keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tiilimuuri


Lasten koulun ratsastuskoulu sijaitsee vähän Khartumin ulkopuolella, noin viidentoista minuutin matkan päässä koululta. Kun ensimmäistä kertaa ajoimme ratsastuskoululle ihmettelin loputonta ruskeaa tiilimuuria, joka nousee molemmin puolin ruskeaa hiekkatietä. Katselin ratsastuskoulun lähettämää karttaa ja ihmettelin missä ihmeessä ovat ne maamerkit joista kartta mainitsi: minä en nähnyt ympärilläni muuta kuin ruskeaa tiiltä. Nyt kun ratsastuskoululle on ajeltu jo aika monesti olen kuin olenkin alkanut huomata ruskeassa aidassa yksityiskohtia. Tiiliaita katkeaa yhtäällä pikkukauppaan, toisaalla tienhaaraan. Senkin olen huomannut, että ruskea tiili näyttää kauniilta taivaan sinistä ja palmujen vihreää vasten. Ja turkoosit portit ruskeaa tiiltä vasten ovat mielestäni niin herkullisia, että voisin käyttää jonkun viikon vain kuvaamalla niitä. 

Toistaiseksi otan kuitenkin edelleen kuvia ainoastaan puhelimen kameralla. Kunnollista kameraa meillä ei täällä juuri nyt olekaan, se tuntui elokuussa aika turhalta matkatavaralta, kun minulla ei siinä vaiheessa vielä ollut valokuvauslupaakaan. Nyt kun olemme olleet täällä jo pian kolmisen kuukautta kaipaan kyllä jo välillä kameraani. Toisaalta en tiedä voinko ja viitsinkö täällä koskaan ottaa kovin huomiotaherättävästi kunnollisia valokuvia oikealla kameralla, vaikka diplomaattikortti onkin nyt taskussa ja sitä kautta lupa valokuvaamiseen onkin.

Paikalliset eivät taitaisi kuvaamisesta pahastua sen perusteella kuinka hanakasti he itse pyytävät meidän perhettämme esiintymään omissa kuvissaan. Meidät on useamman kerran pysäytetty ruokakaupassa valokuvausta varten. Etenkin taaperon kanssa halutaan ottaa kuvia, mutta ihan koko perheemme tuntuu olevan verrattain suosittu valokuvauskohde. Autonkuljettaja haluaa puolestaan mielellään ottaa itsestään kuvia koiriemme kanssa. Puhelimen kameralla räpsityt omat kuvat ovat siis täälläkin iso juttu. Mutta itse en osaa enkä halua vaivata tuntemattomia, ja oikeastaan minua kiinnostaisi muutenkin juuri nyt ennen kaikkea kuvata ympäristöä. Täällä tunnutaan kuitenkin ottavan kuvia itsestä ja kavereista, tai tuntemattomista ulkomaalaisista perheistä ruokakaupassa, ei niinkään arkkitehtonisista yksityiskohdista tai edes komeista palmuista. Eikä kuvaaminen ole täällä mikään ihan yksinkertainen asia, kun siihen kuitenkin tarvitaan periaatteessa ihan lupa. Oli miten oli, en halua toistaiseksi kiinnittää huomiota itseeni joten räpsin puhelimen kameralla mitä ehdin.

Sen pitemmittä puheitta tässä kuvia sunnuntailta.


Tämä kauppa on jostain syystä ollut kiinni jo jonkin aikaa. Tien varrella on useampi vastaavanlainen pikkuruokakauppa - kaikkiin ei ehkä riitä asiakkaita?
Minkäköhänlaisia maailmoja muurien takaa löytyy?

lauantai 25. lokakuuta 2014

Vihreä Khartum

Vähitellen alan rohkaistua ottamaan kuvia enemmän myös kodin ulkopuolella, tosin toistaiseksi lähinnä vain tyhjistä ja hiljaisista kaduista. 

Harmaanruskea Khartum on itse asiassa osin yllättävänkin vihreä, ja kun roskat on juuri kerätty kadunvarsia rumentamasta on täällä paikoittain suorastaan kaunista. Kun lähtee koirien kanssa lenkille huomaa miten paljon roskia roskakuljetuksilta jää itse asiassa jälkeen. Kaluttuja luita, rikkinäistä lasia ja jos jotakin muuta löytyy pitkin näennäisen siistejä katuja. Mutta ilman koiria en enää pienempiä roskia niin huomaa tai huomioi. Silmäni on onneksi pitkälti oppinut täällä löytämään rumuuden sijaan kauneutta, ja harmauden ja ruskeuden sijaan keskittymään puiden ja pensaiden vihreään, talojen kirkkaisiin maalipintoihin, naisten värikkäisiin huiveihin.

Ihan kuvan taka-alalla pilkottaa minareetti. Moskeijoita on täällä niin paljon, että joka kaupunginosassa niitä on useampi. Iltaisin kuuluu ajoittain samaan aikaan kahden eri moskeijan rukouskutsu, kuin moniääninen kaunis kuoro. 
Rehevät puut luovat varjoa jalkakäytävälle.

Siellä täällä kadunvarsilla on tällaisia juomavesisäiliöitä. Meille ne ovat vain mielenkiintoisia ja kauniitakin yksityiskohtia mutta paikalliset saattavat hyvinkin pysähtyä juomaan säiliöistä janoonsa. Metallinen juomakuppi roikkuu kettingin päässä puun oksasta.



torstai 23. lokakuuta 2014

Kateutta, ikävää ja yksinäisyyttä

Tavallisesti olen näin torstaiaamupäivisin hyvällä mielellä. Täkäläinen viikonloppu on edessä ja vähintäänkin siitä voi siis jo iloita, ettei huomenaamulla ole pakko herätä ennen kuutta. Mutta tänään tuntuu lattealta torstaista huolimatta.

Eilen aamupäivällä menin toiveikkaana taaperokerhon tapaamiseen tapaamaan tuttuja, mutta vietinkin puolisentoista tuntia taaperoni, kahden lastenhoitajan ja heidän kahden pienen hoidokkinsa kanssa. Meillä ei ollut lastenhoitajien kanssa edes kovin kummoista yhteistä kieltä. Saatoimme jutella siitä kuka lapsista seuraavaksi leikkisi keinuhevosella, mutta emme juuri muusta. Jamaikalla minua aikoinaan hämmensi, että vauvakerhoon tuli äitien lisäksi myös lastenhoitajia. En osannut silloin arvostaa sitä, että vanhemmat olivat sentään itse menossa mukana vaikka toivatkin lastenhoitajat avuksi mukaan!

Minulle nämä vauva- ja taaperokerhot ovat aina olleet enemmän minua kuin vauvaa taikka taaperoa varten. Niin esikoisen kuin keskimmäisen kanssa olen käynyt erilaisissa pienten tapaamisissa, mutta ennen kaikkea vaihtamassa ajatuksia muitten vanhempien kanssa. Tilanne on nytkin se, että vain taaperon itsensä vuoksi en jaksa kerhoissa käydä; mielestäni alle kaksivuotias ei oikeastaan tarvitse omanikäistään seuraa, ainakaan jos kotona on jo kaksi sisarusta leikkikavereina. Eli jos minulle on kerhossa viikosta toiseen juttukavereina vain lastenhoitajia taitavat kerhoilut jäädä meiltä tähän. 

Ja kun nyt on päästy taas valituksen alkuun, niin antaa tulla loputkin:

Vaikka yhtäältä ajattelenkin, että on oikein ja hyvä, että juuri me elämme juuri tätä elämää juuri näissä olosuhteissa, olen silti aika ajoin kateellinen niille ulkomailla asuville jotka asuvat jossain vähän tavanomaisemmassa maassa tai pääsevät siirtymään yhdestä helposta maasta toiseen. Sopeutumisessa on aina omat haasteensa oli kyse maasta mistä hyvänsä, mutta oman kokemukseni perusteella on silti aika paljon eroa siinä muuttaako Lontooseen, New Yorkiin, Brysseliin - vai Khartumiin. Uskon, että oma asettumiseni on tällä kertaa niin haastavaa monestakin eri syystä: tulimme tänne rakkaasta Belizestä kotimaa-Suomen kautta, kyseessä on jo vaikka kuinka mones kansainvälinen muuttoni, ja tällä kertaa ollaan liikkeellä kouluikäisten lasten ja useamman koiran kanssa. Mutta oma haasteensa on paikassakin.

Monessa mielessähän elämämme täällä on varsin helppoa, mukavaa ja mutkatonta. Asumme suuressa talossa paikallisen mittakaavan mukaan hyvällä asuinalueella, lapsemme käyvät erinomaista koulua jonka kampuksella on uima-allas ja tenniskentät ja pienen matkan päässä jopa oma hevostalli, meillä on arkipäivisin apunamme kotiapulainen ja autonkuljettaja, minä saan olla lasten kanssa kotona niin kuin haluankin. Elämämmehän kuulostaa suorastaan satumaisen hyvältä! Mutta kyllä jo kauppasaarto itsessään vaikeuttaa elämää aika lailla. Ja jotain kertoo tietysti elämästä täällä sekin, että mietin kyllä paljon Belizen aikoja tarkemmin mitä tänne blogiin kirjoitan. Samasta syystä olen kuluneet kuukaudet valvonut blogiin tulevia kommentteja: en aio julkaista sellaisia kommentteja missä mennään maan politiikkaan tai muuten kritisoidaan uutta kotimaatamme. Toistaiseksi en ole juurikaan sensuroinut itseäni, ja olen ilokseni myös voinut päästää läpi kaikki kommentit, mutta olen kuitenkin koko ajan hyvin tietoinen siitä mitä ja miten elämästämme ja uudesta ympäristöstämme blogissa kerron. 

Ja vaikka ikävä Belizeen onkin taas laantunut vähän kestettävämmälle tasolle, minulla on kuitenkin koko ajan ikävä. Tällä viikolla on toistaiseksi ollut ikävä muun muassa syksyä, Tammisaaren torin laidalla olevaa vohvelikahvilaa, Miami Beachiä, Disney Worldiä, omaa äitiä ja isää, lastemme kummitätejä, tuoreita marjoja, Oltermannia… On ikävä myös yhteisöllisyyttä ja sitä tunnetta, että kuulun johonkin tai jonnekin. Belizessä tuntui, että koko kylä kannatteli meitä ja me toisaalta teimme toisten kyläläisten hyväksi mitä saatoimme. Täällä tunnen olevani aika yksin. Monet ihmiset ovat kyllä sinänsä ystävällisiä ja avuliaitakin, mutta kaikilla tuntuu olevan omassa elämässäänkin jo ihan tarpeeksi tekemistä, eivätkä avuntarjoukset ikävä kyllä läheskään aina muutu sanoista teoiksi.

Eikä minulla toisaalta ole juuri täällä ollut tilaisuuksia olla muille avuksi. Se masentaa itse asiassa ehkä vielä enemmän, että tunnen itseni täällä omien perhekuvioiden ulkopuolella suureksi osin niin tarpeettomaksi. Mihinkään vapaaehtoistöihin tai hyväntekeväisyyteen minusta ei juuri nyt ole, eikä ollut Belizessäkään; lapset ja koirat pitävät sen verran kiireisinä. Mutta Belizessä olin avuksi esimerkiksi hoitamalla omien lasten ohella yksinhuoltajaäitiystävän lasta ja tekemällä oman perheen ruokien rinnalla ruokaa ystäväperheelle joka oli juuri saanut uuden vauvan. Täällä kaikilla tuttavillani on kokopäiväinen kotiapulainen, monilla lisäksi myös erillinen kokopäiväinen lastenhoitaja. Kukaan ei siis tarvitse lastenhoitoapua tai ruuanlaittoapua; minun vaatimattomilla panoksillani ei ole näissä kuvioissa juuri arvoa. Jonkun verran olen sentään päässyt antamaan tietoa ja henkistä tukea sellaisille, jotka ovat saapuneet maahan minun jälkeeni tai vasta suunnittelevat muuttoa. Se on tuntunut mukavalta, mutta aika rajalliselta. Ennen kaikkea olen täällä itse edelleen uusi, tietämätön ja yksinäinen. 

En kaipaa ympärilleni ihmisiä yleensä; minullahan on tätä omaa perhettäkin jo niin riittämiin etten ikinä ole suorastaan yksin. Kaipaan seurakseni ihmisiä joitten kanssa minulla olisi kuvainnollisesti yhteinen kieli, jollain tapaa samanlainen elämänkatsomus. Sellaisia ystäviä ei voi hakemalla hakea tai tekemällä tehdä. He ovat onnenkantamoisia. On kuljettava mieli avoinna silloinkin kun mieli on itse asiassa maassa, käytävä mahdollisimman monissa riennoissa, tutustuttava mahdollisimman moniin ihmisiin, että löytäisi ne omat ihmisensä. Tämä sama haaste on ollut enemmän tai vähemmän vastassa kaikkialla minne olen elämäni aikana muuttanut. Kyllä Belizessäkin kesti aikansa, että minulle kehittyi oma rakas ystäväpiiri. Se ei sinänsä siis ole uutta, että alkuun tuntuu yksinäiseltä. Mutta niin vain se on aina ihan yhtä ankeaa. 

Tunnelmiani latistaa varmaan tänään sekin, että vaikka edessä on viikonloppu, sitä seuraa taas uusi haastava viikko. Mies lähtee jälleen työmatkalle, tällä kertaa Etiopiaan, ja minä jään tänne pyörittämään arkea itsekseni. Onneksi koululaisten teemaviikko sentään päättyy tänään, mutta ensi viikolle löytyy taatusti taas omat hommansa ja haasteensa. 

Nyt ei kai auta kuin yrittää elää hetkessä ja löytää kaikki päivän pienet ilonaiheet. Siihen ainakin voin olla tyytyväinen, että meillä on aggregaatti. Tänä aamuna ovat sähköt katkenneet moneen kertaan, mutta onneksi aggregaatti toimii. Ja internetkin toimii vaihteeksi, ei mikään pieni juttu sekään. Kyllä tämä taas tästä, hetki kerrallaan.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Hyvää ja kaunista

Viime päivät ovat kuluneet vaihteeksi vähän aallonpohjalla. Lasten koulu pitää kiireisenä, poskiontelontulehdus uhkaa, koirien lomajärjestelyt stressaavat. Meiltä katkaistiin eilen vesi kun emme olleet tienneet missä ja milloin maksaa lasku; viime viikolla ei roskiamme ei viety talon edestä lainkaan pois koska emme olleet tienneet maksaa roskamaksua.

Tuntuu hölmöltä olla niin tietämätön, ja toisaalta ärsyttää, ettei kukaan ole viitsinyt antaa meille näistä ihan perusasioista hyvissä ajoin tietoa. Paikallisille ja pitkään maassa asuneille roskalaskut ja vesilaskun hoitaminen ovat varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta vasta maahan saapuneena kaikki on outoa eikä kaikista asioista tiedä eikä osaa kysyä. Nyt kun ajattelen asiaa, en ole koskaan nähnyt Khartumissa postinkantajaa. Laskuja on siis kai turha postitse odottaa? Taas kerran toivoisin, että miehen toimisto pitäisi meistä vähän parempaa huolta: antaisi etukäteen kulttuurin- ja kielenopetusta silloin kun ovat kysessä vähän haastavammat olot, tai ihan vähintäänkin ojentaisi uusille tulokkaille jonkinlaisen tervetulopaketin, jossa kerrottaisiin vähän siitä kuinka asiat missäkin maassa hoidetaan. 

Yritän kaikin voimin nousta aallonpohjalta taas kohti pintaa. Kyllähän täältä ärsytyksenaiheiden lisäksi tosiaan löytyy myös kaikenlaista hyvää ja kaunista - toistaiseksi ennen kaikkea ihan kodin piiristä, mutta ihan hyvä niin: täällä kotonahan suurin osa omasta ajastani kuluukin.

Hyviä ja kauniita asioita arjessa:

Gluteeniton mysli, jota on saatavilla lähes joka ruokakaupasta. Yksi harvoista gluteenittomista tuotteista joka täältä löytyy, mutta sen mainiompi: myslillä on kätevä aloittaa päivä.
Kahvikoneemme, jonka kanssa olen vihdoin tullut sinuiksi alun hankaluuksien jälkeen. Ja ystävän yliopistoaikoina antama muki, joka on kulkenut kanssani maasta toiseen.
Kauniit uudet sudanilaiset huonekalumme, kuten tämä tuoli jolla on näin ihana päällinen. 
Lasten leikit ja se, että talossa riittää leikeille neliöitä.
Koirat ja niiden huvittavat toimet, kuten tämä muodostelmassa lepäily.
Haukka sähköpylvään päässä syömässä saalistaan ihan talomme edessä.
Skippy sohvalla. Kesti kauan ennen kuin tämä koira rohkeni sohvilla lepäilemään tai pyytämään rapsutuksia. Nyt se on ihan täysi kotikoira, siinä kuin kaksi kaveriaankin.
Aina yhtä ilahduttava guatemalalainen sängynpeittomme.
Ihanat lapset. Kaikkein parhaimpia ja kauniimpia ihan missä vain ympäristössä tai olosuhteissa. Nimillä merkityn oven takana on lasten valtakunta.
Khartumlainen auringonnousu omalta pihalta katsoen. 

torstai 16. lokakuuta 2014

Maassa maan tavalla, koulussa koulun säännöillä

Koulua on nyt loman jälkeen käyty taas viikon verran. Tosin meidän lapsemme ovat ehtineet kouluun vain muutamaksi päiväksi tällä viikolla koska olivat molemmat enemmän tai vähemmän sairaina alkuviikosta. Loman rento ja leppoisa tunnelma on kuitenkin tässä vaiheessa vain etäinen muisto. Tällä viikolla olen jo ehtinyt unohtaa lähettää pojan pianokansion kouluun soittotuntipäivänä (onneksi autonkuljettaja sai kansion toimitettua perille hyvissä ajoin ennen tuntia) ja tänä aamuna meinasivat lasten lounaslaatikot jäädä repuista kokonaan. Olen aika järjestelmällinen tyyppi enkä tavallisesti jätä asioita viime tinkaan, mutta jotenkin nämä lasten koulujutut eivät edelleenkään suju minulta kovin jouhevasti. Lasten koulun tiimoilta on jos jonkinlaista kiirettä joka päivä: lounaiden valmistelua ja pakkaamista, läksyjä, pianoharjoituksia. Tällä viikolla olisi ollut tilaisuus ostaa lapsille koulun kautta kirjoja, mutta sen enempää minä kuin mieskään ei ehtinyt katsoa rauhassa läpi kirjalistaa. Koulu on erinomainen ja arvostan kovasti sitä, että se tarjoaa paljon enemmänkin kuin vain opetusta, mutta en vain meinaa pysyä mukana menossa, kun hoidettavana on näitten koululaisten lisäksi kokonainen elämä.

Ensi viikolla koululla kasvatetaan yhteishenkeä. Se kuulostaa sinänsä oikein mukavalta paitsi että joka päivälle on eri pukeutumisteemansa ja viikon lopulla pitää jokaisen oppilaan mukana lähettää jotain pientä naposteltavaa jaettavaksi muiden kanssa. Kun on täysi työ siinä, että saa terveellisen lounaan pakattua lasten mukaan joka päivä ja että arkiaamuisin lapsille löytyy molemmille puhtaat koulupuvun paidat ja shortsit tai hameet, uhkaavat hassut asut ja ylimääräiset ruuat katkaista kamelin selän. Kun on kyse neli- ja kuusivuotiaista lapsista lienee selvää, että niin asut kuin naposteltavat jäävät vanhempien mietittäväksi. Ja minä kun en ole vieläkään saanut edes ommeltua koulun lähettämiä nimilappuja kaikkiin lasten vaatteisiin...

Loman ja sairauspäivien jälkeen on tuntunut vaikealta, että lapset ovat taas pitkät päivät koulussa. Lapset itse viihtyvät ja pärjäävät hyvin mutta minusta tuntuu aina vaan vähän luonnottomalta lähettää heidät joka päivä pois luotani toiselle puolelle miljoonakaupunkia moneksi tunniksi. Kuusivuotiaan koulu on jo aika koulumaista; koulussa on aikaa leikkiä kunnolla vain päivän parilla pitemmällä välitunnilla ja pitkän päivän jälkeen täytyy kotona tehdä vielä läksyjäkin, joihin menee ainakin puoli tuntia päivässä. Nelivuotias sentään lähinnä vain leikkii koulussa ja oppii siinä sivussa huomaamattaan jos jotakin. Mutta on hän minun näkökulmastani vielä aika pieni edustamaan yksin itseään kello seitsemästä puoli kahteen - koulubussi hakee lapset seitsemältä ja tuo tytön kotiin puoli kahden maissa. Nelivuotias tarvitsee omia kavereita ja mielestäni myös aikaa pois vanhempien luota, mutta vähän lyhempikin päivä riittäisi hänelle ja minulle tässä vaiheessa. Lyhempi päivä riittäisi kuusivuotiaallekin, mutta hänen päivänsä aamuseitsemästä iltapäivän kolmeen ei minusta toisaalta tunnu niin mahdottoman pitkältä koska hän on jo sen verran isompi kuin pikkusisarensa. Pojan päivään saisi kuitenkin minun mielestäni kuulua paljon enemmän vapaata leikkiaikaa. 

Mutta maassa maan tavalla, ja koulussa mennään koulun säännöillä. Taaperon osalta taitavat koulun säännöt sentään toimia meidän parhaaksemme. Olen nimittäin nyt ymmärtänyt, että taapero voi aloittaa isompien sisarustensa koulussa vasta sinä vuonna kun täyttää neljä, koska on syntynyt vuoden viimeisellä neljänneksellä. Elo-syyskuun paikkeilla syntyneet saavat vielä aloittaa sinä vuonna kun täyttävät kolme, muut joutuvat odottamaan seuraavaan vuoteen. Vaikka käytännössä tämä tarkoittanee minulle vielä odotettuakin pitempää jaksoa aika kiinteästi lastenhoitohommissa, olen kuitenkin ennen kaikkea iloinen siitä, että perheen pienin ei pääse eikä joudu kiireellä kouluun. Koulussa ehtii viettää monta vuotta, sitä ei siis minun näkökulmastani ole mitään kiirettä aloittaa aikaisin. 

Vaikka koulu täällä parina ensimmäisenä vuonna onkin lähinnä leikkiä, tarkoitus on kuitenkin tehdä lapsista pieniä koululaisia aika paljon varhemmin kuin esimerkiksi Suomessa. Tässä asiassa olen vahvasti suomalainen; suomalaisesta näkökulmasta tuntuu hullulta opettaa lapsia lukemaan ja laskemaan jo nelivuotiaasta alkaen, kun myöhemminkin ehtii. Arvelen myös, että esimerkiksi lukemisen opettelu onnistuu paljon vähemmällä vaivalla ja tankkaamisella siinä vaiheessa kun lapsi on itse siihen todella valmis. Harmittaa, että poika on saanut vähän sellaisen kuvan, että on muista jäljessä kun ei ole vielä oppinut ihan täydellisesti lukemaan. On vaikea ymmärtää miten kuusivuotias voisi mitenkään vielä olla jäljessä minkään asian hallitsemisessa; eihän hän ole ollut olemassakaan vielä kovin montaa vuotta! 

Mutta minä en yleensä ottaen ole lasteni opintojen suhteen mitenkään kunnianhimoinen, kaikkea muuta. Näissä yksityiskoulukuvioissa asenteeni on vähän ongelmallinen. Niin edellinen kuin nykyinenkin koulu painottavat kyllä muitakin tavoitteita kuin menestymistä, mutta jonkinlainen oletusarvo silti on, että näistä yksityiskoulun kouluttamista lapsista kasvaa jotain suurta ja tärkeää, tulevaisuuden johtajia. Minä kuitenkin vain vilpittömästi toivon, että heistä kasvaa onnellisia aikuisia ja siinä kaikki. Saa nähdä minkä suunnan lapset ottavat tässä asenteiden ristiaallokossa.  

lauantai 11. lokakuuta 2014

Hiekkaa taivaalta

Kun illallisen jälkeen olin eilen nostamassa kodinhoitohuoneessa pyykkejä narulle huomasin, että sininen pilvetön taivas oli yhtäkkiä muuttunut tummemmaksi. Olin ajatellut hoitaa pyykit ensin ja ulkoilla koirien kanssa pihalla sitten, mutta päätinkin jättää pyykit sikseen ja yrittää houkutella koiria ulos ennen kuin sää estäisi ulkoilun.

Koirat paukkasivat iloissaan pihalle, mutta Poppy kääntyi samantien takaisin. Pongo oli pian sekin jo pyrkimässä ovesta sisään. Vain Skippy ulkoili tyytyväisenä, se ei kuuroutensa vuoksi kuullut lähestyvää jyrinää. Ulkona tuuli kovasti ja vaikka ilmassa ei siinä vaiheessa näkynyt selviä hiekanjyviä tunsin niitä kuitenkin silmissäni ja nenässäni. Oli kovin pilvistä mutta toisaalta aurinko pilkotti pilvien lomasta. Pilvet näyttivät kantavan mukanaan hiekkaa. Siirryimme suosiolla sisätiloihin odottamaan mitä tuleman piti.

Oli vielä valoisaa kun alkoi sataa, mutta pian ilta pimeni ja minulle jäi vähän epäselväksi oliko lopulta kyse varsinaisesta hiekkamyrskystä vai vain ukonilmasta sudanilaisittain. Tänä aamuna näytti pihalla joka tapauksessa siltä kuin maahan olisi yön aikana satanut taivaalta hiekkaa; toissapäivänä siivottu pihamme oli kevyen hiekkakerroksen peitossa.

Aurinko pilkottaa hiekkaisten pilvien lomasta.

Toisella puolella taloa taitaa jo sataa.


torstai 9. lokakuuta 2014

Onnenhetkiä

On erikoista miten omat tunnelmat voivat muuttua niinkin lyhyessä ajassa. Viime päivinä olen tuntenut useampia täydellisen onnen hetkiä, jotka vielä jokunen viikko sitten tuntuivat entisen elämän asioilta ja lähes mahdottomuudelta näissä uusissa kuvioissa.

Vasta ihan viime päivinä olen todella huomannut miten kauniita kasveja pihassamme kasvaa. Kukista heijastuu Sudanin polttava ja kirkas aurinko.


Muutama aamu sitten koko muu perhe nukkui ja esikoinen ja minä söimme ensin kaksin aamiaista alakerrassa koirat seuranamme ja ehdimme sitten pelata pelin verran lautapeliä. Sitten heräsi nelivuotias ja liittyi hänkin peliin, yhdessä pelasimme useamman pelin. Mies ja taapero nousivat viimeisinä; aamun viimeisen lautapelin pelasin taapero sylissä. Viime aikoina on isommista lapsista tullut kivoja pelikavereita. Edelleen heidän välilleen tulee helposti riitaa ja voittaminen on molemmille toistaiseksi tärkeämpää kuin reilu peli, mutta suurimmaksi osaksi pelit sujuvat tätä nykyä kuitenkin jo ihan mukavasti. On huimaa saada seurata miten omista lapsista kasvaa pieniä ihmisiä, jotka osaavat ja ymmärtävät koko ajan enemmän. 

Jokunen päivä sitten huomasin, että äitikissa oli asettunut talomme eteen pensaiden alle syöttämään pentuaan. Ihastelimme pientä kissaperhettä yhdessä taaperon kanssa. Naapuruston kulkukissat ovat pääasiassa hyvävointisia ja muutenkin tyytyväisen oloisia ja siksi niitten puuhia tuntuu ihan hyvältä seurata.

Onnentunne on täyttänyt minut viime viikkoina useamman kerran myös kun olen seissyt pihalla koirien seurana joko aamuvarhaisella tai illan jo hämärtyessä. Aamuisin linnut laulavat niin kirkkaasti ja kovaa, että lähes peittävät alleen kaupungin äänet. Täällä keskellä viiden miljoonan asukkaan suurkaupunkia kuulostaa aamuisin välillä siltä kuin olisimme jossain kaukana maaseudulla. Varsinkin nyt Eid-pyhien aikana on Khartumissa ollut varsin hiljaista ja luonto on ottanut tavallistakin enemmän tilaa niin taivaalta kuin maastakin: kulkukissat ovat levittäytyneet laajemmin kaduille, metsästyshaukat rohjenneet tulla vielä tavallistakin lähemmäksi asutusta.

Iltaisin kun kissat ja linnut ovat jo suureksi osin vetäytyneet näkymättömiin, kun iltahämärissä seison pihalla koirien seurana ja katselen kadun toisella puolella kasvavaa korkeaa palmua, lempipuutani, ja kuuntelen miten rukouskutsu kantaa yli kaupunginosan, tuntuu oikealta ja hyvältä olla juuri täällä, kaikessa rauhassa odottamassa illan pimenemistä yöksi.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Iloa

Viime viikonloppuna juhlittiin Sudanissa ja muissa muslimimaissa uhrijuhlaa, joka on arabiaksi nimeltään Eid al-Adha. Tärkeimmät juhlapäivät taisivat olla lauantai ja sunnuntai. Sunnuntaikin oli siis tällä viikolla pyhäpäivä, vaikka tavallisesti on viikon ensimmäinen arkipäivä. Kaupat olivat tosin auki läpi pyhienkin, tosin eivät ymmärtääkseni ihan koko päivää. Sunnuntaina kävimme ostoskeskuksen ruokakaupassa iltapäivällä, mutta muuten viikko on toistaiseksi sujunut kotona. Meillä oli kyllä suunnitelmissa käydä koulun uima-altaalla ja ehkä Ozone-ravintolassa syömässä, mutta flunssa yllätti meidät heti loman alussa. Esikoinen ja taapero ovat olleet porukan nuhaisimpia, minäkin olen ollut vähän heikossa kunnossa, eikä mieskään ihan täydessä vedossa. Nelivuotias on toistaiseksi selvinnyt vähimmällä; saa nähdä tuleeko hän sitten juuri parahiksi sairaaksi kun olisi aika lähteä taas loman jälkeen kouluun ensi sunnuntaina.

Sairastaminen ei ole ollut niin kivaa, mutta kotipäiville oli toisaalta kyllä tilausta. Olen saanut rauhallisten päivien aikana vihdoin kiinni viimeisetkin muuton myötä karanneet tunnelmat ja ajatukset. Tuntuu, että olen vihdoin kaikkineni tässä ja perillä, oma itseni kaikin puolin. Ja nyt mieleni kuhisee ideoita siitä kuinka tuoda päiviini arjen rutiinien lisäksi taas myös iloa. 

Vähän kerrallaan on iloa rakennettu päiviin jo nyt loman aikana. Minulle on tärkeää järjestys ja se, että kaikilla asioilla ja esineillä on oma paikkansa. On ollut mukavaa saada taas muutama laatikko purettua ja jopa järjestettyä makuuhuonetta sen verran kuin se on mahdollista ilman vaatekaappeja. Eilen saimme kuin saimmekin nostettua alakerran seinälle tusinan tauluja. Enempäänkin olisi ollut innostusta vaan sopivat taulukoukut loppuivat kesken, ja painavampia tauluja varten tarvitsemme joka tapauksessa kovemmat aseet: poran ja jämäkämmät koukut tai ruuvit. Tänään löytyi puolestaan yhdestä muuttolaatikosta pussillinen ruuveja, joita olemme etsineet viikkokaupalla. Niiden avulla saadaan lasten leikkihuoneeseen nousemaan hylly - ja taas päästään eroon yhdestä muuttolaatikosta kun pehmoeläinarmeija pääsee asumaan hyllykköön väliaikaisen laatikkoasumuksensa sijasta.

Hyvä ruokakin ilahduttaa. Ostimme sunnuntaina ison satsin jauhelihaa, omaksi ja koirien ruuaksi. On hämmästyttävää miten hyvää naudanliha voi ollakaan, maistuvaa ilman mitään mausteitakin ja juuri sopivan rasvaista minun makuuni. Täällä liha on kaikin puolin erinomaista. Kanat ovat usein vähän pienenpuoleisia mutta hyviä, ja naudanliha tosiaan hyvin maukasta. Lammasta en osaa niin hyvin itse valmistaa, etten ole sitä toistaiseksi ostanut, mutta ennen pitkää taitaa olla senkin aika. Voi olla, että nyt uhrijuhlan jälkeen kaupassa on enemmänkin lammasta tarjolla, ehkä siis jo tällä viikolla meilläkin syödään lammasta. 

Eilen tein toisen kerran banaanileipää, tällä kertaa muffinssien muodossa. Vähän on vielä hakusessa minkäkokoinen liekki suurinpiirtein vastaisi 175 celsiusastetta, mutta muffinsseista tuli kyllä ihan hyviä, ja sen parempia kun keksin, että ne voi kuorruttaa Nutellalla. Käytän banaanileipään tavallisesti hyvin ravintopitoisia jauhoja jos minulla niitä vain on saatavilla: pähkinäjauhoja, amaranttia, ja niin edelleen. Olen jättänyt leivästä sokerin kokonaan pois kun huomasin miten hyvin ne makeutuvat myös huomattavasti vähemmällä määrällä hunajaa. Yksinkertaiseen annokseen banaanileipää menee vain puolisen desiä hunajaa, eli viidesosa siitä määrästä minkä alkuperäisessä reseptissä mainitsin sokerin määräksi. Nutellalla saakin sitten muffinsseihin vähän lisää makeutta ja makua niille jotka sitä kaipaavat. Banaanimuffinssi Nutellakuorrutuksella on ihan mainio välipalaherkku meidän isommille lapsille, jotka kaipaavat lisäkaloreita koska tapaavat kuumissa oloissa molemmat helposti laihtua.

Olen laittanut kuluneiden viikkojen ja päivien aikana järjestykseen myös huonetta, jota pidän omana työhuoneenani. Miehen mielestä se on hänen työhuoneensa ja lasten mielestä heidän askarteluhuoneensa, mutta ei sillä niin väliä; minun mielessäni se on joka tapauksessa Virginia Woolfia mukaillen minun oma huoneeni. Viime viikolla sain laitettua kirjahyllyä järjestykseen ja eilen ripustimme seinälle ajatuksia herättäviä tauluja. Huone kaipaa vielä kirjahyllyn lisäksi toista hyllyä tai kaappia. En ihan tarkkaan vielä tiedä mikä työ minua työhuoneessa odottaa, mutta ennen pitkää suunnittelen viettäväni siellä ainakin muutaman tunnin aamussa kirjoittaen. 

Niihin päiviin on kuitenkin vielä aikaa. Vauvasta on nyt tosiaan tullut taapero, joka suorastaan juoksee paikasta toiseen. Kuun lopussa hän täyttää vuoden. Edessä on kiireinen vuosi-puolitoista, kun opettelemme yhdessä hahmottamaan todellisuutta jalan. Kiire ei kuitenkaan hirvitä vaan juurikin ilahduttaa. Kun edellisistä vauvoistani on tullut taaperoita, on minusta alkanut aina tuntua, että perheestä puuttuu vielä joku. Tällä kertaa minulla on varma olo siitä, että meidän seurueemme on kokonaisuudessaan tässä. Jaksan siis täysin sydämin iloita vauvan kasvamisesta taaperoksi ja kaikesta tästä hulinasta koska tiedän, että näissä merkeissä mennään nyt viimeistä kertaa.

Eikä ole toistaiseksi ainakaan ollenkaan surullista jättää vauva-aikoja jälkeen vaan minua suorastaan riemastuttaa ajatus tulevaisuudesta. Maltan tuskin odottaa mitä iloisella vauvallamme on lisättävänä isompien lasten leikkeihin ja perheen keskusteluihin kunhan hän oppii sanomaan muutakin kuin mamma, papà, ei, joo, vuf vuf, ja niin edelleen. Olen iloinen siitä, että jonkun vuoden päästä voimme matkustaa ilman, että me vanhemmat kannamme niin lapsia kuin heidän matkatavaroitaankin - on monia paikkoja jotka haluan nähdä ja kokea yhdessä koko perheen kanssa, joihin en kuitenkaan ihan pienten lasten kanssa jaksa lähteä ihmettelemään. Minua ilahduttaa myös se ajatus, että ennen pitkää on kuin onkin aika miettiä mitä kummaa minusta tulee isona. 

*****

On kulunut aika tarkalleen kaksi kuukautta siitä kun saavuin lasten kanssa Khartumiin. Niin vain todellakin taas kerran kahden kuukauden rajapyykin kohdalla muuton ahdistus väistyi mielestäni ja olen saanut taas kiinni ilosta ja onnesta ja tulevaisuuden odotuksesta.

Seuraava tärkeä sopeutumisrajapyykki on minulle vuoden paikkeilla. Kun on ehtinyt elää läpi jokaisen vuodenajan kertaalleen tietää jo aika hyvin mitä uudessa maassa odottaa: missä vaiheessa sää on parhaimmillaan ja pahimmillaan, mitä hedelmiä ja vihanneksia löytyy milloinkin, ja niin edelleen. Vuoden päähän muuttopäivästä tuntuu olevan vielä paljon aikaa, ja niin tietysti onkin, kymmenen kuukautta. Vielä pari viikkoa sitten ajatus noista tulevista kuukausista ahdisti ja väsytti, mutta nyt odotan iloisen uteliaana mitä tuleman pitää. Ihan varmasti vielä turhaudun ja ahdistun ja ärsyynnyn moneen kertaan, ja yllätyksiä on vielä edessä niin huonoja kuin hyviäkin, mutta jonkunlaisen sivun olen tässä sopeutumisprosessissa kuitenkin nyt kääntänyt enkä usko, että alun hämmennys ja ahdistus sellaisenaan enää palaa. 

maanantai 6. lokakuuta 2014

Khartumin aakkoset (kahden kuukauden rajapyykin paikkeilla)

Appelsiinit ovat täällä niin hyviä, että vievät kielen mennessään. Näyttävät pieniltä ja aika mitäänsanomattomilta mutta ovat mehukkaita ja täynnä makua. Greipit eivät jää pahasti toiseksi nekään ja mandariinit ovat nekin ihania.

Banaanileipää tein ensi kertaa täällä pari viikkoa sitten. Banaanileipä oli lasten suosikkiherkkua Belizessä ja minua jännitti etukäteen löytyykö täältä sopivia raaka-aineita ja miten leipä yleensä onnistuu uudessa ympäristössä. Ensimmäisen Sudanissa tekemäni banaanileivän ainekset tulivat lopulta kontista; Yhdysvalloista Belizeen aikoinaan tilatut gluteenittomat jauhosekoitukset matkasivat kontissa pitkän matkan Belizestä Sudaniin. Banaanit saimme oman puutarhan puusta. Vaikka leipomispäivänä huomasin unohtaneeni ostaa sokeria, tuli hunajalla kevyesti makeutetusta banaanileivästä ihan maistuvaa.

Coca-colaa en ole juonut juuri ollenkaan noin vuoteen. Se oli joskus enemmän tai vähemmän salainen paheeni, mutta jokin aika sitten kyllästyin kaikenlaisiin lisäaineisiin ja olen kuluneen vuoden aikana pyrkinyt välttämään niitä. Se on sinänsä melkein harmi, sillä kaikkea täältä Khartumista ei löydy, mutta cokista olisi tarjolla loputtomasti. On hurjaa ja vähän käsittämätöntäkin miten coca-cola ja Mikki Hiiri ovat tunnettuja ja suosittuja kaikkialla maailmassa.

Diplomaattikunta on Khartumissa jäänyt minulle aika lailla vieraaksi vaikka joihinkin diplomaatteihin olenkin tutustunut sattumalta lasten ja koulun kautta. Tuntuu oikein hyvältä elää matalammalla profiililla eikä lainkaan vaivata päätäni edustuskuvioilla.

Elämme kuitenkin toisaalta täällä Khartumissa huomattavasti enemmän expatkuplassa kuin Belizessä, siitäkin huolimatta, että lasten koulussa on sentään onneksi paljon myös paikallisia lapsia. On harmi elää näinkin tiiviisti ulkomaalaistodellisuudessa. Se osaltaan saa elämän tuntumaan vähän erikoiselta kuin ei ole kunnollista kosketusta ympäröivään todellisuuteen.

Flamingoja en ole vielä täällä nähnyt mutta niitäkin Khartumissa kuulemma liikkuu, niin vaikeaa kuin sitä onkin uskoa. Ajatuksissani flamingot kuuluvat keskelle luonnonmaisemaa eivätkä suurkaupunkiin. Aasit ja kulkukissat ja -koirat, ja erilaiset vaatimattomammat linnut ovat arkipäivää, hevosia näkee joskus ja toissa viikolla näin vihdoin ensimmäiset kamelini, niityllä lähellä pojan ratsastuskoulua. Siellä ne söivät ruohoa niin kuin olisivat lampaita tai jotain muita ihan tavanomaisia elikoita, eivätkä ollenkaan ymmärtäneet minkälainen kulttuurien kohtaaminen oli kyseessä.

Gekkoja kulkee talon ulkopuolella mutta jostain syystä ei niinkään meillä sisällä. Lienevätkö ikkunat todella niin tiiviit vai eivätkö gekot ehkä pidä ilmastoinnista? Minulle sopisi ihan hyvin, että gekot asettuisivat myös taloksi. Olen vuosien varrella tottunut elämään samassa taloudessa liskojen kanssa. Niitten puuhailua on mukava seurata. 

Haboobin eli hiekkamyrskyn olen nyt kokenut kertaalleen, toissa viikonloppuna. Kyseessä oli aika lievä myrsky mutta ihan vaikuttava kokemus se oli yhtä kaikki. Uteliaisuudella odotan miltä oikein kunnon hiekkamyrsky tuntuu ja näyttää.

Ikävä Belizeen kulkee kaikkialle mukanani. Entinen todellisuutemme Belmopanissa tuntuu yhtäältä taianomaiselta ja toisaalta ainoalta oikealta todellisuudelta. Elän edelleen jossain mielessä toinen jalka Belizessä toinen Sudanissa. Mutta vähitellen alan saada enemmän kiinni Khartumin realiteeteista ja todella hyväksyä sen, että täällä olemme nyt hamaan tulevaisuuteen eikä Belizeen ole paluuta. 

Jouduimme ostamaan jääkaapin koska sellaista ei talossamme etukäteen ollut. Kuljin useamman päivän ajan tekemässä hintavertailua ja valitsin mielestäni parhaan, jälkikäteen katsoen kuitenkin aivan liian pienen jääkaapin. Ruokaostosten järjestäminen jääkaappiin kauppareissun jälkeen tuo joka kerta mieleen Tetris-pelin. Mutta kunniakseni ja jääkaapin puolustukseksi on sanottava, että toistaiseksi ovat kaikki ostokset lopulta aina mahtuneet jääkaappiin.

Karkadeh-mehua on täällä usein tarjolla veden rinnalla. Karkadeh on toinen nimi hibiskukselle. Karkadeh-mehu on kauniin punaista ja virkistävää. Juon itse aika vähän mehua ja oma suosikkini on tuore mangomehu, mutta kyllä karkadehkin silloin tällöin maistuu.

Liikenne on täällä aika omalaatuista. Vauhti ei onneksi tavallisesti huimaa päätä mutta muuten paikallinen liikenne kyllä vähän hirvittää minua. Vaikka periaatteessa täällä noudatetaan oikeanpuoleista liikennettä, aina ei ole selvää millä puolella liikenne kulkee, kun autot kiertävät sieltä mistä nopeiten pääsevät tai missä kohtaa tiessä on vähiten koloja. En usko koskaan oppivani ajamaan täällä autoa mutta tätä nykyä olen sen ajatuksen kanssa ihan sinut. 

Metsästäjähaukkoja lensi komeana ryhmänä viereisen korttelin yllä jokin päivä sitten. Välillä ne laskeutuivat hyvinkin alas, metsästyspuuhissa vissiinkin. Sunnuntaina haukka söi antaumuksella saalistaan sähköpylvään päässä aivan talomme edessä. On huikeaa nähdä komeita lintuja niin läheltä. 

Naiset kulkevat täällä huivit päässään, mutta on tilanteita joissa paikallisia naisia näkee myös huivitta. Myös kristityt paikalliset naiset käyttävät huivia. Vain harva nainen kulkee kuitenkaan kokonaan peitettynä ja täysin peitetty nainen täällä pistää selkeästi silmään myös monille paikallisille. Ulkomaalaisilta naisilta ei huivin käyttöä edellytetä. Alkuun tuntui siltä, että olisi monessa tilanteessa ollut helpompi liikkua huivitettuna, mutta tätä nykyä oma tuntumani on se, että huivia ei ulkomaalaisen oikein sovikaan käyttää ellei hän satu olemaan muslimi. Joskus heitän huivin kyllä harteille, jos joudun äkkiä juoksemaan sisältä kotoa portille ja olen täkäläisittäin liian vähissä vaatteissa, esimerkiksi hihattomassa paidassa.

Ozone on nimeltään ulkomaalaisten suosima ravintola, jonka läheisyydessä asumme. Se on kuin oma maailmansa, jonne tekee välillä hyvää paeta todellisuutta. Ozonesta saa kohtuullisen hyvää ruokaa, hyviä kahveja ja mehuja ja pirtelöitä, erinomaista jäätelöä, ja ravintolan ympäristö on kaunis ja rauhallinen keidas keskellä kaupungin humua.

Pukeutumissäännöt eivät ole täällä niin tiukat kuin alunperin odotin, mutta tiukat ne ovat kuitenkin. Pyrin itse käyttämään pitkiä housuja tai hameita, ja paitoja joissa on vähintään kyynerpäihin yltävät hihat. Kun ulkona on 40 astetta tuntuu pitkähihainen paita monesti tukahduttavan kuumalta, mutta se on vain tosiasia, joka täytyy kestää. Toisaalta peittävä pukeutuminen on myös omalla tavallaan vapauttavaa; täällä tulee keskittyneeksi ihan johonkin muuhun kuin omiin ja muiden vaatteisiin ja se on mielestäni vain hyvä asia. Ja lapsia eivät pukeutumissäännöt onneksi koske lainkaan. Poikamme saa kulkea shortseissaan ja t-paidoissaan ja tyttäremme hihattomissa mekoissaan, taapero hellevaatteissaan. En tiedä missä iässä täytyy lasten pukeutumista ruveta ajatuksella rajoittamaan, mutta ei selvästikään vielä moneen vuoteen.

Qatar Airways, Emirates ja muut Khartumiin lentävät lentoyhtiöt tulevat taatusti tulevien vuosien aikana tutuiksi. Täällä käydään ulkomaalaisten kesken paljon keskustelua siitä mikä lentoyhtiö on milloinkin paras, halvin tai muuten kätevin. Sudaniin ei tule lainkaan suoria lentoja Euroopasta, eli erilaisia reittivaihtoehtoja on useampia. Suorin reitti Suomeen kulkee Istanbulin kautta.

Roskat viedään täällä yksinkertaisesti kadunvarteen, josta ne näytään hakevan pois ainakin kerran päivässä. Joku päivä sitten näin ensi kertaa miten roskamiehet lennossa lajittelivat osan roskista. He potkivat ainakin muovipullot erilleen muista roskista, mutta veivät kuitenkin kaikki roskat samalla autolla pois, ellen ihan väärin nähnyt. Minkäänlaisesta kierrättämisestä en ole täällä kuullut, mutta ehkä erilaiset roskat sentään käsitellään vähän eri tavoin?

Salaisia puutarhoja jää kaikkialla Khartumissa piiloon taloja ympäröivien korkeiden muurien taakse. Ulkopuolelta näyttävät monet kaupungin kaduista aika lailla samanlaisilta: katuja ympäröivät kaikkialta korkeat muurit ja erivärisissä muureissa on siellä täällä erivärisiä metalliportteja. Porttien takaa löytyy jos jonkinlaisia paratiiseja. Oli alkuun mielestäni outoa ja vähän surullistakin, että kauniit pihat jäivät piiloon muurien taakse, mutta tätä nykyä näyttää mielestäni ihan kummalliselta, jos jonkun pihalle näkee kadulta. 

Teitten ja katujen varsille nousee päivisin teehuoneita ja ruokapaikkoja, jotka näyttävät improvisoiduilta: jalkakäytävän reunalla tavallisesti varjossa puun tai muun katoksen alla muovi- tai metallituoleja epämääräisessä järjestelmässä, isoja kattiloita tai keittimiä ja nainen tai pari istumassa niitten äärellä keittohommissa. Käytännössä juomalat ja syömälät kuitenkin joka päivä samoissa paikoissa. Itse en herkän vatsani vuoksi rohkene kadunvarsilla syödä tai juoda, mutta jokin spontaaninoloisissa ulkokuppiloissa viehättää minua. 

Uunin niin kuin jääkaapinkin jouduimme hankkimaan kun muutimme uuteen taloomme. Yritin uuninkin kohdalla valita yhtäältä parhaan ja toisaalta edullisimman, ja vasta jälkikäteen oivalsin, että paras ja edullisin eivät taida useinkaan olla yksi ja sama. Kaasu-uunissamme ei ole lainkaan lämpötilasäätimiä sen enempää hellanlevyille kuin itse uunillekaan, on vain isompi tai pienempi liekki. Olin aluksi asiasta vähän hädissäni, mutta pian huomasin, että käsituntumalla pääsee itse asiassa aika pitkälle. Jostain sittemmin luinkin, että oikeastaan uudenaikaisten uunien tarkat lämpötilalukemat ovat monesti ennemminkin suuntaa-antavat kuin absoluuttisen tarkat. Ja yhtä hyvin voi todellakin paistaa ihan vain liekin koon ja käsituntuman perusteella. Banaanileipä valmistuu pienemmällä liekillä ja lämmöllä kuin lihamureke ja niin edelleen. Uunia täytyy kuitenkin vahtia vähän tavallista tarkemmin: toistaiseksi olen polttanut pohjaan gluteenittomat keksit ja näkkileivän. Tosin näkkileivästä sentään onneksi säästyi osa ja keksitkin olivat osin syötäviä. 

Vesimelonit ovat täällä yhtä maistuvia kuin Belizessäkin. Ostan usein kokonaisen suuren vesimelonin, jota sitten syödään muutaman päivän ajan välipaloiksi ja jälkiruuaksi. Kokonainen suuri meloni maksaa täällä pari euroa. Onni on mehukas ja makea vesimeloni!

X on yksi nelivuotiaamme tuntemista kirjaimista. Hänestä on mukavaa vetää x:iä oman arvionsa mukaan kiellettyjen asioiden yli. Sama puuha tuntuisi viehättävän myös paikallista hallintoa. Täällä on paljon kiellettyä: alkoholi, housut naisilla, musiikin soittaminen kello yhdentoista jälkeen, ja niin edelleen. Käytännössä elämä ei kuitenkana tunnu niin kovin rajoitetulta kuin mitä monien sääntöjen pohjalta voisi odottaa, ainakaan tästä minun hyväosaisen näkökulmastani.

Ystäviä minulla ei täällä vielä ole, jos ajattelen ystävyyttä niin kuin olen sen tottunut määrittämään. Tuttavia minulla alkaa kuitenkin sentään olla, vähemmän tuttuja ja tutumpiakin. Vähitellen uskon joistain lähemmistä tuttavista ehkä kehittyvän ystäviä. Ystävyyttä ei kuitenkaan voi kiirehtiä, eikä minulla olekaan oikeastaan sen suhteen mitään hoppua. Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on useampia oikein hyviä ystäviä joiden kanssa ystävyys on jatkunut yli maiden rajojen ja yli valtamerten, muutosta toiseen. Heidän ystävyytensä kannattelee Facebookin, Skypen ja sähköpostin välityksellä läpi niidenkin aikojen kun ihan lähellä ei ole muita läheisiä kuin perhe. 

Zain on niin paikallinen kännykkäoperaattorimme kuin internet-yhtiömmekin. Täällä on siitä erikoinen järjestely, että internet-yhteyttä ostetaan aina kuukausi eteenpäin myös kodin laajakaistayhteyttä varten. Näyttäisi olevan mahdollista hankkia myös internet-sopimus, mutta toistaiseksi menemme nyt näin: kuukausi kerrallaan.

Ålen täällä Sudanissa kohdannut jo useampia ruotsalaisia. Lasten leikkiryhmässä on kaksi ihanaa pientä ruotsalaispoikaa joita kohtaan tunnen vähän yllättävääkin hengenheimolaisuutta. Muutenkin kaupungissa tuntuisi olevan aika monia ruotsalaisia. Muihin suomalaisiin en ole vielä törmännyt vaikka heitäkin kuulemma löytyy muutama meidän perheemme lisäksi. 

Äidin näkökulmasta Khartum on hyvä paikka asua. Lasten koulu on erinomainen ja mukava, heillä on mahdollisuus harrastaa ja puuhata kaikenlaista niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin, ja suuresta kaupungista löytyy taatusti ystäviä. Välimatkat ovat täällä pitkiä mutta onneksi monet lasten uusista ystävistä tuntuvat asuvan lähitienoilla.

Öisin valvoessani ihmettelen edelleen miten olen päätynyt tänne, miten tämä on minun elämäni, mutta päivisin rutiinit vievät nykyään mennessään siinä määrin, etten enää ollenkaan koko ajan pohdi ja päivittele elämääni vaan joka päivä enemmän elän vain. Se tuntuu hyvältä. 

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tuttuja herkkuja

Khartumista löytyy niin suomalaisia kuin italialaisiakin herkkuja. Hapankorppua en itse valitettavasti voi syödä, mutta pojalle se maistuu, ja nimenomaan Nutellan kanssa. 


perjantai 3. lokakuuta 2014

Alakerran olohuone

Kymmenisen muuttolaatikkoa on edelleen purkamatta. Osan olen itse asiassa jo kertaalleen avannut, myllännyt niitten sisältöä ja sulkenut sitten uudelleen. Meillä ei ole edelleenkään vaatekaappeja saati sitten liinavaatekaappia, joten lakanat, peitot ja tyynyt säilyvät toistaiseksi parhaiten pahvilaatikoissa. Kaikenlainen epämääräinen paperitavara odottaa myös omaa paikkaansa, osin muuttolaatikoissa ja osin työhuoneen lattialla sikinsokin. Edelleen ihmettelen myös minne kaikenlaiset ihonpesuaineet ja kosmetiikan laittaisin. Kylpyhuoneissamme tulee nimittäin päivän aikana niin kuuma, että siellä on iltaisin saunan omaiset tunnelmat. Makuuhuoneessa läpi päivän pyörivä ilmastointi ei viilennä kylpyhuonetta juuri lainkaan. Yksi kylpyhuoneessa käytössä ollut käsisaippua kirjaimellisesti suli käsiini, deodorantti on sekin muuttanut olomuotoaan käyttökelvottomaksi. Muuttolaatikollinen saippuoita ja muita kylpyhuoneen tarvikkeita odottelee siis myös edelleen omaa paikkaansa.

Alakerran olohuone.


Mutta alakerran olohuone on sentään valmis, mitä nyt taulut puuttuvat vielä seiniltä. Taulukokoelmamme seisoo pitkin alahuoneen käytävän seinää, osin kahden-kolmen taulun pinoissa. Miten meillä onkin niin paljon tauluja? Betoniseiniin on työn ja tuskan takana saada nauloja ja koukkuja tauluille, joten taulujen asettaminen paikalleen on ennenkin kestänyt meillä hyvän aikaa. Saa nähdä jospa saisimme osan tauluista seinälle nyt tämän viikon loman aikana.

Toisesta kulmasta.


Taulujen lisäksi toiveissa on myös saada alakerran olohuoneeseen televisio, jonka ääreen voisin istuttaa lapset silloin kun lasten meno lähtee liian kovaksi ja minulla on tekemistä keittiössä. Tällä hetkellä meillä on televisio vain yläkerran perhehuoneessa, eikä siinäkään itse asiassa lainkaan ohjelmia vaan toistaiseksi olemme katselleet vain DVD:itä. Mutta kun yläkerrassa tulee riitaa tai tarvetta DVD:n vaihtamiselle ja olen itse alakerrassa laittamassa ruokaa, tulee väistämättä mieleen, että olisi kätevä jos lapset voisivat tarvittaessa rauhoittua television ääressä vähän lähempänä minua. Aika vähän lapset tätä nykyä kyllä istuvat ruudun ääressä. Koulupäivät vievät oman osansa päivästä ja iltapäivisin isommat lapset itse asiassa haluavat mieluummin leikkiä; varsinkin kuusivuotias esikoinen, jonka päivät koulussa ovat varsin koulumaiset ja sisältävät valitettavan vähän varsinaista leikkiaikaa.

Taapero viihtyy jonkun hetken leikkikehässään kun isosisko viihdyttää.


Alakerran olohuoneessa on talon alkuperäiset verhot niin kuin toistaiseksi muuallakin talossa. Olohuoneen verhot saatan jättääkin paikalleen. Kotiapulainen auttoi minua kiskomaan alas keltaisten verhojen alla roikkuneet pölyiset ja rumat läpinäkyvät verhot ja ilman niitä koko olohuone muuttui raikkaamman oloiseksi. Jotain muutakin tekstiiliä huone mielestäni vielä kaipaa, ja suunnitelmissa onkin etsiä tulevalla Istanbulinreissulla olohuoneeseen sopivaa turkkilaista mattoa. Kävin vuosia sitten Istanbulissa mutta silloin minulla ei ollut kykyä eikä rahaakaan hankkia komeaa mattoa. Saa nähdä mitä tulee matto-ostoksista kolmen levottoman lapsen kanssa mutta toivon, että onnistumme joululomalla tekemään mattokaupat. 

Tästä näkymästä olohuoneesta pihallepäin minä pidän. Ruskealla Khartumilla on totisesti myös vihreä puolensa ja onneksemme saamme kaupungin vihreydestä kotona osamme.


Alakerran olohuonetta käytämme tällä hetkellä verrattain vähän; sille tulee arvatenkin enemmän käyttöä siinä vaiheessa kun saamme aikaiseksi kutsuttua vieraita tänne uuteen kotiin. Aina välillä tulee silti istuttua vanhoissa tutuissa sohvissa ja nojatuoleissa. Ne ovat käytössä kuluneet ja nuhruiset, mutta toisaalta juuri siksi niin mukavat. Ostimme olohuoneen kalusteet aikoinaan Jamaikalta pienehköstä paikallisesta työpajasta, joka oli erikoistunut korituoleihin. Pongo-koira on kahdesti syönyt sohvatyynyt niin palasiksi, että olemme joutuneet teettämään uudet. Viimeisimmät tyynyt teki meille belizeläisen kotiapulaisemme mies, jolla on oma sohvayritys. Termiitit tai muut vastaavat ötökät ovat puolestaan jonkun kerran nakertaneet nojatuolien koriainesta hötöksi. Korjautimme Belizessä viime keväänä tuolit ja sohvapöydän sikäläisessä korituolikaupassa. Toivon mukaan olohuoneen kalusteet kestävät kokonaisuudessaan käytössä vielä ainakin jonkun vuoden.

torstai 2. lokakuuta 2014

Kohti valoa

Olen aina halunnut mennä eteenpäin. En tahtonut lukioaikoina lähteä vaihto-oppilaaksi, koska en halunnut palata uuden kokemuksen jälkeen takaisin samaan vanhaan kouluun suorittamaan lukiota loppuun. Sen sijaan hain lukion jälkeen suoraan opiskelemaan ensimmäistä yliopistotutkintoani kokonaisuudessaan ulkomaille, Bristoliin, Iso-Britanniaan. Oli vaikea lähteä mutta olisi toisaalta tuntunut tukahduttavalta jäädä. Halusin nähdä ja kokea jotain uutta, irrottautua vanhasta ja tarttua uusiin haasteisiin. 

Aurinkosieppari jonka poika teki koulussa viime keväänä.
Kun lähdin maailmalle ensimmäistä kertaa en juuri miettinyt sitä mitä opiskelujen jälkeen haluaisin tehdä, en sitä mitä tutkinnollani käytännössä tekisin. En taida oikein osata suunnitella elämääni niin. Elän elämänvaiheen kerrallaan ja mietin vasta sitten seuraavaa. Ensimmäisen tutkinnon suorittamisen jälkeen kävin kääntymässä Suomessa. Tuli minulle yllätyksenä, että Suomeen paluu ei ulkomaanvuosien jälkeen ollutkaan niin helppoa. Suomalaiset tuntuivat Englannin vuosien jälkeen sulkeutuneilta ja töykeiltä, suomalaisiin kaveriporukkoihin oli todella vaikea päästä sisälle, tunsin itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.

Lähdin pian uudestaan muille maille, sillä kertaa Washington DC:hin työharjoitteluun. Yhdysvalloista muutin opiskelemaan korkeampaa yliopistotutkintoa vaihteeksi taas Iso-Britanniaan: Lontooseen. Valmistuttuani Lontoossa maisteriksi asuin Yhdysvalloissa vielä toistamiseen toisen työharjoittelun merkeissä, sillä kertaa New Yorkissa. Muutaman kerran kävin ulkomaanvuosien lomassa viettämässä vähän pitemmän aikaa Suomessa. Lähetin työhakemuksia suomalaisiin järjestöihin ja yrityksiin, yritin päästä sisälle sosiaalisiin kuvioihin, mutta ennen pitkää tuntui aina luontevammalta lähteä kuitenkin takaisin maailmalle. Suomi on minulle rakas kotimaa, mutta niin kuin olen tainnut ennenkin sanoa, Suomeen sopeutuminen ulkomaanvuosien jälkeen on minun kokemukseni mukaan vielä vaikeampaa kuin sopeutuminen ihan uusiin kuvioihin. Kotimaassa sitä ottaa niin henkilökohtaisesti kaikki puutteet ja ongelmat; muilla mailla ne voi jättää paikallisten huolehdittavaksi. Ja toisaalta Suomeen asettuminen on aina paluuta vanhaan - ja palaaminen on minulle jotenkin hankalampaa kuin aloittaminen jossain ihan uudessa paikassa. 

Aurinkosieppari roikkumassa Belmopanissa makuuhuoneemme ikkunassa. Ikkunasta näkyvä maisema on edelleen niin tuttu, että tuntuu vaikealta uskoa, että olemme jättäneet sen jälkeemme iäksi.
Olen siis aina pyrkinyt menemään eteenpäin, yhdestä kokemuksesta uuteen ja uudenlaiseen, ja olen yrittänyt olla elämättä menneisyydessä. Tämän muuton kohdalla on ollut aikaisempaa haastavampaa kulkea katsomatta taakseni; askeleeni poispäin Belizestä ovat olleet raskaat. Minulla on krooninen koti-ikävä Belizeen, aavan meren tuonne puolen. Vaikka tiedän, että elämääni sellaisenaan ei siellä enää ole - yksi läheisimmistä belmopanlaisista ystävistäni on perheineen siirtynyt hänkin jo muualle, ja elämä kulkee kaikkialla eteenpäin - ikävöin silti suunnattomasti kaikkea vanhaa tuttua ja rakasta: Belmopanin keittiömme ikkunasta aukeavaa näkymää, sirkkojen siritystä iltaisin, belizeläisten avoimuutta ja välittömyyttä. 

Aavikkopölyinen valtava Sudan tuntuu monessa mielessä raikkaan ja kotoisan Belizen täydeltä vastakohdalta. Olen yrittänyt muistaa Belmopanin huonoja puolia, peltojen- ja roskienpoltosta keväisin kaikkialle tunkeutuvaa savua, muutamia ärsyttäviä ihmisiä, terveydenhoidon onnetonta tasoa. Ja toisaalta olen yrittänyt myös aktiivisesti huomioida mikä Khartumissa on hyvää: talo jonne en totisesti kuule vartijoiden ääniä, kulttuuri johon ei kuulu radion soittelu yötämyöten, lyhyempi matka Suomeen, maailman parhaat appelsiinit. Belizeläiset ovat avoimia ja ystävällisiä, avuliaita ja anteliaita, mutta niin ovat sudanilaisetkin. Sain joku viikko sitten lähirautakaupasta täällä ilmaiseksi pussillisen nauloja, koska niin pienestä määrästä ei kuulemma voi ottaa maksua. Miehen kollega odotti viime kuussa myöhään illalla tuntikaupalla miehen kanssa lentokentällä, että koirat saatiin tullatuksi ulos, ja kantoi ne sitten kuljetuskopissaan meille kotiin, ihan vain hyvää hyvyyttään. 

Nyt aurinkosieppari roikkuu Khartumissa makuuhuoneemme ikkunassa. Tämäkin näkymä paratiisihotelleineen  ja piikkilankoineen alkaa vähitellen olla tuttu.
Täällä on todellakin paljon hyvää, ja parin viimeisen viikon aikana olen vihdoin alkanut oppia antamaan sille hyvälle tilaa mielessäni. Aika on kai tehnyt tehtävänsä, ja olen alkanut hahmottaa omaa paikkaani ja elämäntapaani täällä uusissa kuvioissa, ja toisaalta myös vähitellen rohjennut ruveta elämään täälläkin omannäköistäni elämää ympäristön paineista välittämättä. Ja tänään sain väsyttävän viikon päälle riemastuttavia uutisia. Kotiapulainen kertoi, että koska hänellä on nyt ylimääräistä aikaa iltapäivisin, hän on ilmoittautunut yliopistoon. Hän ehtii siivota meillä aamuisin ja opiskella iltapäivisin. Olen erinomaisen iloinen hänen puolestaan ja iloinen myös omasta puolestani siitä, että tilanne täällä kotona kääntyi näin kaikin puolin parhainpäin. 

Pieni askel aikuiselle, suuri harppaus lapselle

Tuntuu olevan yleinen luulo, että lapsille muutot eivät ole iso juttu, että he asettuvat uusiin ympäristöihin kuin kala veteen. Se on kuitenkin minun kokemuksieni mukaan harhaa. Lapset eivät ehkä aina osaa tai rohkene kertoa vanhemmille sopeutumisvaikeuksistaan, etenkin jos vanhemmat itse ovat kovin kiireisiä tai hukassa oman asettumisensa kanssa. Mutta kaikki ne monimutkaiset tunteet joita aikuinen tuntee asettuessaan uuteen maahan koskettavat tietysti myös lapsia. Kuten aikuiset uudessa maassa, myös lapset ovat alkuun yksinäisiä ja heistä tuntuu, että kaikki muut tuntevat toisensa paitsi he. Heitä ottaa päästä siinä kuin aikuisiakin, kun ihmiset ympärillä puhuvat vierasta kieltä eivätkä tunnu ollenkaan ottavan huomioon, että kaikki seurueessa eivät sitä ymmärrä. Lapset niin kuin aikuisetkin ikävöivät vanhoja ystäviään ja entistä todellisuuttaan.

Meidän lapsemme ovat asettuneet Sudaniin näennäisen hyvin mutta eivät totisesti ole selvinneet muutosta ilman suuria suruja, haasteita ja jos jonkinlaisia kasvukipuja. He eivät enää usein aktiivisesti puheissaan sure Belizeen, mutta niin vain suru ja ikävä kytee heillä niin kuin minullakin edelleen kuitenkin koko ajan ihan pinnan alla. Kun uusi elämä yllättää ikävästi tai muuten masentaa, tulee hetkessä mieleen rakas ja tuttu vanha todellisuus. 

Ihan pienille lapsille niin kuin meidän vauvamme, josta on parin viime viikon aikana itse asiassa kuoriutunut taapero, muutot ovat tietysti vähemmän dramaattisia, jos elämä jatkuu siltä osin samana, että päivät kuluvat edelleen tiiviisti saman ihmisen kanssa kuin ennenkin. Mutta kyllä vain meidän perheemme pieninkin menetti ruokahalunsa muutaman ensimmäisen viikon ajaksi ja olisi mielellään elänyt taas vain äidinmaidolla, ja taantui myös siltä osin, ettei enää yrittänytkään harjoitella seisomista ilman tukea, taitoa jonka oli juuri oppimaisillaan kun lähdimme Suomesta. Lähemmäs kuukausi meni lopulta siihen, että vauvan olo, käytös ja ruokahalu normalisoitui.

Kouluikäisille lapsille on kansainvälinen muutto aina valtava elämänmuutos, siitä ei pääse mihinkään. Lapsilla ei ehkä alkuun ole oikein sanoja selittää miltä kaikki uusi tuntuu ja vaikuttaa, he elävät päivästä toiseen koska mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Mutta yhtä lailla kuin aikuinen kärvistelee kulttuuri- ja sopeutumisshokissa sitä tekee myös lapsi. Nyt kun koulua on käyty kohta parisen kuukautta kertoi poika vakavana, että ensimmäinen päivä koulussa oli raskas ja vaikea, kun ei tuntenut ketään eikä yhtään tiennyt mitä milloinkin tapahtuu. Se ei ollut sinänsä yllätys mutta tuntui silti pysäyttävältä kuulla yksityiskohtaisesti pojan ensimmäisen päivän tunnelmista hänen omasta näkökulmastaan.

On mielestäni selvää, että ensimmäiset päivät uudessa koulussa jännittävät kuusi- ja neljävuotiasta kovasti - kyllähän sen muistaa itsekin miltä tuntuu aloittaa uudessa oppilaitoksessa tai työpaikassa, kun kaikki on vierasta päivän ohjelmasta siihen mistä vessat löytyvät. Onkin jotenkin käsittämätöntä miten lasten sopeutumisesta puhutaan usein niin kuin se olisi jotenkin pikkujuttu. Lapsille ovat kuitenkin uudet asiat aina vielä uudempia ja vieraampia kuin meille aikuisille, jotka olemme ehtineet kokea ja nähdä elämässä paljon enemmän. Oma arvaukseni on, että monet vanhemmat vähättelevät lasten pahaa oloa, jotta voisivat selittää ja oikeuttaa muutot, jotka ovat mahdollisesti heille itselleen jännittävä tai ainakin pakollinen osa elämää. Minä en halua päästää itseäni siltä osin liian helpolla, vaan olen yrittänyt päinvastoin rohkaista lapsia puhumaan suruistaan ja haasteistaan, jos sille on tuntunut olevan tilausta. Minulla ei ole mitään harhaluuloja siitä, että tämä muutto olisi ollut lapsille lastenleikkiä.

Toivon kuitenkin, ettei näistä ensimmäisistä vaikeista viikoista silti jäisi kovin raskaita muistoja lapsille. Toivon, että he isompina katsoisivat elämäänsä taaksepäin ja pitäisivät näitä sopeutumisvaiheen haasteita omanlaisena rikkautenaan. Olen yrittänyt auttaa lapsia näkemään alun haasteet myönteisessä valossa ja koettanut opettaa heille omien ulkopuolisuuden tunteidensa kautta empatiaa ja ymmärrystä muita kohtaan. Toivon, että heistä omien kokemustensa pohjalta kasvaisi aikuisia jotka ymmärtävät vaihtaa jutun aina sellaiseen kieleen jota kaikki läsnäolevat ymmärtävät, ja sellaisia ihmisiä jotka käyvät hakemassa mukaan menoon kaikki ne jotka ovat syystä tai toisesta jääneet ulkopuolisiksi. 

Koulussa opetellaan tietysti koko ajan kovasti kaikenlaista ja tuntuu jotenkin vähän kohtuuttomalta, että opettajat huolehtivat lukemisesta ja kirjoittamisesta kun lapsillamme on kesken niin suuri elämänmullistus. Omaltakin kohdaltani toivoisin, että arki voisi vähän hidastua ja rauhoittua kun niin paljon aikaa ja voimaa menee edelleen ihan vain sopeutumiseen. Onneksi nyt onkin edessä viikon loma. Viikonloppuna mies kotiutuu Ugandasta ja ensi viikko on niin hänellä kuin lapsillakin kokonaisuudessaan vapaata islamilaisten juhlapyhien vuoksi. Kotiapulainen ja autonkuljettaja ovat hekin koko viikon lomalla, joten saamme olla ihan rauhassa omissa oloissamme. Meillä ei ole viikolle mitään erityisiä suunnitelmia ja se tuntuu juuri oikealta ja hyvältä. 

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

45 kansalaisuutta

Viime viikolla lasten koulussa pidettiin tilaisuus, jossa juhlistettiin kansainvälistä yhteistyötä ja koulun oppilaskunnan edustamaa 45:tä eri kansalaisuutta. Esikoinen sai kunnian kantaa tilaisuudessa Suomen lippua oppilaskunnan edustajana. Minä puolestani edustin Suomen valtiota Suomen Sudanin kunniakonsulin pyynnöstä, hän kun ei itse päässyt tilaisuuteen paikalle. Oma roolini oli onneksi aika vaatimaton: istuin ensimmäisellä rivillä muitten valtioitten edustajien kanssa ja ihailin koululaisia jotka kaksittain kantoivat maittensa liput eteemme nähtäväksi. Mies istui vauvan kanssa paria riviä taaempana tyytyväisenä siitä, että vaihteeksi minä olin ikäänkuin töissä ja hän vain puolisona mukana. 

Ylpeä suomalaispoika maansa lipun kanssa ennen tilaisuuden alkua.
Etukäteen ajattelin, ettei minulle lipunnostotilaisuudella olisi niin suurta merkitystä. Mutta kun päivä läheni huomasin, että kyllä minua kuitenkin liikuttaa ajatus Suomen lipusta liehumassa koulun edessä täällä kaukana. Ja etenkin koskettaa ajatus siitä, että pojastani on kuin onkin tullut hyvin vahvasti juuri suomalainen. Suomi on hänen synnyinmaansa, jonka lipun hän ylpeänä piirsi kun luokassa kysyttiin mistä hän on kotoisin. On poika italialaisuudestaankin tietoinen ja ylpeäkin, mutta italialaisuus on kieltämättä jäänyt meillä vähemmälle huomiolle toistaiseksi kuin suomalaisuus. Haluan kyllä italialaisuutta tukea yhtä lailla kuin suomalaisuuttakin. Mutta tietysti silti lasten suomen kielen taito ja suomalaisuus yleensä lämmittää sydäntäni ihan erityisesti.

Lippuja oli niin monta, että kaikkia en edes saanut kerralla kuvaan.

Suomi ja Georgia.
Tilaisuudessa kosketti sekin, että koska liput tuotiin esille kaksi kerrallaan, vieretysten seisoivat vuorollaan esimerkiksi Sudan ja Etelä-Sudan. Lasten välillä ei ole erimielisyyksiä tai sotia, he ovat koulukavereita ja ystäviä. Eivätkä erimielisyydet juuri näytä kantavan Khartumiin saakka muutenkaan. Muutamaa päivää myöhemmin seurasi mies koirien kanssa hetken verran paikallisten nuorten miesten rentoa krikettipeliä läheisellä kentällä. Hän kysyi miehiltä kuka oli pelaamassa; kuulemma Sudan ja Etelä-Sudan ja Pakistan vastaan Sudan ja Etelä-Sudan ja Eritrea, tai jotain sinnepäin.

Etelä-Sudan ja Sudan.
Kun saa kunnian olla osa kansainvälisen koulun solidaarista yhteishenkeä tai pääsee seuraamaan peliä, jossa kansat eivät pelaa toisiaan vastaan vaan yhdessä ja lomittain, on vaikea ymmärtää mistä erimielisyydet ja sodat oikein kumpuavat.