keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Iloa

Viime viikonloppuna juhlittiin Sudanissa ja muissa muslimimaissa uhrijuhlaa, joka on arabiaksi nimeltään Eid al-Adha. Tärkeimmät juhlapäivät taisivat olla lauantai ja sunnuntai. Sunnuntaikin oli siis tällä viikolla pyhäpäivä, vaikka tavallisesti on viikon ensimmäinen arkipäivä. Kaupat olivat tosin auki läpi pyhienkin, tosin eivät ymmärtääkseni ihan koko päivää. Sunnuntaina kävimme ostoskeskuksen ruokakaupassa iltapäivällä, mutta muuten viikko on toistaiseksi sujunut kotona. Meillä oli kyllä suunnitelmissa käydä koulun uima-altaalla ja ehkä Ozone-ravintolassa syömässä, mutta flunssa yllätti meidät heti loman alussa. Esikoinen ja taapero ovat olleet porukan nuhaisimpia, minäkin olen ollut vähän heikossa kunnossa, eikä mieskään ihan täydessä vedossa. Nelivuotias on toistaiseksi selvinnyt vähimmällä; saa nähdä tuleeko hän sitten juuri parahiksi sairaaksi kun olisi aika lähteä taas loman jälkeen kouluun ensi sunnuntaina.

Sairastaminen ei ole ollut niin kivaa, mutta kotipäiville oli toisaalta kyllä tilausta. Olen saanut rauhallisten päivien aikana vihdoin kiinni viimeisetkin muuton myötä karanneet tunnelmat ja ajatukset. Tuntuu, että olen vihdoin kaikkineni tässä ja perillä, oma itseni kaikin puolin. Ja nyt mieleni kuhisee ideoita siitä kuinka tuoda päiviini arjen rutiinien lisäksi taas myös iloa. 

Vähän kerrallaan on iloa rakennettu päiviin jo nyt loman aikana. Minulle on tärkeää järjestys ja se, että kaikilla asioilla ja esineillä on oma paikkansa. On ollut mukavaa saada taas muutama laatikko purettua ja jopa järjestettyä makuuhuonetta sen verran kuin se on mahdollista ilman vaatekaappeja. Eilen saimme kuin saimmekin nostettua alakerran seinälle tusinan tauluja. Enempäänkin olisi ollut innostusta vaan sopivat taulukoukut loppuivat kesken, ja painavampia tauluja varten tarvitsemme joka tapauksessa kovemmat aseet: poran ja jämäkämmät koukut tai ruuvit. Tänään löytyi puolestaan yhdestä muuttolaatikosta pussillinen ruuveja, joita olemme etsineet viikkokaupalla. Niiden avulla saadaan lasten leikkihuoneeseen nousemaan hylly - ja taas päästään eroon yhdestä muuttolaatikosta kun pehmoeläinarmeija pääsee asumaan hyllykköön väliaikaisen laatikkoasumuksensa sijasta.

Hyvä ruokakin ilahduttaa. Ostimme sunnuntaina ison satsin jauhelihaa, omaksi ja koirien ruuaksi. On hämmästyttävää miten hyvää naudanliha voi ollakaan, maistuvaa ilman mitään mausteitakin ja juuri sopivan rasvaista minun makuuni. Täällä liha on kaikin puolin erinomaista. Kanat ovat usein vähän pienenpuoleisia mutta hyviä, ja naudanliha tosiaan hyvin maukasta. Lammasta en osaa niin hyvin itse valmistaa, etten ole sitä toistaiseksi ostanut, mutta ennen pitkää taitaa olla senkin aika. Voi olla, että nyt uhrijuhlan jälkeen kaupassa on enemmänkin lammasta tarjolla, ehkä siis jo tällä viikolla meilläkin syödään lammasta. 

Eilen tein toisen kerran banaanileipää, tällä kertaa muffinssien muodossa. Vähän on vielä hakusessa minkäkokoinen liekki suurinpiirtein vastaisi 175 celsiusastetta, mutta muffinsseista tuli kyllä ihan hyviä, ja sen parempia kun keksin, että ne voi kuorruttaa Nutellalla. Käytän banaanileipään tavallisesti hyvin ravintopitoisia jauhoja jos minulla niitä vain on saatavilla: pähkinäjauhoja, amaranttia, ja niin edelleen. Olen jättänyt leivästä sokerin kokonaan pois kun huomasin miten hyvin ne makeutuvat myös huomattavasti vähemmällä määrällä hunajaa. Yksinkertaiseen annokseen banaanileipää menee vain puolisen desiä hunajaa, eli viidesosa siitä määrästä minkä alkuperäisessä reseptissä mainitsin sokerin määräksi. Nutellalla saakin sitten muffinsseihin vähän lisää makeutta ja makua niille jotka sitä kaipaavat. Banaanimuffinssi Nutellakuorrutuksella on ihan mainio välipalaherkku meidän isommille lapsille, jotka kaipaavat lisäkaloreita koska tapaavat kuumissa oloissa molemmat helposti laihtua.

Olen laittanut kuluneiden viikkojen ja päivien aikana järjestykseen myös huonetta, jota pidän omana työhuoneenani. Miehen mielestä se on hänen työhuoneensa ja lasten mielestä heidän askarteluhuoneensa, mutta ei sillä niin väliä; minun mielessäni se on joka tapauksessa Virginia Woolfia mukaillen minun oma huoneeni. Viime viikolla sain laitettua kirjahyllyä järjestykseen ja eilen ripustimme seinälle ajatuksia herättäviä tauluja. Huone kaipaa vielä kirjahyllyn lisäksi toista hyllyä tai kaappia. En ihan tarkkaan vielä tiedä mikä työ minua työhuoneessa odottaa, mutta ennen pitkää suunnittelen viettäväni siellä ainakin muutaman tunnin aamussa kirjoittaen. 

Niihin päiviin on kuitenkin vielä aikaa. Vauvasta on nyt tosiaan tullut taapero, joka suorastaan juoksee paikasta toiseen. Kuun lopussa hän täyttää vuoden. Edessä on kiireinen vuosi-puolitoista, kun opettelemme yhdessä hahmottamaan todellisuutta jalan. Kiire ei kuitenkaan hirvitä vaan juurikin ilahduttaa. Kun edellisistä vauvoistani on tullut taaperoita, on minusta alkanut aina tuntua, että perheestä puuttuu vielä joku. Tällä kertaa minulla on varma olo siitä, että meidän seurueemme on kokonaisuudessaan tässä. Jaksan siis täysin sydämin iloita vauvan kasvamisesta taaperoksi ja kaikesta tästä hulinasta koska tiedän, että näissä merkeissä mennään nyt viimeistä kertaa.

Eikä ole toistaiseksi ainakaan ollenkaan surullista jättää vauva-aikoja jälkeen vaan minua suorastaan riemastuttaa ajatus tulevaisuudesta. Maltan tuskin odottaa mitä iloisella vauvallamme on lisättävänä isompien lasten leikkeihin ja perheen keskusteluihin kunhan hän oppii sanomaan muutakin kuin mamma, papà, ei, joo, vuf vuf, ja niin edelleen. Olen iloinen siitä, että jonkun vuoden päästä voimme matkustaa ilman, että me vanhemmat kannamme niin lapsia kuin heidän matkatavaroitaankin - on monia paikkoja jotka haluan nähdä ja kokea yhdessä koko perheen kanssa, joihin en kuitenkaan ihan pienten lasten kanssa jaksa lähteä ihmettelemään. Minua ilahduttaa myös se ajatus, että ennen pitkää on kuin onkin aika miettiä mitä kummaa minusta tulee isona. 

*****

On kulunut aika tarkalleen kaksi kuukautta siitä kun saavuin lasten kanssa Khartumiin. Niin vain todellakin taas kerran kahden kuukauden rajapyykin kohdalla muuton ahdistus väistyi mielestäni ja olen saanut taas kiinni ilosta ja onnesta ja tulevaisuuden odotuksesta.

Seuraava tärkeä sopeutumisrajapyykki on minulle vuoden paikkeilla. Kun on ehtinyt elää läpi jokaisen vuodenajan kertaalleen tietää jo aika hyvin mitä uudessa maassa odottaa: missä vaiheessa sää on parhaimmillaan ja pahimmillaan, mitä hedelmiä ja vihanneksia löytyy milloinkin, ja niin edelleen. Vuoden päähän muuttopäivästä tuntuu olevan vielä paljon aikaa, ja niin tietysti onkin, kymmenen kuukautta. Vielä pari viikkoa sitten ajatus noista tulevista kuukausista ahdisti ja väsytti, mutta nyt odotan iloisen uteliaana mitä tuleman pitää. Ihan varmasti vielä turhaudun ja ahdistun ja ärsyynnyn moneen kertaan, ja yllätyksiä on vielä edessä niin huonoja kuin hyviäkin, mutta jonkunlaisen sivun olen tässä sopeutumisprosessissa kuitenkin nyt kääntänyt enkä usko, että alun hämmennys ja ahdistus sellaisenaan enää palaa. 

8 kommenttia:

  1. Kiva kuulla, etta alkushokki on ohi ja arki alkaa tuntumaan taas omalta arjelta. Meilla alkoi arki tanaan, eilen oli viimeinen vapaapaiva uhrijuhlan tiimoilta, tana aamuna suuntasin tytön kanssa tarhaan. Meillakin juhla alkoi sairastelulla, tyttö sai pahaksi aityneeseen korvatulehdukseen onneksi laakkeet juuri ennen laakarien lahtöa vapaille, ei tarvinnut lahtea paivystykseen jonottelemaan. Sunnuntaina olimme elaintarhassa kuten aika moni muukin, vaenpaljous alkoi olla jo aika ahdistava joten ensi vapailla muistan ettemme lahde tallaisiin paikkoihin tungoksen sekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Khartum tyhjentyy Eidin ajaksi ainakin ulkomaalaisista ja kyllä pyhinä on ollut muutenkin hiljaista - yhtenä aamuna ei kuulunut kotipihalle kuin linnunlaulua! Ei auton autoa ajanut lähimaillakaan moneen hetkeen kun seisoskelin koirien seurana pihalla. Eli täällä olisi voinut olla hyväkin ajankohta liikkua kaupungilla tai nähtävyyksissä - tosin noita jälkimmäisiä ei täällä niin kovin olekaan :)

      Taitaa olla korvatulehdusten vuodenaika... Meillä ollaan menty ihan perusflunssassa toistaiseksi, edes kuumetta ei olla kukaan saatu nostettua. Mutta vähän jännittää tuleeko taaperolle joku jälkitauti, sen verran tukkoinen on ollut, etten yhtään yllättyisi jos myöhemmin korvatkin alkaisivat vielä vaivata. Toivotaan, että päästäisiin kuitenkin ihan vaan tällä kamalalla nuhalla!

      Poista
  2. Hei,

    Olen jonkin aikaa seurannut blogiasi, mutta vasta nyt kommentoin ensimmäistä kertaa. Sopeutumistarinaasi on ollut todella mielenkiintoista seurata ja analysoit mielestäni avoimesti ja todentuntuisesti kaikkea kokemaasi. Olen asunut vain Suomessa koko ikäni, mutta kertomuksiesi myötä tuntuu, että olen vähän enemmän jyvällä siitä, mitä uuteen ja kovin erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen vaatii. Kiitos hienosta kulttuurimatkasta tähän asti, toivottavasti saamme lukea tosielämän tarinoita ja mietteitäsi vielä pitkään! Terveisin Minttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minttu ihanasta kommentista! Onpa mahtava kuulla, että blogi on antanut vähän kuvaa siitä minkälaista tämä uuteen maahan sopeutuminen voi olla. Toisille varmasti helpompaa, ja toisaalta myös asettumisessa on tietysti eroja myös eri maiden kohdalla ja siitäkin johtuen onko kyseessä ensimmäinen muutto vai jo useampi, mutta tällaiset ovat nyt tunnelmat olleet omalla kohdallani tässä maassa ja elämänvaiheessa.

      Eiköhän tätä juttua riitä vielä hyvän aikaa... Blogin kirjoittaminen on aika koukuttavaa varsinkin kun pääsee käymään vuoropuhelua teidän fiksujen ja kivojen lukijoiden kanssa! Toivottavasti siis kommentoit toistekin.

      Poista
  3. Kiitos taas tekstistä, pienistä asioista on iloittava ja osaat jäsentää ajatukset hienosti tunnelmiksi! Itse olen niin kovasti paikkaan juurtuva, että nistan hattua Sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaima itsellesi kauniista kommentista!

      Jäin ihan miettimään, että olenko itse kiinni paikoissa vai ihmisissä vai missä? Paikoilla on kyllä mulle suuri merkitys mutta oma riemunsa on tietysti siinäkin kun oppii hallitsemaan uuden ympäristön ja todellisuuden. Mutta ennen kaikkea tilanne on tietysti se, että tässä sitä nyt ollaan ja kun on vain tämä yksi elämä haluan elää sen niin hyvin ja täysillä kuin mahdollista ja siis aina yrittää kulkea iloa kohti. Aika hukassa oli kyky löytää ilo pienistä asioista tuossa useamman viikon ajan mutta onneksi löytyi taas! Nyt tuntuu hyvältä ja omalta itseltäni ja se itsessään on suuri helpotus.

      Poista
  4. Todella mielenkiintoista seurata blogiasi ja lukea kuulumisia sieltä kaukaa.

    Tuohon mitä sanoit vauvan kasvamisesta taaperoksi ja siihen että nyt perhekoko tuntuu oikealta: samanlainen tunne minulla oli kuopuksen kasvaessa isommaksi. Nyt hän on jo reilu 3-vuotias upea persoona ja seuraan kiinnostuneena hänen kasvuaan "vähän isoksi pojaksi" (kuten hän asian ilmaisee) ja sitä miten hänen ajatuksena ovatkin jo toisaalta niin itsenäisiä ja itsensä ilmaiseminen on sujuvaa ja monipuolista. En kaipaakaan enää vauva-aikaa vaan muistelen vauva-aikoja lämmöllä mutta aika aikaansa kutakin-ajatuksen säestyksellä. Juuri näin on hyvä meille :)

    Kaikkea hyvää teille sinne ja kuulumisia luen mielelläni jatkossakin!

    Tanja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tanja kommentista. Tosi mukava kuulla, että viihdyt lukemassa blogia!

      Muistan kun joku vuosi sitten ystäväni jolla on kaksi lasta sanoi että on niin iloinen kun molemmat lapset alkavat jo olla vähän itsenäisiä ja pikkulapsiaika on heidän perheessään takanapäin. Itsestäni tuntui siinä vaiheessa, että joku vielä puuttui, mutta nyt kun kolmaskin pieni on maailmassa ymmärrän hyvin ystäväni tunnelmat. Tämä on ihan parasta aikaa ja onnekseni olen saanut juuri niin monta lasta kuin toivoinkin. Mutta olen valmis siihen, että ennen pitkää eletään toisenlaista vaihetta kasvavien lasten ja nuorten kanssa - sekin sitten omalla tavallaan varmasti sitä parasta aikaa.

      Kaikkea hyvää myös sinnepäin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!