ja säästän kyselyt ja varmistelut ihan suosiolla ulkona syömiseen.

      Olen onnekseni oppinut italiaa aika hyvin vain kuuntelemalla miehen ja lasten juttelua. Joskus kauan sitten otin muutaman tunnin ja vähän olen opetellut vuosien varrella myös omatoimisesti, mutta mitään erityistä yritystä minulla ei ole oppia italiaa tämän enempää. Osaan sen verran, että ymmärrän paljon mutta minun ei toisaalta odoteta osallistuvan kovasti keskusteluun. Se sopii minulle ihan hyvin :) Mieheni ja minä puhumme keskenämme englantia. Nyt pitäisi mielellään oppia arabiaa edes alkeiden verran mutta vielä en ole siinä päässyt kovin pitkälle. Arabialaiset numerot olen toistaiseksi opetellut autojen rekisterikilvistä!

      Poista
  2. Kiinnostava teksti!

    Toivotan sinulle voimia yh-viikkoon. Kun luin siitä, muistelin meidän kevättä, jolloin puoliso oli jo täällä ja minä lasten kanssa vielä Suomessa. Huh. Olen varma, että selviät viikosta hienosti ja niin lapset, koirat kuin harrastuksetkin tulevat mainiosti hoidetuiksi. Jos jossakin kohdassa voit antaa itsellesi luvan mennä matalamman aidan kohdalta, teethän sen! Viikon jälkiä ehtii paikkailla ensi viikolla. :)

    Pohdintasi oman identiteetin säilyttämisestä vieraassa kulttuurissa kiinnostivat myös. Luen parhaillaan kirjaa tänne USAn länsirannikolle muuttaneista nuorista ja siitä, kuinka he ovat kokeneet sopeutumisen vaatimukset. Tutkijan hätkähdyttävä toteamus on se, että nuorten on täytynyt valita täysin joko-tai: tiukka pidättäytyminen omassa kulttuurissa, sen tavoissa, vaatteissa ja samantaustaisissa kavereissa tai kaiken entisen kieltäminen. Monille nuorille on paljastunut vasta sittemmin, etteivät he ympäristölleen ole sittenkään aina ole kelvanneet täysin amerikkalaisiksi.

    Onneksi meillä aikuisilla on hieman helpompaa kuin high school -maailman paineissa itseään etsivillä nuorilla. On enemmän pohjaa, kokemusta ja rohkeutta tehdä omat valintansa, vaikka se tarkoittaisi, ettei aina tule hyväksytyksi. Ymmärrän kyllä pulmasi siitä, ettet tahtoisi ketään loukata.

    Innostitpas pohtimaan. :) Hyvää viikkoa teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos S, kommentista ja ymmärryksestä!

      Tunnen itseni aika arjen sankariksi kun tämä viikon pahin päivä, sunnuntai, alkaa olla aika lailla paketissa. Vauvakerho virkisti, muistin ratsastussaappaat enkä ollut edes ihan kamalan ankea äiti kun paimensin laumaani tallilla. Nyt on lapset ja koirat jo ruokittu ja minulla on jopa aikaa vähän blogata sillä välin kun isommat katsovat kaksi jaksoa piirrettyä ja pienin toheltaa tässä jaloissa. Näyttää jopa tällä hetkellä siltä, että saan kerrankin koko seurueen nukkumaan ajoissa. Että eiköhän se tästä! Enää neljä aamuherätystä tällä viikolla - on totisesti puolensa siinä, että viikko alkaa sunnuntaina. Sunnuntai-iltana ollaan jo aika pitkällä menossa :)

      Identiteettikysymykset ovat hankalia ja minut on oikeastaan yllättänyt se kuinka paljon tämä muutto niitä on mieleeni nostanutkaan. En usko, että olisi kyse niinkään siitä, että Sudan olisi harvinaisen vaativa paikka asua kuin siitä, että minusta on vuosien ja muuttojen myötä tullut vaativampi muuttaja. En halua enää myötäillä muitten toiveita ja odotuksia sen enempää kuin on pakko, mutten tosiaan toisaalta halua ketään loukatakaan. Tasapainottelen tässä kahden vaiheilla ja se itsessään pitää identiteettikysymykset koko ajan mielessä - olisi todellakin tavallaan helpompaa tai ainakin johdonmukaisempaa valita mustavalkoisemmin joko tai.

      Hyvää viikkoa myös sinnepäin!

      Poista
    2. ymmärrän ulkomailla asuneena ja asuvana hyvin mitä tarkoitat. Usein kuitenkin löytyy jokupuolivälin vaihtoehto, joka lopulta sopii niille muillekin. Esim. apulainenhan voi valmistella ruuanlaittoon tarvittavat ainekset (pilkkoa, marinoida jne.) jolloin kokkaaminen on nopeampaa. Tai hoitaa osan pyykeistä tai hoitaa lapsia tiettynä päivänä. Uskon, että teilläkin tulee parempi suhde muodostumaan apulaiseen kun vähän joustat alkuun. Ulos sulkemalla (siis jos apulaisesta syt siltä tuntuu) hän ei ehkä tule viihtymään teillä ja toisinpäin. Mutta kuten sanottu yllä, olet tottakai oikeutettu ottamaan vai sen verran apua kuin haluat ja varmaan näin alkuun ihan automaattisesti "suojelet" lapsiasi ja perhettä eli haluat tehdö asioita itse. Tämä (kuten tiedätkin) kuuluu kulttruurishokkiin ja tulee tasaantumaan ihan varmasti. Tsemppiä ja paljon voimia!!

      Poista
    3. Itse ajattelen niin, että on parempi olla alkuun tiukkana omien odotusten suhteen ja sitten höllätä tilanteen mukaan. Paljon hankalampi on myöhemmin ottaa takaisin asioita jos niitä on ensin antanut toisen tehtäväksi. Sillä tapaa itse asiassa täällä aloitimme, että kotiapulainen teki pitkää päivää, auttoi lastenhoidossa, pilkkoi vihanneksia ja niin edelleen. Ensimmäinen kuukausi ja ylikin mentiin niin mutta se tuntui todella oudolta ja vieraalta minulle. Joustin ihan liikaa kohti kotiapulaisen mielikuvaa elämästämme ja kadotin oman elämänlankani. Olisi näin jälkikäteen ajatellen ollut mielestäni paljon parempi jos olisin alusta asti ymmärtänyt paremmin oman rajani ja toiminut niin kuin edellisessäkin maassa, eli pyytänyt selkeästi apua vain puoleksi päiväksi ja vain kodinhoitoon. Mutta alku oli sekava jo siksikin, että olimme ensin väliaikaisessa asunnossa ja sitten vähän kahden talon välillä. Siinä ei ollut oikein kykyä tai aikaa miettiä periaatepäätöksiä kodinhoitoon suhteen, vaan mentiin yksi sekava päivä kerrallaan.

      Mutta nyt meillä on kotiapulaisen kanssa mielestäni ihan asialliset välit. Hän on tosi fiksu ja tekee työnsä hyvin. Toivon, että hän viihtyy meillä mutta vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että itse viihdyn kotonani. Ja tosiaan näinä kuluneina viikkoina kun olen saanut takaisin itselleni vetovastuun kotona olen alkanut herätä eloon ja saanut takaisin paljon kadonnutta itsevarmuutta ja iloa elämääni. Kyse ei ole vain sopeutumisen vaiheista (ne ovat tosiaan elämäni monien muuttojen myötä minulle hyvin tuttuja) vaan siitä, että elän taas itselleni mahdollisimman hyvää ja autenttista elämää.

      Poista
    4. Kyllä ihmisen täytyy saada elää arvojensa mukaista elämää omassa kodissaan. Muuten koti ei tule koskaan tuntumaan omalta. Henkilökunta on työssä ja kukapa ei omassa työssään joutuisi kohtamaan jonkinlaista henkilökohtaista epämukavuutta, mutta kyllä siihen pitää osata sopeutua.
      Mielessäni kävi myös ajatus, että henkilökuntanne on varmasti tottunut tietynlaiseen näkymättömyyteen, ja nyt, kun sinä ja miehesi "näette" heidät, jopa tekemällä osan heidän työstään, se aiheuttaa epävarmuutta: olisiko heidän pitänyt ehtiä jo tehdä ne ja oletteko mahdollisesti tyytymättömiä heidän työhönsä. Näkisin tämän korostettuna kulttuurierona: suomalaiset ovat tottumattomampia ottamaan vastaan palvelua kuin eurooppalaiset ja amerikkalaiset yleensä. Varmaan luterilaisen työntekoa korostavan kasvatuksen peruja :) Mutta uskon, että löydätte kultaisen keskitien, vaikka henkilökuntanne nyt varmasti kertoo kotonaan "omituisista ulkomaalaisista", jotka eivät ymmärrä omaa parastaan :)

      Poista
    5. Kiitos Pippuri! Kommentistasi tuli hyvä mieli.

      Olen paljon pähkäillyt juuri tuon kanssa, että minun ei työnantajana pidä liiaksi joustaa siinä mitä haluan työntekijöiden tekevän. Eihän siinä ole oikein mitään järkeä, että työnantaja miettisi loputtomiin mitä työntekijä haluaa tehdä; työnantaja määrittelee ne työt jotka haluaa tehtäväksi ja työntekijä joko hyväksyy ehdot tai sitten ei. Mistään riistämisestähän ei meillä nyt totisesti ole kyse, vaan olen tosiaankin pyytänyt kotiapulaista tekemään vähemmän töitä samalla palkalla...

      Uskon, että saatoit hyvinkin osua naulankantaan tuossa näkymättömyydessä ja näkyvyydessä. Täällä kohdellaan kyllä nähdäkseni työntekijöitä yleensä ihan asiallisesti ja kunnioituksella, mutta toki heidän odotetaan toisaalta olevan monessa tilanteessa ikäänkuin näkymättömiä. Me olemme tottuneet toisenlaiseen elämiseen ja olemiseen, ja tässä on nyt siis puolin ja toisin varmasti vähän opettelemista.

      Aina ei jaksaisi olla outo ulkomaalainen, mutta siitä ei kyllä taida päästä mihinkään, eli ei kai auta kuin vain ottaa tämä oma omituisuus huumorilla :)

      Poista
  3. Teet hienoa työtä! Mitä tärkeämpää voisit tehdä kuin hoitaa omaa pientä lastasi? Taidat olla enimmäkseen tekemisissä maassa asuvien ulkomaalaisten kanssa? Luulen, että tavallisten sudanilaisten keskuudessa ratkaisusi ymmärrettäisiin paremmin. Ehkä tapasi toimia on oikeastaan juurikin " maassa maan tavalla" toimimista; ainakin Algeriassa kotiäitiys on vielä se kaikkein yleisin naisten työ.

    En hirveästi murehtisi myöskään taloudenhoitajasi tilannetta. Uskon, että hän osaa tarvittaessa selittää tilanteen parhain päin ympäröiville ihmisille. Tehän tarjoatte hänelle hienon mahdollisuuden jopa ansaita halutessaan parempaa palkkaa, jos hän löytää iltapäivälle toisen työpaikan! En itsekään osaisi elää palvelijoiden keskellä, tosin olen miettinyt, josko palkkaisin jonkun auttamaan siivoamisessa esim. kerran viikossa. Meilläkin kun on Algeriassa iso koti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pääasiassa toistaiseksi tekemisissä muiden ulkomaalaisten ja rikkaiden paikallisten kanssa - lasten koulun kautta. Kohtaamillani paikallisilla on jos mahdollista vielä enemmän henkilökuntaa kuin ulkomaalaisilla! Mutta toki ympäristön paine jonka tunnen nahoissani täällä koskee juuri rikkaita, monet paikallisista elävät tietysti hyvin erilaista elämää ja hoitavat totisesti ja taatusti lapsensa itse. Toisaalta koska täällä on rikkailla tapana pitää henkilökuntaa tuntuu paikallisille ihan yleensä ottaen olevan outoa, ettei minulla ole enempää apua. Noin kerran päivässä joku paikallinen kysyy minulta eikö minulla ole lastenhoitajaa... Pian olen onneksi ehtinyt vastata koko Khartumin kysymyksiin :) Tai siltä tuntuu ainakin.

      Kyllähän täältä ymmärrystäkin valinnoilleni on vähitellen alkanut löytymään, mielenkiintoista kyllä toistaiseksi vähän vanhempien ulkomaalaisten naisten joukosta.

      Kotiapulaisen tilanne ratkesi onneksi mitä mainioimmalla tavalla kun hän päätti alkaa opiskella tai jatkaa opiskelujaan. Olen todella iloinen, että hän on meillä auttamassa, ilman apuaan en jaksaisi, mutta toisaalta olen hyvin helpottunut nyt kun ei enää tarvitse tuntea syyllisyyttä lyhyemmän työpäivän vuoksi.

      Poista
  4. Olipa ihana ratkaisu tuohon kotiapulaisen tilanteeseen! Jotenkin ajattelinkin, että hän varmasti keksii käyttöä saamalleen vapaa- ajalle ja tarvittaessa kyllä selvittää ympäristölle, miksi rouva kanniskelee vauvaa itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosi iloinen, että kotiapulainen päätti juuri opiskella, eikä esimerkiksi hankkia iltapäivätyötä. Olisi hienoa jos hänelle ennen pitkää löytyisi opiskelujen myötä muitakin töitä kuin kodinhoitoa, vaikka se sitten tarkoittaisi, että hänet menetämme. Kotiapulaisestamme olisi kyllä nimittäin vaikka mihin. Mutta nautimme nyt joka tapauksessa hänen kodinhoitoavustaan niin kauan kuin voimme - ja tästä eteenpäin ilman syyllisyyttä!

      Poista

Kiitos kommentistasi!