torstai 23. lokakuuta 2014

Kateutta, ikävää ja yksinäisyyttä

Tavallisesti olen näin torstaiaamupäivisin hyvällä mielellä. Täkäläinen viikonloppu on edessä ja vähintäänkin siitä voi siis jo iloita, ettei huomenaamulla ole pakko herätä ennen kuutta. Mutta tänään tuntuu lattealta torstaista huolimatta.

Eilen aamupäivällä menin toiveikkaana taaperokerhon tapaamiseen tapaamaan tuttuja, mutta vietinkin puolisentoista tuntia taaperoni, kahden lastenhoitajan ja heidän kahden pienen hoidokkinsa kanssa. Meillä ei ollut lastenhoitajien kanssa edes kovin kummoista yhteistä kieltä. Saatoimme jutella siitä kuka lapsista seuraavaksi leikkisi keinuhevosella, mutta emme juuri muusta. Jamaikalla minua aikoinaan hämmensi, että vauvakerhoon tuli äitien lisäksi myös lastenhoitajia. En osannut silloin arvostaa sitä, että vanhemmat olivat sentään itse menossa mukana vaikka toivatkin lastenhoitajat avuksi mukaan!

Minulle nämä vauva- ja taaperokerhot ovat aina olleet enemmän minua kuin vauvaa taikka taaperoa varten. Niin esikoisen kuin keskimmäisen kanssa olen käynyt erilaisissa pienten tapaamisissa, mutta ennen kaikkea vaihtamassa ajatuksia muitten vanhempien kanssa. Tilanne on nytkin se, että vain taaperon itsensä vuoksi en jaksa kerhoissa käydä; mielestäni alle kaksivuotias ei oikeastaan tarvitse omanikäistään seuraa, ainakaan jos kotona on jo kaksi sisarusta leikkikavereina. Eli jos minulle on kerhossa viikosta toiseen juttukavereina vain lastenhoitajia taitavat kerhoilut jäädä meiltä tähän. 

Ja kun nyt on päästy taas valituksen alkuun, niin antaa tulla loputkin:

Vaikka yhtäältä ajattelenkin, että on oikein ja hyvä, että juuri me elämme juuri tätä elämää juuri näissä olosuhteissa, olen silti aika ajoin kateellinen niille ulkomailla asuville jotka asuvat jossain vähän tavanomaisemmassa maassa tai pääsevät siirtymään yhdestä helposta maasta toiseen. Sopeutumisessa on aina omat haasteensa oli kyse maasta mistä hyvänsä, mutta oman kokemukseni perusteella on silti aika paljon eroa siinä muuttaako Lontooseen, New Yorkiin, Brysseliin - vai Khartumiin. Uskon, että oma asettumiseni on tällä kertaa niin haastavaa monestakin eri syystä: tulimme tänne rakkaasta Belizestä kotimaa-Suomen kautta, kyseessä on jo vaikka kuinka mones kansainvälinen muuttoni, ja tällä kertaa ollaan liikkeellä kouluikäisten lasten ja useamman koiran kanssa. Mutta oma haasteensa on paikassakin.

Monessa mielessähän elämämme täällä on varsin helppoa, mukavaa ja mutkatonta. Asumme suuressa talossa paikallisen mittakaavan mukaan hyvällä asuinalueella, lapsemme käyvät erinomaista koulua jonka kampuksella on uima-allas ja tenniskentät ja pienen matkan päässä jopa oma hevostalli, meillä on arkipäivisin apunamme kotiapulainen ja autonkuljettaja, minä saan olla lasten kanssa kotona niin kuin haluankin. Elämämmehän kuulostaa suorastaan satumaisen hyvältä! Mutta kyllä jo kauppasaarto itsessään vaikeuttaa elämää aika lailla. Ja jotain kertoo tietysti elämästä täällä sekin, että mietin kyllä paljon Belizen aikoja tarkemmin mitä tänne blogiin kirjoitan. Samasta syystä olen kuluneet kuukaudet valvonut blogiin tulevia kommentteja: en aio julkaista sellaisia kommentteja missä mennään maan politiikkaan tai muuten kritisoidaan uutta kotimaatamme. Toistaiseksi en ole juurikaan sensuroinut itseäni, ja olen ilokseni myös voinut päästää läpi kaikki kommentit, mutta olen kuitenkin koko ajan hyvin tietoinen siitä mitä ja miten elämästämme ja uudesta ympäristöstämme blogissa kerron. 

Ja vaikka ikävä Belizeen onkin taas laantunut vähän kestettävämmälle tasolle, minulla on kuitenkin koko ajan ikävä. Tällä viikolla on toistaiseksi ollut ikävä muun muassa syksyä, Tammisaaren torin laidalla olevaa vohvelikahvilaa, Miami Beachiä, Disney Worldiä, omaa äitiä ja isää, lastemme kummitätejä, tuoreita marjoja, Oltermannia… On ikävä myös yhteisöllisyyttä ja sitä tunnetta, että kuulun johonkin tai jonnekin. Belizessä tuntui, että koko kylä kannatteli meitä ja me toisaalta teimme toisten kyläläisten hyväksi mitä saatoimme. Täällä tunnen olevani aika yksin. Monet ihmiset ovat kyllä sinänsä ystävällisiä ja avuliaitakin, mutta kaikilla tuntuu olevan omassa elämässäänkin jo ihan tarpeeksi tekemistä, eivätkä avuntarjoukset ikävä kyllä läheskään aina muutu sanoista teoiksi.

Eikä minulla toisaalta ole juuri täällä ollut tilaisuuksia olla muille avuksi. Se masentaa itse asiassa ehkä vielä enemmän, että tunnen itseni täällä omien perhekuvioiden ulkopuolella suureksi osin niin tarpeettomaksi. Mihinkään vapaaehtoistöihin tai hyväntekeväisyyteen minusta ei juuri nyt ole, eikä ollut Belizessäkään; lapset ja koirat pitävät sen verran kiireisinä. Mutta Belizessä olin avuksi esimerkiksi hoitamalla omien lasten ohella yksinhuoltajaäitiystävän lasta ja tekemällä oman perheen ruokien rinnalla ruokaa ystäväperheelle joka oli juuri saanut uuden vauvan. Täällä kaikilla tuttavillani on kokopäiväinen kotiapulainen, monilla lisäksi myös erillinen kokopäiväinen lastenhoitaja. Kukaan ei siis tarvitse lastenhoitoapua tai ruuanlaittoapua; minun vaatimattomilla panoksillani ei ole näissä kuvioissa juuri arvoa. Jonkun verran olen sentään päässyt antamaan tietoa ja henkistä tukea sellaisille, jotka ovat saapuneet maahan minun jälkeeni tai vasta suunnittelevat muuttoa. Se on tuntunut mukavalta, mutta aika rajalliselta. Ennen kaikkea olen täällä itse edelleen uusi, tietämätön ja yksinäinen. 

En kaipaa ympärilleni ihmisiä yleensä; minullahan on tätä omaa perhettäkin jo niin riittämiin etten ikinä ole suorastaan yksin. Kaipaan seurakseni ihmisiä joitten kanssa minulla olisi kuvainnollisesti yhteinen kieli, jollain tapaa samanlainen elämänkatsomus. Sellaisia ystäviä ei voi hakemalla hakea tai tekemällä tehdä. He ovat onnenkantamoisia. On kuljettava mieli avoinna silloinkin kun mieli on itse asiassa maassa, käytävä mahdollisimman monissa riennoissa, tutustuttava mahdollisimman moniin ihmisiin, että löytäisi ne omat ihmisensä. Tämä sama haaste on ollut enemmän tai vähemmän vastassa kaikkialla minne olen elämäni aikana muuttanut. Kyllä Belizessäkin kesti aikansa, että minulle kehittyi oma rakas ystäväpiiri. Se ei sinänsä siis ole uutta, että alkuun tuntuu yksinäiseltä. Mutta niin vain se on aina ihan yhtä ankeaa. 

Tunnelmiani latistaa varmaan tänään sekin, että vaikka edessä on viikonloppu, sitä seuraa taas uusi haastava viikko. Mies lähtee jälleen työmatkalle, tällä kertaa Etiopiaan, ja minä jään tänne pyörittämään arkea itsekseni. Onneksi koululaisten teemaviikko sentään päättyy tänään, mutta ensi viikolle löytyy taatusti taas omat hommansa ja haasteensa. 

Nyt ei kai auta kuin yrittää elää hetkessä ja löytää kaikki päivän pienet ilonaiheet. Siihen ainakin voin olla tyytyväinen, että meillä on aggregaatti. Tänä aamuna ovat sähköt katkenneet moneen kertaan, mutta onneksi aggregaatti toimii. Ja internetkin toimii vaihteeksi, ei mikään pieni juttu sekään. Kyllä tämä taas tästä, hetki kerrallaan.

16 kommenttia:

  1. Tsemppiä Kata! Ei ole helppoa varmasti ei... Aika kuluu, halusi tai ei, ja toivottavasti pian huomaat että alkukankeus on taakse jäänyttä ja Khartum alkaa tuntua ihan oikeasti kodille. Mitään muuta en nyt oikein osaa sanoa :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Turnip tsempeistä! Ne tulevat nyt tarpeeseen. Luulin, että tämä kankeus ja ankeus olisi jo pysyvästi takanapäin mutta tässä sitä nyt taas kuitenkin ollaan.

      Onneksi aika tosiaan koko ajan kuluu ja sen myötä asetun paremmin vaikkei siltä aina tuntuisikaan.

      Poista
  2. Voi, kun voisin sinulle sinne tuollaisen kuvaamasi ystävän taikoa, sen heti tekisin.

    Hyvää ensiviikkoa toivon teille nyt kuitenkin, ja ennen sitä mukavaa viikonloppua.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Venla ihanasta kommentista. Hyvää viikonloppua ja tulevaa viikkoa myös sinnepäin!

      Poista
  3. Mulla on ehka hatara fiilis noista tuntemuksistasi, uudessa paikassa ja yksinaisena on tullut oltua ja se tunne on tosiaan melko lannistava. Löytyisipa sielta joku kiinnekohta ja mukava rutiini, joka auttaisi sopeutumista. Toivotaan, etta saatte levata viikonloppuna ja ensi viikko toisi ilon aiheita koko porukalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain kivaa omaa täytyisi ruveta kehittämään ilonaiheeksi ja kiinnekohdaksi tosiaan. Vähän lannistuneelta tuntuu juurikin nyt ja se tekee pienistäkin vastoinkäymisistä suuria - kun taas toisaalta tiedän, että aika vähän vaatisi lopulta se, että elämä tuntuisi omalta ja hyvältä. Yksi hyvä ystävä riittäisi jo kääntämään vastoinkäymiset niiksi pikkujutuiksi mitä ne ovatkin.

      Kiitos Petra kannustuksesta. Jotenkin helpottavaa kuulla, että tuntemukset kuulostavat tutuilta.

      Hyvää viikonloppua ja viikkoa myös teille!

      Poista
  4. Voi, tuntuu kurjalle lukea, että nyt oot maissa, kun itse täällä innolla ahmin juttujasi sieltä arjestanne ja kultturista! Kyllä se siitä ja maissa sitä ollaan välillä ihan täällä kotimaassakin,
    mutta aina sieltä noustaan. Äidithän ei 'voi' muuta ;) Vaikka välillä haluaisi mennä vaan peiton alle,
    niin ei voi ja pakko tsempata. Kun murheet painaa, yritän aina tsempata itseäni kaikilla niillä hyillä asioilla, joita ympärillä on ja mietin vaikka niitä monia perheitä, joissa lapsi on vakavasti sairaana ja kaikki pyörii sairaala-koti-kivut jne akselilla. Silloin aina omat murheet tuntuu melko pienille. Tsemppiä ja silitä vaikka nukkuvien lastesi poskea iloiten, että he ovat terveitä ja turvassa omissa sängyissään. Istu alas kupposen kanssa huokaise ja kuuntele vaikka kivaa musiikkia! : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viime viikon loppupuolella musiikki oli hyvä apu, sain hetkessä hyvästä mielestä kiinni, täytyykin muistaa koittaa sitä uudestaan. Ja perspektiiviä yritän kyllä koko ajan hakea ja muistaa iloita näistä ihanista terveistä lapsistani joilla on tosiaan onneksi kaikki hyvin.

      Viikonlopuksi on suunnitteilla vähän enemmänkin sosiaalista elämää joka yhtäältä tuntuu nyt tosi väsyttävältä ajatukselta mutta toisaalta on kyllä varmaan vaan hyväksi. Ihmisten ilmoilla on helpompi asettaa omat olot asiayhteyteensä - täällä kotona omat ajatukset saa usein vähän liikaa aikaa muhia.

      Kyllä tämä tästä tosiaan. Kiitos tuesta ja vinkeistä. Ihana kuulla, että viihdyt lukemassa blogia!

      Poista
  5. Ei täältä käsin voi kuin tsemppiä toivottaa, osaan kyllä kuvitella kertomasi perusteella tuon ajoittaisen toivottomuuden tunteen. Muista, että me blogikaverit hengessä mukana elämme, meille saa purpattaa ja avautua :) Onneksi sinulla on ihana perhe ja koti, se ainakin auttaa! Haleja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Karoliina tsempeistä! On kyllä tosi arvokasta, että on tämä blogi jonne voi purkaa mieltä ja saada näin mahtavia kommentteja ja tukea. Ja yleensäkin on upeaa, että sosiaalinen media mahdollistaa yhteydenpidon maasta toiseen - mitäköhän olisi tullut minulla näistä muutoista jos emme eläisi tätä tietokoneaikaa? Ei varmaankaan oikein mitään.

      Haleja takaisin!

      Poista
  6. Kata, kiitos tästä avoimesta kirjoituksesta. Minulla oli samankaltaiset fiilikset viime keväänä, vaikka asutaankin huomattavasti tavanomaisemmassa maassa, eli Ranskassa. Minua auttoi kovasti se, että sain ryhtyä tekemään vähän omia töitä. Että olisi niitä omiakin juttuja, vaikka vähänlaisesti, mutta kuitenkin. Ja kuten varmasti tiedät, ensimmäinen vuosi uudessa maassa on aina se kaikkein vaikein. Tokana jo helpottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli jännä huomata miten vaikeaa onkaan myöntää olevansa yksinäinen. Olen tietysti hyvin onnellinen yksinäinen ihminen siinä mielessä, että minulla on maailmassa useampia oikein hyviä ystäviä, juuri nyt kaikki vain jossain muussa maailmankolkassa. Ja on onneksi tämä oma perhe ja lapsuudenperhekin. En siis suinkaan ole yksin maailmassa, mutta yksinäinen juuri nyt tässä ympäristössä, erityisesti aamupäivisin kun muu perhe tohottaa arkisissa puuhissaan ja minä puuhailen taaperon kanssa. Hyväosainen yksinäisyydessänikin ;)

      Kaipaisin tosiaan jotain omaa juttua minäkin, mutta en oikein tiedä mitä, ja toisaalta haluan kyllä ennen kaikkea viettää aikaani taaperon ja isompien lasten kanssa - ihanteellista olisi löytää fiksua seuraa muista äideistä/isistä lapsineen, mutta täällä lähes kaikki käyvät tosiaan täyspäiväisesti töissä. Plääh.

      Onneksi aika kuluu oli miten oli ja jotenkin tämä oma olo ja tilanne varmasti tästä asettuu.

      Kiitos kommentista ja vertaistuesta! On lohduttavaa kuulla muitten tunnistavan omia menneisyyden tuntojaan näistä tunnelmistani. Itsekin tiedän olleeni tässä tilanteessa monesti ennenkin mutta armollisesti mieleni on pyyhkinyt ankeimmat muistot ja tunnelmat mielestä.

      Poista
  7. Täällä myös yksi madame liittyy samaan kerhoon, yksinäistä oli aluksi, tosi yksinäistä. Minua auttoi paljon blogimaailma, oli ihana lukea muiden samoja ajatuksia ja erilaisia kokemuksia. Ja meillä hyväosaisillakin on oikeus olla välillä allapäin ja harmissaan, inhimilliset tunteet eivät ole aina riippuvaisia ulkoisista tekijöistä. Tsemppiä täältäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina tsempeistä ja avautumisesta!

      Taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että ensimmäiset ajat uudessa maassa ovat yksinäisiä ja kaikessa uutuudessaan vähän ankeitakin? Ennen kuin löytyy niitä omanhenkisiä ystäviä ja omat kivat (tai vähintäänkin tutut) kuviot on auttamatta vähän omillaan vaikka olisi miten mahtava perhe seurana ja tukena.

      Mielenkiintoista sinänsä miten vähän tästä puolesta yleensä puhutaan. Ulkomaille muuttaminen on mielikuvissa jännää ja kivaa, ehkä vähän pelottavaakin, mutta harvoin kuulee puhetta siitä kuinka yksinäiseltä voikaan tuntua kuljettaa arkea itsekseen eteenpäin uusissa kuvioissa. Vaan eipä yksinäisyydestä kai muutenkaan niin paljon puhuta. Siitä voi toki kärsiä kovasti vaikka olisi asunut ikänsä samassa paikassa. Minuakin ilahduttaa kovasti tässä omassa tilanteessani blogimaailma ja Facebook ynnä muut tavat olla yhteydessä yli maiden rajojen.

      Saa hyväosainenkin valittaa ja harmistua, olen ihan samaa mieltä. Mutta toisaalta kyllä perspektiiviikin tekee välillä hyvää.

      Poista
    2. Toi on muuten hyvä ja mielenkiintoinen huomio, että juurikin se "hyväosaisuus" eristää ihmisiä ja jollain tapaa latistaa ystävyyssuhteita kun ei voi tehdä tavanomaisia palevluksia. Niistähän se ystävyyden liima koostuu, puolin ja toisin auttamisesta jne. Ehkä kuitenkin esim. lastenhoitoapua ja leikkiseuraa voi niistä hoitajista huolimatta tarjota. Tai sitten taikoa jotain mitä ne paikalliset köksät eivät osaa valmistaa.

      Me asutaan paljon helpommissa olosuhteissa ja jo pitkäänkin samassa maassa, mutta siltikin noi samat ajatukset ja se koti-ikävä vaivaa jatkuvasti. Eli ehkä se on sellainen ulkosuomalaisen "ammattitauti", jonka kanssa pitäis vaan oppia elämään. Mutta miten, sen kun vielä oppisi.

      Poista
    3. No sepä se, kun oppisi näitten sinänsä ihan ymmärrettävien tunteitten ja tunnelmien kanssa elämään niin, ettei ne veisi niin paljon voimaa! Koti-ikävä on vaikea juttu, varsinkin kun tässä vuosien varrella ajatus kodista alkaa hämärtyä. Meillä lapset sanovat aina ajoittain, että haluavat mennä kotiin. Me vähän varovasti kysymme, että minnekähän tarkalleenottaen... Joskus on kyse Suomen kodista, toisinaan mummolasta, ja toisinaan sitten Belizestä. Tuntuu vaikealta ajatella, että olemme tuominneet lapsemmekin tähän jatkuvaan ikävään jonnekin!

      Hyväosaisuus todellakin latistaa menoa, kun kukaan ei muka tarvitse ketään mihinkään... Leikkiseuraa olen nyt ruvennut täällä tarjoamaan, omaksi ja toivottavasti muittenkin iloksi, varovasti alkuun vain yhdelle perheelle mutta vähän on ollut puhetta muistakin lasten iltapäivätreffeistä. Jotenkin itse toisaalta vähän ihmettelen sitä miten paljon täällä lapsille järjestetään iltapäiviksi puuhaa - vanhemmat käyvät töissä mutta lastenhoitajat ja autonkuljettajat viilettävät lasten kanssa pitkin kaupunkia viemässä lapsia milloin minnekin. Että tämäkin täytyisi vielä oppia, että miten olla täällä osa yhteisöä ilman, että polttaa itsensä loppuun kun kiertää lasten kanssa jos jonkinlaisissa riennoissa.

      Tsemppiä sinne ja paljon kiitoksia kommentista. Tekee todella hyvää kuulla kohtalotovereiden ajatuksia!

      Poista

Kiitos kommentistasi!