keskiviikko 1. lokakuuta 2014

45 kansalaisuutta

Viime viikolla lasten koulussa pidettiin tilaisuus, jossa juhlistettiin kansainvälistä yhteistyötä ja koulun oppilaskunnan edustamaa 45:tä eri kansalaisuutta. Esikoinen sai kunnian kantaa tilaisuudessa Suomen lippua oppilaskunnan edustajana. Minä puolestani edustin Suomen valtiota Suomen Sudanin kunniakonsulin pyynnöstä, hän kun ei itse päässyt tilaisuuteen paikalle. Oma roolini oli onneksi aika vaatimaton: istuin ensimmäisellä rivillä muitten valtioitten edustajien kanssa ja ihailin koululaisia jotka kaksittain kantoivat maittensa liput eteemme nähtäväksi. Mies istui vauvan kanssa paria riviä taaempana tyytyväisenä siitä, että vaihteeksi minä olin ikäänkuin töissä ja hän vain puolisona mukana. 

Ylpeä suomalaispoika maansa lipun kanssa ennen tilaisuuden alkua.
Etukäteen ajattelin, ettei minulle lipunnostotilaisuudella olisi niin suurta merkitystä. Mutta kun päivä läheni huomasin, että kyllä minua kuitenkin liikuttaa ajatus Suomen lipusta liehumassa koulun edessä täällä kaukana. Ja etenkin koskettaa ajatus siitä, että pojastani on kuin onkin tullut hyvin vahvasti juuri suomalainen. Suomi on hänen synnyinmaansa, jonka lipun hän ylpeänä piirsi kun luokassa kysyttiin mistä hän on kotoisin. On poika italialaisuudestaankin tietoinen ja ylpeäkin, mutta italialaisuus on kieltämättä jäänyt meillä vähemmälle huomiolle toistaiseksi kuin suomalaisuus. Haluan kyllä italialaisuutta tukea yhtä lailla kuin suomalaisuuttakin. Mutta tietysti silti lasten suomen kielen taito ja suomalaisuus yleensä lämmittää sydäntäni ihan erityisesti.

Lippuja oli niin monta, että kaikkia en edes saanut kerralla kuvaan.

Suomi ja Georgia.
Tilaisuudessa kosketti sekin, että koska liput tuotiin esille kaksi kerrallaan, vieretysten seisoivat vuorollaan esimerkiksi Sudan ja Etelä-Sudan. Lasten välillä ei ole erimielisyyksiä tai sotia, he ovat koulukavereita ja ystäviä. Eivätkä erimielisyydet juuri näytä kantavan Khartumiin saakka muutenkaan. Muutamaa päivää myöhemmin seurasi mies koirien kanssa hetken verran paikallisten nuorten miesten rentoa krikettipeliä läheisellä kentällä. Hän kysyi miehiltä kuka oli pelaamassa; kuulemma Sudan ja Etelä-Sudan ja Pakistan vastaan Sudan ja Etelä-Sudan ja Eritrea, tai jotain sinnepäin.

Etelä-Sudan ja Sudan.
Kun saa kunnian olla osa kansainvälisen koulun solidaarista yhteishenkeä tai pääsee seuraamaan peliä, jossa kansat eivät pelaa toisiaan vastaan vaan yhdessä ja lomittain, on vaikea ymmärtää mistä erimielisyydet ja sodat oikein kumpuavat. 

6 kommenttia:

  1. Onpa reipas lipunkantaja! En pida itseani ihan kamalan isanmaallisena mutta kylla minakin herkistyn tietyissa tilanteissa, joissa Suomi nousee esiin, usein ne tilanteet ovat ihan yllattavia, kun joku paikallinen sanoo jotain kaunista Suomesta tai suomalaisista, suomalaisten urheiluvoitto jollain saralla tai joku muu yksittainen asia. Oman tyttareni suomi-identiteetti on viela vahan hukassa :) Kovasti han on valilla Suomeen menossa muttei oikeen tieda etta mika se paikka oikeastaan on, siella asuu tuttuja ja muumit. Onneksi kieli sitoo ulkosuomalaisen lapsen parhaiten siihen toiseen kotimaahan, ajan kanssa on sitten helpompaa tutustua siihen toiseen kulttuurin ja sen ihmisiin kun on yhteinen kieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei meilläkään vielä nelivuotias ole samalla tapaa isänmaallinen kuin kuusivuotias, kansallinen identiteetti kehittyy kai vähän kerrallaan, samalla kun yleensä kirkastuu eri maiden olemassaolo.

      Reipas oli poika ja ylpeä vaikka kuulemma häntä kovasti jännittikin. Eikä ihme, olisi jännittänyt minuakin! Hienosti meni tilaisuus kuitenkin kokonaisuudessaan.

      Poista
  2. Liikuttavan ihana postaus. Pieni poika kantamassa Suomen lippua.

    Olen jonkin aikaa seurannut Sudaniin asettumistanne. Kirjoitat erittäin mielenkiintoisesti. Moni asia on toisin kuin Suomessa, mutta hienosti olette löytämässä paikkanne Khartumissa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ja rapsutuksia ihanille koirillesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta kommentista! On kiva kuulla, että blogi kiinnostaa! Vähän kerrallaan alkaa oma paikka tosiaan löytyä, se tuntuu suorastaan riemukkaalta vaikean alun jälkeen.

      Oli ihana ja liikuttava tilaisuus tuo, poika oli yksi nuorimmista lipunkantajista mutta suoriutui hommastaan hienosti.

      Poista
  3. Ja minun Suomi-liikutus nousee pintaan jo tästä postauksesta! Tsemppiä vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua isänmaallista kaukana kotoa! Jotenkin täällä Sudanissa tunnen olevani paljon lähempänä Suomea kuin Jamaikalla tai Belizessä - täällä kun ollaan samalla aikavyöhykkeellä eikä muutenkaan todellakaan niin pitkän matkan päässä. Jotenkin se pitää liikutuksenkin aisoissa, että tuntee olevansa suhteellisen lähellä Suomea! Mutta kyllä pojan vahva suomalaisuus minua tosiaan kovasti ilahduttaa ja Suomen lippu koulun edessä myöskin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!